Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Olet eksynyt Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan, joten oletan sun olevan hoitaja. Toki saatat olla myös vain utelias ohikulkija, joka haluaa jotain luettavaa matkan varrelta. No, oli miten oli, mennään eteenpäin.

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei siis automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Olisi suotavaa, että jokainen hoitaja odottaisi vastausta edelliseen tarinaansa ennen uuden kirjoittamista. Se ei kuitenkaan ole ihan ehdottoman pakollista, varsinkaan jos kirjoitat lyhyempiä tarinoita, jotka minun on nopeampi lukea.

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita vähentämispyyntö tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Katerina

11.12.2017 17:35

Oli joulukuun kymmenes päivä ja toinen adventtisunnuntai, joulukuun alku oli kulunut hirveän nopeasti. Tämä päivä oli kuitenkin myös muilla tavoin merkityksellinen, sillä Ushma oli laittanut minulle viestiä, että Lunan synnytys oli käynnistynyt yön aikana. Maailmaan oli yön aikana tullut neljä pientä bordercollienpentua, joista yksi oli minun tuleva pentuni. Hän oli kertonut viestissään, että synnytys oli sujunut hyvin, Ushma oli ollut paikalla koko synnytyksen ajan. Kaikki pennut syntyivät terveinä ja elinvoimaisina ja synnytys kesti parisen tuntia. Lunakin voi hyvin, se oli ainoastaan väsynyt ja nukkuikin paljon, mutta huolehti silti pennuista ihailtavan hyvin ja vaikutti aivan rakastuneelta uusiin lapsiinsa. Viestin lukeminen ensimmäisenä herättyäni piristi minua todella paljon ja mieleni teki heti sännätä kennelille katsomaan pentuja, mutten voinut olla muistamatta Ushman sanoja, jotka soivat taukoamatta mielessäni. Ushma oli sanonut minulle jo aiemmin ennen synnytyksen käynnistymistä, etten voisi mennä heti syntymän jälkeen Lunan luo. Nartun tuli antaa ensin viettää pari ensimmäistä päivää rauhassa pentujen kanssa, jotta se saisi toipua synnytyksestä ja keskittyä pentuihin. Parin ensimmäisen, kriittisimmän päivän jälkeen saisin kuitenkin mennä sinne, mutta silloinkin tulisi edetä Lunan ehdoilla ja varoa suututtamasta sitä.

Olin kuitenkin lähtenyt innosta pomppien kennelille, koska halusin kertoa Renolle sen tulleen isäksi. En voinut tietää, oliko Ushma jo tehnyt niin, mutta halusin silti itse käydä Renon luona ilmoittamassa asiasta. Samalla voisin viettää laatuaikaa hoitokoirieni kanssa, erityisesti Coran, jonka joutuisin sitten tammikuussa antamaan pois ottaakseni Renon pennun laumaani. Matka kennelille taittui joutuisasti kauniissa talvimaisemissa, lunta oli jo paljon ja kaikki näytti tosi kirkkaalta, vaikka aurinko ei paistanutkaan. Kaunis linnunlaulu kaikui korvissani koko matkan kennelille, jossa en olisi malttanut odottaa hetkeäkään, halusin heti Renon luo. Riisuin ulkovaatteet vauhdilla ylleni vaivautumatta edes laittamaan niitä naulakkoon, pudottelin ne vain lattialle kenkieni päälle ja juoksin Renon huoneeseen.
”Reno, arvaa mitä!” hihkaisin ja sain uroksen säpsähtämään häkissään. Se katsoi minua hieman kauhistuneena, touhottamiseni taisi säikäyttää sen pahanpäiväisesti. Minun täytyisi rauhoittua, tällainen hössöttäminen ei tekisi hyvää urokselle.
”Voi ei, anteeksi Reno. Ei ollu tarkotus säikäyttää, oon vaan niin innoissani”, sanoin nolostuneena ja menin istumaan lattialle, vaikka mieluummin olisin pomppinut katosta lattiaan ja takaisin kattoon. En voinut vieläkään oikein uskoa sitä todeksi, että oma hoitokoirani oli nyt kolmen tytön ja yhden pojan tuore isä.
”Tule Reno tänne, mulla on uutisia. Tule vain”, sanoin urokselle hieman rauhallisemmin, jotta se uskaltaisi edes poistua häkistään. Se toimi, sillä Reno lakkasi luimistelemasta korviaan ja alkoi sen sijaan heiluttaa häntäänsä tullessaan lopulta luokseni. Se istahti vierelleni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Onneksi olkoon, kulta. Susta on tullut yön aikana isä. Niin, Reno, sulla on pentuja. Pieniä koiravauvoja”, sanoin Renolle lempeästi antaen suukon sen otsalle ja rapsuttaen sen selkää ja niskaa. Uros kallisti päätään ja katsoi minua ihmetellen.
”Niinpä, Reno, en mäkään tahtoisi oikein uskoa sitä. Mutta totta se on, kulta. Luna synnytti viime yönä neljä pientä pentua. Sun ja Lunan pennut, Reno. Sun ja Lunan lapset. Kolme pientä tyttöä ja yksi poika”, selitin Renolle, joka kuullessaan Lunan nimen vinkaisi hieman ja alkoi höristellä korviaan kuunnellen selvästi tarkemmin, mitä sanottavaa minulla oli. Kun lopetin kertomukseni, se tökkäsi minua kirsullaan poskeen ja alkoi nuolla toista kättäni.
”Tarkoittaako tuo, että oot innoissasi? Toivottavasti, sillä mä ainakin oon. Ja tiiätkö mikä tässä on parasta?” kysyin Renolta, joka heilutti häntäänsä ja haukahti vastaukseksi.
”Ai et? No mä kerron, kulta, mä kerron. Yksi niistä tytöistä liittyy mun ja sun laumaan ollessaan tarpeeksi vanha. Ensi kuussa, Reno, yksi sun vauvoista tulee mun hoitoon ja pääset tutustumaan siihen, sun tyttäreesi”, selitin Renolle, joka haukahti pari kertaa innoissaan ja heilutti häntäänsä. Rapsutin urosta ja halasin sitä hellästi. Olin niin onnellinen, että tämä hetki oli lopultakin koittanut. Olin niin innoissani, että edes reilun kuukauden odottaminen ennen pennun saamista itselleni ei sillä hetkellä tuntunut miltään, uskoin selviäväni siitä kyllä.

Juttelin hetken aikaa Renolle kaikenlaista, kunnes arvelin, että olisi aika lähteä käymään lenkillä sen ja Coran kanssa. Päivä ei tästä istuskelemalla etenisi, halusin tehdä jotain hyödyllistä.
”Reno, seuraa. Haetaan Cora ja mennään ulos”, sanoin Renolle ja nousin ylös lattialta. Reno pyörähti pari kierrosta jalkojeni ympäri niin, että meinasin kompastua siihen, mutta loppujen lopuksi sain säilytettyä tasapainoni ja pääsimme kumpikin ehjin nahoin Coran huoneelle.
”Cora, mennään ulos. Tule”, kutsuin narttua, jota ei todellakaan tarvinnut kahdesti käskeä. Se pomppasi pystyyn ja nelisti pää ja häntä lisätassuina peräämme kohti eteistä. Ulos meneminen tuntui olevan kahdelle hoitokoiralleni sydämenasia, kumpikin oli aina tosi innoissaan asiasta ja meinasi pompata metrin ilmaan joka kerta kun edes mainitsin sanan ulos. Menin eteiseen, jossa laitoin Renolle ja Coralle pannat ja tällä kertaa myös hihnat molemmille. Pelkäsin, että pentu-uutinen oli innostanut Renoa niin paljon, ettei se vain yksinkertaisesti malttaisi pysyä aloillaan hetkeäkään.

Vein Renon ja Coran lähimetsään, jotta voisin päästää ne hetkeksi irti. En ollut ottanut niille leluja mukaan, mutta ulkona oli nuoskakeli ja päätin kokeilla, innostuisiko kaksikko nappaamaan lumipalloja.
”Istu”, komensin koiria aluksi ja odotin, että kumpikin istui kiltisti vierelläni. Renolle se oli tällä hetkellä hankalampaa, koska kuten arvata saattoi, se oli innoissaan pentuasiasta. Lopulta kaksikko istui kuitenkin, joten annoin paikallaolokäskyn ja irrotin hihnat.
”Vapaa”, sanoin sitten ja päästin koirat juoksemaan vapaana metsään. Itse nappasin maasta kourallisen lunta ja pyöritin siitä pallon käsissäni.
”Reno, Cora!” kutsuin koiria ja kumpikin käänsi päänsä minua kohti. Viskasin pallon voimalla koiria päin ja alkoi hurja kisa siitä, kumpi sen saisi. Reno oli nopeampi, se loikkasi ilmaan ja nappasi lumipallosta hampaillaan kiinni. Pallo kuitenkin murskautui sen hampaissa ja varisi pieninä lumimurusina maahan sen tassujen eteen. Cora näytti vieressä vahingoniloisena, se vain haukkui ja vispasi häntäänsä. Reno kallisteli päätään pettyneenä ja vikisi, enkä voinut olla nauramatta koko tilanteelle.
”Voi Reno, ei se mitään”, naurahdin ja kahmaisin uuden annoksen lunta käteeni, pyöritin pallon ja heitin sen. Tällä kertaa kiinniottaja oli Cora, joka onnistui nappaamaan pallon ehjänä. Pentu kuitenkin pudotti sen suustaan maahan, jolloin Reno isompana koirana astui sen päälle yhdellä tassullaan ja murensi sen. Cora katsoi urosta hetken ja alkoi haukkua ja näykkiä tämän kaulakarvoja kiukustuneena. Itse vain nauroin kaksikolle ja kuvasin niistä videota, kun kumpikin haukkui kilpaa, näykki toisiaan ja telmi lumessa.

Heittelin koirille hetken aikaa lumipalloja ja katselin niiden leikkiä, kunnes oli aika palata kennelille. Laitoin koirat takaisin hihnaan ja lähdin kotimatkalle, joka alkoi ainakin moitteettomasti. Kumpikin koira oli aika väsynyt leikkimisestä keskenään, joten ne eivät jaksaneet villiköidä hihnojensa päässä sen kummemmin. Matka oli nopeasti ohi koirien helppouden vuoksi ja kennelillä annoin kaksikolle vettä, jota kumpikin joi kyllikseen ja lähti sitten nukkumaan kumpikin eri paikkoihin. Vielä ei ollut oikea aika ruokkia koiria eikä koirista ollut juuri seuraa väsymyksensä vuoksi, joten päätin sitten lähteä kotiin. Hieman aiemmin kuin oli tarkoitus, mutta oli tämäkin ollut mukavaa. Niinpä suuntasin takaisin eteiseen, jossa minua vastaan kuitenkin tuli uusi tyttö, jota en ollut vielä koskaan tavannut.
”Hei, kuka sä oot? En muista nähneeni sua täällä aiemmin”, kysyin tytöltä, joka parhaillaan riisui kenkiään jalasta eteisessä.
”Ai hei, en huomannutkaan sua. Oon Jolene, uusi hoitaja. Hoidan Popia”, tyttö vastasi nostaen katseensa kengistään minuun. Nyökkäsin hänelle hymyillen ja kättelin häntä, kun hän ojensi kätensä sitä varten minua kohti.
”Katerina, Renon hoitaja. Ja Coran väliaikainen hoitaja, mutta se kestää enää vain ensi kuuhun. Sen jälkeen saan yhden Renon pennuista, jotka syntyivät viime yönä”, selitin Joleneksi esittäytyneelle tytölle todella ylpeänä, koska en malttanut olla puhumatta asiasta hänellekin. Pentujen syntymä oli minulle tärkeä ja merkityksellinen asia, syystäkin olin siitä niin innoissani. Minun täytyisi soittaa myös Eliakselle, hänkin varmasti iloitsisi kanssani asiasta! Ja seuraavissa agilitytreeneissä voisin kertoa myös treeniryhmälle, hekin varmaan onnittelisivat Renoa ja ehkä minuakin.
”Voi miten mukava kuulla, onnittelut Renolle isyydestä, se on varmasti hienoa! Ja onnea sulle, sustahan tulee sen uuden pennun hoitaja ja tavallaan vähän niinkuin ihmisäiti sille”, Jolene sanoi hymyillen ja nyökkäsin hänelle. Tuota en ollut tajunnut ajatellakaan, mutta se oli kyllä totta. Vaikka Luna ja Reno tietysti olisivat pennun ensisijaiset vanhemmat, niin minä olin nimenomaan ihmisäiti pennulle. Tai no en ollut varma, pitäisikö pikemminkin sanoa mummo, koska olin tavallaan jo Renolle kuin äiti ja kyse oli Renon pennusta.
”Totta, en ollutkaan ajatellut tuota. Tai pikemminkin ehkä ihmismummo sopii paremmin, oon jo Renon ihmisäiti”, naurahdin Jolenelle lopulta ja hän vain naurahti. Hän totesi olevansa oikeastaan menossa hakemaan Popia lenkille ja ettei hänellä ollut hirveästi aikaa, joten en viitsinyt viivyttää häntä pidempään. Päästin hänet Popin luokse ja lähdin itse kotiin, jotta voisin sieltä sitten soittaa Eliakselle. En viitsinyt soittaa matkalta, etten palelluttaisi käsiäni, ulkona kun oli kylmä ilma paljaalle iholle nollakelistä huolimatta.

Vastaus:

Voi, ihanaa kun kirjoitit tämän tarinan, muistutitpa samalla tuosta pentujen syntymästä muakin ^^ Pitäisi varmaan ilmoittaa asiasta pentuja varanneisiin kenneleihin, vaikka pikkuisia ei vielä uusiin koteihin luovutetakaan. Ymmärrettävästi olit asiasta innoissasi, mutta onneksi olit järkevä etkä heti mennyt Lunan luokse, parempi niin. Antaa sen nyt ensin toipua synnytyksestä rauhassa ja viettää pari päivää vain pentujensa kanssa, paitsi tietty mä käyn välillä siellä huolehtimassa siitä ja tarkistamassa pentujenkin tilanteen. Kyllä säkin vielä sinne pääset, ei hätää ^^ Ihanaa, että Renokin tuntui olevan asiasta niin innoissaan, onhan tuoreella isällä varmasti syytäkin <3 Tapasit lopuksi myös Jolenen pikaisesti, oli varmaan mukava tavata uusi hoitaja kennelillä. Saat tästä tarinasta 10€
- U

Nimi: Ira

10.12.2017 22:53
When the end is getting closer
And the Earth has burned the sky
Now repent ‘cause it’s all over
Just let me die!

Istuimme Olofin talossa. Keittiössä oli hämärää, sillä Olof oli sulkenut sälekaihtimet. Zakke istui edessäni pöydän toisella puolella tuijottaen tyhjyyteen. Olimme kahdestaan huoneessa. Olof ja Eskild kaivoivat Beestille hautaa takapihalla. Oloni oli tyhjä, minun oli vieläkin vaikea uskoa mitä oli tapahtunut. Zakke oli viettänyt pari tuntia tyhjässä huoneessa itkien. Hänen käsivarsistaan vuosi verta. Hän ei ollut sanonut mitään tragedian jälkeen. Huoleni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Olof koputti hellästi oveen. “Voitte tulla ulos.”
Zakke nousi seisomaan vastahakoisesti. Nousin hänen perässään, ja kävelimme ulos.

Takapihalla oli hiljaista. Zakke istui märällä nurmikolla pitäen mustaa koiraa sylissään. Hän ei itkenyt eikä sanonut mitään. Minä, Olof ja Eskild seisoimme hiljaa haudan vieressä. Hanya, Zero sekä pari muuta koiraa makasivat muutaman metrin päässä, seuraten tapahtumia surullisina. Viidentoista minuutin päästä hän laski ruumiin hautaan. Hän astui kauemmas sillä välin, kun Olof täytti haudan mullalla.

Menin ulkoiluttamaan koiria Olofin kanssa. Kävelimme vaikeassa, mutta kauniissa metsämaastossa. Tavallisesti Hanya poikkelehtisi iloisena pitkin metsää, mutta tänään se käveli hitaasti hihnani päässä. Olofilla oli mukanaan Dani, Zero ja Zaki. Ne laukkasivat surullisesti pitkin metsää. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, kunnes huomasin saapuneemme kauniin järven rannalle. Auringonlasku oli alkamaisillaan. Ilma oli kirpeä, ja haistoin raikkaan metsän tuoksun. Tiesin, että muutaman kilometrin alueella ei ollut ketään muuta.
Olof tuli aivan viereeni, aivan kuin hän olisi halunnut kertoa jotain, mitä kukaan muu ei saisi kuullla. Hän yritti pitää katsekontaktia, mutta hänen katseensa harhaili pitkin upeaa metsämaisemaa.
“Kuule… Voisitko viettää tämän yön luonamme? Zakken huoneessa, tarkemmin sanoen?”
Katsoin häntä hieman pelästyneenä. Hän tajusi heti, miltä hänen kysymyksensä kuulosti, ja korjasi sen heti.
“Ei ei, en todellakaan tarkoittanut sillä tavalla. Tai mitä ikinä ajattelet. Tarkoitan, että hänellä on ongelmia. Vakavia ongelmia. Tämä oli kova isku hänelle. En halua hänen tekevän mitään vaarallista, ja luulen, että läsnäolosi voisi rauhoittaa häntä.”
Nyökkäsin välttävästi. Tosiasiassa tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti, ja halusin tehdä kaikkeni tukeakseni Zakkea. Hän hymyili vaisusti. “Kiitos.”
Hanya löysi maasta kepin, jonka se toi minulle. Heitin sen järveen, mutta Hanya ei juossut sen perään. Se seurasi kepin kellumista pitkin rauhallista virtaa. Suljin silmäni, ja hengitin syvään. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi pysähtynyt nauttimaan luonnon rauhasta ja raakuudesta.


Zakke istui pienellä, valkoisella sängyllä Olofin talon yläkerrassa. Istuin lehtikuvioisella nojatuolilla pienehkön huoneen toisella puolella. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, ja hengitti syvään. Olimme istuneet huoneessa kymmenen minuutin ajan. Kello oli yksitoista illalla. Zakke nosti päänsä ylös, ja hänen kirkkaanvihreät, tavallisesti rauhalliset silmänsä kohtasivat minun kellanruskeat silmäni. Hän ei ollut ajanut sänkeään muutamaan päivään, ja hänen mustat hiuksensa sojottivat eri suuntiin. Hän puhui ensimmäisen kerran koko päivänä.
“Haluatko tietää, miksi Beest oli niin erityinen minulle?” hän kysyi tavallisella, rennolla äänellään, aivan kuin hän kysyisi miten jonkun päivä on mennyt.
Olin hieman yllättynyt. “Tottakai.”
“En voi hyvin. En koskaan ole voinut hyvin. Elin hyvin pimeitä aikoja muutama vuosi sitten, ja istuin tapani mukaan korkean sillan reunalla. Päätin hypätä. Nousin seisomaan, ja juuri silloin Olof soitti minulle. Hän kertoi, että hän on päättänyt hankkia schipperkepennun, ja oli matkalla katsomaan pentuetta. Hän kysyi, jos haluaisin tulla mukaan. Ajattelin, että itsemurha voi odottaa, joten ajoimme kasvattajan luokse Uppsalaan. Nähdessäni koiranpennut rupesin pohtimaan elämää, sen tarkoitusta, kaikkea syvää blablabla. En tiedä mikä minussa muuttui, mutta niiden koiranpentujen näkeminen muistutti minua siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, elämä tulee aina jatkumaan. Yksi niistä pennuista oli Beest. En aiemmin ollut maailman suurin koiraystävä, mutta minulla ja Beestillä klikkasi heti. Pimeät ajat eivät loppuneet, mutta Beest muistutti minua aina siitä, miten kaunista elämä on, vaikka onkin yleensä aika surkeaa.”
Kuuntelin hartaasti. Osasin kuvitella itseni samaan tilanteeseen. En kestäisi, jos Hanya otettaisiin pois minulta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Zakke henkäisi syvään, ja jatkoi. “En ole koskaan kertonut tuota tarinaa kenellekkään. Edes Olof ei tiedä, että aioin yrittää itsemurhaa. Hän ei tiedä, että hän pelasti henkeni.”
“Tuntuuko sen kertominen minulle hyvältä?” kysyin.
“Kyllä”, hän vastasi. “Olen pitänyt liian monta asiaa piilotettuna syvällä sisälläni.”
Nousimme seisomaan, ja halasin häntä pitkään.


Seuraavana päivänä kävelimme jälleen pitkin Götgatania kohti Zakken ja Vasilin asuntoa. Oloni oli hieman parempi, sillä saisin pian taas tavata Arran. Slava odotteli meitä etuovella. Hän näytti aivan kodittomalta kerjäläiseltä, häneltä puuttui vain pahvimuki johon hän keräisi rahaa. Hän tervehti Zakkea halaten ja väläytti minulle kohteliaan hymyn.
“Tulkaa, muut odottavat teitä sisällä”, hän sanoi ruotsiksi puolalaisella korostuksella.
“Ketkä ovat siellä?” Zakke kysyi.
“Ne tavanmukaiset. Vasilij, tyttö, Solveig ja Jonas”, Slava vastasi baritoniäänellään.
Minua ärsytti se, että hän kutsui Arraa ‘tytöksi’. Hän muisti varmasti Arran nimen.
“Okei. Sinun pitäisi muuten alkaa keskittyä kunnollisen ruotsin oppimiseen. Kaikki kuulevat heti, että olet puolalainen”, Zakke sanoi.
“Niin? Onko se huono asia?”
“On. Kukaan ei tykkää puolalaisista”, Zakke sanoi ja hymyili ilkikurisesti. Olin iloinen nähdessäni hänen hymyilevän ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.
“Hiljaa, me rakensimme asuntosi”, Slava vastasi avatessaan ovea.
“Se selittää, miksi se on niin surkea.”
Slava ei keksinyt hyvää vastausta, joten hän tyytyi naurahtamaan. Kävelimme sisään asuntoon, joka oli kunnolla valaistu tällä kertaa. Jonas istui keittiön pöydällä, Solveig seisoi pöydän vieressä Sanny-saksanpaimenkoira jalkojensa vieressä ja Vasilij istui sohvalla Arran kanssa. Jonas ja Vasilij nousivat tervehtimään ja halaamaan Zakkea.
“Kuulimme mitä tapahtui. Otamme osaa, tiedämme miten tärkeä Beest oli sinulle”, Jonas sanoi. Zakke nyökkäsi kiitokseksi. Kokoonnuimme kaikki keittiön pöydän ympärille. Jonas oli laittanut päivällistä. Söimme kanaa pastan ja kermakastikkeen kanssa.
“Okei kaikki, olemme nyt kaikki kokoontuneet samaan huoneeseen, joten minulla on ilmoitettavaa”, Jonas rykäisi ja sanoi kuuluvalla äänellä. Kaikki hiljenivät.
“Ensimmäiseksi haluan sanoa, että ne uudet pillerit näyttävät myyvän hyvin. Siinä kohtaa ei ole ongelmaa. Seuraavaksi haluan kertoa jotain Beestin kuolemasta…”
Zakken kasvot valahtivat kalpeiksi, mutta hän yritti näytellä rauhallista.
“Se ei ollut vahinko. Tiedän, kuka aiheutti sen. Hän teki sen tahallaan.”
Minun sekä Zakken silmät täyttyivät adrenaliinista.
“Turkkilaismafia haluaa häiritä meitä. He lähettivät koiran Beestin kimppuun”, Jonas kertoi.
“Miten sinä tiedät?” Vasilij kysyi epäluuloisesti. “Puhutko heidän kanssaan?”
“Olen puhunut Yusufin kanssa. Hän on hyvä tyyppi.”
“Väitätkö, että Yusuf kertoisi sinulle jotain tällaista? Miksi hän tekisi niin?” Vasilij epäili.
“Olemme hyvissä väleissä, okei. On hyvä tuntea vihollisjoukkue”, Jonas vastasi hieman hermostuneena.
Solveig osallistui keskusteluun. “Vasilij, sinun tehtäväsi ei ole vahtia, kenen kanssa Jonas puhuu. Minua kiinnostaa, kuka oli vastuussa tästä ideasta.”
Solveigin äänen kuuleminen ensimmäistä kertaa tuntui oudolta. Hänen äänensä oli matala ja särkyvä. Siitä kuuli, ettei hän puhu usein.
“Yusufin mukaan Deniz suunnitteli kaiken”, Jonas vastasi.
“Tapan hänet”, Solveig murahti.
“Minua epäilyttää vieläkin se, että turkkilainen puhuu sinunlaisesi transun kanssa”, Vasilij ärisi.
Zakke viittasi Vasilia olemaan hiljaa, mutta hän ei totellut merkkiä. Jonas pyöritteli silmiään. Vaihdoin hämmentyneenä puheenaihetta. “Hetkinen, onko Jonas transu?”
Jonas naurahti. “Mitä, etkö ole huomannut aiemmin?”
Pudistin päätäni. Jonas piti sitä suurena kohteliaisuutena. “Kiitos, yritän parhaani vaikuttaakseni mieheltä.”
Se selitti, miksi Jonaksen kasvot ja vartalo ovat niin feminiinisiä. Hän käyttäytyi kuitenkin aivan kuin nuori mies.
“Oikea nimeni on Jasmin, mutta kaikki tuntevat minut Jonaksena. Olen oikeasti nainen. Ihan vaan, että tiedät”, hän sanoi.
Pudistin päätäni epäuskoisena. “Ihan oikeasti? En olisi arvannut.”
Jonas hymyili leveästi. Vasilij tuijotti häntä vihamielisesti.
“Mutta niin, takaisin puheenaiheeseen. Emme voi antaa turkkilaisten häiritä meitä tällä tavalla”, Slava sanoi kiihtyneenä.
“Mitä haluaisit tehdä? Mitä ehdotat?” Vasilij kysyi.
“Luulen, että meidän pitäisi kysyä Zakken mielipidettä”, Jonas sanoi.
Kaikki katsoivat Zakkea. Hän pudisti päätään. “Kosto ei ole oikea vaihtoehto. Mikään ei peruuta jo tapahtunutta. Jos te haluatte tehdä jotain, siitä vaan. En aio olla mukana siinä.”
Solveig tuijotti Zakkea tyynesti. “Heillä ei ole mitään syytä sotkea koiria tähän. Ne eivät ole tehneet mitään”, hän sanoi. Hänen siniset huulensa liikkuivat hitaasti hänen puhuessaan monotonisella äänellä. Hänen puhui ruotsia hieman murtaen, mutta oli mahdotonta päätellä, mistä hän oli kotoisin. Hän sorautti ärränsä hieman itäeurooppalaiseen tyyliin.
Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tiesivät, että Solveig oli jo päättänyt, mitä hän tekee.

Istuin Arran kanssa läheisessä puistossa. Vasilij oli antanut hänen mennä ulos kanssani sillä ehdolla, että Zakke tarkkailisi meitä muutaman metrin läheisyydessä. Keskustelimme venäjäksi, jotta mahdolliset ohikulkijat eivät kiinnittäisi huomiota siihen, mitä sanoimme. Yritimme jutella viime päivistä niin, että kaikki tapahtunut kuulostaisi mahdollisimman tavanomaiselta. Arran venäjän kielen taidot yllättivät minut suuresti. Hän puhui sujuvasti, lähes ilman minkäänlaista korostusta. Minun oli taas vaikea muodostaa kokonaista lausetta mumisematta jotain epämääräistä. Jossain välissä Zakke tuli kysymään, voisiko hän istua ja jutella kanssamme. Hänestä tuntui oudolta seistä ja kuunnella puun takana. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta Arra ei luottanut häneen. Hän ymmärsi kuitenkin, että Zakke pystyy kuuntelemaan meitä vaikka hän ei istuisi kanssamme, joten hän ei sanonut mitään. Zakke istuutui Arran viereen, ja katsoi häntä arvioivasti. Muistin, mitä hän oli sanonut Vasilista juhlissa.
“En ole nähnyt sinua ja Vasilia kunnolla pariin viikkoon. Miten teillä menee?” hän kysyi Arralta.
“Ihan hyvin”, hän sanoi vaisusti.
Zakke katsoi ympärilleen ja madalsi ääntään. “Sinun ei tarvitse varoa, mitä sanot. Tiedän, että teillä menee huonosti.”
Arra ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli elänyt kahleissa viimeiset kaksi vuotta. Hän oli tottunut pitämään maskia yllään puhuessaan muiden kanssa.
Otin häntä lämpimästi kädestä kiinni. “Lähistöllä ei ole ketään muuta. Tiedän, että voit luottaa Zakkeen. Minä luotan häneen. Me välitämme sinusta, Arra. Voit olla rehellinen”, sanoin.
Arran silmissä näkyi pilke toivosta. Vapaammasta elämästä. Pian hän uskalsi sanoa jotain.
“Riitelemme paljon”, hän mumisi hiljaa. “Hän keksii riitelemisen aiheita tyhjästä.” Hän yritti räpytellä kyyneleitä takaisin silmiin. “En pidä siitä ollenkaan. Se sattuu.”
Tiesin, että hän tarkoitti sattumista fyysisesti sekä henkisesti.
Zakke osasi odottaa sitä vastausta. “Tiedäthän, että voit päästä hänestä eroon. Sinun ei tarvitse elää loppuelämääsi näin.”
Arra pudisti päätään.
Zakke huokaisi. “Loppuelämäsi ei tule olemaan pitkä, jos jatkat elämistä näin.”
Arra tuijotti maahan ja nyökkäsi hitaasti. Hänen katseensa oli maassa. Tuuli ravisti lehtiä ja sotki Arran tuuheita, vaaleanblondeja hiuksia. Hän mietti vakavasti, mitä Zakke oli sanonut hänelle. Hetken päästä hän nosti katseensa maasta, ja kääntyi kohti Zakkea.
“Mitä ehdotat?”
Zakke nojasi eteenpäin. “Voin varmistaa, että hän ei tule koskaan näkemään, koskemaan eikä satuttamaan sinua uudelleen.”
Arra tuijotti häntä silmiin arvioiden tarkasti. Hän on älykäs tyttö, ja näkee heti, jos joku valehtelee. Vasilij oli ainoa, joka on koskaan päässyt huiputtamaan häntä. Se on syy siihen, miksi hän oli niin kiinnostunut hämärästä venäläispojasta. Hän halusi tietää salaisuuden siihen, miten hän pystyi hallitsemaan muiden ajatuksia niin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut saanut selville, mitä hänen tuuheiden, kirkkaanvalkoisten hiuksiensa alla pyörii.
Hetken päästä Arra antoi katseensa rentoutua. Hänellä ei ollut syytä epäillä Zakkea. Salaa hän tiesi, ettei tämäkään pitänyt Vasilista. Kukaan ei oikeasti pitänyt Vasilista.
“Olen kiinnostunut”, hän totesi hiljaa.


Vastaus:

Kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa, oli mukava nähdä mitä oot tässä ajassa työstänyt. Tuntuu edelleen kauhealta ajatella, että Beest on oikeasti kuollut ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta se on Zakkelle. Onneksi hän lopulta päätyi puhumaan kanssasi ja kertoi tuosta itsemurhatarinasta, ehkä se helpottaa hänen oloaan. Ihan kamalaa, että Beestin kuolema oli ilmeisesti suunniteltu juttu, en voi edes ymmärtää miten joku voi olla niin julma. Toivottavasti asia selviää kuitenkin rauhallisissa merkeissä, ettei kukaan joudu ainakaan vaaraan eikä kuole enää, varsinkaan Hanya tai sä. Joka tapauksessa saat tästä tarinasta 15€, tämä oli ehkä hieman lyhyt, mutta silti omalla tavallaan jännittävä tarinanpätkä.
- U

Nimi: Jolene

07.12.2017 18:10
Oli koittanut kauan odotettu viikonloppu ja olin menossa toista kertaa kennelille katsomaan Popia, uutta hoitokoiraani. En ollut itsenäisyyspäivän jälkeen päässyt vielä käymään sen luona, koska arkena piti kiirettä opiskelun kanssa. Nyt oli kuitenkin lauantai, joten tilaisuuteni oli tullut ja saatoin vain toivoa, ettei Popi pelkäisi minua, kun olin ollut muutaman päivän poissa. En oikeastaan tiennyt, kuinka usein minun pitäisi käydä sen luona, jotta saisin sen parhaiten luottamaan minuun. En halunnut käydä sen luona liian usein, ettei se ahdistuisi, mutten myöskään liian harvoin, ettei tulisi takapakkia. Mielessäni risteili monia ajatuksia, mutta kävelin silti päättäväisenä sisään kennelin puuovesta ja jätin kenkäni eteiseen. Pujotin lapaset taskuuni ja lähdin muut ulkovaatteet päällä etsimään Popia huoneestaan, koska se halusi jo viimeksi ilmeisesti kanssani ulos ja ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki kokeilla sen viemistä lenkille. Minulla ei vielä ollut sille hihnaa tai pantaa, mutta voisin varmaan lainata niitä kenneliltä.

Popi oli tälläkin kertaa yksin huoneessaan, se loikoili tyytyväisenä häkissään muttei ilmeisesti nukkunut, koska se huomasi minut heti ilmestyessäni huoneeseen. Se kohotti hitaasti päätään ja katseli minua hetken häkistään, kunnes uskalsi ryömiä ulos sieltä ja seisahtua häkin eteen.
”Popi, mä tässä vaan, Jolene. Tulin taas katsomaan sua”, sanoin urokselle arvellessani, ettei se ehkä tunnistanut minua vaatekerroksen vuoksi. Uros katseli minua hetken aikaa pää kallellaan, kunnes kutsuin sitä luokse ja ojensin käteni sen nuuskittavaksi. Tuoksu oli sille tuttu, joten hetken nuuskittuaan se alkoi heiluttaa reippaan oloisena häntäänsä.
”Hyvä poika, tunnistithan sä mut lopulta. Haluaisitko sä lähteä ulos?” kysyin urokselta, joka miltei hypähti ilmaan viimeisen sanan kohdalla. Se haukahti pari kertaa ja kipitti ohitseni ulos huoneesta häntä vispaten. Se juoksi aina eteiseen asti ja istahti hihnatelineen eteen, jossa luki koirien nimiä ja niiden kohdalla roikkui hihna, jos hoitaja oli sellaisen ostanut.
”Hah, löysit hihnatelineen. Sulle ei vaan oo siinä hihnaa tai pantaa, Popi. Katsotaanpa tuolta”, sanoin Popille osoittaen eteisen lähellä olevaa komeroa. Sieltä löytyikin nahkapanta ja nylonhihna, joita voisin lainata uroksen kanssa. Kyykistyin lattialle Popin eteen ja annoin sen nuuskia aluksi pantaa, joka varmasti tuoksui hieman vieraalta.
”Laitettaisko tää sulle kaulaan, mitä sanot?” kysyin urokselta sen lopetettua nuuskimisen. Uros istahti refleksinomaisesti eteeni eikä vastustellut, kun laitoin pantaa sille. Ihmettelin sitä kieltämättä hieman, koska luulin uroksen pelästyvän koskiessani siihen. Sain kuitenkin pannan ongelmitta sen kaulaan ja myös hihnan siihen kiinni, kun olin ensin antanut uroksen nuuskia sitä. Sen jälkeen puin kengät jalkaan ja laitoin lapaset takaisin käteeni ottaen hihnan päästä kiinni.


Päästin Popin ensin kaikessa rauhassa ulos ovesta ja portaat alas pois terassilta, mutta sen jälkeen käskin sen vierelle. Uros oli hieman levoton eikä olisi aluksi malttanut totella, vaan vilkuili ympärilleen nuuskien maata.
”Vierelle”, komensin urosta uudelleen, koska halusin sen kulkevan vierelläni lenkin helpottamiseksi. En pitänyt yhtään siitä, jos koira veti hihnassa. Serkkujeni koira oli sellainen, koska kukaan ei ollut opettanut sitä pois hihnassa vetämisestä. Popi hyöri ja pyöri hihnan päässä, mutta komentaessani sitä vielä kolmannen kerran se tuli lopultakin vierelleni. Se katsoi minua hieman anovana enkä oikein osannut tulkita, mitä se yritti ilmeellään sanoa.
”Kyllä sun pitää siinä vierellä kulkea, Popi”, sanoin koiralle lähtiessäni kävelemään kohti porttia. Ulos laahusti vierelläni hieman alakuloisena ja sai minut huolestumaan. Aloin katua tätä, oli ehkä huono idea viedä toisella tapaamiskerralla koira lenkille, kun se alkoi käyttäytyä noin oudosti. Johdatin kuitenkin Popin ulos portista eikä mennyt kuin sekunti siitä, kun sain portin suljettua, niin uros oli jo nostanut jalkaansa lumikinoksen vieressä. Popi teki ison lammikon lumihankeen ja ymmärsin lopultakin, miksi se oli pihassa niin levoton.
”Voi ei, sulla olikin noin kova hätä! Anteeksi Popi, en tajunnut ollenkaan”, sanoin nolostuneena, sillä uros olisi varmaan halunnut tehdä tarpeensa jo pihassa. Toisaalta se ei ollut tehnyt niin, joten en tiennyt, oliko se kenties opetettu siihen, että vasta portin ulkopuolella sai pissata. Se kävi toisaalta järkeen, ulos oli saattanut osoittaa levottomuuttaan saadakseen minut nopeammin liikkeelle, jotta se pääsisi hädästään. Toisaalta saattoi myös olla, ettei se viitsinyt tehdä tarpeitaan saadessaan käskyjä, vaikkei se aluksi niitä noudattanutkaan. Minusta tuntui pahalta, etten osannut tulkita koiran käytöstä oikein, mutta ainakin se oli nyt saanut pissattua ja oli paljon rennompi ja kulki tosi hienosti vierelläni eikä yrittänytkään vetää hihnassa mihinkään suuntaan. Olin iloinen siitä, että uroksen entinen hoitaja oli kouluttanut koiran näin hyvin, pääsin helpommalla edes sen suhteen. Tykkäsin kyllä itsekin kouluttaa koiria, mutta Popin kanssa oli ehkä parempi, että se osasi jo paljon.

Kävin Popin kanssa vain reilun kilometrin pituisella lenkillä, koska en halunnut heti liioitella asian kanssa. Halusin edetä hitaasti ja varovasti kohti tavoitettani eli sitä, että Popi luottaisi minuun lopulta täysin ja kulkisi epäröimättä rinnallani läpi uusien, kiehtovien seikkailujen. Kun palasin kennelille, Popi vaikutti edelleen tosi terhakalta ja energiseltä, se heilutti innostuneena häntäänsä ja kipitti heti peremmälle sisätiloihin päästyään hihnasta ja pannasta vapaaksi. Päätin, että voisin testata, miten hyvin uros tottelisi käskyjä minulta, kun olimme vasta tavanneet. Minulla ei kyllä ollut mitään, millä palkita sitä. Tai hetkinen, olihan minulla. Olin ostanut Popille tennispallon, joten voisin palkita Popia palloleikillä aina muutaman hyvän suorituksen jälkeen.
”Popi, tänne”, kutsuin urosta seistessäni ovella, jossa luki isoin kirjaimin sana treenihalli. Arvelin, että paras mahdollinen tapa harjoitella käskyjä Popin kanssa oli tehdä se tuolla, koska saisimme varmaan olla siellä rauhassa. Popi ei ottanut kutsuani kuuleviin korviinsa, vaan leikki mieluummin jonkun toisen koiran kanssa juoksemalla rallia ympäriinsä.
”Tänne, Popi! Tänne”, kutsuin urosta uudelleen ja heilutin tennispalloa kädessäni kiinnittääkseni uroksen huomion. Se taisi jopa toimia, sillä uroksen nähdessä lelun sen ilme kirkastui ja se hölkkäsi reippaasti luokseni.
”Hyvä poika, Popi”, kehuin urosta ja päästin sen ovesta treenihalliin. Menin itse perässä ja suljin oven perässäni ennen kuin Popin kanssa leikkinyt koira ehti tulla seuraksemme, muuten mistään ei tulisi mitään.
”Katsotaanpa, mitä kaikkea sä osaat. Tai enemmänkin, mitä kaikkea sä suostut tekemään, kun pyydän”, sanoin Popille hymyillen ja käänsin katseeni sen suloisiin nappisilmiin.
”Vierelle”, aloitin käskystä, jota tiesin Popin varmuudella noudattavan. Hieman hölmistynyt uros siirtyi epäröimättä vierelleni arvellen, että pääsisi sitten leikkimään nopeammin. Asia ei kuitenkaan ollut ihan niin, ensin sen pitäisi tehdä vähän töitä ja sitten se saisi leikkiä.
”Istu”, komensin Popia, joka seisoi vierelläni ja kallisti päätään uuden käskyn saadessaan. Joko se ei oikeasti ymmärtänyt tai muistanut käskyn merkitystä, tai sitten se ei vain tajunnut, miksi vaadin sitä noudattamaan käskyjä enkä heittänyt palloa sille.
”Istu”, kokeilin uudelleen, saaden lopultakin ihmeissään olevan uroksen istumaan vierelleni.
”Hyvä poika, Popi. Nouda!” hihkaisin urokselle heittäen pallon, jotta se tajuaisi idean. Uros viiletti vauhdilla lelun perään ja nappasi sen ilmasta kiinni huikean hypyn avulla. Uros vaikutti suoritukseensa yhtä tyytyväiseltä kuin minäkin, se seisoi voitonriemuisena vähän matkan päässä ikään kuin esitellen itseään.
”Tuo pallo”, kehotin urosta, joka lähti takaisin luokseni, vaikka ei selvästikään halunnut luopua lelustaan. Se seisahtui eteeni ja katsoi minua silmät pyöreinä kuin odottaen, että ottaisin lelun ja heittäisin sen uudelleen. Irti se ei pallosta vielä päästänyt, joten päätin kokeilla erästä toista käskyä, joka voisi toimia tässä.
”Tiputa”, komensin Popia, joka katsoi minua hetken ja pudotti sitten pallon jalkojeni juureen. Hyvinhän tämä sujui, Popi muisti nämä käskyt yllättävän hienosti, vaikka ei varmaan ollut viime aikoina hirveän aktiivisesti niitä kerrannut.
”Hyvä Popi, hieno poika”, kehuin urosta poimien samalla yltä päältä kuolaisen sinisen tennispallon maasta.

Päätin kokeilla seuraavaksi kahta muuta kivaa käskyä, jotka Popille oli joskus opetettu. En ollut ihan varma, muistiko uros ne vielä, mutta kokeilemalla se selviäisi. Niinpä kyykistyin koiran eteen ja laitoin pallon hetkeksi taskuuni, ettei se häiritsisi Popia ollessaan kädessäni uroksen näkyvillä koko ajan. Ojensin käteni polveni päälle ja katsoin Popia, joka seisoi edessäni pää kallellaan.
”Istu”, komensin urosta aluksi ja sainkin sen istumaan heti ensimmäisestä käskystä tällä kertaa.
”Tassu”, komensin urosta sitten ja katsoin sitä silmiin. Uros ei selvästikään muistanut tätä heti, se vain kallisteli päätään puolelta toiselle ja vinkui, kun ei tiennyt, mitä tehdä.
”Tassu”, yritin uudelleen liikuttaen hieman kättäni polveni päällä. Popi katsoi liikettä hetken, muttei silti tehnyt mitään. Tämä olikin hieman haastavampaa sille, mutta ei se mitään, koska pidin haasteista. Olin halunnut hoitokoirakseni juuri Popin, koska se tarjosi minulle riittävästi kaipaamaani haastetta.
”Tassu”, yritin vielä kerran ja liikutin kättäni taas. Popi katsoi sitä hetken aikaa nostaen sitten lopultakin oikean tassunsa kämmeneni päälle.
”Hieno poika, Popi, hyvä! Juuri noin”, kehuin urosta ja rapsutin sitä korvan takaa hellästi. Uros laski tassunsa maahan, joten päätin kokeilla, nostaisiko se toisenkin.
”Tassu”, kehotin Popia, joka mietti hetken ja nosti sitten vuorostaan vasemman tassunsa syliini.
”Hienosti, Popi, hyvä poika”, kehuin urosta ja rapsutin sen päätä ja korvantaustoja hellästi. Päätin kokeilla vielä toista samantapaista käskyä, joten nostin käteni sylistäni hieman ylemmäs ilmaan.
”Femma”, annoin uuden käskyn eikä Popi epäröinyt, vaan kohotti tassunsa ilmaan läpsäisten sillä kämmentäni.
”Hyvä poika, Popi”, kehuin urosta ja toistin sen uudelleen nostaen toisen käteni ilmaan. Popi läpsäisi tällä kertaa toisella etutassullaan kämmentäni ja kehuin sitä taas. Nousin sen jälkeen ylös ja heitin urokselle pallon, jota se lähti innoissaan hakemaan napaten sen taas ilmasta suuhunsa. Uros osasi käskyt hyvin, mutta sen muistia täytyi vain hieman virkistää, että se osaisi tehdä käskyt oikealla tavalla. Luojan kiitos se kuitenkin muisti kaikki tähän mennessä kerratut käskyt lopulta, kun vähän avusti, joten en enää pelännyt kovin paljoa, että se olisi unohtanut jotain.

Testasin Popin kanssa vielä maahan menon, kierimisen ja ryömimisen, jotka Popi pienen hapuilun jälkeen suoritti yhtä mallikkaasti kuin muutkin käskyt. Sen jälkeen heittelin urokselle palloa vielä hetken ilman mitään muuta ohjelmaa, kunnes Popi alkoi väsyä leikkiin eikä enää noutanut palloa. Hain lopulta pallon itse, sujautin sen taskuuni ja kutsuin Popin mukaani. Vein sen ulos tarhaan, jotta se voisi halutessaan tehdä tarpeensa ja itse päätin lähteä kotiin. Olin viettänyt mukavan muutaman tunnin mittaisen ajan Popin kanssa tutustuen urokseen ja harjoitellen käskyjä, joilla varmasti oli iso merkitys uroksen käytöksen kannalta. Olin iloinen siitä, että tämäkin sujui näin hyvin, vaikka Popi olikin vielä hieman jännittynyt seurassani eikä välttämättä aina tehnyt ihan niin kuin olisi pitänyt.

Loppu <3

Vastaus:

Jo toinen hoitotarina sulta parin päivän sisään, ihanaa kun oot niin aktiivinen! <3 Kiva kun tällä kertaa veit Popin lenkille asti, viimeksi se ainakin näytti sitä kovasti odottavan. Myös käskyjen palauttaminen mieleen oli hyvä idea, niin ei pääse urokselta tärkeimmät jutut unohtamaan ja se alkaa ehkä paremmin luottaa suhun, kun totteli jo käskyjäkin sulta noin hyvin ^^ Saat tästä tarinasta 14€
- U

Nimi: Jolene

06.12.2017 14:29

Tänään oli itsenäisyyspäivä ja kaiken lisäksi hyvin merkittävä sellainen, koska tänään tuli täyteen tasan sata vuotta siitä, kun kotimaamme Suomi saavutti itsenäisyytensä. Joka paikassa mainostettiin asiaa, onniteltiin Suomea ja muistutettiin tästä merkittävästä tapahtumasta, vaikka vähemmälläkin olisi päässyt. Osasin kyllä arvostaa itsenäisyyttä, mutten koskaan aiemminkaan ollut juhlinut itsenäisyyspäivää sen erityisemmin, joten miksi nytkään pitäisi? Olimme syöneet perheeni ja serkkujemme perheen kanssa itsenäisyyspäivän juhlalounaan puolen päivän aikaan meillä, mutta sen jälkeen ei ollut muuta ohjelmaa kuin kokoontua illaksi katsomaan Linnan juhlia yhdessä.
”Jolene, tule pelaamaan meidän kanssa!” kuului yhden serkkuni huuto olohuoneesta. Serkkuperheemme oli tullut meille itsenäisyyspäiväksi, koska he eivät asuneet kovin kaukana. Kyseiseen perheeseen kuuluivat kolme serkkuani Ivida, Evelyn ja Konstantin. Konstantin oli heistä vanhin, hän oli kuusitoista. Evelyn oli kaksitoista ja Ivida viisi. Lisäksi heidän perheeseensä kuuluivat heidän vanhempansa sekä heidän pieni shetlanninlammaskoiransa Aava, joka oli vasta parivuotias.
”Äh, en mä nyt”, mutisin keittiöstä ja vilkaisin äitiä, joka oli parhaillaan keittämässä kahvia ja sulattamassa pakastimesta leivonnaisia jälkiruuaksi.
”Jolene, menisit nyt, kun Konsta noin nätisti pyytää”, äiti sanoi käyttäen jälleen kerran serkustani lempinimeä, jota poika vihasi yli kaiken, mutta jota kaikki paitsi minä silti käyttivät.
”Äiti… Mä ajattelin tehdä jotain ihan muuta”, marmatin tympääntyneenä, koska en oikein nauttinut tästä tilanteesta. Ei serkuissani ollut mitään vikaa ja mielelläni vietinkin aikaa heidän kanssaan, mutta tunsin aina oloni liian vanhaksi heidän seuraansa. Konstantin oli ainoa, jonka seurassa pystyin olemaan täysin oma itseni, pienempien kanssa piti muistaa varoa kielenkäyttöä ja olla kiltti esimerkki heille. Ivida osasi olla varsinainen riiviö, hän saattoi takertua yhteen ihmiseen tuntikausiksi ja vinkua vaikka kuinka kauan, että joku leikkisi hänen kanssaan ja pitäisi hänelle seuraa. Kaikki epäilivät, että hänen uhmaikänsä oli myöhästynyt parilla vuodella ja siksi hän oli tuollainen.
”Mitä sitten?” kuului isän ääni takaani, hänkin oli ilmeisesti eksynyt keittiöön.
”Haluaisin mennä kennelille. Sinne, mistä sain sen oman hoitokoiran. Haluaisin käydä tutustumassa Popiin tänään”, selitin enimmäkseen isälle, koska häneltä oli helpompi saada lupa tällaisiin juttuihin. Äitikin kyllä selvästi kuunteli, koska hänen reaktionsa tuli ensimmäisenä.
”Mutta Jolene! Serkkusi ovat nyt täällä, kyllä sun pitää olla heidän kanssa”, äiti ilmoitti miltei kauhistuneena.
”Mutta äiti, en mä olisi ees kauaa poissa. Popi on hieman epäluuloinen enkä voi olla heti aluksi kovin pitkään sen kanssa, sen pitää ensin tottua muhun. Olisin siellä ehkä pari tuntia, kai se sentään sopii?” anelin äidiltäni mahdollisimman anovaan sävyyn, ettei hän voisi kieltäytyä. Loppujenlopuksi sainkin sekä äidiltä että isältä luvan, joten ryntäsin sen kummempia odottamatta eteiseen pukeutumaan.

Juuri kun olin saanut takin päälle, kengät jalkaan ja pipon päähän ja valmistauduin pukemaan lapaset käteeni, Konstantin ja Evelyn juoksivat eteiseen katsoen minua silmät pyöreinä.
”Mihin sä meet?” Evelyn kysyi ärsyttävän uteliaalla pikkutyttömäisellä äänensävyllä, jota hän käytti aina, kun halusi oikeasti tietää vastauksen johonkin.
”Kennelille. Ja ennen kun kysytte, ette tule mukaan”, ilmoitin vähän turhan tylysti vastauksen enkä jäänyt odottamaan heidän seuraavia sanojaan, vaan menin ulos ja läimäisin oven kiinni heidän nenänsä edestä. Olisin muuten voinut ottaa Konstantinin mukaan, mutta tiesin Evelyninkin sitten änkeävän seuraamme, koska hän seurasi veljeään miltei joka paikkaan. En halunnut häntä mukaan, koska häntä saisi olla vain vahtimassa koko ajan, ettei hän säikyttelisi koiria tai tekisi mitään typeryyksiä siellä. Lisäksi Popi oli liian epäluuloinen, eihän se varmaan luottaisi aluksi minuunkaan, enkä halunnut stressata sitä heti viemällä sen seuraan liudan tuntemattomia ihmisiä, mukaanlukien itseni.

Kotoamme oli kennelille vain parin kilometrin kävelymatka, joka taittui nopeasti, koska olin niin innoissani tästä tilaisuudesta. Ulkona oli vain muutaman asteen pakkanen, joka ei tuntunut edes kylmältä, koska olin pukeutunut lämpimästi enkä oikeastaan edes ajatellut pakkasta ollenkaan. Lisäksi ulkona satoi hiljalleen lisää lunta ja sitä oli satanutkin lähes koko päivän ja jo muutaman aiemmankin päivän. Luvassa olisi siis toivottavasti oikein kunnolla valkoinen joulu, mikä oli mukavaa, koska jouluna piti ehdottomasti olla lunta. Kennelillä minut vastaanotti mukavan lämmin ilmavirta, kun menin sisälle kenneliin. Kennelin kaikkiin ikkunoihin oli jo laitettu joulutähtivalot ja lisäksi ulkona oleviin pensaisiin ja terassiin oli laitettu jouluvalot, jotka toivat kivasti joulutunnelmaa tähänkin paikkaan. Sisällä tuoksui tietysti koiralta, mikä ei varmaan ollut mikään ihme, kun paikka oli koiria täynnä. Lisäksi kennelin keittiöstä leijaili koiranruoan tuoksu.

Riisuin ulkovaatteeni eteiseen ja lähdin tutustumaan paikkoihin hieman paremmin, tavoitteenani ensisijaisesti tietysti löytää huone, jossa Popi olisi. Olin selvitellyt asioita etukäteen kennelin nettisivulta ja tiesin, että Popi majoittui huoneessa kolme yhdessä Sonja ja Lei -nimisten shetlanninlammaskoirien kanssa, joista jälkimmäinen taisi olla Popin pentu ja Sonja sen pennun emä. Ehdin kävellä kennelin sisätiloissa hetken aikaa, kunnes katseeni osui oveen, jossa luki ”Ushman toimisto” isoilla kirjaimilla sellaisessa kyltissä. Tuolla kennelin omistaja siis teki töitä päivisin, kun ei ollut muuta hommaa koirien kanssa. Koputin varovasti oveen, koska arvelin, että olisi kohteliasta käydä esittäytymässä ja kertomassa saapumisestani.
”Sisään!” kuului ystävällinen, mutta napakka huudahdus oven takaa. Raotin varovasti ovea sen verran, että pääsin siitä sisään ilman, että yksikään koira tulisi mukanani, jos sattuisi nyt juoksemaan paikalle.
”Hyvää itsenäisyyspäivää! Mä oon Jolene, se uusi hoitaja. Tulin tapaamaan Popia ensimmäistä kertaa ja ajattelin, että olisi varmaan kohteliasta ilmoittaa ensin tulostani”, tervehdin Ushmaa pirteällä, ominaisella tavallani. Ushma kiitti toivotuksesta ja toivotti itsekin minulle hyvät itsenäisyyspäivät.
”Kiva kun tulit näin pian, olet enemmän kuin tervetullut. Popi on todennäköisesti huoneessaan, sinne se jäi tyytyväisenä saatuaan ruuan ja käytyään hetken ulkona”, Ushma kertoi ja nyökkäsin hänelle poistuen sitten toimistosta, kun kummallakaan ei tainnut olla toisilleen enempää asiaa.

Suuntasin kohti huonetta kolme, jonka löysin eräänlaiselta käytävältä. Ovi oli auki, mutta kurkatessani ovensuulta sisään näin etsimäni trikkiuroksen makoilevan huoneen lattialla puruluuta järsien. Mistä lie uros tuon luun saanut, mutta ainakin se näytti hyvin maistuvan. Koira oli huoneessa yksin, mikä oli täydellinen tilanne meidän molempien kannalta. Menin peremmälle huoneeseen ja suljin oven hitaasti perässäni. Ääni sai Popin kohottamaan päätään ja kiinnittämään katseensa herkkuluun sijaan minuun.
”Hei Popi, mä oon Jolene. Mä oon sun uusi hoitaja ja tulin tapaamaan sua”, sanoin urokselle lempeästi seisahtuen ovelle ja asettuen siihen istumaan. En halunnut ahdistaa koiraa nurkkaan, joten pysyin itse paikoillani antaakseni sen tulla halutessaan luokse. Uros katsoi minua silmät pyöreinä, korvat hieman luimussa, mutta ainakaan se ei murissut tai haukkunut.
”Mikä sulla on siinä, Popi, mikä? Onko se sun luu? Onko se hyvää?” kyselin koiralta lempeästi ja mahdollisimman tyyneen, rauhoittavaan sävyyn, jotta koira pysyisi rauhallisena myös minun ollessa paikalla. Puhuessani luusta uros pudotti katseensa hetkeksi luuhun ja narskutti sitä hampaillaan, katsoen sitten taas minua.
”Niin, sulla on siinä luu. Tykkäätkö sä siitä?” kysyin urokselta taas ja sain sen jälleen haukkaamaan luuta. Hymyilin sille hieman, ilmeisesti luu näytti maistuvan.
”Saanko mä katsoa sitä? Tuotko sen luun mulle näytille, tuotko? Vai onko se vaan sun oma aarre, jota suojelet?” kyselin urokselta, joka katsoi vuorotellen minua ja luuta hetken aikaa. Lopulta se nousi istumaan luu suussaan ja katsoi taas minua.
”Hyvä poika, Popi, hienosti. Ihan rauhassa, ei hätää”, kehuin urosta, kun se teki sentään ensimmäisen eleensä noustessaan ylös.
”Tule vain tänne, tule”, houkuttelin urosta, joka nousi istuma-asennosta seisomaan ja otti pari varovaista askelta minua kohti. Se pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten matkaansa pysähtyen eteeni luun kanssa.
”Hyvä poika, Popi”, kehuin urosta rennosti ja ojensin kättäni sitä kohti. Uros pudotti luun suustaan ja nuuski hetken aikaa kättäni, perääntyen sitten luun kanssa kauemmaksi.
”Hei Popi, älä pelkää. En tee sulle pahaa, lupaan sen. Mä pidän susta hyvää huolta”, vakuutin urokselle, joka kantoi luun kauemmaksi ja penkoi hetken aikaa huoneessa olevaa lelulaatikkoa. Mietin hetken, mitä koira oikein touhusi, kunnes näin sen poimivan laatikosta tennispallon suuhunsa.
”Ai sä haluat leikkiä? No sopiihan se. Tuo pallo mulle, Popi. Tuo pallo”, sanoin urokselle, joka kipitti tyynen oloisena pallon kanssa luokseni ja seisahtui eteeni. Uros tarjosi heti haastetta, kun ei luopunutkaan lelustaan automaattisesti itse.
”Irti”, sanoin koiralle ojentaen kättäni sitä kohti. Uros mietti hetken, mutta pudotti sitten pallon kämmenelleni häntä heiluen.
”Hyvä poika, Popi. Suthan on koulutettu hyvin, tosi hyvin”, kehuin urosta taas ja nousin hitaasti seisomaan, että voisin heittää palloa paremmin. Liikkeeni sai uroksen säpsähtämään ja perääntymään muristen hieman kauemmaksi.
”Popi, ei hätää. Anteeksi, en tajunnut. Haluan vaan heittää tän pallon paremmasta asennosta”, sanoin urokselle heiluttaen kättäni, jossa pallo oli. Se kiinnitti uroksen huomion taas pelkäämisen sijaan leluun, mutta koira ei silti tullut lähemmäksi. Päätin kokeilla, mitä muita käskyjä se osaisi, koska niiden avulla voisin saada paremman yhteyden koiraan.
”Tänne”, kutsuin Popia lempeästi ja liikutin kättäni, jossa pallo oli. Uros kallisti päätään katse lelussa, kunnes se lopulta tuli hieman epäröiden eteeni seisomaan.
”Hyvä poika, Popi, juuri noin. Hienosti, ei mitään hätää. Oot kyllä hyvä poika, oot sä”, kehuin urosta ja vaikka mieleni teki rapsuttaa sitä, en tehnyt niin, ettei se pelästyisi taas. Minun tuli edetä hitaasti uroksen kanssa, ikään kuin vauvanaskelin, koska se oli epäluuloisempi kuin olin ajatellutkaan. Ymmärsihän sen kyllä, kun uros oli kokenut niin kovia.
”Vierelle”, kehotin Popia, joka siirtyi oikealle puolelleni seisomaan ja katsoi ensin minua, sitten taas palloa ja taas minua.
”Hyvä poika, Popi”, kehuin urosta ja valmistauduin heittämään pallon vetämällä kättäni taaksepäin.
”Nouda”, sanoin koiralle heittäen pallon huoneen toiseen päähän. Uros säntäsi häntä heiluen sen perään ja poimi sen lattialta, kun ei ehtinyt saada sitä ilmasta kiinni. Uros katsoi voitonriemuisena minua ja heilutti häntäänsä tiiviiseen tahtiin puolelta toiselle.
”Tuo pallo, Popi. Tuo”, kehotin urosta, joka tuli hitaasti, mutta varmasti takaisin luokseni.
”Irti”, komensin koiraa ja ojensin käteni, jotta uros saattoi pudottaa pallon kämmenelleni eikä lattialle.
”Hyvä poika, Popi. Tosi hienosti, oon ylpeä susta”, kehuin urosta hymyillen.

Heittelin Popille palloa hetken aikaa ja uros vaikutti yllättävän rennolta seurassani, koska keskittyi enemmän sille mieluiseen leikkiin kuin epäröintiin ja pelkoon. Minun pitäisi kuitenkin pian lähteä ja kun Popikin näytti kyllästyvän leikkiin, koin tilaisuuteni tulleen. Halusin hyvästellä koiran, joten kyykistyin lattialle ja kutsuin Popin varovasti luokse. Kun se tuli, annoin sen jälleen nuuskia hetken kättäni, kunnes sain sen hyväksynnän ja uskalsin rapsuttaa sitä.
”Kuule Popi, mun pitää nyt lähteä. Oli kuitenkin tosi kiva nähdä sut ensimmäistä kertaa, lupaan tulla pian taas takaisin. Sä oot hieno poika, Popi, tosi hieno poika. Käyttäydyit tosi hyvin, vaikka sua varmaan vähän pelotti. Oon ylpeä susta, tiesitkö?” sanoin koiralle lempeästi ja rapsutin sitä samalla. Uros tuntui ymmärtävän sanani, sillä se tökkäsi minua kirsullaan poskeeni ikään kuin antaen minulle koiranpusun hyvästiksi. Hymyilin sille ja rapsutin sitä vielä hetken nousten sitten ylös lattialta.
”Nähdään taas pian, Popi”, sanoin koiralle vielä ennen kuin poistuin huoneesta ja suuntasin eteiseen pukemaan ulkovaatteita. Jätin huoneen oven auki, eikä mennyt kauaa, kunnes Popi tassutteli perääni ja ilmestyi eteiseen pää kallellaan.
”Voi Popi, ei me nyt mennä ulos. Anteeksi, mun pitää mennä kotiin. Lupaan, että ensi kerralla voidaan käydä lenkillä”, sanoin urokselle lempeästi ja rapsutin sitä vielä. Puin ulkovaatteet päälle ja hyvästelin uroksen, joka näytti jopa hieman haikealta jäädessään eteiseen, kun lähdin. Se oli tainnut pitää yhteisestä ajastamme ja olisi varmaan halunnut ulos, mutta lupasin äidille mennä parin tunnin jälkeen kotiin. Aikani oli kulunut, joten en voinut kuin palata kotiin perheeni ja serkkujeni luo.

Kun pääsin kotiin, Konstantin oli ovella vastassa ja ihmettelin hieman, miksi hän siinä oli. Oliko hän odottanut koko ajan eteisessä, että tulisin takaisin? Hölmö poika, ei hänen olisi tarvinnut.
”Miks sä oot siinä?” kysyin Konstantinilta riisuessani vaatteita.
”Näin ikkunasta, kun sä tulit. Halusin kysyä, miten sulla meni siellä”, Konstantin ilmoitti ja sai minut hymyilemään. Hän oli ensimmäinen, joka halusi tietää ajastani kennelillä.
”Odota, kun mä saan riisuttua, niin voin kertoa. Mennään vaikka olkkariin, jos muitakin kiinnostaa. Voidaan samalla pelata jotain”, lupasin pojalle, joka lähti jo olohuoneeseen etsimään sopivia lautapelejä pelattavaksi. Menin itse perässä tervehtien kaikkia, jotka olivat siellä. Siellä olivatkin oikeastaan kaikki sekä minun perheestäni että serkkujeni perheestä. Olin perheeni ainoa lapsi, joten serkkujeni seura oli hyväksi minulle, varsinkin kun Konstantin oli melkein minun ikäiseni. Aloin pelata serkkujeni kanssa Afrikan tähteä ja kertoa samalla, mitä olin tehnyt Popin kanssa ja miten se oli sujunut. Olin aidosti iloinen, että kaikki kuuntelivat minua ja heitä oikeasti kiinnosti tämmöinen.

Loppu <3

Vastaus:

Kiva kun kirjoitit ekan tarinasi heti tänään ^^ Mukavasti sait tarinaan pituuttakin, kun kirjoitit alussa ja lopussa vähän kotiajastasi, kun et Popin kanssa voinut hirveän pitkään olla. Popin kanssa sulla näytti sujuvan hienosti uroksen pienestä epäilystä huolimatta, sait sen ainakin leikkimään kanssasi ja se olisi halunnut uloskin. Ensi kerralla on ehkä sitten lenkin vuoro ^^ Saat tästä tarinasta 12€
- U

Nimi: Katerina

02.12.2017 12:38

Oli lauantai ja tänään olisi vuorossa ensimmäiset agilitytreenit Jennan onnettomuuden jälkeen, jos sitä nyt voi onnettomuudeksi nimittää. Olin kuullut Miinalta, että hänen siskonsa oli kyllä paranemassa, muttei päässyt vielä treenaamaan. Miina oli edelleen hieman huolissaan siskostaan ja joutui myös jäämään pois treeneistä, koska ei todennäköisesti pystyisi keskittymään kunnolla. Paikalla olimme siis vain minä, Elias, Juha ja Leila koiriemme kanssa. Koska ryhmä oli pienempi, meidän tulisi suorittaa kaksi erilaista rataa, jotta saisimme käytettyä koko treeniajan hyödyksi. Joel oli jo valmistellut meille ensimmäisen radan, joka koostui pääasiassa hyppyesteistä. Siihen oli laitettu tavallisia aitoja, oksereita, pari muuria ja rengas, sekä niiden lisäksi pari putkea ja yhdet kepit.
”Toinen rata koostuu sitten jäljelläolevista esteistä, mutta en ole vielä ehtinyt tehdä sitä. Te voitte aloittaa rataantutustumisen kaikessa rauhassa, niin menen aloittamaan toisen radan kokoamista sillä välin. Tulen sitten kertomaan, kun rataantutustuminen loppuu ja aloitatte tämän radan suorittamisen”, Joel selitti ja ohjasi meidät radalle ilman koiria tutustumaan siihen, miten ohjaisimme koiria esteeltä toiselle virheettömän suorituksen takaamiseksi. Poika itse sen sijaan ryhtyi kyhäämään toista rataa puomin, keinun, A:n, pöydän sekä putken ja keppien avulla.

Kun olimme hetken aikaa tutustuneet ensimmäiseen rataan, Joel tuli ilmoittamaan rataantutustumisen päättyneeksi. Hän näytti Taavin kanssa esimerkin radan suorittamisesta ja lähetti sen jälkeen Leilan ja Alman ensimmäisenä radalle. Me muut kokoonnuimme sivummalle seuraamaan kaksikon suoritusta, joka lähti yllättävän hyvin käyntiin. Hyppyesteet olivat Almalle tuttua kauraa, joten koira pystyi jopa suoriutumaan radasta tavanomaista nopeammin, kun sen tarvitsi vain hyppiä esteiden yli – ja renkaan kohdalla läpi – sekä mennä parista putkesta ja pujotella yhdet kepit.
”Hienosti, Leila ja Alma, hyvä! Sehän oli yllättävän nopeaa toimintaa teiltä”, Joel kehui ja sai Leilan naurahtamaan vaivaantuneena.
”Joo, tää tyttö tykkää näistä esteistä”, Leila sanoi taputtaen koiransa päätä hellästi. Seuraavana vuoroon pääsivät Juha ja Vili. Ensimmäiset aidat menivät hyvin ja putkeenkin Vili suunnisti oikeaoppisesti, mutta keppien kohdalla sen tohotus meni vähän yli ja se unohti pujotella pari kepinväliä. Juha näytti silti edelleen tyytyväiseltä koiraansa, joka jatkoi renkaalle hurjaa vauhtia, juosten tosin suoraan sen ohi eikä hypäten siitä läpi. Muurien ja okserien sekä viimeisen aidan yli Vili kuitenkin hyppäsi hienosti ja ansaitsi Juhalta taputuksia ja kehuja palkkioksi suorituksesta.
”Hyvinhän se meni, joskin renkaan kanssa näytti olevan vähän ongelmia”, Joel huomautti ja Juha nyökkäsi vaitonnaisena.
”Joo, Vili ei oo oikein ikinä tykänny siitä esteestä. Sitä pitäis varmaan harjoitella lisää..” Juha mutisi ja siirtyi pois radalta, jotta minä pääsisin vuoroon seuraavaksi. Suoritimme radan hienossa tyttöpoikajärjestyksessä ohjaajien suhteen, koirien kohdalla se ei sen sijaan onnistunut, kun ainoa narttu porukasta oli Alma. Suuntasin päättäväisenä radalle komentaen Renon istumaan ja irrotin siltä hihnan, jonka viskasin sivummalle.
”Tule!” komensin Renoa lähtien juoksuun ja aloin antaa sille ohjauskäskyjä, jotta se suorittaisi radan oikein. Alku sujui hienosti ja loppua kohti Reno vain innostui lisää, sai enemmän vauhtia ja suoritti radan todella nopeasti ja virheettömästi loppuun saakka. Olin todella ylpeä koirastani, se oli oppinut agilityn jalon taidon todella hienosti siitä huolimatta, että olin laiminlyönyt muutamia treenejä epäaktiivisuudellani.
”Hienoa, hyvää työtä Katerina! Ja samoin Reno, se meni loistavasti!” Joel kehui jopa taputtaen meille, enkä voinut estää itseäni punastumasta. Oli kyllä mukavaa saada kehuja, mutta Joel tuntui aina kehuvan minua enemmän kuin muita ja sai minut tuntemaan oloni lähinnä vaivautuneeksi, koska poikaystäväni oli yleensä paikalla. Elias oli todella mustasukkaista sorttia eikä varmasti pitänyt siitä, että Joel ylisti minua aina maasta taivaisiin. Olin monta kertaa joutunut vakuuttelemaan Eliakselle, ettei minun ja Joelin välillä ollut mitään ja että poika halusi vain olla minulle kohtelias, kun Elias kehitteli mielessään kaiken maailman teorioita siitä, että agilityohjaajamme yritti iskeä minua.

Eliaksesta puheen ollen, seuraavana oli hänen vuoronsa suunnata radalle. Olin aistivinani hänestä lievää levottomuutta, joka todennäköisesti johtui jälleen kerran siitä, että hän oli mustasukkainen Joelista. Saatoin aistia myös sen, että Eliaksen levottomuus tarttui Caspariinkin ja koira hyöri omistajansa jaloissa todella epävarman oloisena. Minua kauhistutti, sillä kaksikon suoritus menisi aivan pilalle, jos Elias ei ryhdistyisi.
”Radalle Elias, ei tässä oo koko päivää aikaa!” Joel karjaisi radan reunalta ja sai minut ärtymään, koska hänellä ei ollut mitään oikeutta puhua poikaystävälleni noin. Harpoin päättäväisenä Eliaksen luo, tartuin häntä kädestä ja kohottauduin varpailleni yltääkseni paremmin kuiskaamaan sanottavani hänen korvaansa.
”Elias, sun käytös hermostuttaa Casparia. Kerää itsesi ja suoriudu niin kuin aina, hyvin. Mä haluaisin tulla tänään teille vähän viettään sun kanssa laatuaikaa, mutta sun pitäis ensin selvitä tästä kunnialla”, supatin mahdollisimman hiljaa pojan korvaan ja näin hänen ilmeensä kirkastuvan. Hän sai selvästi uutta puhtia itseensä ja suuntasi vauhdilla radalle päästäen Casparin hihnasta. Uros näytti heti paremmalta nähdessään omistajansakin virkeänä ja iloisena vierellään. Olin tehnyt tehtäväni ja pelastanut heidät nolaamasta itseään, joten uskalsin hyvillä mielin vetäytyä sivummalle seuraamaan, miten he suoriutuisivat.

Kun Elias ja Caspar olivat saaneet radan suoritettua, oli aika siirtyä toiselle radalle, jonka Joel oli saanut kyhättyä valmiiksi. Lähettäessään Leilan ensimmäisenä radalle hän vilkuili jatkuvasti minun ja Eliaksen suuntaan, kun seisoimme vieretysten radan lähettyvillä tutkaillen sitä. Tähän rataan emme päässeet tutustumaan etukäteen, joten meillä muilla oli etulyöntiasema siinä mielessä, että pystyimme katsomaan muilta mallia radan suorittamiseen. Leila ja Alma lähtivät hyvin vakuuttavasti liikkeelle aloittaen ensimmäisestä esteestä, eli puomista. Sen jälkeen oli pöytä, putki, A, kepit, keinu, putki ja lopussa vielä pari tavallista aitaa tuomassa radalle hieman lisää pituutta. Alma suoritti esteet hyvin ja lopussa sen ilme kirkastui, kun se pääsi hyppäämään parin aidan yli. Myös Juhalla ja Vilillä meni hyvin, joskin tälläkin kertaa Vili hieman toheloi keppien kanssa, vaikkakaan ei niin paljon kuin ensimmäisellä radalla.
”Katerina, sun vuoro”, Joel ilmoitti radan reunalta ja nyökkäsin hänelle taluttaen Renon radan alkuun.
”Istu”, komensin urosta, joka istui kiltisti määräämälleni paikalle ja antoi minun myös irrottaa hihnan tosi helposti. Siirryin lähemmäksi puomia, käänsin katseeni koiraan ja komensin sen liikkeelle.
”Kiipeä!” komensin Renoa, kun se tuli puomin kohdalle. Urosta ei tarvinnut kahdesti käskeä, se kiipesi todella sulavasti esteen päälle ja juoksi vauhdilla alastulon kohdalle, jossa se vähän jarrutteli, ettei kaatuisi. Vauhtia sillä kyllä silti riitti, joten minulla oli hieman vaikeuksia saada innostunut uros pysymään paikoillaan pöydän päällä. Jotenkin onnistuin siinä silti ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti putkea, jonka Reno suoritti todella vauhdikkaasti. A-este tuotti jyrkkyytensä vuoksi hieman haasteita ja sai Renon hidastamaan tahtiaan jonkin verran, muttei silti liikaa. Kepit sujuivat hyvin, samoin keinu, vaikka Reno selvästi jännitti sitä tälläkin kertaa. Mietin vain, pääsisikö Reno koskaan kokonaan yli jännittyneestä ja jopa hieman pelokkaasta suhtautumisestaan keinuun, joka ei olisi vaaraksi koiralle, jos Reno vain ei turhia hötkyilisi sen kanssa. Loppurata sujui myös tosi hienosti, joten palkitsin Renon herkuilla ja rapsutuksilla sekä kehuilla. Meidän jälkeemme oli vielä Eliaksen ja Casparin vuoro. Elias halusi selvästi vakuuttaa minut siitä, että voisin hyvillä mielin tulla heille kylään, hän nimittäin suoritti radan todella tarmokkaasti tekemättä yhden ainoata virhettä koko aikana. Hymyilin hänelle onnellisena hänen tullessaan radalta ja tartuin häntä kädestä, kun hän tuli viereeni.
”Siinä olivat sitten tämän päivän treenit, kiitos kun edes te olitte kaikesta huolimatta paikalla. Viekää Miinalle ja Jennalle terveisiä, mikäli näette heitä”, Joel sanoi antaen meille luvan lähteä, joten pakkasimme tavaramme ja lähdimme.

Elias saattoi minut kennelille ja jäi odottamaan, että saisin ruokittua koirat ja voisin lähteä hänen kanssaan yhtä matkaa suoraan heille. Niinpä suuntasin keittiöön, jossa laitoin vain nopeasti Renon ja Coran kuppeihin nappuloita sen kummempaa herkkuannosta loihtimatta.
”Reno, Cora, syömään!” kutsuin koiria, sillä Renokin oli mieluummin jäänyt eteiseen Eliaksen ja Casparin seuraksi kuin tullut keittiöön valmiiksi. Kaksikko kuitenkin tassutteli nätisti paikalle, jotta saisivat iltaruokansa.
”Istu”, komensin koiria odottaen, että molemmat laskivat karvaiset pikku peppunsa lattiaa vasten. Cora lipoi jo pienellä kielellä huuliaan ja katsoi odottavana ruokakuppia, jota pitelin kädessäni.
”Odota”, komensin koiria ja laskin kupit hitaasti ja varovasti lattialle kaksikon eteen.
”Ole hyvä”, annoin koirille ruokailuluvan ja täytin niiden vesikupit, jotka laskin myös lattialle. Sen jälkeen odotin vain, että kumpikin sai syötyä ja juotua, minkä jälkeen vein ne tarhaan. Tarhasta tultuani tiskasin koirien kupit pois ja suuntasin eteiseen pukemaan kengät jalkaani. Pujotin sen jälkeen jälleen käteni Eliaksen vapaaseen käteen ja lähdin hyvillä mielin hänen mukaansa.

Loppu <3

poistatko mun kaapista vaikka 5 makupalaa?

Vastaus:

Kiva, kun kirjoitit taas agilitytarinan :3 Harmi, ettei Jenna vielä päässyt treenaamaan eikä Miinakaan sitten tullut paikalle, vaikka se oli kyllä varmaan hänelle paras ratkaisu. Teillä tuntui silti olevan kivat treenit pienemmälläkin porukalla jos ei oteta huomioon Eliaksen levottomuutta ja mustasukkaisuutta. Voi häntä, hän ilmeisesti välittää susta tosi paljon kun käyttäytyy noin, vaikkei mustasukkaisuuteen oo varmaan aihetta. Ihanaa silti, että ette riitele asiasta, vaan pystytte suhtautumaan siihen melko rennosti. Saat tästä tarinasta 12€
- U

Nimi: Katerina

29.11.2017 13:39

Olin menossa kennelille hyvillä mielin, sillä tiesin Lunan olevan astutettu vähän päälle kolme viikkoa sitten onnistuneesti, eli se odotti vihdoinkin Renon pentuja. Olin jutellut asiasta Ushman kanssa ja hän kertoi, että laskettu syntymäaika olisi 10. joulukuuta, johon oli enää hieman alle kaksi viikkoa. Olin innoissani, vaikka tiesin, etten saisi heti pentua itselleni. Saisin kuitenkin käydä tutustumassa pentuihin ja katsomassa, mikä niistä sopisi parhaiten minulle. Siksi olinkin menossa käymään Lunan luona jo nyt, sillä halusin sen tottuvan minuun ja läsnäolooni etukäteen, ettei se alkaisi ärhennellä minulle pentujen synnyttyä. Minun täytyisi päästä pentujen lähelle, joten Lunan pitäisi myös luottaa minuun.

Kun saavuin kennelille ja sain ulkovaatteet pois päältäni, suuntasin suorinta tietä Ushman esittelemään pentuhuoneeseen, koska arvelin Lunan olevan jo siellä. Ja siellähän se olikin, narttu loikoili kaikessa rauhassa keskellä huonetta olevassa pentulaatikossa. Nähdessään minut se kuitenkin könysi hieman kömpelösti, mutta silti ripeästi jaloilleen, roikotti häntää takajalkojensa välissä korviaan luimistellen ja murisi matalalta. Seisahduin hieman hämmentyneenä ovelle, koska en osannut odottaa ihan noin rajua reaktiota nartulta, joka muutoin tunnettiin tosi kilttinä.
”Ei hätää, Luna, ei hätää. Rauhoitu, ei mitään hätää. Mä lupaan, en halua satuttaa sua mitenkään”, aloitin rauhallisesti ja laskeuduin kyykkyyn oven eteen. Halusin olla koiran tasolla, jotta se voisi tulla rauhassa tekemään tuttavuutta, jos tahtoisi. Ymmärsin sen olevan varautunut, koska en ollut viettänyt aikaa sen kanssa aiemmin ja nyt sen äidinvaistot olivat heränneet ja se koki tarvetta puolustaa itseään ja vatsaansa, syntymättömiä pentujaan.
”Hyvä tyttö, Luna. Ihan rauhassa, hyvä tyttö. Ei hätää, mä oon ystävä”, jatkoin rauhalliseen sävyyn ja tyynellä äänellä koiralle puhumista, jotta saisin sen rauhoittumaan. Kiihtyminen ei varmasti ollut sille hyväksi, joten sen täytyisi rauhoittua. Se alkoikin olla jo rauhallisempi, se ei murissut enää niin kovaan ääneen kuin hetki sitten.
”Hyvä Luna, hyvä tyttö. Ei mitään hätää”, kehuin narttua, joka hiljensi ääntään hetki hetkeltä ja lakkasi lopulta murisemasta kokonaan. Se alkoi myös ottaa varovaisia askelia minua kohti, jolloin tietysti kehuin ja kannustin sitä, kunnes se seisoi aivan edessäni.
”Hyvä tyttö, Luna, tosi reipas”, kehuin narttua ja ojensin käteni sitä kohti. Annoin nartun ensin nuuskia rauhassa kättäni ja vaatteitani, kunnes se osoitti hyväksyvänsä minut ja antoi minun rapsuttaa sitä.
”Tiesitkö, Luna, että saan itselleni yhden noista vauvoista? Yksi pieni jää tänne sun ja Renon iloksi, ja minun tietysti. Eikä unohdeta Ushmaa, jota ilman tätä ei tapahtuisi. Me kaikki saadaan iloita yhdestä pienestä vauvasta sitten”, sanoin Lunalle hymyillen ja rapsutin sitä samalla. Luna käyttäytyi ihmeen tyynesti enkä ollut varma, ymmärsikö se edes sanojani. Rapsuttelin sitä kuitenkin hetken ja juttelin sille kaikenlaista mukavaa, kunnes minun täytyi alkaa lähteä Coran ja Renon luo. Niinpä jätin Lunalle vielä hyvästit ja kiitin sitä siitä, että se oli antanut minun tulla katsomaan sitä ja käyttäytynyt tosi nätisti.

Lähdettyäni Lunan luota hain molemmat koirani huomeistaan, koska halusin viedä ne ensin lenkille. Ajattelin, että kävisin niiden kanssa ensin sopivanpituisella lenkillä, minkä jälkeen jatkaisin Coran kouluttamista niin kauan kuin se jaksaisi keskittyä. Sen jälkeen antaisin koirille vielä ruuat ja voisin sitten viedä ne vaikka tarhoihin koirakaveriensa seuraan. Cora ja Reno olivat tosi innoissaan ulos pääsemisestä, koska ilma oli hyvä ja lunta oli paljon. Kumpikin rakasti peuhata hangessa ja ne tekivät sitä mielellään myös yhdessä, tuntui kuin Renokin taantuisi pennun tasolle leikkiessään Coran kanssa lumihangessa. Olihan uros vielä toki nuori, mutta se oli tulossa isäksi ja olisi hyvä, jos se pystyisi omankin pentunsa kanssa leikkimään ja touhuamaan kuin olisi itsekin vielä pieni. Minullehan Reno olisi ikuisesti ikioma vauvani, vaikka se olisi kuinka vanha, mutta tulevalle pennulle Reno luultavasti olisi iso ja kunnioitettava isähahmo ja roolimalli. Eteisessä laitoin Coralle pannan, jonka saaminen paikoilleen oli melkoinen operaatio pennun touhottamisen vuoksi. Lopulta kuitenkin onnistuin siinä ja sain kytkettyä hihnankin paikoilleen. Renolle pujotin pannan kaulaan, mutta hihnaa en laittanut, ajattelin antaa Renon kulkea taas ilman hihnaa ja näyttää osaamistaan sen suhteen, kuinka hyvin se malttaisi pysyä vierellä, vaikka leikkiminen houkuttelisi enemmän. Puin vielä itselleni ulkovaatteet päälle, nappasin Coran hihnan käteeni ja taittelin Renon hihnan takkini taskuun. Sen jälkeen avasin oven, päästin koirat edelläni ulos ja menin itse perässä sulkien sitten oven nopeasti ja huolellisesti, ettei yksikään koira karkaisi kennelin sisätiloista perässämme.
”Reno, vierelle”, komensin urosta, joka oli ehtinyt loikkia terassin portaat alas ja istua nökötti keskellä pihaa lumihangessa katsellen Coraa, joka könysi hieman kömpelösti portaita alas hihnan päässä. Uros siirtyi kiltisti vierelle, kun tulin riittävän lähelle sitä.
”Seuraa”, komensin urosta sitten ja lähdin ulos portista varmistaen, ettei pihalla juossut koiria, jotka voisivat karata samalla portinavauksella. En halunnut aiheuttaa Ushmalle turhaa huolta päästämällä hänen koiriaan karkuun, joten varmistin aina moneen kertaan, ettei sellaista tapahtunut.

Reno pysytteli suhteellisen nätisti vierelläni koko matkan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kerran se näki oravan vilistävän tien yli ja ehti rynnätä oravan perässä puun juurelle haukkumaan ennen kuin ehdin estää, mutta parilla tomeralla käskyllä sain koiran takaisin vierelleni. Toinen kerta oli, kun meitä vastaan tuli Joel koiriensa Taavin ja Valton kanssa ja Reno huomasi heidät ennen minua syöksyen heti intopiukeana pojan ja koirien luo häntä heiluen ja kimeitä haukahduksia päästellen.
”Reno!” huudahdin hätääntyneenä, mutta tunnistettuani vastaantulijan Joeliksi uskalsin hieman rentoutua arvellessani, ettei hän suuttuisi tuollaisesta. Joku tuntematon olisi voinut hermostua ja alkaa jälleen syytellä minua siitä, että vaarannan muita pitämällä koirani vapaana, vaikka se oli täyttä hevonpuppua. Eihän Reno nytkään satuttanut ketään, se halusi vain tervehtiä koirakavereitaan sekä Joelia ja leikkiä koirien kanssa.
”Anteeksi Joel, en huomannu teitä. Tai no huomasin nyt, mutta Reno ehti ensin”, sanoin nolona mentyäni hänen luokseen, jotta Corakin saisi tervehtiä uroskoiria.
”Ei se mitään, eihän tässä käyny kuinkaan. Miksi Reno muuten on ilman hihnaa? Tai siis, eikö tuo oo vähän vaarallista, jos on liikennettä tai vaikka vastaantulijoita?” Joel kysyi ihmetellen, mutta kyykistyi samalla rapsuttamaan Coraa, joka yritti raivata tiensä muiden koirien ohi huomion keskipisteeksi. Huomionkipeä narttu, ajattelin mielessäni ja naurahdin puoliääneen omalle ajatukselleni. Huomionkipeitä narttuja löytyi kyllä myös ihmisistä, mutta Coraa koskiessa se ei ollut mikään loukkaus, enhän minä halunnut silmäterääni loukata.
”Se on niin hyvin koulutettu vierelläoloon ja seuraamiseen, että haluan testata, miten se toimii käytännössä. Haluan nähdä, pysyykö Reno rinnalla ulkopuolisista ärsykkeistä huolimatta ja on se ihan hyvin pysyny, tätä ja yhtä toista poikkeusta lukuunottamatta”, selitin Joelille ja kumarruin rapsuttamaan Taavin päätä.
”Ahaa, ymmärrän. En oo ite koskaan ees aatellu tollasta, mutta kiitos vinkistä, katsotaan jos ite käyttäisin tota joskus myös”, Joel sanoi hymyillen ja nyökkäsin hänelle.
”Ilmeisesti pitää vielä vähän jatkaa harjoittelua, että Reno ei sinkoile sinne tänne edes tuttuja tai tuntemattomia koiria nähdessään”, naurahdin arasti Joelille, joka vain nyökkäsi hymyillen.

Juttelin Joelin kanssa hetken niitä näitä muun muassa koirista, treeneistä ja Jennan tilanteesta, joka oli selvinnyt minulle myöhään illalla viimeisimpien treenien jälkeen. Tyttö oli ollut sairaalassa tarkkailussa pari yötä, koska hän oli ollut tajuttomana jopa kaksi tuntia. Häntä oli tutkittu laajasti ja selvisi, että hänellä oli korkea kuume ja hänen verensokerinsa olivat olleet alhaiset, joten luultavasti hän oli pyörtynyt alunperin heikotuksen seurauksena. Kun hän ei kuitenkaan alkanut heti heräillä, hänet laitettiin tippaan ja häntä tutkittiin lisää. Tutkimuksista selvisi, että Jennalla oli ilmeisesti influenssa, joka oli hieman vakavampi helposti tarttuva virussairaus. Sairaus oli puhjennut melko yllättäen, eikä kukaan ollut siksi osannut reagoida ajoissa eikä Jenna varmaan ollut itsekään tajunnut olevansa liian kipeä treenaamaan. Hänelle annettiin tipan kautta sekä ravintoaineita että lääkkeitä, kunnes hän alkoi toipua ja kykeni syömään itse.
”Luojan kiitos hän on alkanut parantua hyvin eikä kyse ollut mistään kuolemanvakavasta kuitenkaan, vaikka olihan toi tilanne varmasti vaarallinen”, sanoin lopulta Joelille, joka katseli vaitonnaisena ympärilleen.
”Niinpä, onneksi kaikki meni hyvin. Kauheaa ajatella, mitä ois voinu sattua, jos Jenna ois tuupertunu vaikka kotimatkalla ja Miina ois ollu siinä yksin. Tai mitä jos me ei oltais osattu tehdä mitään tai oltais toimittu liian myöhään… Tollanen pistää aina miettimään, pitäiskö mun kiinnittää ohjaajana enemmän huomiota tollaseen etukäteen, että voisin estää toisia treenaamasta jos ne näyttää vähänkään kipeiltä… Jennahan näytti kalpealta ja väsyneeltä jo tullessaan, mun ois pitäny tajuta!” hän vastasi sitten ja syyllisti itseään todella voimakkaasti tapahtuneesta. Minun kävi häntä sääliksi, koska mielestäni tämä ei ollut hänen syytään.
”Ei, Joel, älä. Tää ei oo missään nimessä sun syytä, et sä voinu arvata. Jenna vaikuttaa muutenki niin itsepäiseltä tytöltä, ettei se varmaan ois ees uskonu sua, vaikka oisit kieltäny sitä. Kaikkihan on sitäpaitsi hyvin, Jenna paranee ja kaikki järjestyy”, vakuutin Joelille silittäen hänen rystysiään rauhoittavasti. Joel hymyili sanomatta enää mitään, mutta toivottavasti uskoi, ettei hän saanut syyttää itseään.

Lopulta tuli aika lähteä takaisin kennelille, vaikka mieluusti olisin jatkanutkin keskustelua Joelin kanssa jostain iloisemmasta. Komensin Coran ja Renon takaisin vierelle ja lähdin kohti kenneliä, kun taas Joel lähti toiseen suuntaan, omaa kotiaan kohti. Paluumatka sujui hyvin, Renokaan ei yrittänyt vapaudestaan huolimatta lähteä enää mihinkään, koska oli ehkä hieman väsähtänyt touhuilusta Taavin ja Valton kanssa. Cora sen sijaan ei kovin väsyneeltä vaikuttanut, onneksi, koska muutenhan en voisi treenata sen kanssa mitään. Saavuttuani kennelille päästin Corankin hihnasta, kävin antamassa koirille vettä ja hain makupalat kaapistani. Sen jälkeen kutsuin Coran luokse ja menin sen kanssa tyhjillään olevaan treenihalliin, jotta voisimme rauhassa harjoitella.
”Kuulehan, Cora. Jatketaanpa nyt siitä, mihin me jäätiin viimeksi”, sanoin pennulle, joka juoksenteli häntä heiluen sinne tänne ja palasi lopulta luokseni, kun aloin puhua.
”Istu”, komensin pentua aluksi ja odotin, kunnes se istahti eteeni.
”Maahan”, annoin uuden käskyn ja vedin kättäni kauemmas pennun kirsun edestä, kunnes sen oli pakko mennä makuulle yltääkseen koskettamaan kättäni.
”Hyvä tyttö, Cora, hienosti”, kehuin pentua ja annoin sen ottaa itse makupalan kämmeneltäni ja nousta sitten ylös. Helppoa tästä teki sentään edes se, ettei pentua tarvinnut erikseen käskeä nousemaan ylös, vaan se teki sen heti herkun saatuaan.
”Maahan”, komensin pentua uudelleen ja toistin saman kuin äsken, Coran seuratessa silmä tarkkana kättäni ja asettuessa lopulta jälleen eteeni makaamaan.
”Hyvä Cora, hieno tyttö! Tosi hienosti, osaathan sä”, kehuin pentua ja annoin sille jälleen makupalan. Koska Cora osasi tämän jo näin hienosti, päätin vaihtaa taktiikkaa siihen aiempaan, millä yritin kouluttaa pentua. Otin makupalan toiseen käteeni ja käänsin katseeni sitten pennun silmiin luoden vahvan katsekontaktin minun ja koiran välille.
”Maahan”, komensin Coraa taputtaen kämmenelläni maata. Pentu ei tietenkään aluksi ymmärtänyt, vaan katsoi minua pää kallellaan.
”Maahan”, kokeilin uudelleen maata taputtaen, kunnes Cora lopulta ymmärsi käskyn ja meni hieman haparoiden makuulle. Se selvästi epäröi, mutta rohkaisin sitä antamalla sille kehuja sekä palkkion heti, kun se oli kokonaan maassa. Cora selvästi riemastui, koska ymmärsi tehneensä oikein siitä huolimatta, että käsky tuli hieman eri tavalla. Toistin tämän vielä kahdesti ja molemmilla kerroilla Cora suoriutui moitteettomasti, se ei epäröinyt enää vaan teki niin kuin käskettiin.

Lopuksi päätin vielä kokeilla, miten Cora suoriutuisi käskystä ilman minkäänlaista apuelettä, pelkän käskysanan kuultuaan. Otin makupalan käteeni ja katsoin Coraa, joka istui edelleen melko kiinnostuneen oloisena edessä, taisivat herkut houkutella pikkuista.
”Maahan”, komensin Coraa, joka näytti hieman yllättyneeltä, kun en tehnyt kädelläni mitään. Pentu kallisti päätään ja yritti tavoitella herkkua, jonka olin sulkenut nyrkkini sisälle.
”Maahan”, komensin uudelleen mahdollisimman lempeästi, mutta silti uskottavasti. Pentu mietti hetken, liikuttaen sitten etutassujaan hieman minua kohti. Maahan se ei silti vielä mennyt, vaikka oli selvästi lähellä jo tehdä sen.
”Maahan”, yritin vielä kerran ja lopulta pentu meni kokonaan makuulle eteeni, vaikkakin epäröi selvästi hieman sen suhteen.
”Hyvä tyttö, Cora, tosi hienosti. Juuri noin”, kehuin pentua ja palkitsin sen makupalalla ja rapsutuksilla. Olin ylpeä siitä, että Cora loppujen lopuksi teki niin kuin käskin, vaikka joutui selvästi miettimään sitä hetken. Päätin kokeilla vielä uudelleen, joten otin katsekontaktin Coraan ja annoin käskyn. Cora epäröi vielä, joten jouduin toistamaan käskysanan kerran, jotta se tajusi mennä makuulle. Palkisin sen jälleen kehuilla ja makupalalla sekä rapsutuksilla. Cora alkoi kuitenkin ilmeisesti menettää jo hieman keskittymiskykyään, enkä viitsinyt rasittaa sitä enempää, joten päätin lopettaa tähän.
”Lähtisitkö sä syömään, kulta? Onko jo nälkä?” kysyin pennulta, joka alkoi heti touhottaa jalkojeni juuressa innostuneena. Ilmeisesti vastaus oli kyllä, joten suuntasin keittiöön laittamaan koirille ruokaa.

Laitoin molempien koirien kuppiin ensin raksuja, Coralle desin penturaksuja ja Renolle kaksi desiä aikuisten ruokaa. Sekoitin molempien annoksiin ruokalusikallisen raejuustoa ja pilkoin sinne pari kaupan lihapullaa, joiden päiväys oli umpeutunut. Lopuksi kaadoin annoksiin piimää kostukkeeksi ja sekoitin ne huolellisesti.
”Reno, syömään!” kutsuin koiraa, sillä Cora hyöri jo valmiiksi jaloissani. Kun Renokin tuli, komensin koirat istumaan ja odottamaan, kunnes laskin kupit niiden eteen.
”Ole hyvä”, annoin ruokailuluvan ja koirien alkaessa tyhjentää kuppejaan laitoin niille vesikuppeihin viileää, raikasta vettä ja laskin vesikupit lattialle. Molemmat koirat söivät koko annoksen hyvällä ruokahalulla ja joivat melko paljon vettä päälle, joten vein ne heti ulos välttääkseni sotkut sisällä, jos Cora laskisi alleen. Sen jälkeen palasin siivoamaan koirien kupit pois ja sen tehtyäni lähdin lopultakin kotiin.

Loppu <3 Ps. Vähennätkö 7 makupalaa mun kaapista? Halutessasi voit myös lisätä Coralle käskyn maahan, vaikka aion kyllä harjoitella sitä vielä lisää pennun kanssa.

Vastaus:

Mukavaa, kun edes sinä oot aktiivinen hoitaja ja kirjoitat tarinoita näinkin usein :) Ihana idea käydä katsomassa Lunaa jo nyt, niin se tottuu sun läsnäoloon ja antaa sun ehkä helpommin käydä myös pentujen luona sitten. Voi tuota Renoa, taitaa se vielä olla vähän liian innokas kulkemaan ilman hihnaa, vaikka sillä meni kyllä tosi hyvin lukuunottamatta noita kahta tapausta! Kiva kun jatkoit vielä Coran kouluttamista vähän aikaa, tyttö alkaa selvästi jo oppia käskyn, vaikka ymmärsikin aluksi hieman hitaasti tarkoitusperäsi. Saat tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Katerina

21.11.2017 18:36
Olin saapunut kennelille heti koulun jälkeen, koska minulla ja Renolla olisi tänään jälleen agilitytreenit. Halusin kuitenkin ehtiä viettää hetken aikaa Coran kanssa ennen sitä ja opettaa sille ehkä jotain uutta käskyä, kuten maahan menoa, koska pentu ei vielä osannut sitä. Halusin ehtiä opettaa Coralle tärkeimpiä käskyjä ennen kuin antaisin sen pois, koska voisi hyvin käydä niin, ettei se heti saisi hoitajaa ja silloin olisi helpompaa Ushmalle, että pentu osaisi jo valmiiksi jotain. Voisi myös olla, että Cora saisi hieman kokemattomamman hoitajan, joka ei heti osaisi kouluttaa koiraa eikä ehtisi keskittyä siihen niin paljoa. Ennen kaikkea halusin kuitenkin vain auttaa Ushmaa ja taata Coralle hyvän tulevaisuuden kouluttamalla sitä.

Kennelille päästyäni hain heti Coran huoneestaan ja kävin sen kanssa nopeasti takapihalla ulkoilemassa, jotta se saisi tarpeensa tehtyä. Sen jälkeen hain kaapistani makupalapussin ja menin Coran kanssa kennelin yhteydessä sijaitsevaan tyhjään treenihalliin, jota onneksi oli lämmitetty, ettei siellä olisi liian kylmä treenata. Cora tuntui olevan melko vilkkaalla päällä tänään, se poukkoili ympäriinsä haukahdellen ja sinkoili mihin sattuu.
”Kuulehan, Cora. Nyt on aika käyttää tuota energiaasi johonkin hyödyllisempään”, naurahdin pennulle, kun se juoksi häntä heiluen takaisin luokseni.
”Istu”, komensin Coraa aluksi, mutta se ei millään olisi malttanut totella, vaan hyppi jalkojeni juuressa räksyttäen pentumaisesti, koska tiesi minulla olevan taskussani makupaloja.
”Istu”, komensin kärsivällisesti uudelleen ja vedin taskustani makupalan esiin. Vedin sitä Coran pään yli niin, että pennun oli pakko istua.
”Hyvä tyttö, Cora, hienosti”, kehuin pentua ja palkitsin sen, vaikka se ei tehnytkään suoritusta ilman apua. Herkun saatuaan pentu pomppasi heti jaloilleen, kuten arvata saattoi.
”Ei, Cora. Istu”, komensin uudelleen, tällä kertaa ilman avustusta, ja pentu istui takaisin. Otin makupalan nyrkkini sisään ja kyykistyin pennun eteen valmiina opastamaan sille, mitä sen tulisi tehdä.
”Maahan”, komensin pentua ja taputin kämmenelläni maata pennun kasvojen edessä. Musta paimenkoiranarttu vain kallisti ihmeissään pientä päätään ja tuijotti minua hölmistyneenä. Pieni pentuparka ei selvästikään heti ymmärtänyt, mitä halusin siltä, mutta eihän se ollut mikään ihmekään.
”Maahan”, yritin uudelleen taputtaen jälleen maata pennun edessä. Pikkuinen ei vieläkään tajunnut ja vinkaisi hermostuneena, mutta pysyi onneksi istuallaan. Päätin muuttaa taktiikkaa, jotta saisin koiran ymmärtämään, mitä sen piti tehdä. Annoin Coran aluksi haistaa kättäni, jonka sisällä makupala oli. Sen jälkeen annoin käskysanan ja vedin kämmentäni kauemmaksi kohti maata, kunnes pennun oli pakko mennä makuulle, jotta se yltäisi paremmin kämmeneeni.
”Hyvä Cora, hieno tyttö! Juuri noin”, kehuin sitä avaten kämmeneni ja antaen pennun ottaa herkun. Paimenneito lipoi tyytyväisenä huuliaan ja nousi riemastuneena tassuilleen, kun oli saanut palkkionsa. Komensin sen takaisin istumaan ja yritin uudelleen samalla taktiikalla. Pentu toimi hieman hitaasti, mutta ainakin se teki oikein. Se ei vielä ollut ihan kunnolla ymmärtänyt, mutta liikkui hitaasti ja varmasti makuuasentoon. Kehuin sitä joka kerta ja palkitsin sen makupalalla vahvistaakseni sen käsitystä siitä, että se teki oikein ja ansaitsi palkkionsa.

Ehdin toistaa käskyä muutaman kerran Coran kanssa niin, että vedin makupalaa pois sen luota ja se meni makuulle. Olisin halunnut kokeilla jotain muutakin tapaa, mutta Cora alkoi selvästi väsyä harjoitteluun ja minun täytyisi alkaa lähteä treeneihin Renon kanssa, joten annoin Coralle vielä pari makupalaa palkkioksi hyvästä treenihetkestä ja vein sen ulos tarhaan yhdessä Leon, Iitun ja Lennen kanssa, jotka Ushma oli sinne jo vienyt. Cora kävi heti tarpeillaan ja alkoi sitten touhuta muiden pentujen kanssa tarhassa, joten saatoin hyvillä mielin jättää pikkuiseni sinne ja palata sisälle hakemaan Renoa, joka varmasti ihmetteli, missä oikein olin. Olin jo pakannut treenikassin valmiiksi, joten minun täytyi vain hakea koira, pukeutua ja heittää reppu selkääni sekä lähteä.

Haettuani Renon nopeasti huoneestaan menin suoraan eteiseen ja laitoin sille pannan. Otin hihnan taskuuni, sillä halusin kokeilla hetken matkaa antaa Renon taas kulkea ilman hihnaa. Olimme menossa kaupunkiin päin, joten kun liikenne muuttuisi vilkkaammaksi lähempänä hallia, täytyisi Reno oman turvallisuutensa vuoksi laittaa hihnaan. Alkumatkan täällä rauhallisemmalla seudulla se saisi kuitenkin mennä menojaan ilman hihnaa, koska luotin siihen, että se pysyisi vierellä eikä vastaan tai ohitsemme kulkisi ketään.
”Tulehan, Reno. Mennään ilman hihnaa vähän matkaa”, sanoin koiralle päästäen sen edelläni ulos ovesta. Reno meni heti alas terassilta ja pissasi pihalle ennen kuin ehdin kieltää, mutten voinut moittia sitä, koska sillä oli varmaan jo kova hätä. Uros katsoi minua hieman kuin pahoitellen, enkä voinut kuin hymyillä sen surkealle ilmeelle.
”Ei se mitään, kulta, en mä oo vihainen”, sanoin koiralle lohduttavasti ja menin taputtamaan sen pehmeää päälakea hellästi.
”Seuraa, Reno”, komensin urosta sitten ja suuntasin kulkuni kennelin portille. Reno kulki hienosti vierelläni sinne ja avattuani portin se ei yrittänytkään lähteä mihinkään juoksemaan, vaan odotti, että menin sen edellä ulos portista ja tuli vierelleni. Suljin portin nopeasti ja lähdin näyttämään Renolle suuntaa, mihin olimme menossa. Uros kulki häntä heiluen vierelläni ja nuuski uusia tuoksuja, joita se löysi lumihangesta tarkalla kuonollaan.

Matka ilman hihnaa sujui todella hienosti, Reno ei kertaakaan yrittänyt karata luotani mihinkään. Kun matkaa oli jäljellä vain vähän, laitoin koiran kiinni, koska aloimme olla jo keskustassa enkä halunnut Renon vahingossakaan jäävän auton alle tai juoksevan kenenkään vastaantulijan luo ilman lupaa. Hallille päästyämme menimme nopeasti sisään, koska ulkona oli hieman pakkasta enkä halunnut paleltua siellä. Muut treenaajat ryhmästämme olivat jo paikalla, koska olin lähtenyt kenneliltä hieman myöhemmin Coran vuoksi. En kuitenkaan ollut myöhässä, vaan saavuin paikalle juuri sopivasti mennäkseni lämmittelemään muiden seuraan. Meitä juoksutettiin ensin koirien kanssa pari kierrosta kenttää ympäri ja sen jälkeen saimme suorittaa lyhyen leikkimielisen radan, jotta koirien lihakset vetreytyisivät hyppimistä ja juoksemista varten kunnolla.

Kun olimme lämmitelleet, Joel oli sillä välin kehitellyt meille valmiiksi radan, johon hän oli sisällyttänyt kaikki ykköskurssilla opettelemamme esteet lukuunottamatta tavallisia hyppyesteitä, koska niitä harjoittelimme lähes joka kerta treeneissä. Tällä kertaa rata alkoi okserilla, jonka jälkeen oli heti perään rengas ja sen jälkeen kepit, putki, pöytä, toinen putki, muuri, puomi, keinu, toiset kepit, A ja vielä viimeinen okseri radan loppuun. Rata oli melko hyppyestepainotteinen ja hieman pidempi kuin tavallisesti, mutta ei silti hirveän haastava, koska meidän luulisi osaavan ainakin suurimman osan esteistä jo melko hyvin. Joel meni ensimmäisenä radalle Taavin kanssa ja näytti meille esimerkin nopeasta, virheettömästä ja muutenkin upeasta suorituksesta radalla. Annoimme kaksikolle suorituksen jälkeen raikuvat aplodit ja keskityimme sitten seuraamaan Leilaa ja Almaa, jotka lähetettiin radalle ensimmäisenä. Heidän suorituksensa oli ehkä hieman hitaampi tahdiltaan kuin esimerkkisuorituksessa toivottiin, mutta he työskentelivät epäröimättä ja täydellä varmuudella eivätkä tehneet virheen virhettä, joten hitaampi tahti taisi olla heille sopiva tapa saada virheetön suoritus. Seuraavana olivat Miina ja Mette, jotka tunnetusti olivat nopeita suorittajia. Mette oli ketterä pikku tiibetinspanieli, joka hyppi esteitä sulavasti yli pienestä koostaan huolimatta ja suoritti esteradan melkoisella vauhdilla ilman virheitä. Heidän jälkeensä olikin sitten minun vuoroni. En ollut vieläkään ihan vakuuttunut siitä, millainen minun ja Renon perussuoritustyyli oli. Renolla oli kyllä vauhtia ja varmuutta, mutta radalla odottava keinu arvelutti minua hieman. En kuitenkaan halunnut oman epävarmuuteni heijastuvan Renoon, joten loihdin kasvoilleni kannustavan hymyn katsoen koiraa, jolta irrotin hihnan radalle mennessä.
”Tule!” komensin Renoa lähtien juoksuun enkä ehtinyt edes antaa hyppykäskyä, kun uros oli jo loikannut ketterästi ensimmäisen okserin yli ja renkaankin läpi se meni oikein nätisti. Kepit ja putki sujuivat vauhdista huolimattamoitteettomasti, samoin pöytä ja muut esteet ennen keinua. Keinun kohdalla Reno alkoi selvästi hermoilla hieman ja hidasti tahtiaan, muttei kieltäytynyt suorittamasta estettä, vaan meni sen loppuun ainoastaan hieman rauhallisemmin. Siitä selvittyään se kiihdytti jälleen tahtinsa normaaliksi ja suoritti loppuradan moitteettomasti.
”Hyvä poika, Reno, aivan loistavaa! Tosi hyvin, hienosti meni”, kehuin urosta ja annoin sille makupalan samalla, kun muut antoivat meillekin aplodit, kuten kaikille muille tähän mennessä oli suoritusten jälkeen annettu. Kytkin Renon takaisin hihnaan, jonka Joel toi minulle ja siirryin radan alkupään suuntaan katsomaan, kun Juha suuntasi radalle seuravaaksi hontelon ja hieman kömpelön, mutta silti vikkelän dalmatialaisensa kanssa. He olivat ensimmäinen parivaljakko, jotka tekivät virheen, kun Vili jätti muutaman kepinvälin pujottelematta. Muuten heillä sujui hyvin ja hekin saivat radan nopeasti tehtyä. Elias ja Caspar suoriutuivat myös ilman virheitä, mutta heidän tahtinsa oli hitaampi kuin muutamilla muilla, mutta nopeampi kuin Leilalla ja Almalla. Ymmärsihän sen, että isokokoinen saksanpaimenkoira ei ollut vikkelimmästä päästä, vaikka se selvästi parhaansa yrittikin.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä radalle lähetettiin Jenna ja pikku cavalier Ronny, joka oli myös vikkelätahtinen, ketterä pikkukoira. Jenna kuitenkin oli vaikuttanut koko ajan hieman poissaolevalta ja pelkäsin, että se näkyisi suorituksessa. Miina vaikutti olevan ihan kunnossa, joten luultavasti kyse oli jostain Jennan omasta jutusta. Kaksostyttö oli näyttänyt tosi kalpealta ja väsyneeltä, enkä voinut kuin toivoa, ettei hän olisi kovin pahasti sairas. Hän lähti kyllä aluksi hyvin suoritukseensa ja Ronny pysyi herkeämättä tytön rinnalla, kunnes yhtäkkiä tapahtui jotain täysin arvaamatonta ja järkyttävää. Jennalta petti kesken radan jalat alta ja hän kaatui mätkähtäen maahan selälleen ja tuupertui sinne. Hän ei kaiketi liukastunut, koska radan piti olla turvallinen eikä kukaan muu tähän mennessä ollut moittinut liukkautta.
”Jenna!” Miina parkaisi hädissään ja oli jo ryntäämässä radalle, mutta Joel kielsi häntä. Tyttö ei halunnut uskoa ohjaajan sanoja, joten Juha joutui tarttumaan Miinaan kiinni ja vetämään hänet syleilyynsä, ettei tyttö juoksisi pakoon. Joel sen sijaan juoksi heti radalle Jennan luo ja kyykistyi tämän vierelle.
”Hän on aivan kalmankalpea ja hänen otsansa on tulikuuma, hänellä on varmaan kuumetta ja hän ehkä pyörtyi heikotuksen takia. Hän on tällä hetkellä tajuton, joten lääkäriä tarvitaan. Soittakaa joku ambulanssi, nopeasti! Ja tuokaa joku vessasta vaikka kylmällä vedellä kasteltuja käsipyyhkeitä, joita voidaan laittaa Jennan otsalle ja kaulalle, hänen ihonsa on aivan polttavan kuuma”, Joel jakeli ohjeita. Leila alkoi kokeneimpana soittamaan hätänumeroon, joten minä ja Elias syöksyimme vessaan. Kastelimme läjän käsipyyhkeitä viileällä vedellä ja kiikutimme ne Jennan luo asetellen ne Joelin neuvomiin paikkoihin viilentämään häntä.
”Ambulanssi on tulossa, matkaa on vain pari minuuttia sen sijainnista tänne”, Leila ilmoitti tyynesti, vaikka kaikki me olimme varmasti huolissamme Jennasta. Saatoin vain kuvitella, miltä Miinasta tuntui katsoa sivusta, kun hänen siskonsa makasi tajuttomana keskellä hallia.

Kun ambulanssi lopultakin tuli, pari ensihoitajaa syöksyi heti Jennan luo ja yksi suuntasi Joelin luokse kyselemään tapahtumista. Miina kutsuttiin siskon roolissa paikalle kertomaan, oliko tytöllä ilmennyt jotain normaalista poikkeavia oireita tai muita, joilla olisi voinut olla tekemistä asian kanssa.
”Me lähdetään nyt viemään tyttö sairaalaan ja sisko voi tulla mukaan. Koiria emme voi allergisten potilaiden vuoksi sinne ottaa mukaan”, ensihoitajat selittivät nostaessaan edelleen tajuttoman tytön paareille.
”Mä voin varmaan viedä ne kennelille, jos Miina sitten haette vaikka sun vanhempien kanssa koirat sieltä, kun lähdette sairaalasta”, tarjouduin heti, koska en uskonut Ushmalla olevan mitään sitä vastaan, jos spanielit tulisivat hetkeksi vierailulle.
”Joo, kiitos. Me haetaan ne sitten. Ilmoitan samalla sulle, mikä Jennan tilanne on, niin voit halutessasi kertoa Eliakselle. Muiden numeroita sulla ei varmaan oo, mutta eiköhän se tästä, muut saavat sen tietää viimeistään lauantaina seuraavien treenien aikaan”, Miina sanoi hiljaa.
”On mulla itse asiassa Joelin numero...” sanoin hiljaa ja sain Eliakselta tyrmistyneen katseen osakseni, mutten välittänyt. Sovimme Miinan kanssa, että heidän hakiessaan koirat voisin kertoa Eliakselle ja Joelille Jennan voinnin ja Joel voisi ilmoittaa muille, koska hänellä oli kaikkien meidän puhelinnumerot tallessa, että voisimme ilmoittaa poissaoloistamme sun muista hänelle.

Kun ambulanssi lähti kaksoset mukanaan, päätimme treenit heti siihen. Keräsin omat tavarani kasaan ja kytkin sekä Ronnyn että Meten hihnoihin kiinni, samoin Renon. Elias oli menossa samaan suuntaan, joten hän tarjoutui ottamaan minulta Renon hihnan, jotta saatoin itse huolehtia spanieleista. Kävelimme kennelille hiljaisuuden vallitessa, sillä kumpikaan ei oikein tiennyt, mitä sanoa tai mistä puhua. Jennan tilanne oli järkyttänyt meitä, oli kamalaa nähdä tuollaista tapahtuvan omien silmien edessä. Saatoimme vain toivoa, ettei kyse ollut mistään vakavammasta kuin normaalista kuumeflunssasta ja hän paranisi pian. Elias saattoi minut jopa sisälle asti ja auttoi irrottamalla Renolta hihnan ja käymällä tarjoamassa sille vettä. Hän sanoi voivansa viettää aikaa kanssani kennelillä siihen asti, että Miina vanhempineen hakisi koirat, koska hän ei halunnut jättää minua yksin.
”Käyn puhumassa Ushmalle”, sanoin väsyneesti ja pyysin Meten ja Ronnyn mukaani Ushman toimistolle.

Ushma kutsui minut heti sisään ja katsoi yllättyneenä, kun tulin kahden vieraan koiran kanssa hänen toimistoonsa. Hänen ilmeensä kuitenkin vakavoitui hänen nähdessään kalpeat, väsyneet ja jokseenkin itkuisen oloiset kasvoni, hän varmasti aavisti tilanteen.
”Eihän sua haittaa, että otin Meten ja Ronnyn mukaan kennelille? Treeneissä sattui jotain, Jenna pyörtyi kesken radan ja joutu sairaalaan. Ronny on sen koira ja Mette on sen kaksoissiskon, Miinan koira. Koiria ei voitu ottaa sairaalaan ja lupasin ottaa ne tänne siihen asti, että Miinan perhe hakee ne..” sopersin Ushmalle yrittäen estää ääntäni murtumasta puhuessani tapahtuneesta. Ushma katsoi minua ymmärtäväisenä ja tuli halaamaan, kun purskahdin itkuun.
”Ei tietenkään se haittaa, Katerina. Hyvä, että tarjouduit auttamaan, kyllä niille koirille tilaa on. Jos tilanne muuttuu, niin voivat ne olla vaikka yötäkin, voin ruokkia ja ulkoiluttaa ne siinä missä muutkin ja ottaa ne vaikka ylös nukkumaan”, hän sanoi rauhoittavasti ja nyökkäsin hänelle.
”Kerron tuon Miinalle, jos tarve vaatii. Elias tuli mun mukana tänne, koska mulla oli vähän vaikeuksia kolmen koiran hihnojen kanssa. Se halus jäädä seuraksi siihen asti, että Mette ja Ronny haetaan, ettei mun tarvi olla yksin ja sekin haluaa varmaan kuulla Jennasta sitten…” jatkoin kertomustani ja Ushma yritti hymyillä tilanteesta huolimatta.
”Sun poikaystäväkö?” hän kysyi ja nyökkäsin vaitonnaisena.
”Selvä. Ennen kuin kysyt, niin ei sekään haittaa, että hän on täällä. Vaikuttaa ihan mukavalta pojalta ja on varmaan hyvä, että vietätte aikaa yhdessä nyt, ettei kummankaan tarvi vaan odottaa yksin jossain tietoa siitä Jennasta. Olkaa kuin kotonanne, pitäkää vaan huolta toisistanne ja koiristanne”, Ushma sanoi lempeästi ja kiitin häntä hänen ymmärtäväisyydestään. Sen jälkeen menin olohuoneeseen, jossa Elias istui sohvalla Caspar ja Reno jaloissaan. Menin hänen viereensä, nojasin pääni hänen olkaansa ja rapsutin syliini kiivennyttä Ronnyä. Mette hyppäsi sohvalle Casparin viereen ja käpertyi siihen nukkumaan.
”Kaikki järjestyy kyllä, ei mitään hätää”, Elias sanoi ja antoi poskelleni suukon silittäen hellästi hiuksiani. Oli ihanaa, että hän oli siinä, koska tarvitsin häntä juuri nyt. Häntä ja näitä koiria, he kaikki toivat minulle lohtua.

Loppu! <3 ps. Poistatko vaikka 10 makupalaa mun kaapista?

Vastaus:

Kiva kun kirjoitit jälleen agilitytarinan, vaikka alussa tapahtui muutakin :3 Hyvä idea opettaa Coralle vielä jotain uutta käskyä, tuokin käsky kun on melko tärkeä osata! Eihän pentu sitä heti voi oppia, mutta hyvin teillä näytti alkuvaikeuksien jälkeen sujuvan. Treenitkin tuntui menevän yllättävän mukavasti, mutta tosi ikävä tuo Jennan juttu! Toivottavasti tyttöparalle ei käynyt pahasti eikä ollut mitään vakavaa :( Onneksi tarjouduit heti auttamaan koirien kanssa ja ottamaan ne huomaasi, kyllä kennelillä aina parille temmeltäjälle on tilaa. Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Katerina

12.11.2017 12:52
Oli lauantai-iltapäivä ja olin pitkästä aikaa menossa Renon kanssa agilitytreeneihin, joita viime aikoina valitettavasti olin omien kiireideni takia joutunut laiminlyömään. Kello oli neljä, treenit alkaisivat puolen tunnin päästä ja matkaa oli enää vähän jäljellä, joten ehtisin hyvissä ajoin hallille alkulämmittelyyn. Treenasimme nykyään sisällä, koska ulkona alkoi olla kylmä, vaikka aiemmin sataneet lumet olivatkin toistaiseksi sulaneet pois. Oli kuitenkin parempi harjoitella lämmitetyssä hallissa kuin ulkona kylmässä. Reno kulki kiltisti vierelläni hihnassa eikä yrittänytkään kiskoa mihinkään suuntaan, vaikka se tuntui aavistavan, mihin olimme menossa ja oli selvästi innoissaan. Minulla oli taskussani makupalatikut, joita oli enää seitsemän jäljellä, joten olin pilkkonut ne pienemmiksi paloiksi. Lisäksi minulla oli mukana Renon rakastama tennispallo, jolla voisin tarvittaessa palkita ja motivoida koiraa.

Matka agilityhallille oli pian ohi ja olin ensimmäisenä paikalla, koska olin niin hyvissä ajoin liikkeellä. Pian minun jälkeeni kuitenkin saapuivat Miina ja Jenna koiriensa Ronnyn ja Meten kanssa, sekä Elias koiransa Casparin kanssa. Vähän meitä myöhemmin saapuivat Leila ja Alma sekä Juha ja Vili, jotka olivat vihdoin päässeet mukaan kakkosluokan treeneihin hyvitettyään poissaolot ykkösluokan treeneistä. Kuuden hengen ryhmämme oli siis taas koossa ja Joelkin oli Taavin kanssa paikalla keräämässä ylös kaikkien meidän nimet. Pelkäsin, että joutuisin itse pian kokemaan saman kohtalon kuin Juha ja minun pitäisi hyvittää poissaoloni. Tavallaan tiesin, että se oli välttämätöntä, joten en antanut sen haitata, minun täytyisi vain jatkossa panostaa enemmän.
”Aloitetaanpa sitten. Pojat, jos tulisitte auttamaan mua kokoamaan radan”, Joel sanoi reippaasti, eikä kaksikko voinut kieltäytyä hänen pyynnöstään, joka kyllä vaikutti enemmänkin toteamukselta että nyt tehdään näin, ei vastalauseita.
”Tytöt voi sillä aikaa lämmitellä koirien kanssa tuolla toisella kentällä. Harjoitelkaa mitä vaan estettä, mitä haluatte ja missä koette tarvitsevanne harjoitusta”, Joel ohjeisti, joten siirryin muiden tyttöjen kanssa tyhjälle treenikentälle. Tiesin, että keinu oli alkuaikoina ollut vaikein este minulle ja Renolle, joten päätin harjoitella sitä saadakseni Renolle lisää varmuutta sen suorittamiseen, varsinkin hetken kestäneen poissaolon jälkeen. Niinpä siirsin Jennan avustuksella keinun keskemmäksi kenttää, talutin Renon sen luokse ja irrotin siltä hihnan. Lisähaastetta esteiden harjoitteluun toivat muut koirat, jotka kaikki hyörivät samalla pienellä kentällä eri esteiden luona.
”Reno, keskityhän nyt muhun”, kehotin urosta, joka tuntui vilkuilevan hieman levottomana muiden koirien suuntaan. Erityisesti Reno katseli Casparia, jonka Elias oli vain jättänyt makoilemaan paikalleen mentyään kantamaan esteitä.
”Kiipeä!” komensin Renoa, kun sain kontaktin siihen ja olin varma, että se tottelisi. Uros lähti aluksi reippaasti kulkemaan estettä pitkin, mutta loppupäässä arkuus iski jälleen. Keinu heilahti alas niin vauhdilla, että se sai Renon pelästymään ja miltei hyppäämään vinkuen pois esteen päältä.
”Rauhassa, Reno, rauhassa. Ei hätää”, rauhoittelin kiihtynyttä koiraa ja rapsutin sitä korvien takaa, koska tiesin sen pitävän siitä. Reno vinkui ja läähätti hermostuneesti, mutta lopetti sen melko pian.
”Kokeillaan uudestaan, kulta. Nyt rauhassa vaan, ihan rauhassa”, sanoin urokselle ohjaten sen esteen päähän. Uros katsoi ensin minua ja sitten keinua todella epäröiden, mutta suostui kiipeämään sen päälle uudelleen. Tällä kertaa este sujui paremmin, uros ei säikähtänyt niin pahasti eikä yrittänyt pakoon esteen luota.
”Hyvä poika, Reno, hienosti. Tosi reipas, hyvinhän se sujui”, kehuin urosta ja palkitsin sen makupalalla ja rapsutuksilla.
”Rata olisi valmis, tuletteko kaikki tänne”, Joel pyysi, enkä voinut kuin käskeä Renon seuraamaan ja mennä muiden luo, vaikka mieluummin olisin harjoitellut keinua vielä hetken, koska näin sellaisen poikien rakentamalla radalla.

Kun olimme kokoontuneet yhteen, Joel esitteli meille lyhyesti radan, jonka suorittaisimme ensin oman koiran kanssa ja sitten vaihtaisimme koiria jonkun toisen kanssa ja suorittaisimme sen uudelleen. Molemmista suorituksista otettaisiin aika ja sitten jokaisen ohjaajan ajat lasketaan yhteen. Nopeimman yhteistuloksen saanut olisi voittaja, vaikka mitään palkintoja ei ollut tarjolla eikä tämän ollut periaatteessa tarkoitus olla kilpailu muita vastaan, tarkoitus oli haastaa itseään kehittymään suorituksissaan yhä varmemmiksi ja nopeammiksi.
”Jaan teidät jo valmiiksi pareihin”, Joel ilmoitti ennen kuin päästi meitä edes omien koiriemme kanssa radalle.
”Juha ja Katerina, Elias ja Jenna, Leila ja Miina, te ootte parit”, poika jatkoi sitten ja nyökyttelimme myöntyväisinä, koska emme voineet muutakaan.
”Onko vapaaehtoista aloittajaa, vai päätänkö mä?” Joel kysyi ja Elias tarjoutui rohkeana poikana menemään radalle ensin. En voinut olla hymyilemättä ajatukselle, se oli mielestäni suloista. Olimme edelleen yhdessä, vaikka olimme viime aikoina viettäneet hieman vähemmän aikaa yhdessä molempien kiireiden vuoksi ja meillä oli ollut riitojakin. Silti minusta tuntui, että meillä meni edelleen hyvin ja olimme onnellisia. Olimme seurustelleet nyt viisi kuukautta ja jokainen hetki pojan kanssa oli yhtä ikimuistoinen, suhteemme tuntui edelleen tuoreelta ja olimme aivan yhtä rakastuneita kuin alussakin.

Käänsin onnellisena katseeni Eliakseen, joka oli jo päästänyt Casparin irti ja seisoi nyt radalla valmiina suorittamaan sen. Kun hän sai Joelilta hyväksyvän nyökkäyksen, hän ampaisi liikkeelle Caspar kannoillaan. Ensimmäiset hyppyesteet sujuivat virheettömästi ja putkeen niiden jälkeen Caspar viiletti kuin tuulispää. Putkien jälkeen vuorossa oli pari hyppyä, kepit, keinu, okseri ja vielä kaksi tavallista hyppyä. Elias ja Caspar suorittivat esteen vauhdikkaasti ja tekivät yhden ainoan virheen, kun Caspar pudotti okserista puomin. Isokokoinen saksanpaimenkoira ei ollut koostaan huolimatta läheskään niin kömpelö kuin olisi voinut kuvitella, vaan se suoriutui esteistä todella sulavasti. Elias oli kouluttanut koiransa kieltämättä hyvin ja sai olla ylpeä sekä itsestään että koirasta. Joel ei herrasmiehenä kertonut heidän aikaansa, koska halusi kertoa ajat vasta yhteenlaskennan jälkeen.
”Seuraavaksi vuorossa Jenna, koska te olette pari”, Joel sanoi lähettäen Jennan ja hänen pienen cavalierinsa radalle. Myös tämä parivaljakko suoritti radan yllättävän vauhdilla ja tuttuun tapaansa virheettömästi, niin kuin he lähes aina tekivät.
”Hienoa! Seuraava pari, onko vapaaehtoisia?” Joel hihkaisi ja tarjouduin itse menemään seuraavana, koska halusin päästä jännityksestä eroon. En muuten olisi ollut näin hermona, mutta keinu arvelutti minua nyt, kun en hetkeen ollut treenannut sitä kunnolla Renon kanssa ja tiesin uroksen pelkäävän estettä.
”Hyvä Katerina, hienoa että suostuit vapaaehtoiseksi. Rohkea valinta, sinne vaan”, Joel ylisti hymyillen enkä voinut olla hymyilemättä takaisin. Hän oli aina niin ystävällinen minulle ja kehui minua aina, vaikka suoriutuisin omasta mielestäni surkeasti. Hän yritti vain olla kannustava ja teki niin toki muillekin, mutta minusta tuntui välillä, että olin hänen suosiossaan. Astelin päättäväisenä radalle komentaen Renon istumaan ja irrotin siltä hihnan rapsuttaen sen päätä.
”Nyt reippaasti, mutta varmasti. Hyvin se menee, kulta”, kuiskasin koiran korvaan rapsuttaessani sitä ja siirryin ensimmäisen esteen vierelle. Kun sain Joelilta nyökkäyksen, komensin Renon liikkeelle ja lähdin juoksuun. Reno suoritti ensimmäiset esteet upeasti, mutta keinun kohdalla sen nopea ja reipas tahti hidastui hieman.
”Kiipeä, Reno”, komensin urosta mahdollisimman rauhallisesti, ettei se hermostuisi. Uros kyllä kiipesikin, sillä siinä ei ollut mitään estettä, sen uros teki todella sukkelasti. Alastulovaihe oli se, mikä urosta hermostutti, mutta tällä kertaa sekin sujui yllättävän hyvin. Keinun rämähdys taisi hieman säikäyttää Renoa, koska uros vinkaisi ja teki ensimmäisen virheensä koko radan aikana vasta keinun jälkeisellä esteellä eli okserilla, jossa se pudotti riman hypätessään lievän säikähdyksen vallassa turhan äkkiä esteen yli. Olin kuitenkin ylpeä sen suorituksesta, joten palkitsin sen hurjalla määrällä kehuja sekä makupalalla. Koska minun parini oli Juha, hän meni radalle meidän jälkeemme. Dalmatialaisuros Vili oli edelleen yhtä vilkas kuin aina ennenkin ja suoritti radan hurjalla vauhdilla, mutta teki hätiköidessään muutamia virheitä. Olihan nopeasta suoriutumisesta aina hyötyä, mutta Juhan pitäisi kouluttaa koiransa niin, että vauhdista huolimatta se malttaisi keskittyä. Minua hirvitti, miten saisin tuon nuoren uroksen pysymään hallinnassa, kun Juhakaan ei tuntunut hallitsevan omaa koiraansa. Vaikutti, ettei dalmatialaista oltu koulutettu kunnolla ja siksi se teki nyt aivan niin kuin itse tahtoi. Kyllähän se seurasi ohjaajaansa esteradalla, mutta ei keskittynyt kunnolla ohjeisiin, vaan suoritti radan ilman sen kummempaa kuuntelua ja siksi se tekikin virheitä. Pelkäsin, että mokaisin koko radan täysin, koska en luottanut siihen, että saisin nuoren uroksen tottelemaan minua. Renon antaminen Juhalle huoletti myös, koska Reno suhtautui edelleen miespuolisiin henkilöihin tosi varauksella. Vaikka olimme olleet treeneissä jo monta kertaa ja Renon pitäisi tuntea kaikki treenikaverinsa, niin ihmiset kuin koiratkin, se saattaisi aluksi pelätä Juhaa. Uros saattaisi myös tehdä ihan mitä vain, jos kokisi itsensä uhatuksi pojan käsittelyssä ja siksi olin todella epävarma.

Kun muutkin olivat suorittaneet radan omien koiriensa kanssa, oli aika vaihtaa koiria. Koko odotusajan olin jutellut Renolle rauhoittavasti ja syöttänyt sille pari makupalaakin, jotta se pysyisi rauhallisena eikä suotta hermoilisi. Hieman epäröiden annoin Renon hihnan Juhan käteen ja otin itse Vilin, joka pomppi hihnan päässä kuin aropupu sinne tänne.
”Vili, rauhassa”, komensin koiraa tomerana ja sain Juhalta hieman kiukkuisen mulkaisun, mutta en antanut sen häiritä. Täytyihän minun komentaa hänen koiraansa radallakin, joten koin oikeutetuksi tehdä niin myös nyt.
”Vili, istu”, komensin levotonta urosta katsoen sitä tiiviisti silmiin ja sain kuin sainkin sen istumaan viereeni.
”Hyvä poika, Vili, hienosti. Paikka siinä. Paikka”, komensin urosta ja annoin sille makupalan, jonka se hotkaisi melko nopeasti, mutta ei onneksi sentään noussut ylös. Silitin dalmatialaisen päätä koko ajan katsellessani, kun Elias ja Jenna suorittivat radan toistensa koirien kanssa. Elias pärjäsi hyvin nuoren cavalierin kera, mutta Jennalla oli hieman vaikeuksia hallita niin isokokoista koiraa kuin Caspar oli. Uros oli hyvin koulutettu ja totteli kyllä tytön käskyjä, mutta pudotti parilla esteellä riman ja meni välillä vähän mihin sattuu.
”Katerina, oot seuraava”, Joel sanoi, kun Jenna lopulta tuli pois radalta ja antoi Casparin takaisin Eliakselle. Huokaisin hermostuneena ja talutin innosta huokuvan dalmatialaisuroksen kentälle.
”Istu”, komensin Viliä ja irrotin siltä hihnan saatuani sen pysymään ensin paikallaan. Harpoin ensimmäisen esteen vierelle ja saatuani aloitusluvan komensin Vilin liikkeelle ja lähdin itse myös. Vili juoksi edelleen todella hurjaa vauhtia ja suoritti esteet vikkelästi, mutta tällä kertaa se ei tehnyt virheen virhettä. Olin ylpeä itsestäni, kun olin saanut jopa noin vauhkolta koiralta virheettömän treenisuorituksen, Juha kun harvoin onnistui siinä.
”Hyvä poika, Vili, tosi hienosti. Reipas poika”, kehuin koiraa ja annoin sille vielä yhden makupalan ennen kuin siirryin katsomaan, miten Juha pärjäsi Renon kanssa. Yllätyksekseni uros ei arastellut Juhaa ollenkaan, vaan totteli hienosti tämän käskyjä. Keinun kohdalla tuli kuitenkin ongelmia, koska este pelotti Renoa eikä Juha näyttänyt tietävän, miten tilanteessa tuli toimia. Niinpä Reno hyppäsi puolivälissä keinua alas esteeltä ja kieltäytyi suorittamasta sitä uudelleen. Juha ei tuntunut asiasta välittävän, vaan painosti urosta jatkamaan matkaa ja sai sen kyllä onnistumaan, mutta loppusuoritus meni vähän penkin alle Renon alettua hidastelemaan.
”Juha, mitä tuolla oikein tapahtui?” Joel kysyi, kun poika tuli koirani kanssa meidän muiden luo.
”Kai sä sentään huomasit, että Reno pelkää keinua? Ethän sä voi tolla tavalla laiminlyödä koiran pelkoa ja painostaa sitä vaan jatkamaan. Sun olisi pitänyt rohkaista sitä, että se suorittaisi esteen loppuun”, Joel sätti, kun poika ei vastannut. Olin itsekin kiukkuinen siitä, miten koiraani oli kohdeltu, mutta en olisi ehkä kommentoinut asiasta noin tylysti.
”Anteeksi… En mä aatellut”, Juha mutisi ja otti minulta Vilin hihnan pois suorastaan riuhtaisten sen itselleen.
”No et selvästikään aatellut. Mieti, mitä tossa olisi voinut sattua. Reno olisi voinut loukkaantua hypätessään tuolla lailla esteeltä alas. Se olisi voinut myös jättää koko loppuradan kesken pelkästään siksi, että se oli ihan hädissään. Tämä oli kyllä nyt tosi huonoa käytöstä sulta”, Joel jatkoi, enkä minä kestänyt enää kuunnella sitä. Oli ihanaa, että hän puolusti minua, mutta ei hänen olisi tarvinnut olla noin vihainen.
”Joel kiltti, antaisit olla. Juha teki väärin, mutta ei musta silti ole oikein, että haukut sitä tässä kaikkien kuullen. Eikö tämän asian pitäisi olla mun ja Juhan välinen? Kyllä muakin kiukuttaa, miten Renoa kohdeltiin tuolla, mutta en olisi sanonut siitä noin ilkeästi. Juha pyysi jo anteeksi ja Renollakin on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin, joten et viitsisi nyt sättiä Juhaa enempää. Eiköhän hän jo oppinut virheestään”, sanoin lempeällä, suorastaan anelevalla äänellä ohjaajallemme, jonka vihainen ilme tuntui sulavan heti, kun hän katsoi minuun. Hän rauhoittui hieman ja jopa hymyili minulle, pyytäen sitten sekä minulta että Juhalta anteeksi ja lupasi, että jatkossa hän antaisi meidän selvittää tuollaiset asiat keskenämme tai jos kokisi tarpeelliseksi puuttua siihen itse, niin hän yrittäisi tehdä sen ystävällisesti.

Kun Leila ja Miinakin olivat suorittaneet radan, Joel laski yhteen meidän aikamme ja kertoi tulokset. Yllätyksekseni minä voitin, Elias tuli toiseksi ja Miina kolmanneksi. Neljäntenä Jenna, viidentenä Juha ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä Leila. Olin iloinen voitostani, mutta olihan minulla ollut melko vauhdikkaat koiratkin, joita olin hyvin onnistunut hallitsemaan. Kun muut alkoivat tehdä lähtöä, Joel tuli vielä luokseni ja sai minut säpsähtämään laskiessaan kätensä olkapääni päälle.
”Katerina, voidaanko me jutella hetki?” hän kysyi, enkä voinut kuin suostua. Jätin Renon makaamaan paikalleen aitaan sidottuna ja varmistin, että sillä oli vielä vettä jäljellä kupissaan. Sen jälkeen annoin Joelin vetää minut sivuun, jotta voisimme jutella muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Halusin vaan sanoa, että oon pahoillani siitä, miten reagoin siihen Renon tilanteeseen. Ei se johdu pelkästään susta, vaikka ootkin mukava tyttö ja ehdottomasti yksi mun parhaimpia oppilaita täällä. Mua ylipäätään ärsyttää tosi paljon, jos joku kohtelee koiraa huonosti tai väärin, oli se sitten oma tai jonkun muun koira. En tiiä, mä en vaan osannu hillitä mun sanoja tai tunteita, kun näin tollasta. Lähinnä siksi, että te ootte mun opetusryhmä ja mun tehtävähän on opettaa teille agilityn lisäksi koirien oikeaoppista käsittelyä ja kohtelua. Haluan myös, että kaikilla on mun treenien aikana hyvä olla ja halusin varmistaa, ettei asia jää hampaankoloon, jos et itse olisikaan uskaltanut sanoa siitä mitään”, Joel selitti kuulostaen aidosti katuvalta, enkä voinut olla hymyilemättä. Hän oli omalla tavallaan tosi suloinen, ainakin hän osasi myöntää omat virheensä ja pyytää anteeksi.
”Ei se mitään, mä ymmärrän. Muakin suututti ja halusin kyllä ottaa asian esille, mutta vihaisuudesta huolimatta yritän sanoa aina asian niin, etten loukkaa ketään. Sä oot ehkä vähän suorasanaisempi, joten reaktio oli ihan ymmärrettävä. Ei mitään hätää, meidän välit on ok ja asia kunnossa. Oon oikeesti kiitollinen, että huomautit siitä, vaikka sen ois voinu nätimminkin tehdä”, vastasin ystävälliseen sävyyn Joelille, joka vain nyökkäsi minua. Hän ei sanonut mitään, joten annoin hänelle vielä halin ja sovimme, että asia oli nyt kunnossa meidän välillämme ja jatkossa tilanteet hoidettaisiin eri tavalla. Sen jälkeen hän päästi minut lähtemään, joten hain vain Renon, pakkasin treenireppuni ja lähdin.

Elias odotti minua hallin ulkopuolella, vaikka emme olleet edes sopineet siitä mitään. Ilmeisesti hän halusi taas saattaa minut, etten joutuisi kulkemaan yksin, kun ulkona oli jo pimeää ja se pelotti minua hieman.
”Mitä asiaa sillä oli?” Elias kysyi ensitöikseen, kun lähdin kulkemaan hänen kanssaan kohti kenneliä.
”Ei mitään ihmeellistä, se halusi vaan vielä selittää sitä, miksi se kilahti Juhalle. Pyysi anteeksi ja sen semmosta”, sanoin Eliakselle jättäen tarkoituksella kertomatta kaikkia yksityiskohtia, ettei tämä saisi aihetta mustasukkaisuuteen. Hän luotti minuun ja minä häneen, mutta hän suhtautui aina varauksella, jos vietin aikaa muiden poikien seurassa ilman häntä.
”Okei, ymmärrän”, Elias sanoi kuulostaen mietteliäältä.
”Hei, eihän se asia nyt jääny vaivaamaan sua? Kuulostat jotenki siltä, että mietit jotain”, kysyin Eliakselta heti, koska halusin tietää, jos hän pohti tuota asiaa. Halusin vain unohtaa sen, koska se oli jo selvitetty.
”No siis… Musta vaan tuntuu pahalta, etten mä tajunnu puolustaa sua, vaan Joel teki sen. Mähän oon sun poikaystävä, eikö mun pitäis osata toimia tollasissa tilanteissa”, Elias sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen kuulostaen oikeasti melko murtuneelta.
”Hei älä viitti, älä syytä itteäs. Toki se ois ollu kivaa, jos oisit puolustanu mua, mutta Joel ehti ensin. Älä oo surullinen, ei se muuta mitenkään mun käsitystä susta. Kaikki on hyvin, mä vannon”, sanoin Eliakselle pujottaen vapaan käteni sormet hänen sormiensa lomaan. Elias ei vastannut, mutta näin sivusilmälläni hänen hymyilevän.

Kävelimme koko matkan kennelin portille käsi kädessä, jonka jälkeen hyvästelimme toisemme pikaisella halauksella ja suukolla. Sen jälkeen suuntasin suoraan sisälle, päästin Renon irti ja menin keittiöön. Laitoin Coralle ja Renolle raksuja ruokakuppeihin, mutta en alkanut sen kummemmin loihtimaan mitään herkkuateriaa. Täytin molempien vesikupit ja laskin ne lattialle.
”Cora, Reno, syömään!” kutsuin koiria, jotka vilistivät nopeasti keittiöön kutsun kuultuaan.
”Istu”, komensin koiria ruokakupit käsissäni ja kumpikin istui.
”Odota”, annoin uuden käskyn ja laskin ruokakupit koirien nenän eteen.
”Ole hyvä”, annoin koirille ruokailuluvan ja odotin, kun ne alkoivat syödä. Molemmat söivät hyvällä ruokahalulla koko annoksensa ja joivat vielä vettä päälle. Sen jälkeen kävin viemässä ne ulkotarhoihin ja tiskasin niiden kupit keittiössä, jotta saatoin sitten lähteä hyvillä mielin kotiin.

Loppu <3

ps. poistaisitko loput makupalatikut mun kaapista?

Vastaus:

Kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa agilitytarinaa, oonkin jo hetken odottanut sellaista :) Oli tosi ikävä kuulla, että Juhalla oli Renon kanssa ongelmia ja Joel suhtautui siihen aika äkäisesti, mutta onneksi asia selvisi sentään ja Joel pyysi vielä lopuksi anteeksi. Sua varmasti piristi, kun voitit tuon leikkimielisen aikakisan, vaikka et mitään palkintoa saanutkaan. Oli myös kivaa, että lopussa otit vielä Corankin mukaan tarinaan edes hetkeksi, kun ruokit koirat ^^ Saat tästä tarinasta 18€, poistan nuo makupalatikut.
- U

Nimi: Katerina

05.11.2017 13:42

Istuin parhaillaan bussissa matkalla keskustaan, koska olin päättänyt yllättää rakkaan bordercollieurokseni Renon, jolla oli perjantaina syntymäpäivä. En ollut sattuneesta syystä päässyt perjantaina kennelille juhlistamaan uroksen syntymäpäivää, joten nyt pari päivää myöhässä halusin hyvittää sen ja muistuttaa koiraa siitä, etten suinkaan ollut unohtanut sitä. Uros oli nyt kaksivuotias ja se oli kasvanut ja kehittynyt hurjasti siitä, millainen se oli, kun aloin hoitaa sitä sen ollessa alle vuoden ikäinen pentu. Korvissani olevista kuulokkeista soi parhaillaan Sannin versio Kaija Koon kappaleesta Kuka sen opettaa, enkä voinut olla liikuttamatta huuliani laulun sanojen tahdissa.

Havahduin hätkähtäen ajatuksistani vasta, kun huomasin bussin pysähtyneen seuraavalle pysäkille ja osan matkustajista olevan juuri menossa ovesta ulos. Kyseessä oli myös minun päätepysäkkini, joten nousin salamana ylös ja miltei juoksin ulos bussista kiittäen ystävällisen näköistä vanhempaa mieshenkilöä kyydistä. Sen jälkeen suuntasin pysäkiltä nopeasti sisälle läheiseen eläintarvikekauppaan, koska ulkona oli pakkasta ja nenänpäätäni alkoi nipistellä saman tien, kun astuin lämpimästä bussista ulos.
”Hyvää huomenta, miten voin auttaa?” kysyi nuori, ystävällisen näköinen mieshenkilö eläinkaupan kassan takaa. Hetken tarkasteltuani tajusin, että tunsin tuon nuorukaisen, sehän oli agilityvalmentajani Joel, joka ei kuitenkaan tainnut tunnistaa minua toppavaatetukseni alta.
”Huomenta Joel, ootko sä töissä täällä?” kysyin uteliaana, ihmetellen samalla sitä, miten tuo ei ollut maininnut asiasta treeneissämme.
”Ai, Katerina, en tunnistanut sua ollenkaan! En varsinaisesti työskentele täällä, tuuraan vaan yhtä mun tuttavaa, joka sairastui. Lupauduin tulemaan sen työpaikalle tuuraajaksi, koska tänne ei saatu ketään muutakaan tähän hätään”, Joel selitti ja sai minut nyökkäämään. Nyt ainakin ymmärsin, miksei asiasta oltu puhuttu treeneissä, eihän paikka ollut hänen oikea työpaikkansa.
”Mutta niin, mitä etsit? Voinko jotenkin auttaa?” Joel kysyi uudelleen, kun en ehtinyt vielä vastata mitään hänen sanoihinsa. Hymyilin hänelle ujosti ja nyökkäsin sitten, koska uskoin hänen tietävän tästä asiasta enemmän kuin minä.
”Renolla oli perjantaina synttärit ja haluaisin tehdä sille jonkinlaisen kakun. Onko sulla ideoita, mitä siihen kannattaa käyttää ja saako täältä siihen tarvikkeita?” kysyin Joelilta, joka vain nyökkäsi pikaisesti ja hymyili vuorostaan minulle.
”Suurin osa tekee koirilleen kakkua yksinkertaisesti vain maksalaatikosta, muotoilemalla siitä esimerkiksi jonkun tietyn muotoisen kakun. Sitten sen voi niinsanotusti kuorruttaa vaikka maksamakkaralla tai kissan märkäruualla ja koristella vaikka sun koiran lempiherkuilla tai nakinpalasilla. En tiedä, mitä Renon vatsa kestää, mutta jos tuo käy niin täältä löydät kyllä kaiken tarvitsemasi nakkeja ja maksalaatikkoa lukuunottamatta, ne sun pitää hakea normaalista ruokakaupasta”, Joel selitti kattavasti, kuulostaen ihan aidolta asiantuntijalta.
”Eiköhän tuo käy. Ostan ruokakaupasta maksalaatikkoa, mulla on kennelillä nakinpaloja jo valmiiksi, kun oon ostanut niitä aiemmin koirille. Siihen kuorrutukseen voisin käyttää kissanruokaa, ettei tuu liikaa maksaruokia kuitenkaan. Onko sulla ehdottaa jotain sopivaa?” kysyin Joelilta, joka poistui kassan takaa ja johdatti minut kissanruokahyllylle suositellen jotain pehmytruokia. Valitsin jonkun mielestäni sopivan ja maksoin sen kassalla, jossa Joel laittoi ruokapurkin pieneen pussiin. Eläinkaupasta suuntasin lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevaan pieneen ruokakauppaan, josta uskoin löytäväni tarvitsemani ruokatarvikkeet, eli toisinsanoen maksalaatikon. Puikkelehdin ruokahyllyjen välissä, kunnes löysin etsimäni ja suuntasin kassalle maksamaan ostokseni, laittaen sen sitten samaan pussiin kissanruuan kanssa. Kaupasta suuntasin läheiselle bussipysäkille, josta menisi onnekseni viiden minuutin päästä seuraava bussi kennelin suuntaan, joten en joutuisi odottamaan kauaa ulkona.

Päästessäni kennelille riisuin nopeasti ulkovaatteet eteiseen ja yritin suunnata keittiöön mahdollisimman vähin äänin, etten vahingossakaan herättäisi Renon tai Coran huomiota liian aikaisin. Keittiössä otin maksalaatikon rasiastaan ja muotoilin siitä tarjoilulautasen päälle luun muotoisen kakun. Maksalaatikon päälle levitin kissanruokaa ja lopuksi koristelin kakun kaapistani hakemilla nakinpaloilla niin, että kirjoitin niistä Renon nimen kakun päälle, käyttäen siihen kaikki pussissa olevat nakinpalat. Olin lopputulokseen itse asiassa aika tyytyväinen ja uskoin, että se maistuisi Renollekin. Saatuani kakun valmiiksi laitoin sen hetkeksi jääkaappiin lähtiessäni lopultakin etsimään urosta sisätiloista, jotta voisin tarjota sille herkkukakkuannoksen.

Löysin Renon huoneestaan, jossa se leikki tyytyväisenä huoneessa majailevien pentujen, Iitun, Hugon ja Leon kanssa. Lunaa ei huoneessa sillä hetkellä näkynyt, mutta en jäänyt murehtimaan sitä, koska enhän minä Lunaa etsinytkään.
”Hei, Reno. Mulla olis sulle yllätys, haluatko tulla katsomaan?” kysyin urokselta, joka kuullessaan minun sanovan nimensä käänsi päänsä äänen suuntaan ja riemastui silmiinnähden tunnistaessaan minut. Se jätti touhut pentujen kanssa sikseen ja jolkotti häntä heiluen luokseni nuolemaan käsiäni ja nuuskimaan minua joka puolelta.
”No hei kulta, onko sulla ollut ikävä mua? Mulla ainakin on ollut sua ja Coraa hirveä ikävä. Tulehan, rakas, mulla on yllätys”, sanoin urokselle lempeästi rapsuttaen samalla sen päätä.
”Reno, seuraa”, annoin urokselle varmuuden vuoksi vielä käskyn lähtiessäni sen huoneesta kohti keittiötä. Urosta ei kyllä varmaankaan olisi tarvinnut edes käskeä, se tuntui seuraavan minua ilman sitäkin katse tiukasti minuun naulittuna. Niinpä johdatin uroksen keittiöön, käskin sen istua ja otin kakun jääkaapista esiin.
”Katsohan, Reno, tässä on sulle kakku”, sanoin hymyillen ja laskin lautasen hitaasti lattialle Renon odottaessa kiltisti paikallaan, vaikka en ollut odottamiskäskyä sille erikseen antanutkaan.
”Sulla oli perjantaina synttärit, joten saat juhlia niitä vähän myöhässä, kun en silloin päässyt paikalle. Hyvää syntymäpäivää, Reno rakas, oot nyt jo kaksi vuotta”, sanoin urokselle kumartuen antamaan hellän suukon sen otsalle.
”Ole hyvä”, sanoin urokselle lopulta ja se alkoi kaikessa rauhassa nauttia kakkuannoksestaan. Minä sen sijaan otin kaapista uroksen vesikupin ja täytin sen, jotta uros saisi herkuttelunsa lomassa tai sen jälkeen juoda, koska annoksesta saattaisi tulla melkoinen jano.

Kun Reno oli syönyt puolet annoksestaan, se ei näyttänyt haluavan enää enempää. Niinpä kutsuin hetken aikaa Coraa, joka jolkottikin lopulta iloisena keittiöön.
”Katsohan, Cora pieni. Reno ei jaksanut syödä kaikkea, joten sinä saat tämän lopun. Ole hyvä, Cora”, sanoin koiralle, joka alkoi onnellisena rohmuta kakun tähteitä parempiin suihin. Lautanen tyhjeni hetkessä, joten nostin sen lattialta tiskialtaaseen ja kutsuin koirat perässäni eteiseen, laitoin niille hihnat ja pannat ja puin ulkovaatteet päälleni.
”Mennäänpä sitten ulos”, kehotin koiria napaten hihnat käteeni ja lähdin niiden kanssa ulos, jotta ne pääsisivät tarpeilleen. Johdatin koirat ulos kennelin portista ja suljin sen perässäni sillä välin, kun koirat tekivät ensimmäisiä tarpeitaan lumihankeen. Kumpikin näytti olevan talven tulosta innoissaan, ne peuhasivat lumessa kuin pikkupennut. Cora kyllä olikin sellainen, mutta Reno ei enää.
”Voitaisiin mennä johonkin, missä saatte olla irti, niin pääsette vähän peuhaamaan”, sanoin koirille puoliääneen, vaikka kumpikaan ei tuntunut edes kuuntelevan. Niinpä lähdin kohti läheisiä peltoja, jonne voisin koirani päästää vapaaksi juoksentelemaan ja telmimään.

Matka taittui nopeasti siitäkin huolimatta, että molemmat koirat olivat tosi innoissaan ja yrittivät vähän väliä vetää hihnassa. Lopulta pääsimme päätepaikkaamme, jossa päästin koirat irti hihnoistaan ja ne alkoivat heti juosta kilpaa hangessa ja painia keskenään. Kaivoin kännykän taskustani kuvaten lyhyitä videopätkiä koirista aina niiden ollessa riittävän lähellä, jotta ne erottuisivat kuvasta. Katselin hymyillen koirien leikkiä ja nautin vain siitä, että sain olla niiden kanssa. Reno ja Cora olivat tulleet varmasti jo niin läheisiksi keskenään, että Corasta luopuminen varmaan satuttaisi omalla tavallaan Renoakin. Tuntui kamalalta edes ajatella, että sekin aika koittaisi pian, minun täytyisi antaa pentu pois ottaakseni uuden tilalle. Olin tiennyt alusta asti, että se tulisi olemaan raskasta, mutta itsepä olin sen kohtalon itselleni valinnut ja minun täytyi kestää se. Olin aina toivonut saavani itselleni Renon pennun, joten en halunnut luopua tilaisuudesta vain sen vuoksi, että rakastin Coraa niin paljon, etten olisi halunnut luopua siitä. Tunsin kuumien kyynelten vierähtävän poskilleni, mutta pyyhkäisin ne nopeasti pois ennen kuin ne jäätyisivät kiinni kasvoihini ja yritin hymyillä, kun koirat juoksivat peräkanaa minua kohti niin lujaa, että lumi pöllysi.

Katseltuani aikani koirien leikkiä ne alkoivat kumpikin väsyä, joten päätin palata niiden kanssa kennelille. Koirat makoilivat läähättäen maassa ja napsivat lunta suuhunsa saadakseen edes jotain kostuketta, kun en ollut tajunnut ottaa niille edes vettä mukaan.
”Cora, Reno, tänne!” kutsuin koiria, jotka tulivat hitaasti, mutta varmasti luokseni. Kytkin molemmat koirat hihnoihin kiinni siltä varalta, että vastaan tulisi taas joku epämiellyttävä henkilö, joka hermostuisi, jos ulkoiluttaisin koiriani ilman hihnaa. Palasin pikaisesti takaisin kennelille, jossa annoin heti ensimmäisenä koirille vettä päästettyäni ne ensin eteisestä vapaaksi.
”Tiedättehän, että te ootte mulle tosi rakkaita molemmat?” sanoin koirille, kun ne olivat juoneet tarpeeksi ja huuhdoin niiden vesikuppeja.
”Reno on mun ensimmäinen hoitokoira ja ikioma kultapoika, mutta Cora tuli mun kauan kaipaaman toisen hoitokoiran paikalle. Sustakin on tullut mulle tosi tärkeä, pikkuinen, tiiäthän sä sen?” lepertelin koirille kyykistyen rapsuttamaan niitä ja antamaan kummallekin suukon.
”Mun pitää nyt mennä, mutta lupaan tulla pian taas”, kuiskasin koirille kyyneleet silmissäni ja rapsutin koiria vielä hetken. Pelkäsin, etten ehtisi viettää tarpeeksi aikaa Coran kanssa ennen kuin joutuisin luopumaan siitä, koska olin ollut viime aikoina hurjan epäaktiivinen tässä asiassa ja käynyt kennelillä aivan liian harvoin.

Loppu <3

ps. Poistatko mun kaapista koko nakkipussin? :)

Vastaus:

Mukavan erilainen aloitus hoitotarinalle välillä, plussaa siitä. Ideana tuo kakun tekeminen koiralle oli myös varsin ihana ja hyvitit ainakin sen, kun et oikeena synttäripäivänä päässyt paikalle. Minusta oli kivaa, että myös Cora pääsi osingolle kakusta, kun Reno ei jaksanut kaikkea :3 Ja turhaan murehdit Corasta luopumista vielä, saat pitää pennun ainakin Renon pentujen syntymään saakka, mahdollisesti jopa melko lähelle luovutuspäivää, ellei joku sitten tahdo alkaa hoitaa Coraa ennen sitä. Saat tästä tarinasta 16€, poistan ton herkkupussin sun kaapista.
- U

Nimi: Katerina

16.10.2017 17:18
Hei, heti alkuun haluaisin pahoitella, jos tarina on vähän töksähtävä tai huolimattomasti tehty. Oon sitä pidemmän aikaa jo työstänyt enkä oo ihan varma, oonko siihen tyytyväinen, mutta halusin silti sen julkaista kun lomani loppuu ja tää on nyt ainoa, mitä oon saanut aikaan.


Olin päättänyt kokeilla tänään jotain uutta mennessäni koirieni kanssa lenkille. Reno oli ollut hoitokoirani jo kauan ja olin opettanut sille paljon erilaisia käskyjä, minkä seurauksena siitä oli tullut tosi tottelevainen ja kiltti koira. Siksi halusinkin lenkille mennessäni kokeilla, miten se käyttäytyisi, jos saisi kulkea vapaana ilman hihnaa. Tietysti ottaisin hihnan mukaan ja kytkisin Renon tarvittaessa kiinni, mutta en uskonut, että sellaista tilannetta tulisi, jossa Reno välttämättä hihnaa vaatisi. Olin jo hakenut koirat huoneistaan ja laittanut Coran hihnaan. Vedin kengät jalkaani ja sulloin Renon hihnan kerällä takkini taskuun, jonne se sopivasti mahtui. Olin juuri lähdössä, kun kuulin Ushman tutun äänen takaani.
”Lenkille menossa? Miksi Renolla ei ole hihnaa?” hän kysyi ihmetellen enkä voinut kuin selittää hänelle, joten käännyin ympäri.
”Halusin kokeilla, miten se kulkisi ilman hihnaa. On mulla hihna sille mukana, mutta en usko tarvitsevani sitä”, selitin Ushmalle, joka vain kohautti olkiaan.
”No, tämä on kyllä niin rauhallista seutua, että tuskin tarvitsetkaan. Pidä kuitenkin hihna lähellä ja Reno helposti kytkettävissä, jos tilanne vaatii. Mukavaa lenkkiä”, Ushma sanoi ja nyökkäsin hänelle avaten oven ja päästäen koirat edelläni ulos. Minusta tuntui, kuin Ushma ei luottaisi taitoihini koirien kanssa, kun ihmetteli, miksi Reno ei ollut hihnassa. Olin kuitenkin sen ihan itse kouluttanut ja olin luonut vahvan siteen siihen, vaikka se oli alusta alkaen ollut vaikea, kovia kokenut uros, joka ei luottanut helposti uusiin ihmisiin. Minä kuitenkin sain sen luottamaan minuun ja tottelemaan minua, joten mielestäni se kertoi jotain siitä, miten pärjäsin koirien kanssa.
”Reno, vierelle”, komensin koiraa, kun menimme kennelin portille ja tartuin solkeen avatakseni sen.
”Vierelle”, komensin Renoa vielä uudelleen, kun astuin koirineni ulos kennelin portista ja suljin sen perässäni. Uros oli innoissaan, kun sai olla irti, mutta ei tehnyt elettäkään juostakseen minua karkuun tai karatakseen kauemmaksi minusta.
”Seuraa”, komensin Renoa ja lähdin kävelemään kohti peltoja ja niiden takana sijaitsevia vuoria, koska siellä suunnalla ei ollut niin suurta pelkoa vastaantulijoista ja voisin päästää Corankin irti, kun pääsisimme peltotielle asti.

Alkumatka sujui todella hyvin, Reno kulki hienosti vierellä aina peltotielle saakka, kunnes komensin sen paikalleen ja päästin Coran irti. Koirista näki, että ne halusivat kisailla ja leikkiä, enkä viitsinyt niitä estää, kun se oli melko rauhallista lenkkiseutua.
”Vapaa”, sanoin koirille ja katsoin, kun ne lähtivät ajamaan toisiaan takaa vanhaa, pölyistä hiekkatietä pitkin. Maa oli märkää sateen jäljiltä, joten hiekka ei pölissyt, mutta koirat sotkivat tassunsa ja osan turkistaan ihan mutaiseksi. Pääsisin siis pesemään koirat lenkin jälkeen, mutta ei se minua haitannut, pääasia että niillä oli hauskaa.
”Cora, Reno, odota!” komensin koiria välillä, kun jäin jälkeen niiden juoksuvauhdista. Ne pysähtyivät ja odottivat, kunnes sain ne kiinni ja annoin niille taas luvan mennä. Tuota ne jatkoivat muutaman kerran, kunnes alkoivat taas kulkea vierelläni levätäkseen hetken, kun leikkiminen ja ympäriinsä juoksentelu oli kuitenkin varmaan melko uuvuttavaa. Tiesin peltotien kiertävän pienen lenkin pellon ympäri ja liittyvän sitten takaisin isompaan tiehen, joten annoin Coran kulkea irti koko sen hiekkatien ajan, kun siellä ei vastaantulijoita tai muita lenkkeilijöitä ollut eikä ketään siksi häirinnyt, että pentu oli vapaana.
”Paikka”, komensin koiria, kun näin tien lähestyvän. Halusin saada Coran hyvissä ajoissa takaisin hihnaan, ettei se vahingossakaan innostuisi juoksemaan auton alle, jos tiellä sellaisia kulkisi.
”Hyvä tyttö, Cora, hienosti”, kehuin pentua saatuani sen hihnaan ja rapsutin sen päätä. Reno istui vierelläni koko operaation ajan ja katseli minua suurilla, ystävällisillä silmillään odottaen, että matka jatkuisi. Se näyttikin siltä, ettei tahtoisi mitään pahaa kenellekään eikä satuttaisi ketään, vaikka olikin irti.
”Oot säkin hyvä koira, Reno, mun ikioma rakas poika. Niin, hyvä poika sä olet, joo”, kehuin Renoa leperrellen sille, että se tuntisi saavansa yhtä lailla huomiota kuin Corakin ja ymmärtäisi, että rakastin sitä todella paljon.

Ehdin kulkea hetken aikaa koirien kanssa isomman tien vieressä kulkevalla pyörätiellä, kunnes näin, että meitä oli tulossa vastaan hieman iäkkäämpi nainen. Hän kulki kävellen meitä kohti ja vilkaisin Renoa, joka oli selvästi havainnut tulijan ja alkoi ottaa tiheämpään tahtiin askelia.
”Ei mene, Reno. Ei”, toruin urosta ja se hidasti jälleen askeleensa minun tahtiini sopivaksi.
”Vierelle”, komensin urosta, kun se yritti kirittää tahtiaan ohitseni. Se palasi välittömästi vierelleni ja pysyi siinä, kunnes nainen oli enää vajaan parin metrin päässä. Uros suhtautui uusiin ihmisiin aina epäillen eikä yrittänyt mennä naisen luo, se vain halusi päästä nopeasti uuden ihmisen ohi, sitä pelotti edelleen, että joku satuttaisi sitä.
”Nätisti, Reno. Ihan rauhassa, ei mitään hätää”, sanoin urokselle hiljaa, ettei nainen kuulisi sitä. Pian hän olikin meidän kohdallamme ja hän katsoi minua nenänvarttaan pitkin todella kärttyisen näköisenä, vilkaisten sitten vieressäni kiltisti kävelevää urosta, joka murisi matalalta naisen tullessa aivan Renon viereen.
”Jaa että tällaista täällä sitten tapahtuu”, nainen tokaisi hyvin ilkeään sävyyn ja sai minut kohottamaan toista kulmakarvaani ihmetellen.
”Niin mitä siis?” kysyin häneltä ja hän vain naurahti ilkikurisesti ja katsoi minua pöyristyneenä.
”Ai mitä? Oletko sä tosiaan noin typerä vai etkö muuten vain ymmärrä? Tarkoitan tuota sun koiraasi. Tajuathan, että sen pitäisi olla hihnassa? Tää on ihan yleistä seutua ja tuo koira on vaaraksi muille, kun se kulkee vapaana ja voi vaikka syöksyä jonkun kimppuun”, nainen sanoi vihaisena tuijottaen ensin minua ja sitten Renoa, joka seisoi aivan kiinni minussa ja murisi matalalta. Nainen kuulosti vihaiselta ja korotti ääntään puhuessaan minulle, joten ei ihme, että Reno hermostui. Cora sen sijaan hyppeli todella iloisena hihnansa päässä ja yritti päästä leikkimään naisen kanssa tai hakemaan siltä edes huomiota.
”Cora, ei. Ei vedä”, toruin pentua nopeasti ja komensin sen sitten vierelle istumaan, koska tiesin, että tämä keskustelu veisi hetken.
”Anteeksi nyt vain, mutta mitä Renoon tulee, se ei todellakaan ole vaaraksi yhtään kenellekään. Se on kiltti koira, näethän sä itsekin, ettei se oo käymässä sun päälle tai tekemässä sulle yhtään mitään?” sanoin naiselle yrittäen olla kuulostamatta itse vihaiselta, etten hermostuttaisi Renoa. Rapsutin vapaalla kädelläni uroksen päälakea sen istuessa vieressäni edelleen muristen.
”Ai eikö? Tuossahan se murisee tosi vihaisena ja oon varma, että se vielä puree”, nainen ilmoitti ja sai minut pyöräyttämään silmiäni.
”No kai se nyt murisee, kun kohotat siinä ääntäsi ja kiihkoilet tosi vihaisena, Reno pelkää sellaista. Se on kokenut kovia ja pelkää vihaisia ihmisiä, se pelkää että sitä sattuu. Joten rouva on hyvä ja rauhoittuu, ei Reno oo sua puremassa, mutta murisee kyllä ja saattaa kohta haukkua, jos kokee olonsa uhatuksi”, ilmoitin naiselle rapsuttaen yhä Renoa.
”No jos se pelkää jokaista vastaantulijaa ja reagoi noin, niin hihnassa se pitäisi pitää, eihän tommoisista tiiä mitä ne tekee. Tai jos et hihnaan osaa sitä laittaa, niin piikille sitten, ei vihaista koiraa saa muutenkaan pitää lemmikkinä. Täällä mä vaan rauhassa olin kävelyllä ja sitten sinä tuut vastaan tuollaisen ison, vihaisen koiran kanssa ja annat sen vaan olla vapaana. Ja tuon pikkuisen räksyttävän räyskän voisit kanssa opettaa pitämään turpansa tukossa, päänsärkyhän tuollaisesta tulee”, nainen ilmoitti ja sai vihan kiehumaan sisälläni.
”Anteeksi nyt rouva hyvä, mutta Renoa ei lopeteta, se on aivan kiltti koira eikä se oo vihainen, se vaan puolustaa itseään. Ja mitä mun 'pikkuiseen räksyttävään räyskään'”, sanoin naiselle tehden lainausmerkit ilmaan, ”tulee, niin se on vielä pentu, totta kai se innostuu uusista ihmisistä. Ei haukkuminen tarkoita, että se haluaa satuttaa, se haluaa leikkiä ja saada huomiota.”
”Minä soitan kyllä nyt poliisille, että sulla on täällä vihainen koira vapaana ja hihnassa toinen räkyttävä penikka”, nainen sanoi ja sai minut suuttumaan entistä enemmän. Hänellä ei ollut mitään oikeutta puhua koiristani noin, ei, kun ne eivät olleet tehneet mitään väärää hänelle tai kenellekään muulle.
”Senkun soitat, ei siihen kukaan puutu. Mä saan pitää mun koiraa vapaana, jos se on kytkettävissä kiinni ja se on kiltti. Mulla on hihna mukana ja Reno tosiaan on kiltti, hyvin koulutettu koira. Eikä pentua voi haukkumisesta tuomita, joten nolaat vaan itsesi, jos luulet saavasi poliisin puuttumaan tähän. Hyvää päivänjatkoa vain, minä jatkan nyt matkaa. Reno, seuraa”, komensin urosta ja lähdin kävelemään koirineni poispäin naisesta. Hetken aikaa saimme kulkea rauhassa, kunnes nainen juoksi peräämme ja tuli lyömään minua suoraan silmäkulmaan. Se sai tietysti Renon hermostumaan ja haukkumaan todella vihaisena ja hyppäämään naisen päälle niin, että tämä kaatui maahan ja alkoi huutaa jotain siitä, kuinka vihainen koirani nyt hyökkäsi hänen päälleen. Annoin Renon pysyä naisen päällä niin, ettei tämä päässyt ylös sillä välin, kun soitin poliisille.
”Mun koiralla on oikeus puolustaa mua, jos joku käy muhun käsiksi. Reno on suojelunhaluinen etkä voi syyttää sitä siitä, että se kaatoi sut, kun itse ihan ilman lupaa tulit lyömään mua”, tokaisin naiselle vihaisena.

Odotin, kunnes poliisit tulivat ja selitin heille vielä koko tarinan alusta alkaen. Nainen tietysti yritti muutella sanojani ja kirkua, että valehtelin, mutta se ei auttanut. Musta silmä todisti, että hän oli lyönyt ja poliisit uskoivat kertomukseni vapaana olleesta koirasta ja naisen reaktiosta. He selittivät, että minulla oli lupa pitää koira irti, jos se olisi välittömästi kytkettävissä kiinni ja olisi varmaa, ettei se ketään satuttaisi ja Renosta näki, ettei se tekisi sellaista. Poliisit korjasivat naisen autoonsa ja veivät mukanaan poliisiasemalle, koska hän saisi syytteen pahoinpitelystä lausuntoni perusteella. Minä pääsin vihdoin jatkamaan matkaa kennelille koirieni kanssa, enkä tiennyt, pitäisikö minun kertoa tapahtuneesta Ushmalle. Hän saattaisi olla vihainen naiselle, kun tämä reagoi tuolla tavalla, mutta toisaalta hän saattaisi olla vihainen myös minulle, kun en suostunut kytkemään Renoa kiinni ja antamaan asian olla. Tiesin kuitenkin, että ennen kuin niin päättäessäni menisin kertomaan Ushmalle, minun täytyisi kylvettää kuraiset, väsyneet koirani, jotta niistä tulisi taas puhtaita ja hyväntuoksuisia, kauniita yksilöitä. Niinpä menin suoraan kennelin kodinhoitohuoneeseen ja jätin koirat sinne odottamaan, kun hain kaapistani niille pesuaineet ja pyyhkeen. Otin mukaani myös harjan ja suuntasin sitten takaisin kodinhoitohuoneeseen kuraisten koirieni luokse.

Menin suihkun luokse ja houkuttelin sinne ensiksi Coran, joka oli nopeampi pestä pienen kokonsa vuoksi. Pentu oli tilanteesta innoissaan, se tuntui rakastavan vettä ja suorastaan nautti, kun kastelin sen turkin likomäräksi ennen shampoon laittamista. Se tuotti hieman vaikeuksia, kun koira hyöri ja pyöri jaloissani roiskien shampoota ympäriinsä, mutta lopulta sain vaahdotettua sen pennun turkkiin ja pestyä sen pois. Sitten laitoin Coralle hoitoaineen ja komensin sen kauemmaksi, jotta saatoin ottaa Renon suihkun alle.
”Cora, paikka”, komensin pentua, kun se yritti juosta heti juoksevan veden alle, kun aloin laskea sitä Renon päälle. Pentu pysyi paikallaan ja sain Renon turkin kasteltua, levitettyä siihen shampoon ja huuhdottua sen pois. Laitoin myös Renolle hoitoaineen ja komensin sen paikalleen kauemmaksi.
”Sun vuoro, Cora, tänne”, kutsuin pentua ja sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Pesin hoitoaineen pennun turkista pois ja kävin sitten kietomassa pyyhkeen sen ympärille kuivatellen enimpiä vesiä sen turkista. Sen jälkeen huuhtelin vielä Renon turkin kertaalleen ja otin Coran ympäriltä pyyhkeen, jolla kuivasin enimpiä vesiä Renon turkista ja kuivasin koirien tassutkin.
”No sitten, tulkaahan tänne”, kehotin koiria ja menin kodinhoitohuoneeseen. Otin jälleen hiustenkuivaajan ja laitoin sen päälle. Aloitin kuivaamalla ensin Renon turkkia, koska se oli pidempi ja paksumpi, mutta kuivui yllättävän nopeasti. Kuivattuani sen harjasin vielä Renon turkin ja sitten oli Coran vuoro. Pentu hyöri ja pyöri sylissäni, koska pelkäsi hiustenkuivaajasta lähtevää ääntä eikä ilmeisesti tykännyt kuumasta ilmavirrasta ihollaan. Lopulta sain kuitenkin myös sen turkin kuivattua ja harjattua.
”Hyvä, hienosti meni”, kehuin koiria ja otin ne mukaani, kun menin viemään tavaroita kaappiini. Samalla otin kaapistani kokonaiset makupalatikut kummallekin koiralle ja palkitsin ne niillä hyvin onnistuneesta pesuhetkestä. Sen jälkeen päästin koirat nauttimaan herkkujaan ja lepäämään. Minun teki mieli mennä kertomaan Ushmalle päivän tapahtumista, mutta olin niin väsynyt ja halusin vain unohtaa asian, etten tiennyt, viitsisinkö kertoa. Mustan silmäni näkeminen myöhemmin voisi järkyttää häntä, mutta voisin sitten kertoa hänelle, mistä se johtui. Niinpä päätin vain lähteä kotiin ja kertoa Ushmalle myöhemmin.

Loppu! <3 ps. Vähennätkö multa 2 makupalatikkua?

Vastaus:

Ei se mitään, pääasia että ees jotain kirjoitit eikä tää nyt niin kovin huono tarina oo :) Kiva idea kokeilla pitää Renoa lenkillä vapaana, ainakin saat testattua miten se tottelee käskyjä. Harmi, että tuon naisen kanssa tuli tollainen ikävä välikohtaus, vaikka sä ja Reno ette tehneet mitään väärää. Onneksi asia kuitenkin järjestyi lopulta, toivottavasti silmäsi paranee pian. Loppupäivä vaikutti sujuvan ihan mukavasti, kun kylvetit koirat eikä kumpikaan juuri laittanut vastaan. Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Ira

08.10.2017 22:25
Kävelimme Zakken kanssa pitkin Nynäshamnin keskustaa. Hanya ja Beest tepsuttelivat iloisesti edessämme. Zakke halusi virkistäytyä kauniissa satamakaupungissa juhlien jälkeen, joten Olof kuskasi meidät tänne pikkukoirien kanssa. Keskusta oli hyvin pieni, mutta se ei ollut yllätys, sillä Nynäshamn on pieni kaupunki. Kävelimme keskustan ydinkadulla, jonka varrella oli muutama kauppa, muun muassa KappAhl, Subway, Kicks sekä Coop-ruokakauppa. Hanya sekä Beest nuuskivat kaikkea mahdollista muista ihmisistä kaduilla lojuviin mainoslehtisiin. Kauniista ilmasta ja koirien innokkuudesta huolimatta oloni oli haikea. Zakke huomasi, että jotain oli vialla, mutta hän ei sanonut mitään heti. Ohitimme pienen torin näköisen paikan, ja käännyimme pienemmälle, rauhalliselle puiden ympäröimälle kadulla. Kävelin katse maassa. Askeleeni olivat raskaat ja jäykät.
“Ira, näen että jotain on vialla.”
Katsoin Zakken kirkkaanvihreisiin silmiin. Hänen silmänsä näyttivät kysyviltä, ja niistä paistoi aito huoli minusta. Epäröin hetken, kunnes nielaisin hermostuksen pois ja rohkenin puhua.
“Muistathan Kirillin, sen pitkän tyypin joka tuli kanssamme Ruotsiin?” kysyin hieman särkyneellä äänellä.
“Tottakai”, hän vastasi, ja odotti vastausta.
Olin hiljaa hetken, kunnes jatkoin. Zakke ei hoputtanut, vaan antoi minun muotoilla vastaustani rauhassa.
“Niin… Hän lähti takaisin Suomeen eilen. Hän ei halua olla tekemisissä kanssamme.”
Zakke pysähtyi, joten hidastin kävelytahtiani. En olisi halunnut pysähtyä keskelle katua ja keskustella, mutta hän näytti haluavan niin. Hanya yritti vetää eteenpäin, mutta pysähdyin Zakken viereen. Seisoimme hetken hiljaa. Pian hän rikkoi hiljaisuuden.
“Taisit pitää hänestä?”
Nyökkäsin hiljaa. “En ole koskaan ennen pitänyt kenestäkään samalla tavalla. Minulla ei koskaan ole ollut poikaystävää. En koskaan ole ollut ihastunut kehenkään. Tai no, voisin kuvitella, että tältä ihastuminen tuntuu.”
Zakke nyökkäsi ymmärtävästi. “Ira, voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Ymmärrän, että ikävöit häntä. Mutta voin sanoa, ettei se ole maailmanloppu. Asiat järjestyvät kyllä. Mutta älä yritä peittää tai turruttaa tunteitasi. Ikävä on osa elämää.”
Hän halasi minua tiukasti. Koiratkin olivat huomanneet suruni. Ne istuivat jalkojeni eteen ja katsoivat ylös rakastavasti. Kumarruin rapsuttelemaan niitä korvien takaa, ja ne rupesivat nuolemaan kättäni.
“Koirat ovat oikea taivaan lahja. Maailmassa ei ole mitään yhtä kaunista, puhdasta, viatonta ja täydellistä”, sanoin hiljaa.
“Olen täysin samaa mieltä”, Zakke vastasi. Hän katsoi minua hetken, taputti selkääni ja sanoi rohkaisevasti, että meidän kannattaa jatkaa matkaa. Oloni oli hieman parempi. Olin saanut avautua luotettaville ja läheisille kuulijoille. Tarkoitan koiria, mutta Zakkekin vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä. Kävelimme pitkin katua, jonka varrella oli paljon puita ja söpöjä, pastellinvärisiä omakotitaloja. Yhden talon pihalta kuului voimakasta haukuntaa. Emme välittäneet haukunnasta, sillä olimme tottuneet kuulemaan sitä. Edes Beest ei höristänyt korviaan. Hanya oli ainoa, joka kiinnitti huomiota ison koiran kumeaan haukkuun. Kävelimme muutaman askeleen sanomatta mitään, seurasimme vain koirien pehmeää askellusta pitkin asfalttikatua. Yhtäkkiä Hanya pysähtyi eikä suostunut liikkumaan, kun vedin sitä.
“Hanya, mikä sinulle tuli?” kysyin leperrellen.
Pian näin kuitenkin syyn pysähdykseen. Eteemme juoksi valtavan kokoinen, ruskeakarvainen mastiffi. Sen kumea haukku lähestyi meitä. Vedin Hanyan vaistomaisesti sivuun, vaikka siitä ei ollut mitään hyötyä. Mastiffin katse oli alusta alkaen ollut Beestissä.

Kaikki tapahtui niin nopeasti.

Mastiffi kävi Beestin kimppuun. Se puri schipperkeä niskaan. Beest päästi korvia vihlovan rääkäisyn, ja pari sekuntia myöhemmin se roikkui mastiffin suusta velttona. Zakkella kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Samoin minulla. En voinut liikkua, en käsittänyt, mitä oli juuri tapahtunut. Zakke sai ajatuskyvynsä takaisin joltain osin, sillä hän säpsähti ja rupesi huutamaan. Mastiffi pudotti Beestin ruumiin ja kääntyi sinne päin, mistä oli saapunut. Samalta suunnalta juoksi blondi ruotsalaisnainen. Hän lähestyi meitä. Zakke aikoi juosta mastiffin perään, mutta otin hänen käsivarrestaan kiinni heti kun tajusin, mitä hän olisi tehnyt mastiffille.

“Minä tapan sen! Se tappoi koirani! Minä tapan sen!” hän huusi raivoissaan.
Pidin hänestä lujasti kiinni, kunnes hän rojahti polvilleen Beestin ruumiin viereen. Hän otti sen syliin, kumartui sen ylle ja itki vallattomasti. Hän itki ja huusi. En tiennyt mitä tehdä. Seisoin hänen vieressään Hanya sylissäni. Hanyakin oli järkyttynyt. Pitkästä aikaa se ei yrittänyt söheltää tai päästä nuuskimaan jotain. Se makasi sylissäni jäykkänä.
Hetken päästä ruotsalaisnainen saapui luoksemme. Hän katsoi minua kysyvästi ja huolestuneena. Hän arvasi, että jotain oli tapahtunut.
Zakke ei katsonut häneen. Nainen seisoi hänen takanaan. Zakke nosti Beestin ruumiin syliinsä, nousi seisomaan ja kääntyi ympäri. Nainen katsoi mustan pikkukoiran veristä ruumista järkyttyneenä. Hän oli sanaton. Zakke tuijotti naista silmiin murhanhimoisella katseella.
Ikuisuudelta tuntuvan, noin puolen minuutin ajan kukaan ei sanonut mitään. Zakke tuijotti naista silmiin. Hänen muutama minuuttia aiemmin lempeät, vihreät silmät uhkuivat nyt puhdasta vihaa.
Nainen mumisi jotain epämääräistä.
“M… Mitä… Mitä tapahtui… Olen niin pahoillani… En tiennyt että se on tuollainen…”
Zakke ei sanonut mitään, vaan jatkoi murhaavaa tuijotusta. Nainen oli peloissaan.
“Koiranne juoksi koiramme kimppuun. Se tappoi sen sekunnissa”, sanoin rauhallisesti. “Soitan nyt poliisille. Tiedätkö, missä koirasi on nyt?”
Nainen säpsähti tajuten, ettei tiennyt missä hänen tappajakoiransa on. Hän lähti koiran perään sillä välin kun naputtelin kännykkään numeron 112.
“Hei? Poliisi? Tuota, erään omakotitalon pihalta juoksi suuri mastiffi, joka tappoi ystäväni koiran. Se on vapaana, ja voi olla vaaraksi muille lähistöllä. Meillä on silminnäkijöitä. Osoite on Gröndalsgatan 12. Okei, kiitos.”

Muutaman minuutin päästä paikalle saapui poliisiauto. Poliisi kyseli minulta kysymyksiä (sillä Zakke ei pystynyt puhumaan) ja antoi meille yhteystietonsa. Nainen oli myös paikalla mastiffinsa kanssa. Häneltäkin kyseltiin kysymyksiä. Ilmeisesti hän oli saanut koiransa viikko sitten joltain turkkilaismieheltä, joka möi koiransa allergioiden vuoksi. Hän oli pitänyt koiraa pihalla kettingissä, mutta koira oli saanut riuhdottua itsensä irti ja juossut Beestin kimppuun. Jonkin ajan päästä Zakke nousi ja pyysi minua soittamaan Olofille. Olin unohtanut sen täysin, meidän pitäisi saada kyyti hänen luokseen. Otin kännykkäni esiin, ja valitsin yhteystiedoista Olofin. Hän vastasi nopeasti.
"Hei Olof. On tapahtunut onnettomuus. Beestin kimppuun hyökättiin. Sille kävi tosi huonosti,” kerroin hitaasti. Puhuminen oli vaikeaa.
Langan toisessa päässä oli hiljaista. "Kuinka pahasti?"
"Beest on kuollut", vastasin hiljaa. Sen sanominen ääneen tuntui oudolta. Ei, se ei voinut olla totta. Katsoin Beestin velttoa, veristä ruumista. Kyllä, se oli totta.
Olof ei vastannut.
"Aja tänne nopeasti. Tuo mukanasi viltti, johon voimme kääriä sen”, sanoin hetken päästä. Ääneni oli käheä, tunsin itkun kurkussani.
"Tottakai. Missä olette? Ja missä kunnossa Zakke on?"
"Olemme Gröndalsgatanilla Nynäshamnissa. Zakke... Hän on murtunut. Hän ei pysty puhumaan. Hän on vain istunut Beest sylissään, itkenyt ja luonut murhaavia katseita mastiffin omistajaan. Luulen, että nainen pelkää Zakkea. Ironista.”
Olof ei vastannut muuta, kuin että hän tulee nopeasti.  

Vastaus:

Voi sua, ymmärrän kuinka pahalta tollainen tuntuu, kun tajusit vasta että pidät Kirillistä ja hän oli jo poissa. Ehkä Zakken kanssa puhuminen on terapista ja auttaa sua vähän päästämään ikävästä irti, ja koirien seurakin varmaan lohdutti. Oli varmasti kamala tilanne, kun Beest kuoli heti sen jälkeen, kun sen seurasta oli ollut sulle apua ikäväsi kanssa. Uskon, että Zakke oli aivan murtunut, ymmärrän sen kyllä hyvin ja tuo tilanne vaikutti juuri sellaiselta, mistä kerroit itse mulle aiemmin. Onneksi et päästänyt Zakkea tekemään sille mastiffille mitään, parempi jättää se poliisin huoleksi. Toivotaan nyt, että Olof tulee pian ja voisitte ehkä järjestää Beestille jonkinlaiset hautajaiset tai jotain, Zakken pitää kuitenkin saada hyvästellä koiransa kunnolla ja rauhassa. Saat tästä tarinasta 20€, lyhyydestä huolimatta siinä riitti sisältöä ja se oli kyllä mukavaa luettavaa, vaikkakin osin tosi surullinen.
- U

Nimi: Ira

06.10.2017 18:47
Huomasin heti, että tokavikaan lauseeseen sopisi paremmin "katseeni oli maassa" tai jotain tällaista, en osaa ajatella oikeaa sanontaa, toivottavasti ymmärrät kuitenkin :D

Vastaus:

Ymmärrän kyllä, ei se mitään. Jatkossa tällaiset huomautukset mielellään normi vieraskirjaan, mutta en nyt poista tätä täältä, ei se tän kerran niin vakavaa ole :)
- U

Nimi: Ira

06.10.2017 18:46
Hei, sori että multa tulee taas tällanen Hanyaton tarina, lupaan, että Hanya esiintyy seuraavassa tarinassa. Toivottavasti pidät kuitenkin.

Kello oli kolme yöllä. Istuin Arran sängyllä kahdestaan Vasilin kanssa. Heiluttelin Mora-puukkoa kasvojeni edessä. Vasilij istui toisella puolella sänkyä, peittäen kasvonsa mustan hupparin hupulla. En tiedä miksi hän teki niin, eikä minua kiinnostanut. Suurin osa juhlijoista oli jo lähtenyt, jäljellä olivat vain minä, Vasilij, Zakke, Kirill sekä Slava. Arra ja Solveig olivat kävelyllä koirien kanssa. Zakke makasi valveilla keittiön pöydällä. Slava nukkui toisessa huoneessa ja Kirill lojui olohuoneen lattialla sammuneena.
Olin hyvin väsynyt, mutta en uskaltanut yrittää nukkua. En ymmärtänyt, miten Kirill pystyi juomaan kunnes hän menetti tajunsa, vieläpä tällaisessa paikassa. Itse en koskaan tekisi niin. Ehkä häntä ei kiinnostanut, mitä hänelle tapahtuu. Keskityin puukolla leikkimiseen rauhoittuakseni, mutta pian huomasin, että Vasilij tuijotti minua. Yritin olla huomioimatta häntä, mutta se oli vaikeaa. Hänen täydelliset, kirkkaansiniset silmänsä olivat vanginneet huomioni, ja hän tiesi sen. Hän hymyili charmikkaasti, ja tiesin, ettei hän jättäisi minua rauhaan.
Vilkaisin häntä pikaisesti, ja yritin keskittyä puukkoon. Huoneen lämpö tuntui nousevan, kasvojani poltteli. Kuulin hänen tasaisen hengityksensä. Tein parhaani rauhoittuakseni, mutta Vasilin läsnäolo ällötti minua. Samalla ymmärsin, miksi Arra oli suostunut kaikkeen, mitä hän oli pyytänyt tyttöparkaa tekemään. Hän tiesi, miten saada naisten huomio.
Käänsin katseeni suoraan hänen silmiin, vaikka huppu peittikin suurimman osan hänen kasvoistaan. Hän oli hieman yllättynyt, mutta tyytyväinen. Ilmeeni oli niin totinen kuin voi olla, ja luota minuun kun sanon, että osaan näyttää erittäin totiselta. Oloni oli hyvin vastenmielinen. Mietin jotain sanottavaa, mutta en keksinyt mitään. Ravistin päätäni hiljaa.
Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui täysin välinpitämättömäksi. Hän oli täysin omissa ajatuksissaan. Luoja tietää, mitä hän mietti noin kovaa.
 Kuulin etuoven avautuvan, ja käytin sitä tekosyynä lähteäkseni huoneesta. En ollut uskaltanut edes liikahtaa ollessani kahdestaan Vasilin kanssa.
Asunto näytti oudon pieneltä ilman suurta ihmisryhmää. Olin aiemmin kuvitellut sen olevan paljon isompi. Lattialla lojui kasa pulloja sekä Kirill, ja pöydällä oli yksi pilleripusseista, jotka olimme tuoneet Ruotsiin. Kävelin eteiseen reippain askelin, ja sieltä juoksi syliini viisi koiraa. Isot koirat antoivat tilaa Beestille, joka tuli nuuhkimaan minua ensimmäisenä. Taputettuani sitä hetken oli Zero- sekä Max-groenendaeleiden lisäksi Zoe-malinoisin ja Sanny-sakemannin vuoro. Koirien lähdettyä muualle nukkumaan nousin takaisin jaloilleni tervehtimään Arraa ja Solveigia. Solveig nyökkäsi minulle kohteliaasti ja käveli huoneen toiselle puolelle tarkkailemaan meitä. Olin hyvin väsynyt, sillä vasta silloin huomasin, että Arralla oli mukana kutsumaton vieras.
Räpytin silmiäni, mutta kyömynenäinen, harmaasilmäinen mies ei kadonnut.
Hänen kätensä oli kietoutunut Arran harteille, ja hän hymyili vastenmielisesti. Ensimmäistä kertaa näin tyytyväisyyden pilkkeen hänen silmissään.
En ymmärtänyt, miksi Maksim oli yhtäkkiä päättänyt tulla Tukholmaan.


Heräsin sohvalla kahdentoista aikaan. Jaloillani makasi iso, musta karvakasa, joka ei suostunut liikahtamaan kun yritin hellästi työntää sitä pois jalallani. Zero katseli minua tyytyväisenä ja näytti nauravan koirannauruaan. Päätäni särki ja oloni oli sumea. Haistoin keittiöstä kantautuvan aamiaisen tuoksun, ja käänsin päätäni sitä kohti. Näin Solveigin ja Jonaksen keittiötasolla paistamassa pekonia ja lihapullia, joita Zakke ahmi tiheään tahtiin. Nousin kömpelösti sohvalta ja hoipersin heitä kohti.
“Hei, missä Kirill on?” kysyin heti saavuttuani heidän luokse.
“Ai missä Kirill on? Niin, sinun pikku Kirill, ikävöitkö häntä?” Zakke ilkeili.
Kurtistin otsaani. “Hei, oikeasti, missä hän on?”
“Hän oli täällä hetki sitten, kyseli perääsi. Ai niin, hän käski meitä kertomaan sinulle, että hän odottaa sinua ulkona. Hän halusi haukata raitista ilmaa”, hän vastasi.
“Okei, kiitos”, vastasin. Pysähdyin katsomaan Solveigia ja Jonasta ihmeissäni. “Kokkaavatko he?”
Zakke naurahti. “Kyllä, älä anna ulkomuodon hämätä. He rakastavat kokkaamista, ja ovat hyviä siinä. Haluatko jäädä aamupalalle?”
“Jäisin mielelläni, mutta minun pitää mennä puhumaan Kirillille. Nähdään pian, toivottavasti.”

Seisoin Götgatanin märällä asvaltilla Kirillin kanssa. Luonnonvalo häikäisi väsyneitä silmiäni. Kadulla ei ollut ketään. Ympärillä vallitsi hiljaisuus. Tuuli puhalsi kohti harmaita toimistorakennuksia.
Kirill poltti tupakkaa. Hän tarjosi sitä minulle, mutta kieltäydyin. Hän puhalsi savua rauhallisesti ulos keuhkoistaan, ja kääntyi katsomaan minua silmiin.
“Mitä ihmettä tapahtui eilen?” hän puuskahti.
“Etkö oikeasti muista mitään?”
Hän kohautti olkapäitään. “Ei, en oikeastaan.”
“No…” En ollut varma, mitä minun pitäisi sanoa. “Tulimme tänne eilen illalla, ja löysit jostain viinaa heti. En voinut jäädä vahtimaan sinua, sillä menin juttelemaan Arran kanssa. Sain tietää paljon hänen elämästään.”
Kirill henkäisi syvään ja läimäytti kasvojaan kämmenellään. “Ai niin, unohdin täysin! Miten se meni, millainen Arra on?”
Hän alkoi käydä hermoilleni. “Häntä oli ihana nähdä, ja aion jäädä tänne hänen luokseen. Hän on kokenut kamalia asioita”, sanoin ärtyneenä.
Kirill huokaisi. “Kauheaa.”
Nyökkäsin hiljaa. Niin, se on kauheaa. Mutta mitä me voisimme tehdä?
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kirill alkoi nojata kauemmas minusta.
“On yksi asia, josta minun pitää puhua…” hän sanoi.
Yritin katsoa häntä silmiin, mutta hän vältteli katsekontaktia. Hän katsoi toiselle puolelle katua vakavin silmin.
“Olen miettinyt yhtä asiaa.” Hän katsoi minuun nopeasti. “En ole halunnut puhua siitä aiemmin, sillä en halua pilata ystävyyttämme.” Hän hengitti syvään. “Olen pitänyt sinusta jonkin aikaa.”
En ollut yllättynyt, varsinkaan eilisillan jälkeen. En kuitenkaan tiennyt ollenkaan, mitä sanoa. Seisoin paikallani ja katsoin poispäin kiusallisesti.
Kirill naurahti surullisesti. “Tiesin, että reagoisit noin. Älä huolehdi, olen lähdössä takaisin Suomeen tänään.”
Silmäni ampaisivat auki. Katsahdin häneen. “Mitä, et voi vain lähteä!” huudahdin.
“Mikä estää minua”, hän naurahti uudelleen. “Kukaan ei halua minua tänne.”
“Tiedät, ettei tuo ole totta. Minä haluan sinut tänne”, sanoin hiljaa.
Kirillin ilme pysähtyi. “Ira… Tiedät, ettei mikään toimisi välillämme. Pidän sinusta niin paljon, että en voi olla kaverisi. On parempi, että lähden.”
Hän laski kätensä olkapäälleni.
“Minne olet lähdössä?” kysyin.
“Käyn ensin Jessen ja Björnin luona. En ole varma, minne suuntaan sen jälkeen.”
Tunsin kyyneleiden valuvan alas poskeani.
“Aiotko jättää meidät kaikki?”
Kirillin ilme vääntyi oudosti. Hän yritti olla näyttämättä suruaan.
“Ehkä… Saa nähdä. En halua jäädä siihen pikkukaupunkiin. En voi.”
Halasin häntä pitkään. Hän veti minut itseään vasten samalla tavalla kuin eilisiltana, mutta tällä kertaa se tuntui erilaiselta. Tunnelma oli surullinen. Oloni oli kamala, kamalampi kuin olisin kuvitellut.
Jonkin ajan päästä hän päästi irti. Hän katsoi kelloaan.
“Lentoni Helsinkiin lähtee muutaman tunnin päästä. Minun pitää lähteä.”
En halunnut päästää hänestä irti, mutta hän työnsi käsivarteni hellästi pois. Hän kumartui alas ja pussasi minua hellästi poskelle. Tein samoin hänelle.
“Älä ole surullinen. Tapaamme vielä joskus”, hän sanoi ennen kuin käveli pois. “Hei hei, Ira.”
Jäin seisomaan keskelle katua, katsoen alas. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani.

Vastaus:

Ei se mitään, sun kohdalla tän ymmärtää, että Hanya on kesken kaiken vähän vaikea liittää osaksi tarinaa. Ensi tarinaan se kuitenkin olisi vähän pakko saada jo mukaan ja uskon kyllä, että se esiintyykin siinä sitten :)
Hieman pelottava tuo alku, jos miettii, että leikit puukolla yksiksesi ja jotain olisi voinut sattua, mutta onneksi ei. Tuosta Arran kutsumattomasta vieraasta en varmaan itsekään olisi kovin innoissani ollut enkä Vasilijistakaan, joten ymmärrän hyvin epämukavan olosi. Tuo Kirillin lähtö oli kyllä ihan kamala tilanne ja uskon, että se tuntui tosi pahalta, vaikutitte molemmat niin surullisilta :( Toivotaan, että tapaatte vielä tai onnistut jotenkin estämään tilanteen, mielenkiinnolla odotan kyllä mitä keksit. Saat tästä 18€
- U

Nimi: Maija

05.10.2017 08:36
Tää on nyt vähän lyhyt mutta jatkan sitä myöhemmin. Kirjotan nimittäin linkissä ja oon kohta perillä.

Oli kaunis päivä, ja saavuin taas kennelille. Olin saanut itseäni niskasta kiinni ja lähtenyt sitten tauon jälkeen takaisin. Menin Kolan luo. Otin sen mukaan ja menin hakemaan tavaroita lipastostani. Otin Kolan hihnaan ja m enin rantaan jonne vähän ajan kuluttua tuli Evekin. Odotimme vielä hetken ja Katerinakin tuli sinne. Eve laittoi Lein ja Kolan kiinni puuhun ja Katerina käski Renon ja Coran olla paikoillaan. Laitoimme yhdessä maahan törpöt "näyttelykehäksi". Sovimme että aloitamme noin puolen tunnin kuluttua. Toivoin vain että eräs Juho ehtisi paikalle. Hän oli tulossa tuomariksi.

Nyt on pakko lopettaa. Oon just perillä.

Vastaus:

Anteeksi jos tää kuulostaa tosi tylyltä, mutta jatkossa toivoisin, ettet edes yritä kirjoittaa tarinaa, jos tiedät ettet ehdi. Toivoisin nimittäin, että hoitotarinat on tehty ajan kanssa, niin niistä tulee pidempiä ja laadukkaampia. Tää tarina oli tosi lyhyt eikä siinä ehtinyt tapahtua paljoa, joten et saa siitä rahaa. Merkkaan sulle tästä hoitotarinan kuitenkin sitten kaappiisi, kun kirjoitat tän loppuun.
- U

Nimi: Katerina

05.09.2017 14:10

Syksy oli todellakin saapunut jo heti näin syyskuun alussa, sillä ulkona oli todella viileä ilma, lämmintä oli vain pari vaivaista astetta. Lisäksi kylmä viima puhalsi viileää ilmaa kasvoilleni ja sai poskeni ja nenänpääni palelemaan, vaikka muuten olin pukeutunut lämpimästi. Päässäni oli harmaa pipo, päälläni valkea tuulitakki ja kädessä harmaat lapaset. Jalassani minulla tosin oli vain farkut ja vanhat, kuluneet tennarini, kun vielä ei ollut kuitenkaan lunta enkä halunnut käyttää talvikenkiä. Pian ne kyllä pitäisi käyttöön taas ottaa, jos alkaisi tulla pakkasta. Kylmyydestä huolimatta taivalsin kuitenkin päättäväisenä kohti kennel Sateenkaaritaivasta, sillä koirani tarvitsivat minua enkä voinut käyttää kylmää ilmaa tekosyynä siihen, etten menisi niiden luo. En edes tarvinnut tekosyitä, sillä halusin mennä niiden luo, oli tilanne mikä hyvänsä.

Kennelille saavuttuani suuntasin sisälle ja tunsin lämpimän, koirantuoksuisen sisäilman levähtävän kasvoilleni heti, kun astuin raikkaasta ulkoilmasta sisälle kennelin pieneen eteiseen. Ovelle oli heti änkenyt pieniä ja hieman isompiakin koiria, joiden joukossa olivat muun muassa Leo, Cora, Luna ja Popi. Pikkuinen Leo oli heti ensimmäisenä roikkumassa pienillä naskalihampaillaan kengännauhoissani.
”Leo! Senkin kuriton pikku kakara, ei sitä saa purra”, naurahdin pennulle voimatta olla sille vihainen, kun se oli niin suloinen eikä varmasti tarkoittanut mitään pahaa, se vain oli vielä pieni ja söi kaikkea, mikä sen eteen sattui.
”Leo, irti”, sanoin pennulle sitten ja tartuin varovasti kädelläni pennun kuonoon avaten sen suuta niin, että sain sen irti kengännauhoistani. Luultavasti niin ei olisi saanut tehdä, mutta tuskin Leo parilla topakalla käskysanalla olisi jättänyt kengännauhojani rauhaan. Päästyäni pienestä bordercollietakiaisesta eroon, minulla oli jo toinen pentu riesanani. Pentu nimeltä Cora, väliaikainen hoitokoirani, joka halusi kovasti saada minulta huomiota ja änkesi itsensä muiden koirien ohi luokseni häntä heiluen. Senkin pienet pentuhampaat tarttuivat minuun, tällä kertaa tosin kädessäni olevaan lapaseen. Voitonriemuinen ilme kasvoillaan pentu kiskoi lapasen kädestäni ja leveili sitten se suussaan muille.
”Cora, ei!” toruin pentua vihaisena, sillä pelkäsin sen rikkovan upouudet, hienot lapaseni.
”Ei ota, Cora. Ei”, toruin pentua uudelleen ja kyykistyin sen eteen napaten sitä niskasta kiinni, ettei se pääsisi juoksemaan pakoon.
”Irti”, komensin pentua sitten pitäen kättäni pennun edessä, jotta se voisi pudottaa varmasti yltä päältä kuolaisen ja kärsineen lapaseni kämmenelleni. Cora ei ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, vaan yritti kaikin keinoin päästä vapaaksi otteestani, jota olin hetki sitten parantanut. Olin kietonut toisen käsivarteni pennun kapean kehon ympärille ja painoin kättäni hellästi sen kylkiä vasten, joten siitä välistä pieni hontelo saksanpaimenkoira ei ihan heti pääsisi. Ei, ennen kuin saisin lapaseni takaisin.
”Irti”, komensin uudelleen tarttumatta vieläkään lapaseen, koska Cora luultavasti ajattelisi sen olevan vain hauska leikki ja repisi suussaan olevan vaatekappaleen pilalle.
”Irti!” komensin nyt hieman ankarammin ja vihdoin pentu tajusi päästää irti lapasesta, kun ymmärsi, ettei se pääsisi otteestani ennen sitä. Päästin pennun irti nousten ylös ja laitoin lapaseni hattuhyllylle pois innokkaiden koirien ulottuvilta. Sen jälkeen riisuin kengät jalastani ja noustessani ylös olin törmätä eteiseen ilmestyneeseen nuoreen tyttöön, joka oli lähdössä lenkille shelttineito Pihlan kanssa.
”Oi, anteeksi. En huomannut sinua”, sanoin nolostuneena ja silmäilin tyttöä päästä varpaisiin tämän vain hymyillessä minulle rennosti.
”Ei se mitään, olit juuri kyykistyneenä avaamaan kengännauhoja etkä varmaan nähnyt mun ilmestyvän tähän”, hän vastasi sitten ja vilkaisi ympärilläni pyörivää koiralaumaa, joista Cora kiehnäsi eniten jaloissani. Popi oli jo luovuttanut ja Lunakin vain seisoskeli eteisessä tien tukkeena, luuli kai pääsevänsä muiden mukana ulos. Käänsin katseeni tyttöön yrittäen miettiä, kuka hän oli. Samassa muistin, että olin tavannut hänet jo eilen, kun hän oli tullut kennelille. Olimme jääneet hetkeksi aikaa juttelemaan, kunnes olin itse joutunut lähtemään. Minua hävetti, etten tunnistanut tyttöä heti, vaikka olin viettänyt aikaa hänen kanssaan.
”Ai Amora, anteeksi! En tunnistanut sua aluksi, mutta nyt muistan, kuka olet”, sanoin naurahtaen nolostuneena ja Amora hymyili minulle naurahtaen itsekin pienesti.
”Ei se mitään, voin myöntää, ettei kaikki nimet mullakaan oo vielä täysin muistissa. Ainakaan koirien, ja hoitajistakin tiedän vaan sinut, muita en ole ehtinyt tavata”, Amora kertoi ja nyökkäsin hänelle. Ira tosiaan oli ilmeisesti lähtenyt johonkin reissuun Hanyan kanssa, joten häntä ei hirveästi kennelillä näkynyt. Evestä olin kuullut, että hänellä oli jotain henkilökohtaisia vaikeuksia, hän oli joutunut kokemaan kamalia asioita sukulaistensa suhteen ja hän oli varmasti väsynyt ja surullinen, eikä jaksanut heti tulla kennelille. Maijakin oli tainnut käydä kennelillä vain kerran, olin nähnyt hänet silloin Even kanssa menossa lenkille, ja heidän lisäkseen olivat vielä Unna ja Maria, joita en ollut ehtinyt kunnolla vielä tavata.
”Ai, no toivottavasti ehdit tavata heidät vielä”, sanoin Amoralle, joka vilkaisi pikaisesti Pihlaa ja nyökkäsi sitten.
”Haluaisitko lähteä yhdessä lenkille? Näytit olevan menossa Pihlan kanssa ulos ja minäkin ajattelin viedä koirat lenkille, kunhan ensin löydän Renon”, ehdotin Amoralle, joka suostui lopulta ehdotukseeni epäröityään aluksi hetken, kannattiko hänen lähteä vielä vai olisiko parempi, jos hän kävisi ensin pari kertaa lenkillä ihan vaan kahdestaan Pihlan kanssa.

Amora auttoi minua etsimään Renon, joka löytyi loikoilemasta olohuoneesta takkatulen äärestä, jonka Ushma oli kaiketi syksyn ja kylmän ilman vuoksi sytyttänyt. Uros lähti oikein reippaasti minun, Amoran ja kahden muun koiran mukaan, joten menimme eteiseen laittamaan koirat kiinni. Kolmikko näyttäisi varmasti hyvältä lenkkiympäristössä, kun kaikilla oli eriväriset ulkoiluvarusteet. Renolla oli vaaleansininen kaulapanta ja hihna, Coralla vaaleanpunaiset, ja Amora oli ostanut Pihlalle oranssit ulkoiluvarusteet.
”Värejä näiltä koirilta ei varusteista ainakaan puutu”, naurahdin Amoralle, joka vilkaisi koirakolmikkoa ja hymyili.
”Totta, herätetään varmaan huomiota ulkona. Ainakin koirista näkee, missä ne menee, jos ne ovat irti ja niillä on noin värikkäät kaulapannat”, tyttö sanoi ja saatuaan puettua ulkovaatteet hän avasi meille oven, jotta pääsisimme koirien kanssa menemään ulos.
”Saat päättää, mihin mennään”, sanoin Amoralle, joka katsoi minua hetken ja vilkuili ympärilleen.
”Olen vielä melko uusi täällä, en tunne hirveän monia eri reittejä. Viimeksi kävin metsässä ja siellä oli mukavan rauhallista, joten voisimme mennä sinne uudelleen, ei ainakaan olisi hirveästi vastaantulijoita ja koirat ja me saisimme olla vaan keskenään”, Amora ehdotti ja nyökkäsin hänelle, vaikka olisinkin halunnut esitellä hänelle uusia lenkkeilyreittejä. Olin kuitenkin luvannut, että hän saisi päättää, joten päätin toteuttaa hänen toiveensa ja siksi lähdimmekin kulkemaan koirinemme kohti metsää. Tällä kertaa toivoin todella, ettei agilityohjaajani Joel tällä kertaa olisi siellä, en nimittäin tiennyt, miten Amora tai varsinkaan Pihla suhtautuisivat siihen.

Matka metsään sujui hyvin, eikä siellä ainakaan ensialkuun kuulostanut olevan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Itse tiesin uskaltavani päästää Renon ja Coran irti, mutta Amorasta en ollut varma, joten päätin kysyä häneltä.
”Mitä mieltä olet, aiotko päästää Pihlan vapaaksi?” kysyin Amoralta, joka kääntyi hieman yllättyneenä minua kohti ja ravisti päätään.
”En varmaan, oon ollut sen kanssa niin vähän aikaa”, tyttö vastasi ja nyökkäsin hänelle ymmärtäväisenä, sillä tiesin kyllä, mitä hän saattoi ajatella. Hän oli ehkä epävarma siitä, pysyisikö Pihla lähellä, jos metsässä vaikka liikkuisi jokin eläin tai joku muu tulisi sinne.
”Haittaako sua, jos päästän Renon ja Coran vapaaksi? Hankaloittaako se Pihlan kanssa olemista?” kysyin epävarmana, sillä en tiennyt, haluaisiko hän koirieni juoksentelevan vapaana, sillä Pihla saattaisi hermostua ja tempoa joka suuntaan päästäkseen itsekin irti. Amora loi minulle ystävällisen hymyn ja pudisti rennosti päätään rapsuttaen Pihlan päälakea.
”Ei se haittaa, päästä vaan. Enköhän mä pärjää tän kanssa”, tyttö sanoi viitaten shelttineitoon, joka vaikutti kyllä tosi kiltiltä, joskin hieman villiltä välillä. Olihan se vielä nuori ja varsinkin, kun Cora oli vielä vilkas ja leikkisä pentu, Pihla saattaisi haluta päästä vapaaksi leikkimään Coran kanssa. Toivoin todella, ettei mitään ongelmia syntyisi, kun lopulta uskalsin komentaa koirat paikoilleen ja irrottaa niiltä hihnat. Sen jälkeen annoin vapautuskäskyn ja katsoin, kun karvainen kaksikko lähti hiljalleen hölköttelemään eteenpäin Coran yrittäessä haastaa Renoa leikkiin kanssaan.

Juttelin Amoran kanssa mukavia metsässä oleskellessamme samalla, kun pidin silmällä innostuneena telmivää, kovaa vauhtia juoksentelevaa koirakaksikkoani. Cora ja Reno pysyivät koko ajan näköpiirissäni – ne tiesivät, etteivät saisi lähteä kauas, minun piti pystyä näkemään ne koko ajan. Olin uhrannut paljon aikaa kennelillä erityisesti Renon, ensimmäisen ikioman hoitokoirani kouluttamiseen, ja myöhemmin myös pikkuisen Coran. Ushmalle oli varmasti paljon hyötyä siitä, että edes yhdellä kennelin pennuista oli hoitaja, joka pystyi huolehtimaan pennun kouluttamisesta ja kasvattamisesta kelpo koiraksi. Ushmalla oli kädet täynnä töitä varmasti jo kaiken maailman paperitöiden ja toimistoasioiden kanssa, ja kun siihen vielä lisäsi koirien päivittäiset ruokinnat ja ulos huolehtimiset, ei aikaa varmasti paljon muuhun koirien kanssa touhuamiseen jäänyt. Olin itsekin joskus harkinnut kennelin perustamista, koska koirat ja niiden parissa puuhasteleminen olivat aina olleet suuri intohimoni, mutta pelkäsin sen syövän liikaa aikaa ja koulunkäyntini kärsivän. Mutta ennen kaikkea pelkäsin sen vievän sitä aikaa, joka minun oli tarkoitus viettää Renon ja Coran kanssa ja joutuisin eroamaan Sateenkaaritaivaasta, kun aika ei riittäisi enää koirille. Sitä en halunnut tehdä, koska Reno oli minulle todella tärkeä ja Cora samoin, ja kennelistä oli tullut minulle kuin toinen koti. Lisäksi paloin halusta tietää, millaisia Renon ja Lunan pennuista tulisi, varsinkin siitä pikkuisesta, jonka minä saisin.

”Lähdetäänkö takaisin?” Amora kysyi yllättäen ja sai minut palaamaan ajatusmaailmastani takaisin maan pinnalle. Vilkaisin Amoraa hämmentyneenä ja nyökkäsin, vaikka en oikeastaan edes kunnolla muistanut, mitä hän sanoi.
”Missä Cora on?” hän kysyi sitten ja sai minut ihmettelemään, mitä hän sillä tarkoitti. Vilkuilin ympärilleni ja näin, että Reno oli tosiaan tullut yksin takaisin luoksemme ja makoili nyt maassa Pihlan vieressä kaikessa rauhassa. Mihin se oli leikkikaverinsa jättänyt?
”Cora!” huusin pennun nimeä pienen hätäännyksen vallassa, sillä pelkäsin pennun karanneen johonkin. Ushma suuttuisi minulle, jos palaisin kennelille ilman Coraa ja kertoisin kadottaneeni sen. Olin vihainen itselleni, kun olin tuolla tavalla hautautunut ajatuksiini enkä tajunnut pitää pientä pentua silmällä.
”Tänne, Cora! Tänne!” kutsuin pentua mahdollisimman kuuluvalla äänellä yrittäen olla näyttämättä hätäännystäni ulospäin, koska pelkäsin sen tarttuvan Renoon ja saavan uroksenkin hermostumaan. Puristin kädessäni koirien hihnoja ja tajusin, että voisin edes yrittää saada Renon etsimään Coraa tuoksun perusteella, vaikka se ei kuulunut uroksen vahvuuksiin. Emme olleet sitä hirveästi harjoitelleet, vain muutamia kertoja sisätiloissa Renon etsiessä makupaloja, jotka olin siltä piilottanut. Tätä piti kuitenkin kokeilla, sillä minun täytyi löytää Cora.
”Reno”, kutsuin urosta, joka nousi reippaasti ylös ja tuli vierelle. Ojensin Coran hihnan Renon kirsun eteen ja uros ymmärsi ilman käskyäkin, mitä piti tehdä. Se nuuski hihnaa aikansa ja katsoi sitten minua pää kallellaan.
”Etsi Cora. Etsi”, kehotin Renoa, joka nuuski hihnaa vielä uudelleen ja lähti sitten etsimään maasta hajujälkeä, joka johdattaisi pennun luo. Samaan aikaan minä ja Amora yritimme huhuilla ja kutsua Coraa, mutta pennusta ei näkynyt eikä kuulunut pientä pihaustakaan ja pelkäsin, että liika huutaminen häiritsisi Renoa. Se juoksi pitkin pururataa kuono maata viistäen, kunnes se lopulta alkoi haukkua ja juoksi vähän matkan päähän, johon se sitten pysähtyi haukkuen ja vinkuen. Juoksin saman tien Renon luokse ja näin, että se oli seisahtunut jonkun kuopan eteen. Kuoppa ei ollut hirveän syvä, mutta vilkaistuani sinne näin Coran sen pohjalla. Sen verran syvä kuoppa oli, että pentu ei omin voimin päässyt sieltä pois.
”Cora! Voi Cora”, sanoin helpottuneena siitä, että pentu oli kunnossa. Ojensin käteni kuopan pohjalle ja nostin kauttaaltaan tärisevän ja hengästyneenä läähättävän ja vinkuvan pennun syliini.
”Ei hätää, Cora, sä oot turvassa nyt. Kaikki hyvin, mä oon tässä”, rauhoittelin pentua rapsutellen sitä ja annoin sille suukon otsalle.
”Minkä takia täällä tuollainen on, tuohan voi olla vaarallinen vaikka kenelle!” Amora sanoi ja yritti potkia jaloillaan hieman puruja ja multaa kuopan päälle, jotta se peittyisi. Kohautin olkiani ja autoin häntä hetken yrittäen samalla pitää Coraa sylissäni, kun se ei halunnut alaskaan mennä, pelkäsi varmaan joutuvansa taas eroon minusta.
”Pitää varmaan kertoa tuosta Ushmalle”, sanoin lopettaessamme kuopan täyttämisen. Olimme saaneet sitä vähän lievennettyä, joten kenenkään ei pitäisi enää joutua hirveään vaaraan sen suhteen. Se oli kuitenkin vaarallinen, jos joku esimerkiksi lenkkeilisi täällä, hän saattaisi vahingossa astua siihen ja katkaista jalkansa. Emme kuitenkaan jääneet miettimään sitä, vaan päätimme kertoa Ushmalle, hän voisi sitten ottaa yhteyttä kuntaan, joka metsikön omisti ja pyytää tekemään asialle jotain. Laitoin Coran ja Renon takaisin hihnoihin kiinni ja lähdimme sitten yhdessä kenneliä kohti.

Kennelille päästyämme minun ja Amoran tiet erosivat, tyttö halusi vielä tehdä jotain Pihlan kanssa ja minä päätin ruokkia koirat ja kertoa sitten Ushmalle metsässä tapahtuneesta pikku vahingosta. Niinpä suuntasin ensiksi keittiöön ja otin kaapista Coran ja Renon posliiniset ruokakupit, vaaleansinisen ja vaaleanpunaisen. Laitoin niihin raksuja sopivan määrän kummallekin ja lisäsin annokseen ruokalusikallisen raejuustoa. Lopuksi kaadoin piimää annoksen sekaan kostukkeeksi ja sekoitin sen hyvin.
”Istu”, komensin koiria pidellen jo valmiiksi ruokakuppeja käsissäni. Koirat tottelivat heti, joten annoin odotuskäskyn laskien kupit alas ja lopuksi annoin koirille ruokailuluvan. Niiden syödessä täytin niille vesikupit ja laskin ne myös lattialle. Koirat tyhjensivät ruokakuppinsa hyvällä ruokahalulla ja kumpikin joi melkein koko vesikupin tyhjäksi, lenkkeilystä oli varmaan tullut jano. Jouduin heti viemään koirat ulos tarhoihin, sillä Cora oli vielä pentu ja vaati edelleen päästä aina leikin, unen ja ruuan jälkeen ulos. Eikä Renollakaan varmaan ollut mitään ulosmenoa vastaan, kun se joi niin paljon, että pissaisi pian pahimman hädän sattuessa lattialle, jos ei pääsisi ulos ajoissa. Niinpä kävin jättämässä koirat omiin tarhoihinsa ja suuntasin koputtamaan Ushman toimiston ovelle.
”Sisään!” kuului napakka kutsu, joten avasin oven varovasti ja astuin sisään Ushmaan pieneen, kauniisti sisustettuun toimistoon. Ushma istui työpöytänsä ääressä vino pino papereita edessään, kuten tavallisesti aina.
”Häiritsenkö mä?” kysyin Ushmalta viitaten hänen työmääräänsä, mutta hän vain ravisti päätään ja pyysi minut istumaan.
”Et suinkaan, enhän minä olisi pyytänyt sisään, jos minulla ei olisi aikaa”, Ushma sanoi lempeästi ja sysäsi paperipinon syrjään näyttääkseen, että hän kuuntelisi kyllä. Nyökkäsin hänelle ja istuin hänen työpöytäänsä vastapäätä olevalle tuolille hymyillen arasti. Sen jälkeen päätin puhua suuni puhtaaksi ja kerroin koko Coran tilanteen metsässä ja pyysin, josko Ushma voisi tehdä asialle jotain tai ottaa yhteyttä johonkin, joka asiaan voisi vaikuttaa. Ushma vaikutti ymmärtäväiseltä, hän oli huolissaan muiden koirien joutumisesta samaan tilanteeseen ja myös aiemmin ajattelemistani lenkkeilijöistä, jotka saattaisivat loukata itseni.
”Etsin kunnanviraston puhelinnumeron ja soitan sinne. Ei hätää, järjestän asian. Hyvä kun kerroit, niin saadaan asia pian hoidettua. Onneksi Cora on kunnossa ja löysitte sen noin pian, kamala ajatellakaan, mitä olisi voinut sattua, jos ette olisi löytäneet sitä ja pentu olisi vaikka jäänyt sinne”, Ushma sanoi ja sai minutkin pelästymään. En tiennyt, miksi hän edes ajatteli tuollaista, mutta ymmärsihän hänen huolensa koirien puolesta. Nyökkäsin hänelle vaitonnaisena ja katselin, kun hän naputteli tietokonettaan.
”Oliko sulla vielä muuta?” Ushma kysyi ja ravistin päätäni.
”Öh, ei ollut. Halusin vaan jäädä varmistamaan, että se puhelu onnistuu ja asialle todella tehdään jotain”, sanoin hieman nolostuneena, sillä pelkäsin Ushman ajattelevan, etten luottaisi häneen. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, sanoi vain hoitavansa asian kyllä ja ilmoittavansa minulle. Hän kuitenkin lopulta antoi minun jäädä ja soitettuaan puhelun hän kertoi, että kunta lähettäisi pihanhoitotyöntekijöitä täyttämään kuopan ja varmistamaan, ettei lisää samanlaisia löytyisi. Sen kuultuani uskalsin jälleen hengittää vapaammin, kun tiesin ongelman poistuvan päiväjärjestyksestä ja saatoin lopultakin lähteä rauhassa kotiin.

Loppu <3

Vastaus:

Tarinasi aloituskappale oli jotenkin ihanan kuvauksellinen ja tunteellisesti kirjoitettu, se sai heti mielenkiinnon heräämään ja minut jäämään kiinni tarinaan niin, että on pakko lukea lisää :D Pentujen kanssa näköjään riitti haasteita, kun Leo repi kengännauhoja ja Cora varasti sun lapasen, mutta onneksi selvisit pikku paimenten tempuista. Pääsit sitten tapaamaan vielä Amorankin, kiva idea lähteä yhdessä hänen kanssaan lenkille, niin voitte tutustua ja viettää aikaa :) Onneksi kaikki sujui lenkin suhteen melko hyvin, ainoastaan Coran katoamisen vuoksi oli pientä hätää, mutta onneksi se löytyi pian. Ikäviä tuollaiset yllätykset, onneksi se kuoppa-asia saatiin lopulta hoidettua. Tarinasi oli mukavan pitkä ja siinä oli kattavasti sisältöä, saat siitä 26€
- U

Nimi: Amora

04.09.2017 07:43
Luku 2 ✖ Koiravaras?

Viileä syystuuli leikitteli hellästi hiuksillani, kun kävelin suoraan koulusta kennelille. Painava reppu painoi harteillani, mutta yritin olla välittämättä siitä. Minulla oli ollut koulussa aika tylsä päivä, koska koko päivä oli koostunut pelkistä lukuaineista. Uskalsin kuitenkin epäillä, että päivä voisi kääntyä paremmaksi, kun pääsisin ensin vain kennelille. Epäilyni perustui ihan vain Pihlaan, koska olin alusta asti vain sitä mieltä, että narttu oli oikea valinta minulle. Erotin kennelrakennuksen jo pienen matkan päästä ja pistin askeleeni juoksuksi, koska tahdoin nopeasti perille. Kävelin pihan poikki kennelin ovelle, minkä avattuani vastassa oli muutama innokas koira.
“Päästäkää minut nyt edes sisään”, nauroin intoileville koirille.
Yritin parhaani mukaan pitää tasapainon, kun otin kenkiä pois jaloista koirien tuuppiessa jalkojani. Havaitsin tuuppijoista Pihlan, mutta muiden nimiä en osannut vielä varmuudella sanoa.
“Hei, taidat olla uusi täällä?” kuulin jonkun tervehtivän minua.
Näin vähän matkan päässä vieraan tytön ruskeavalkoisen bordercollien ja mustan saksanpaimenkoiran kanssa. Mustan paimenkoiran muistelin Coraksi, mutta bordercollien nimestä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, koska Ushma ei ollut edes esitellyt kaikkia niitä koiria, joilla oli jo hoitaja.
“En mä täällä kauaa ole vielä ollut hoitajana. Mun nimi on Amora”, selitin hiljaisena, kun olin ensin selvittänyt, kuka minua oli tervehtinyt.
“Olen Katerina, hoidan Renoa ja väliaikaisesti myös Coraa”, tyttö kertoi minulle iloisena.
“Ketä sinä hoidat?” Katerina kysyi vielä nopeasti ennen kuin ehdin vastata mitään.
“Pihlaa”, vastasin nopeasti pujottelin pois koirien seasta nartun kanssa.
Silittelin rauhallisesti narttua, jotta se malttaisi pysyä lähettyvillä. Menin Pihlan, Katerinan ja hänen hoitokoiriensa kanssa olohuoneeseen. Juttelin todella mukavalta vaikuttavan tytön kanssa hyvän aikaa, kunnes huomasimme paikalle ilmestyneen Ushman. Hän hymyili meille tyytyväisenä ja kävi sohvalle istumaan. Nainen taisi olla tyytyväinen, kun olin tutustunut vähän jo edes yhteen hoitajaan. Pian Katerina joutui kertomaan, että hän pitää lähteä, joten minun oli keksittävä muuta tekemistä.

Tylsää minulle ei kuitenkaan ehtinyt tulla, kun päädyin lenkille Pihlan kanssa. Ennen ulos lähtöä Ushma oli kehottanut minua jättämään repun hoitajien huoneeseen, koska turhaan olisin vain raahannut mukanani painavaa reppua. Oli jotenkin tosi hieno fiilis kulkea Pihlan kanssa ensimm?istä kertaa, kun sillä oli päällään jopa aivan uudet oranssit varusteet. Narttu kipitti innokkaasti vähän minun edellä. Nuoren koiran kuono kävi innokkaasti ja sen pää pyöri kuin hyrrä, kun kuljimme rauhallista tienreunaa pitkin. Itse olin niillä seuduilla jonkin verran lenkkeillyt, joten luotin ihan hyvin siihen, etten onnistuisi eksymään. Syksyinen aurinko häikäisi pilvien välistä, mutta ei kuitenkaan pahemmin lämmittänyt. Katselin tutkivasti tien molemmin puolin kulkevaa metsikköä ja etsin metsän uumeniin lähteviä polkuja. Vaikka seudut olivat minulle tuttuja, en kuitenkaan viitsinyt ihan umpimetsään lähteä tarpomaan. Minulla ei edes ollut mitään vedenkestäviä kenkiä jaloissa joten senkin takia pysyin mieluummin poluilla. Olin juuri kääntymässä yhdelle metsäpolulle, kun huomasin vastaantulevan vanhan naisen koiran kanssa. Pihla oli kuitenkin huomasi asian liian nopeasti alkoi haukkumaan ja nyki hellästi yrittäen päästä tulijoiden luokse.
“Ei”, toruin napakasti narttua ja annoin hihnaan muodostua vähän painetta.
Kun Pihla huomasi hihnan kiristymisen, se peruutti vähän lähemmäs minua, mutta jatkoi kuitenkin haukkumista. Samassa muistin, että minullahan oli tennispallo taskussa. Näytin palloa varovasti nartulle ja varoin, ettei toinen koira huomaisi sitä. Pihlan huomio kiinnittyi heti keltaiseen kädessäni olevaan palloon ja sen avulla olimme pääsemässä vanhan naisen ja tämän koiran ohitse.
“Sinullahan on kaunis koira. Mikä sen nimi on?” nainen alkoi kuitenkin hymyillen jutella minulle ja käveli tien yli koiransa kanssa minun ja Pihlan luokse.
“Kiitos, vaikka tämä ei oma olekaan, mutta sen nimi on Pihla”, kerroin rauhallisesti ja yritin pitää nartun huomion minussa ja pallossa.
Nainen oli minun arvoiltani ehkä kuudenkymmenen kieppeillä oleva. Hänen harmaat hiuksensa pursottivat epämääräisesti valkoisen pipon alta. Nainen vaatteet olivat varmaan muutaman kymmenen vuoden käytössä olleita koska siltä ne ainakin näyttivät. Naisen pieni musta koira, jonka epäilin olevan schipperke, pyrki innokkaasti varsinkin nartun luokse. Nainen ei välittänyt innokkaasta koirasta vaan antoi sen ihan vapaasti vetää itseään Pihlaa kohti. Toivoin, että nainen vain lähtisi ja jatkaisi matkaansa. Olisin halunnut sanoa, että minun olisi päästävä jatkamaan matkaan, mutta en vain saanut niitä sanoja ulos suustani.
“Oletko sitten varastanut tuon?” vanha nainen kysyi järkyttynyt ilme kasvoillaan.
“Eiei, en ole. Pihla on minun hoitokoirani yhdestä kennelistä”, yritin selittää vähän hätääntyneenä.
“Kaikkea sitä kuuleekin, toivottavasti palautat tuon koiran mahdollisimman pian oikealle omistajalleen, ettei minun tarvitse puuttua tähän enempää”, nainen vain vastasi napakasti ja jatkoi onneksi matkaansa.
Musta koira haukkui meille naisen raahatessa sitä pahan näköisesti perässään. Vanha nainen löi minuun vielä yhden erittäin paheksuvan katseen ennen kuin katosin Pihlan kanssa metsäpolulle.

Minua ärsytti se vastaan tullut vanha nainen koiransa kanssa. Olinhan minä yrittänyt selittää asiaa hänelle, mutta eihän nainen ollut selvästikään yhtään kuunnellut. Toisena asiana olin siitä naisesta pistänyt merkille, miten välinpitämättömästi hän suhtautui omaan koiraansa, mutta silti syytti minua koiran varastamisesta, vaikka en niin todellakaan ollut tehnyt. Pysähdyin hetkeksi silittelemään Pihlaa, kun tie oli kadonnut näkyvistä. Tahdoin olla hetken vain rauhassa paikoillani ja sulatella tapahtunutta. Olin varma, että Ushmalle kannattaisi kyllä kertoa.
“En mua sua oo varastanut, ymmärrät sen varmasti itsekin”, sanoin rauhallisesti Pihlalle ja rapsutin sitä korvan lähettyviltä.
Tiheästi kasvavien havupuiden keskellä risteili runsaasti kivikkoisia ja kapeita metsäpolkuja. Vähän jokaisessa suunnassa näkyi suuria kivenlohkareita ja maata peitti sammalkerros sekä mustikanvarvut. Pihla oli metsässä varsin innokas ja minulla oli aika työ huolehtia, että hihna pysyi löysänä. Jokainen lähettyvillä oleva oksa, kivi ja käpy olisi pitänyt nartun mielestä päästä tutkimaan läpikotaisin.
“Ei”, kuului harvase hetki minun napakka kieltoni, kun lammaskoira oli havainnut jotain hyvin mielenkiintoista ja pyrki innokkaasti sen luokse.
Palkkasin Pihlaa kehuilla rapsutuksilla aina, kun se antoi hihnan löystyä ja palasi lähemmäs minua. Siitä oli hyvä lähteä parantamaan hihnakäytöstä, missä oli kyllä tekemistä ihan reippaasti. Oikein muuta ei kyllä edes voinut odottaa nuorelta innokkaalta ihmisystävälliseltä koiralta.

En ollut katsonut kelloa lenkille lähtiessämme, mutta epäilin meidän olleen lenkillä vajaan tunnin verran. Olihan meillä ollut matkassa yksi hidastekin. Kun olin saanut vähän väsytettyä Pihlaa lenkillä, päätin kokeilla sen kanssa taas vähän jotain yksinkertaista. Hain sisältä ostamani herkkupussin ja olin valmis aloittamaan harjoitukset.
“Istu”, aloitin ihan helpolla asialla, minkä epäilin nartun edelleen muistavan.
Pihla katsoi minua alkuun vähän hämmentyneenä, mutta kävi kuitenkin nopeasti istumaan viereeni. Palkkasin nartun nopeasti herkulla ja kehuilla. Vähän epäröintiähän tuossa vielä oli, mutta ei istuminen vaatinut enää kuin kertaamista, jota ei kyllä voi koskaan olla missään asiassa liikaa.
“Istu”, toistin saman käskyn vielä muutamaan otteeseen ennen kuin päätin kokeilla jotain muuta.
Samalla, kun Pihla sai kädestäni palkkanamin, irroitin hihnan sen kaulapannasta. Huomattuaan irronneen hihnan narttu ei jäänyt hetkeksikään odottamaan mitään käskyä vaan säntäsi innoissaan liikkeelle. Aidatulla pihalla on kuitenkaan pelännyt pitää sitä irti, vaikka sheltti ei välttämättä kunnolla minua vielä kuuntelisi. Päätin kuitenkin yrittää, vaikka idea kuulosti omaankin korvaani vähän hullulta.
“Pihla, tänne”, huusi napakasti koiralle, mutta en kuitenkaan tahtonut kuulostaa mitenkään vihaiselta.
Pihla pysähtyi ja katsoi minua, mutta ei reogoinut käskyyn sen kummemmin. En kyllä odottanutkaan heti mitään hyvää tulosta, koska heti luoksetulo oli ihan liikaa vaadittu. Minulla oli vain halua kokeilla, miten vaikeasti narttu saattoi ymmärtää. Samassa muistin myös taskussani olevan tennispallon, jota voisin käyttää apuna.
“Tänne”, toistin käskyn ystävällisellä äänensävyllä.
Sain taas heti Pihlan katseen suuntaani, mutta en isompaa reaktiota. Otin tennispallon näkyville nartun vielä katsoessa ja pistikin nuoren lammaskoiran tassuihin vauhtia. Narttu sai palkaksi runsaat kehut ja pääsi juoksemaan himoitsemansa pallon perään. Sheltti säntäsi innoissaan kirkkaana kauas loistavan tennispallon perään. Kun näin Pihlan saaneen pallon kiinni, päätin antaa sille taas käskyn.
“Tänne”, yritin saada ääneni ulottumaan sen korviin asti.
Narttu havahtui kuultuaan ääneni ja tiputti pallon maahan. Lammaskoira juoksi muutaman metrin lähemmäs minua, mutta palasi kuitenkin pallonsa luokse. Kävelin vähän kierrellen muutaman metrin lähemmäs ja yritin käskeä uudestaan.
“Tänne”, kaikui napakka käskyni.
Se sentään kiinnitti Pihlan huomion ja sain nartun sekä tennispallon luokseni. Vasta silloin kiinnitin huomiota, miten hassulta lammaskoira oikeasti näytti juostessaan. Paksu turkki hytkyi söpösti tassujen tahdissa.
“Irti”, käskin napakasti ja otin varovasti kiinni nartun suussa olevasta tennispallosta.
“Irti”, yritin uudestaan, kun ensimmäinen kerta ei tuottanut minkäänlaista tulosta.
Jo toinen käsky tuotti tulosta ja sain kuolaisen tennispallon käteeni. Eikun heti lammaskoiralle runsaat kehut ja namia suuhun. Napsautin Pihlan kiinni hihnaan, jotta olin varma, että saan sen sisälle. Olin tyytyväinen pieniin harjoituksiimme. Tahdoin edelleen pitää harjoitukset ihan lyhyinä ja yksinkertaisina.

Sisällä päästin Pihlan vapaaksi ja otin pannan pois sen kaulasta. Nuoren koiran sännätessä etsimään itselleen leikkiseuraa minun oli löydettävä Ushma. En ehtinyt liikkua kauas, kun tunsin pientä nykimistä housunlahkeessa. Kyykistyin varovasti hetkeäkään epäröimättä selvittääkseni, kuka oli hyökännyt housujeni kimppuun. Nuori bordercolliepentu oli napannut naskalihampaillaan tiukan otteen mustasta lahkeesta ja yritti nyt nykiä sitä itselleen.
“Kuules pikkukaveri, sitä ei tarvi syödä”, naurahdin ja silitin hellästi pentua.
Pentu ei kuitenkaan reagoinut mitenkään sanoihin vaan jatkoi sinnikkäästi lahkeen kanssa taistelemista. Muistelin hupsun pennun nimen olevan Leo, vaikka en pahemmin ollutkaan tehnyt tuttavuutta Ushman minulle esittelemiin pentuihin.
“Eikö kukaan ole opettanut, että housuja ei saa syödä”, sanoin hymyillen ja yritin varovasti irroittaa pennun otetta.
Kun varoin Leon teräviä naskeleita, olin ihan tyytyväinen, että en ollut ihan pentuun päätynyt. Olihan Pihla ihan tarpeeksi riiviömäinen nuori koira. Saatuani Leon irti lahkeesta nostin sen varovasti syliini. Nuori uros ei arvostanut ollenkaan sylissä oloa, joten kauaa paimen ei siinä malttanut olla. Kun Leo nimesi minut liian tylsäksi seuraksi, jatkoin Ushman etsimistä. Nainen löytyikin nopeasti toimistostaan.
“Hei Amora, onko sulla jotain asiaa?” hän kysyi ystävällisesti.
“Tota, on”, sanoin vähän vaisusti.
Istuin varovasti Ushman kehotuksesta toimistossa olevan pöydän toiselle puolelle. Aloin rauhallisesti selittää, mitä lenkillä oli tapahtunut. Minua ärsytti tilanne edelleen, koska olinhan minä yrittänyt selittää asiaa sille vanhalle naiselle, mutta eihän hän ollut kuunnellut minua ollenkaan. Ushma piti kuitenkin vain hyvänä asiana, että kerroin siltä varalta, jos muut hoitajat joutuisivat vastaavanlaisiin tilanteisiin.

Lähdin vielä etsimään Pihlaa, koska tahdoin hyvästellä sen ennen lähtöäni. Narttu löytyikin varsin nopeasti leikkimästä Lein ja bordercollievintiö Leon kanssa. Kaksi innokasta shelttinarttua näyttivät olevan varsin hyviä leikkikavereita nuorelle paimenpennulle. Kolmikko ei keskeyttänyt leikkejään, vaikka Pihla huomasikin tuloni.
“Oliko hyvät leikit?” kysyin iloisesti nartulta, kun se lopulta juoksi leikin loputtua luokseni.
En saanut vastausta, mutta hauskaa Pihlalle oli ainakin näyttänyt olevan. Sain nartulta muutaman märän pusun hyvästeiksi.

//Voiko "istu"-käskyn jo lisätä, koska olettaisin, että koirille on kuitenkin tuollaisia perusasioita vähän opetettu. Tulen sitä kuitenkin harjoittelemaan Pihlan kanssa vielä lisää. Tästä voisi vähentää vielä 2 makupalaa, kiitos.

Vastaus:

Tykkään tosi paljon tuosta tavasta nimetä tarinat, se on jotenkin kiva lisä ja antaa jotain vinkkiä tarinan sisällöstä. Kiva, että tapasit Katerinan kennelille saapuessasi ja löysit heti ensimmäisten tervehtijöiden joukosta Pihlan, niin et joutunut sitä eteistä pidemmältä etsimään :D Pääsitte hieman jo Katerinan kanssa tutustumaankin, on varmasti mukavaa tuntea kenneliltä edes joku. Uusia tuttavuuksia tuntui riittävän, kun lenkilläkin tapasit tuon vanhemman rouvan koirineen, joka toivottavasti ei päätä puuttua tuohon tilanteeseen, kun Pihla oli kuitenkin ihan luvan kanssa sun mukana. Ymmärrän kyllä epäilyksen, jos kerrot, ettei ole oma koira kyseessä, mutta toivottavasti ikäviltä tilanteilta vältytään. Mukavaa, että aloitit yksinkertaisilla käskyillä kouluttamisen harjoittelua, Pihla tottelikin tosi hyvin heti alusta alkaen. Ja lopuksi vielä se, että lisään mielelläni istu-käskyn Pihlalle, kun harjoittelitte sitä jo vähän aiemmassa tarinassa ja toki pyrin aina välillä peruskäskyjä koirille opettamaan, jos ei ole hirveästi toimistohommia :D Rahaa saat tästä tarinasta 24€
- U

Nimi: Katerina

01.09.2017 19:42

Jälleen kerran minulla oli luvassa melko tavanomainen päivä kennelillä, tänään kun ei ollut treenejä Renon kanssa. Tai no, jokainen päivä sisälsi jotain uutta ja erilaista, mutta suurimmaksi osaksi ne etenivät aina samalla tutulla kaavalla, jota en halunnut muuttaa, kun koin sen itselleni jo kovin helpoksi ja luonnolliseksi tavaksi toimia.Ajattelin, että jatkaisin ensiksi Coran kanssa hetken aikaa paikallaolon ja luoksetulon harjoittelua, jota olimme aiemmin aloittaneet, ja sen jälkeen lähtisin viemään koirat kunnon lenkille. Halusin viettää aikaa myös kahden Coran kanssa, koska Renon kanssa olin kahdestaan aina treenipäivisin enkä halunnut laiminlyödä pentua tai saada sitä tuntemaan, etten halunnut olla sen kanssa kahdestaan. Cora ei kuitenkaan ollut pysyvästi minun, joten tietysti halusin nauttia myös sen seurasta kaikessa rauhassa ihan kahdestaan tuon pienen suloisuuden kanssa. Tuntui todella harmilliselta edes ajatella sitä tosiasiaa, että joutuisin jossain vaiheessa luopumaan tuosta pienestä, pikimustasta paimentassuttelijasta. Siitä oli tullut minulle todella tärkeä ja rakas, joten luopuminen tuosta pennusta tulisi varmasti olemaan aivan kamalaa ja olin melko varma, että itkisin todella paljon Coran pois luovuttamisen yhteydessä. Tiesin kuitenkin, että se hetki olisi vielä edessä ja vaikka minulle tulisikin ikään kuin Coran tilalle sitten toinen pentu, se ei tietenkään koskaan korvaisi minulle Coraa, se oli yhtä ainutlaatuinen yksilö kuin muutkin koirat.

Kennelille saavuttuani menin ensimmäiseksi hakemaan Coraa huoneestaan, jossa se ei kuitenkaan tällä kertaa ollut. En jäänyt ihmettelemään pennun poissaoloa, vaan päätin selvittää, mistä löytäisin sen. Poistuessani huoneesta näinkin Coran juoksemassa ympäri kenneltiloja Iitun, Leon, Hugon ja Balton kanssa, eli melkeinpä kaikkien kennelin pikku pentujen kanssa.
”Cora, tänne!” kutsuin pentua lempeällä, mutta kuuluvalla äänellä saadakseni sen huomion. Musta paimenkoiranpentu hämmentyi hieman kuullessaan ääneni, mutta käänsi pienen päänsä minua kohti kohdistaen suloisten nappisilmiensä katseen suoraan minuun. Hetken aikaa se vain seisoi paikoillaan katselemassa minua päätään kallistaen, muiden pentujen yrittäessä houkutella sitä jatkamaan leikkiä. Cora ei selvästi olisi halunnut lopettaa leikkiä, kun se vielä yritti vähän telmiä pentujen kanssa ja menetti välillä kiinnostuksensa minua kohtaan. Se oli harvinaista, yleensä kun Cora oli pää viidentenä jalkana juoksemassa luokseni huomiota hakemaan ja riemastui suunnattomasti, kun näki minun tulevan sen luokse.
”Cora, tänne”, kutsuin pentua uudelleen ja sen jälkeen se vihdoin jätti leikin kesken ja tuli luokseni eikä vaikuttanut olevan edes ollenkaan pettynyt, sillä se selvästi paloi halusta olla kanssani.
”Hei pikkuinen, ikävä keskeyttää sun leikki, mutta meidän pitäisi vähän treenata”, sanoin pennuille lempeästi ja rapsutin sen päätä, antaen sille myös hellän suukon otsalle. Sen jälkeen päätin, että käyttäisin sen nopeasti takapihalla pissalla, ettei sillä tulisi heti treenatessa hätä eikä se pissaisi treenihallin lattialle.
”Tule, Cora, seuraa”, komensin pentua ja onnekseni se lähti seuraamaan, vaikka käsky taisi olla sille vielä melko vieras. En ainakaan muistanut, että olisin vielä hirveästi opetellut Coran kanssa tuota käskyä, kun yksinkertaisimmatkaan peruskäskyt eivät vielä kaikki olleet ihan hallussa. Johdatin Coran kuitenkin ulos takaovesta ja annoin sen tehdä pissat takapihalle sen itse sopivaksi katsomaan kohtaan.
”Cora, tänne”, kutsuin sitten pentua ovelta eikä mennyt kauaakaan, kun pentu tuli takaisin ovelle ja päästin sen sisään komentaen sen sitten seuraamaan minua treenihalliin, joka toivottavasti olisi sopivan rauhallinen ympäristö harjoitella paria uutta käskyä pikkupentuni kanssa. Cora oli kyllä todella ihana koira ja hetki hetkeltä minua harmitti vain enemmän, että joutuisin jossain vaiheessa luopumaan siitä. Olisin mielelläni pitänyt senkin itselläni Renon ja tulevan pennun lisäksi, mutta tiesin sen olevan mahdotonta, vaikka Cora olikin hieman vanhempi ja ehtisin siihen mennessä kouluttaa sitä aika paljonkin. En vain mitenkään pärjäisi ainakaan alkuun kahden pennun kanssa siitä huolimatta, että Cora oli vanhempi ja olisi varmaankin siihen mennessä sisäsiisti ja sen verran koulutettu, että tottelisi minua paremmin kuin uusin tulokas.


En kuitenkaan jäänyt vellomaan suruuni hetkeäkään pidemmäksi, sillä tiesin, että se vain satuttaisi minua ja alkaisin pian itkeä, jos miettisin asiaa liikaa. Pilkoin taskuni pohjalla sijaitsevassa pussissa olevia makupalatikkuja pienempiin pätkiin, jotta voisin käyttää niitä Coran palkitsemiseen. Halusin käyttää ne tikut lopultakin kokonaan, kun olin ostanut jo uusiakin makupaloja enkä halunnut, että herkut pääsisivät pilaantumaan kaapissani. Otin yhden herkun käteeni ja käänsin katseeni Coraan, joka keskittyi parhaillaan nuuskimaan treenihallin lattiasta löytyviä mielenkiintoisia tuoksuja.
”Cora, istu”, komensin pentua pikaisesti, jo hieman kärsimättömänä, koska halusin päästä aloittamaan mahdollisimman pian. Kärsimättömyys ei kuitenkaan ollut hyvästä eikä auttanut tilannetta ollenkaan, sillä Cora ei ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, uudet tuoksut kiinnostivat sitä paljon enemmän kuin uusien käskyjen opettelu.
”Cora, istu”, toistin käskyn hieman kovemmalla ja ankarammalla äänellä, jolloin ainakin sain käännettyä pennun huomion itseeni. Tarkoitukseni ei ollut kuulostaa vihaiselta, mutta niin taisi käydä, sillä Cora vaikutti hieman säikähtäneeltä tuijottaessaan minua silmät pyöreinä pää kallellaan, eikä se vieläkään edes istunut.
”Istu”, komensin vielä kerran hieman lempeämmällä äänellä ja sain lopultakin pennun laskemaan pienen karvaisen peppunsa maahan.
”Hyvä tyttö, Cora, tosi hienosti”, kehuin pentua ja annoin sille kämmeneni sisällä olleen makupalan palkkioksi, jotta se tietäisi tehneensä oikein ja saavansa siitä myös palkkion.

Kaivoin taskustani uuden makupalan käteeni, piilottaen sen kuitenkin Coran tarkkaavaiselta katseelta. Sen jälkeen käänsin katseeni Coraan ja keskitin kaiken huomioni vain siihen, että saisin yhteyden pentuun ja saisin sen tottelemaan käskyjäni.
”Paikka, Cora. Paikka”, komensin pentua, joka ei onneksi ollut pompannut samantien herkun saatuaan takaisin ylös ja alkanut tutkia tuoksuja vaistojensa vietävänä.
”Paikka”, toistin käskyn vielä kerran ennen kuin lähdin liikkeelle. Cora tuijotti minua silmät pyöreinä ja hieman ihmeissään, kun peräännyin sen luota vähitellen. Cora ei tietenkään malttanut pysyä kovin pitkään paikoillaan, vaan päästyäni noin puolen metrin päähän se ampaisi salamavauhtia luokseni häntä heiluen ja alkoi hyppiä hullun lailla jalkojeni juuressa.
”Ei, Cora. Ei noin. Sulla ei ollut vielä lupaa tulla luokse”, toruin pentua ja seisahduin niille sijoilleni. Pentu tuijotti minua pää kallellaan hieman surullisena, kun en antanut sille herkkuja. Se kai kuvitteli saavansa niitä ihan silkasta hyvyydestäni johtuen, mutta ei asia niin ollut – se saisi herkun, jos tekisi, niin kuin käskin sen tekevän.
”Istu”, komensin pentua uudelleen ja sen istuttua ojensin käteni pennun kirsun eteen, jotta se sai haistaa kädessäni olevan makupalan tuoksua.
”Paikka”, komensin pentua tällä kertaa mainitsematta pennun nimeä käskysanan yhteydessä, koska varsinaisestihan nimi itsessään ei ollut osa käskyä ja halusin, että pentu ymmärtäisi käskyn merkityksen ja osaisi yhdistää käskysanan oikeanlaiseen toimintaan ilman, että hokisin sen nimeä jatkuvasti.
”Paikka”, toistin käskysanan vielä uudelleen ennen kuin lähdin hitaasti ottamaan askelia poispäin pennusta. Tällä kertaa se pysyikin paikoillaan, mutta alkajaisiksi pysähdyin vain metrin päähän pennusta, ettei se hermostuisi heti siitä, että menin liian kauas ja sen pitäisi vain pysyä paikoillaan.
”Tänne!” kutsuin Coraa, jota ei tarvinnut kahdesti käskeä, se pomppasi saman tien ylös ja juoksi luokseni häntä heiluen ja kevyesti haukahdellen.
”Hyvä tyttö, Cora, tosi reipas”, kehuin pentua, vaikken oikein sen haukkumisesta pitänytkään. En kuitenkaan torunut pentua siitä, koska se oli toiminut oikein ja ymmärsin sen olevan vain innoissaan, kun se tiesi saavansa herkun. Rapsutin hellästi Coran päätä ja annoin sen sitten ottaa makupalan kädeltäni itse. Tuntui hassulta, kun pennun pehmeä kieli lipaisi kättäni sen yrittäessä napata herkun suuhunsa. Pentu kuitenkin onnistui siinä melko pian ja lipoi tyytyväisenä huuliaan, kun oli ahmaissut herkun parempiin suihin.
”Istu”, komensin Coraa jälleen ja odotin, kunnes se istui taas kiltisti edessäni.
”Paikka”, komensin koiraa ja lähdin hitaasti kävelemään takaperin poispäin koirasta. Kokeilin aluksi tätä takaperin, jotta voisin koko ajan seurata koiran reaktioita ja eleitä ja näkisin heti, jos se yrittäisi pompata pystyyn liian aikaisin. Pysähdyin taas metrin päähän koirasta ja odotin hetken aikaa vain katsellen pentua ja sitä, miten se reagoisi, kun en heti kutsunutkaan sitä luokse. Pentu alkoi olla jo melko levoton, joten ajattelin päästää sen tuskistaan ennen kuin se tekisi sen itse ja suoritus menisi taas pilalle.
”Tänne!” kutsuin pentua ja reipas pikkukaveri hölkkäsi jälleen häntä heiluen ja silmät kiiluen luokseni, mutta tällä kertaa se ei sentään haukkunut.
”Hyvä tyttö, Cora, hienosti. Hyvä tyttö, tosi reipas”, kehuin pentua taas ja palkitsin sen herkulla. Cora tuntui nauttivan, kun sai herkkuja normaalia enemmän ja lisäksi paljon kehuja, rapsutuksia ja ylipäätään huomiota. Se rakasti olla huomioni keskipiste – kuten varmasti muidenkin ihmisten – ja varmasti nautti nyt täysin rinnoin, kun sai olla kanssani ilman Renoa. Tiesin senkin, että Cora oli melko hidas oppimaan, mutta nämä käskyt se oli omaksunut jo tähän mennessä tosi hienosti. Olin ylpeä saavutuksistani, sillä olin kuvitellut Coran kouluttamisen olevan paljon vaikeampaa. Iloiseksi yllätyksekseni se oli kuitenkin osoittautunut yllättävän helpoksi, sillä Cora ymmärsi melko pian idean siitä, mitä halusin sen tekevän, vaikka oppikin käskyn virheettömän suorittamisen hyvin hitaasti. Se kuitenkin varmaan turhautuisi pian treenaamiseen, koska pitkät koulutushetket eivät sopineet sille ja siksi meidän täytyisi kohta lopettaa. Päätin, että kokeilisin vielä pari kertaa niin, että kävelisin selkä koiraan päin pois sen luota.

Annoin Coran hetken aikaa touhuta omiaan ja nuuskia kaikenlaisia tuoksuja, jotta sen ei tarvitsisi koko ajan keskittyä vain treenaamiseen, vaan se saisi lepuuttaa aivojaan ja sen kiinnostus treenaamiseen pysyisi yllä vielä hetken aikaa.
”Tänne, Cora”, kutsuin pentua lopulta sen juostua tarpeeksi kauan hieman etäämmällä minusta. Pentu tuli kiltisti luokse ensimmäisestä käskystä, joten palkitsin sen herkulla ja rapsutin sitä hetken aikaa hellästi korvan takaa ja niskasta.
”Hyvä tyttö. Istu”, komensin Coraa ja se istui oikein nätisti, koska se selvästi ymmärsi, että nyt ei ollut enää leikin aika, vaan nyt harjoiteltaisiin vielä hetki.
”Paikka”, komensin Coraa ja käänsin sille varovasti selkäni. Tilanne epäilytti minua, koska aiemmin olin kävellyt pennun luota aina kasvot pentuun päin. Minun täytyi kuitenkin kokeilla, miten tämä toimisi tällä tavalla. Vilkaisin vielä olkani yli, että pentu istui edelleen ja sen varmistettuani lähdin kävelemään hitaasti, mutta päättäväisesti poispäin. Pysähdyin alkajaisiksi vain metrin päähän ja kääntyessäni huomasin, että Cora oli ehtinyt nousta seisomaan, mutta ainakin se oli pysynyt paikallaan, mikä oli pääasia. En kuitenkaan ehtinyt kutsua sitä luokse, vaan heti ympäri käännyttyäni pentu nousi jaloilleen ja juoksi luokseni.
”Ei, Cora. Ei noin”, toruin pentua hieman pettyneenä, kun suoritus ei onnistunutkaan, vaikka se oli jo melkein lopussa.
”Istu”, komensin pentua päättäväisenä uudelleen, sillä minähän en luovuttaisi ennen kuin saisin tämän onnistumaan edes kerran tällä tavalla.
”Paikka”, komensin pentua saatuani sen ensin istumaan. Käännyin sen jälkeen selin ja lähdin kävelemään pysähtyen taas vain metrin päähän. Kun käännyin ympäri, Cora oli jälleen noussut seisomaan, mutta luojan kiitos se pysyi paikoillaan.
”Tänne!” kutsuin pentua nopeasti, ettei se ehtisi taas karata ilman lupaa ja odotin, kunnes se tuli jälleen luokse.
”Hyvä tyttö, Cora, hurjan reipas. Olet hyvä tyttö, olet sinä”, kehuin pentua ja annoin sille jälleen yhden makupalan. Päätin kokeilla vielä uudestaan siinä toivossa, että saisin Coran pysymään istuma-asennossa siitä huolimatta, että käänsin sille selän. Sen täytyi ymmärtää, etten aikoisi jättää sitä, vaikka kääntäisinkin selkäni ja kävelisin pois.
”Cora, istu”, komensin pentua ja se istui heti, ilmeisesti käsky oli sille jo tosi helppo. Olihan sitä jo monta kertaa harjoiteltu, joten eihän se tietenkään mikään yllätys ollut, että Cora sen osasi.
”Paikka, Cora. Paikka”, annoin käskysanan ja käännyin sitten lähtien kävelemään. Tällä kertaa pysähdyin vasta kahden metrin päässä ja huomasin, että Cora oli malttanut pysyä istuma-asennossa koko ajan.
”Tänne!” kutsuin pentua ja Cora tuli jälleen luokseni intopiukeana häntä heiluen ja silmät loistaen. Hymyilin pennulle hukuttaen sen jälleen kehuihin ja palkitsin sen lopuksi herkulla.

Toistin käskyä vielä muutaman kerran, kunnes Cora alkoi selvästi menettää kiinnostuksensa eikä totellut enää ollenkaan. Siitä huomasin heti, ettei se jaksanut enää keskittyä ja että olimme harjoitelleet jo aivan liian kauan sen makuun. Cora kuitenkin osasi paikallaolon ja luoksetulon jo aika hyvin, joten sain olla ylpeä pikku pennustani, se oppi niin hyvin. Ushma oli sanonut, ettei Cora ollut nopea oppimaan, mutta itse olin hieman eri mieltä. Olin kuvitellut tämän olevan paljon vaikeampaa, mutta se olikin yllättävän helppoa ja nopeaa, kunhan vain sai kunnon yhteyden Coraan ja tiesi, millä tavoin sen sai parhaiten motivoitua opettelemaan uusia asioita.
”Tulehan sitten, pikku kulta, lähdetään ulos”, sanoin Coralle lempeästi ja lähdin ulos treenihallista. Cora seurasi kiltisti kannoillani, kun hain Renon huoneestaan. Vein koirat nopeasti eteiseen, kytkin ne kiinni ja puin ulkovaatteet vauhdilla päälleni, ettei Coralle ehtisi taas sattua uutta pissavahinkoa.
”Mennäänpä sitten”, sanoin koirille ja päästin ne ulos ovesta. Päätin kokeilla, jaksaisiko Corakin odottaa, että pääsisimme pois kennelin pihasta ennen tarpeiden tekoa. Haastavaa se oli, mutta loppujen lopuksi se onnistui. Cora ja Reno pysähtyivät tarpeilleen samaan aikaan heti portista päästyämme, mutta olin ylpeä siitä, että Cora jaksoi niinkin pitkälle, kun se oli vielä pentu ja olimme juuri käyttäneet pitkän aikaa treenaten ja leikkien.

Lenkki koirien kanssa sujui hyvin, lähdin kävelemään kohti pururataa päästääkseni koirat siellä hetkeksi irti leikkimään. En ollut hirveästi pitänyt Coraa avoimessa maastossa irti, ainoastaan koirapuistossa ja kennelin pihalla, jotka molemmat olivat aidattuja alueita. Nyt päätin kuitenkin kokeilla, miten hyvin Cora pysyisi lähellä, vaikka ei olisikaan suljettuna aidan sisäpuolelle. Huomasin kuitenkin, että pururadalla näytti olevan tuoreita kengän- ja tassunjälkiä ja minua hieman arvelutti päästää koirat irti, sillä pelkäsin niiden ampaisevan heti toisen koiran ja ihmisen perään, jos he olisivat vielä tällä hetkellä jossain täällä. Lopulta kuitenkin päästin koirat irti, koska molemmat osasivat nyt luoksetulokäskyn ja halusin luottaa siihen, että Corakin tulisi tarvittaessa luokse kaikesta huolimatta. Katselin hetken aikaa Coran ja Renon leikkiä, kunnes etäämmältä alkoi kuulua kimeitä haukahduksia ja pojan huutoa. Kun kaksikko tuli lähemmäs, tunnistin heidät Joeliksi ja Taaviksi, mutta pojalla oli mukanaan ilmeisesti myös Valto, koska heidän rinnallaan hölkkäsi vanhemman näköinen mitteli.
”Joel!” hihkaisin iloisena ja hymyilin miehenalulle, kun tämä yritti saada koirat pysähtymään. Tai no Taavin, Valto totteli hyvin ja pysyi omistajansa rinnalla.
”Ai hei, Katerina, se olitkin sinä. Ehdin jo säikähtää, että mihin Taavilla noin kiire tuli”, Joel sanoi hengästyneenä, naurahtaen kepeästi, ja antoi lopulta Taavin tulla Renon ja Coran luokse. Hän antoi myös Valtolle vapautuskäskyn, sillä uros oli kiltisti odottanut omistajansa lupaa eikä yrittänytkään tulla ilman sitä koirieni lähelle. Vanhempikin uroskoira hölkkäsi luvan saatuaan koirieni luo eikä aikaakaan, kun nelikko leikki iloisesti yhdessä yhtenä haukahtelevana pyörteenä pitkin pururataa.
”Mitä sä täällä teet?” kysyin ihmetellen Joelilta, koska en ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä tällä seudulla ulkoiluttamassa koiriaan. On kyllä totta, etten varmaan olisi tunnistanut häntä edes aiemmin, mutta nyt tiesin, etten ollut nähnyt hänen näköistään nuorta miestä täällä aiemmin. Tai ainakaan en muistanut nähneeni, mutta minusta tuntui, että muistaisin kyllä hänen kasvonsa, jos olisin ne täällä aiemmin nähnyt.
”Lenkkeilen. Ajattelin tarjota sekä itselleni että koirille vähän vaihtelua tavanomaisten lenkkiympäristöjen sijaan, joten tulin niiden kanssa tänne”, Joel sanoi naurahtaen ja vilkaisi koiria katsoen sitten kuitenkin nopeasti takaisin minuun.
”Ahaa, okei. No sehän on kiva”, vastasin hieman takellellen, koska tuntui jotenkin kamalan vaikealta ja oudolta puhua hänelle muussa ympäristössä kuin treenikentällä tai -hallissa agilitytreenien yhteydessä. Lisäksi minua mietitytti, miten Elias suhtautuisi, jos saisi tietää asiasta, kun hän oli niin mustasukkainen ja huolestunut Joelin suhteen, vaikkakin ihan turhaan.
”Onko kaikki hyvin?” Joel kysyi ja sai minut hätkähtämään, kun jouduin palaamaan niin nopeasti ajatuksistani takaisin maan pinnalle. Loihdin kuitenkin pian kasvoilleni hymyn, etten herättäisi turhia epäilyksiä ja katsoin Joelia silmiin.
”On, miten niin?” kysyin ihmetellen. Joel kohautti olkiaan vastaamatta mitään ja käänsi katseensa koiriin, joten tein itse samoin ja jäin seuraamaan nelikon leikkiä toivoen, ettei Joel yrittäisi kovinkaan paljon keskustella kanssani. Täytyi kai hänen huomata, etten ollut halukas siihen. Tai olin, mutta en saanut sanaa suustani, sillä pelkäsin liikaa Eliaksen saavan tietää tästä ja suuttuvan minulle. Sen ei pitäisi olla mahdollista, kun täällä olimme vain me kaksi ja neljä koiraa, enkä uskonut Joelin kertovan treeneissä Eliakselle tavanneensa minut metsässä lenkin aikana.

Annoimme koirien leikkiä vielä hetken, kunnes totesin, että minun on ehkä paras lähteä takaisin kennelille. Valto oli jo aiemmin tullut pois leikkien tiimellyksestä, koska se oli muita vanhempi, mutta muut kolme koiraa telmivät innoissaan loppuun asti.
”Joo, aivan. En muuten tiennyt, että sulla on kaksi koiraa”, Joel sanoi ja sai minut yllättymään, koska en ollut edes ajatellut koko asiaa. Tiesihän hän, että Reno oli kenneliltä, mutta emme olleet missään vaiheessa puhuneet Corasta. Emme edes täällä, vaikka olihan Joel heti tullessamme nähnyt, että minulla oli Renon lisäksi myös musta pikku paimenkoira mukana.
”Joo, en varmaan oo kertonut sitä, se ei oo tuntunut oleelliselta treeneissä. Cora on samalta kenneliltä kuin Reno, mutta se ei ole pysyvästi mun. Se on mulla väliaikaisesti, hoidan ja koulutan sitä siihen asti, että Renolle tulee pentuja ja saan niistä yhden”, selitin Joelille kyykistyen samalla rapsuttamaan jaloissani kiehnäävää Valtoa, joka tuntui olevan innoissaan saadessaan joltakulta huomiota. Joel vain hymyili vieressäni katsoessaan minua ja Valtoa.
”Voi kun kiva, saat sitten tässä vähän harjoitusta tulevaa pentua varten”, hän sanoi ja nyökkäsin vuorostani hänelle.
”Joo, niin saan. Cora on vielä pentu, vaikka onhan se nyt jo muutaman kuukauden vanha, mutta tässä sitä oppii ettei pennun kanssa kaikki ole aina niin helppoa, varsinkaan kun hoidettavana on vielä toinenkin nuori koira”, selitin Joelille ja käänsin sitten katseeni koiriin, jotka olivat lakanneet leikkimästä ja loikoilivat maassa vieretysten.
”Valto taitaa tykätä susta, teistä voisi tulla vielä hyvätkin ystävät”, Joel sanoi, kun lakkasin rapsuttamasta hänen koiraansa. Punastuin hieman, mutta yritin peittää sen Joelilta kääntymällä äkisti poispäin ja keskittymällä koiriini.
”Cora, Reno, tänne!” kutsuin koiria ja toivoin koko sydämestäni, että ne tulisivat ensimmäisestä käskystä enkä nolaisi itseäni Joelin silmissä. Ja niin onneksi kävi, sekä Cora että Reno tepastelivat reippaasti luokseni ja antoivat todella kiltisti laittaa itsensä kiinni, vaikka ne olivat varmasti päivän touhuista jo niin väsyneitä, että tuskin olisivat karanneet, vaikka olisin antanut niiden kulkea ilman hihnaakin. Tai ainakaan Reno ei olisi, Cora olisi saattanut innostua jostain uudesta näystä tai tuoksusta ja lähteä laukkomaan sinne tänne enkä halunnut ottaa riskiä, että koirille sattuisi jotain, en halunnut menettää kumpaakaan ennen aikojaan.

Valmistauduin kaikessa hiljaisuudessa lähtemään koirien kanssa kulkemaan kohti kenneliä, jotta voisin siellä sitten antaa koirille vielä iltaruuat ja viedä ne tarhoihin. Sen jälkeen voisin taas lähteä hyvillä mielin kotiin, koska minulla oli oikein ihana päivä rakkaimpieni kanssa ja oli kieltämättä mukavaa tavata Joel ja erityisesti Valto, jota en ollut vielä aiemmin ehtinyt nähdä.
”Turvallista paluumatkaa, älä eksy. Ja ota toki joskus Cora mukaan treeneihin, jos vaan haluat. Minä voin tuoda Valton, niin ne voivat vaikka leikkiä, jos tuo vanha poika vielä jaksaa”, Joel sanoi vielä ennen lähtöäni ja nyökkäsin hänelle.
”Enköhän mä pärjää, tämä on tuttu reitti. Ja otan minä, katsotaan vaan, että missä vaiheessa”, huikkasin miehenalulle ja lähdin sitten, etten jäisi enää pidemmäksi aikaa suustani kiinni, vaikka olisinkin halunnut puhua Joelille enemmän nyt, kun vihdoin sain sanottuakin jotain ilman kamalaa kiusallisuuden tunnetta. Koirat olivat jo väsyneitä ja niillä oli varmasti nälkäkin, joten oli korkea aika palata takaisin ja ruokkia ne sekä päästää ne lopultakin lepäämään pitkän, vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan päivän päätteeksi.

Matka kennelille sujui verkkaisesti, mutta oikein mukavasti. Koirat olivat todella kiltisti ja kulkivat rauhassa vierellä sen kummempia hötkyilemättä. Kennelille päästyäni riisuin taas vain kengät pois, etten sotkisi lattioita ja suuntasin koirat kannoillani keittiöön. Laitoin molemmille sopivan määrän raksuja kuppiin ja sekoitin niihin vähän vettä pehmentämään raksuja, mutta en alkanut sen kummemmin tehdä mitään herkkuateriaa. En halunnut käyttää siihen kauheasti aikaa, kun koirat olivat varmasti todella nälkäisiä ja alkoivat myös käyttäytyä sen mukaisesti, eli toisin sanoen melko levottomasti. Laitoin myös vettä valmiiksi kuppeihin ja laskin ne ensiksi lattialle.
”Istu”, komensin koiria ja nostin tiskipöydällä olevat ruokakupit käsiini.
”Odota”, komensin koiria sitten uudella käskysanalla ja tuttuun tapaani laskin kupit kaikessa rauhassa koirien eteen lattialle.
”Ole hyvä”, sanoin koirille lempeästi ja jäin katsomaan, kun ne alkoivat syödä ruokiaan. Tällä kertaa Corakin söi koko annoksensa, ilmeisesti metsässä leikkimisestä ja treenaamisesta oli tullut kova nälkä pikkuiselle pennulle. Se joi myös melko paljon vettä, joten vein koirat ulos heti Renonkin oltua valmis, ettei Cora pissaisi lattialle. Sen jälkeen kävin tiskaamassa koirien kupit ja laitoin ne kuivauskaappiin, minkä jälkeen lähdin kotiin.

Loppu! <3 Vähentäisitkö mun kaapista taas 3 makupalatikkua? Ja jos mitenkään mahdollista, niin lisäisitkö Coralle käskyt paikka ja tänne? Lupaan harjoitella niitä vielä jatkossa, mutta mun mielestä Cora osaa ne jo aika hyvin ^^

Vastaus:

Wau, tämä olikin ihanan pitkä ja hyvin kirjoitettu tarina, jossa oli kattavasti kuvailua erilaisista asioista! :D Hyvä, kun jatkoit Coran kanssa uusien käskyjen opettelua ja vietit aikaa hetken ihan vaan kahden sen kanssa, kun se tosiaan ei ole pysyvästi sun ja olet kuitenkin aika paljon ollut Renon kanssa kahden, kun sehän kumminkin oli sun ensimmäinen ja pitkään myös ainoa hoitokoira. Cora tuntui oppivan aika hyvin jo noiden käskyjen idean, vaikka tarvitsee varmasti vielä paljon harjoitusta niistä. Mukavaa, kun tapasit Joelinkin tällä kertaa hieman erilaisessa ympäristössä, vaikka aluksi olitkin tosi kiusaantunut ja hätäilit Eliasta. Jos saan sanoa, niin mun mielestä ei kannata murehtia sitä, eihän Eliaksella oo syytä olla mustasukkainen, jos Joel on sulle vaan treeniohjaaja ja parhaimmassa tapauksessa ystävä. Kiva kuitenkin, että pääsit tekemään tuttavuutta myös Valtoon ja koirat sai leikkiä yhdessä vähän enemmän. Saat tästä tarinasta 30€, lisäänuudet käskyt Coralle ja vähennän nuo makupalatikut :)
- U

Nimi: Amora

01.09.2017 14:14
Luku 1 ✖ Ihmisrakas shetlantilainen

Naputin tylsistyneenä lyijykynän päätä rystysiini. Yritin esittää kiinnostunutta, jotta minulta ei kysyttäisi mitään. Viimeistä tuntia oli jäljellä vielä viisi minuuttia, koska äidinkielen opettajani ei päästänyt meitä koskaan yhtään etuajassa. Siihen tuhlaantui kuulemma ihan liikaa kallista opetusaikaa. Pitkän naisen suusta pulppusi pilkkusääntöjä toisensa perään, vaikka kukaan ei varmaankaan oikeasti keskittynyt niihin. Välillä kuului jonkun haukotus ja vähintään yhden oppilaan pää oli levännyt koko oppitunnin pulpetin päällä. Lopulta puolelta vuosituhannelta tuntuneen viiden minuutin jälkeen kello pirahti. Se ääni kuulosti vapaudelta. Enää meitä ei pidätellyt mikään. Ryntäsin luokkalaisieni perässä luokasta portaisiin. Olin oppinut ylä-asteaikanani kulkemaan portaat nopeasti niin ylös kuin alaskin. Nyt tahdoin oikeasti hyödyntää sitä taitoa. Naulakoilla hyppäsin vain harmaisiin kenkiini ja suuntasin nopeilla askelilla ulos. Polkupyöräni nojasi roskakatosta vasten. Avasin tottuneesti lukon ja lähdin polkemaan kohti kotia.

Suljin ulko-oven nopeasti perässäni ja heitin koulureppuni huoneeni lattialle. Kipitin kiireellä keittiöön ottamaan jotain välipalaa.
“Mikä kiire sinulla nyt oikein on?” pöydän ääressä istuva isoveljeni kysyi.
Ruskeahiuksinen poika mutusti ruisleipää, jonka päällä oli juustoa sekä kinkkua ja katsoi suoraan minuun.
“Meen tänään tutustumaan Sateenkaaritaivaaseen", vastasin hymy melkein korvissa asti.
“Anteeksi, minne?” veljeni kysyi ja päästi lopuksi pienen naurahduksen.
“Kennelille, josta oon selittäny viimeset viikot", vastasin nopeasti ja nappasin laatikosta yhden croisantin.
En edes tiedä, miten Thor oli saattanut unohtaa. Olin puhunut kennelille menosta varmaan viimeiset kaksi viikkoa ja veljeni oli vain valittanut, kun en osannut puhua mistään muusta.
“Kyl sä varmaan kerkeet kuitenki mennä auttaa Hallaa läksyissä", Thor sanoi päättäväisenä.
Aina hän jaksaa vain pilata mun ilot. Halla oli meidän pikkusisko, joka oli meistä kolmesta myös ainut, jota oikeasti kiinnosti koulunkäynti. Toisaalta hän oli vasta kahdeksan vanha.
“Mee ite, ei sul oo parempaakaa tekemistä", tuhahdin ja olin jo eteisessä laittamassa kenkiä jalkaan.

Kennelille oli vain vajaan kilometrin matka, joten päätin juosta sen. Askeleeni veivät nopeasti eteenpäin ja pian olinkin jo vaaleankeltaisen kaksikerroksisen talon luona. Avasin varovasti valkoisen portin ja astuin tyhjälle pihalle. Tai ainakin luulin sen olleen tyhjä. Paikalle juoksi innokkaana soopeli shetlanninlammaskoira. Paikalle tallusti myös rauhallisemmin tricolorin värinen saman rodun edustaja. Koirien perässä paikalle tuli myös ystävälliseltä vaikuttava nainen.
“Hei, oletko sinä Amora?” nainen tervehti hymyillen.
Nyökkäsin varovasti ja katsoin hymyillen koiria. Soopeli tuli innokkaasti pyörimään jalkoihini ja yritti tehdä tuttavuutta.
“Olen Ushma. Jaloissasi on Pihla ja tämä toinen on Popi", Ushmaksi esittäytynyt nainen selitti.
Hymyilin varovasti ja kyykistyin silittämään innokasta Pihlaa. Narttu pyöri innokkaana lähettyvillä ja nautti selvästikin siitä, että sai huomiota. Pystyin tekemään heti epäilyt siitä, että Pihla piti ihmisistä.
“Taisit olla kiinnostunut hoitajaksi tulemisesta?” nainen jatkoi kysymällä.
“Joo olen", vastasin nopeasti hymyillen.
“Meillä onkin vielä jonkin verran vapaita hoitokoiria", Ushma kertoi.
“Voisin olla kiinnostunut Pihlasta, jos sillä ei ole vielä hoitajaa", kerroin ja yritin silitin hellästi nartun tuuheaa turkkia.
“Ei Pihlalla ole vielä hoitajaa, mutta haluaisitko tutustua ensin vielä joihinkin muihinkin vapaisiin koiriin", nainen selitti.
Myöskään Popilla ei Ushman kertoman mukaan ollut hoitajaa, mutta uros ei sytyttänyt minua samalla tavalla kuin Pihla. Nainen kertoi minulle vähän muistakin vapaista koirista, mutta jotenkin ne eivät vain houkutelleet. Pihla oli vain yksinkertaisesti lumonnut minut.

Ei Ushma kuitenkaan saanut päätöstäni horjumaan, vaikka hän esitteli minulle muitakin koiria. Monilla koirilla oli jo hoitajana, joten valinnanvaraa ei myöskään ollut yhtä paljon kuin koiria. Muutama muukin shetlanninlammaskoira kyllä houkutti minua, mutta niillä oli jo hoitajat. En tahtonut ihan pentua, joten ihanalta vaikuttanut touhukas Leo ei sen takia ollut edes vaihtoehto.
“Pihla voi olla aika haastava kurittomuutensa takia. Nartulla ei myöskään riitä kärsivällisyys kovinkaan pitkiin suorituksiin, mikä pitää muistaa sitä kouluttaessa", nainen varoitteli minua.
Ne eivät kuitenkaan lannistaneet minua, joten olin edelleen ihan varma siitä, että tahdoin Pihlan hoitokoirakseni. Onneksi pian olin yhden paperin täyttämisen jälkeen virallisesti hoitajana Sateenkaaritaivaassa. Olin Pihlan hoitaja.

En tahtonut heti pakottaa Pihlaa pysymään lähelläni, joten en halunnut vielä ensimmäisellä kerralla lähteä lenkille. Lenkillä joutuisin kuitenkin vaatimaan nartulta lähellä pysymistä. Myöskin hihnakäytöksessä olisi varmasti paljon työstettävää, joten sitäkin olisi helpompi lähteä parantamaan, kun tuntisin koiraa ensin edes vähän. Toisaalta narttu pyöri heti innokkaana ympärilläni ja haki minulta huomiota, joten tuskin se olisi mikään ongelma. Istuin rauhallisena olohuoneen lattialla Pihlan pyöriessä lähettyvillä rapsutettavana. Lammaskoira oli selvästi innokas ja energinen, joten en halunnut villitä sitä enempää sisällä omalla käytökselläni. Pian huomasin Ushman tulleen paikalle. Hänen paikalleen paikalle kipitti myös muutama koira.
“Voit mennä halutessasi vaikka pihalle katsomaan, miten kuriton Pihla jaksaa olla", Ushma tuli sanomaan ja halusi selvästi vieläkin varoittaa nartun valinnasta.
“Voisinhan mä mennä kattomaan", hymyilin hänelle vastaukseksi.
Tiesin, että minun vastuullani olisi kouluttaa kuritonta Pihlaa eteenpäin, joten ehkä voisin heti alkuun jotain hyvin yksinkertaista kokeilla.

Menin Pihlan kanssa pihalle, missä haukkui ulkotarhoissa joitakin koiria. Pelkäsin nartun kiinnittävän koiriin liikaa huomiota, jonka takia mistään ei voisi tulla mitään. Pihla kyllä haukkui koirille takaisin, mutta kyllä se vaikutti olevan vähän kiinnostunut myös minusta. Päätin mietinnän jälkeen yrittää rohkeasti, miten paljon sheltti minua kuunteli. Pidin nartun ainakin alkuun hihnassa, jotta se ei vain lähtisi heti säntäilemään johonkin. Pihla pyöri lähettyvillä vähän rauhattomasti, mutta se selvästi ymmärsi, että hihnassa oli turha yrittää kauas.
“Pihla, istu”, sanoin rauhallisesti, mutta yritin saada sen vaikuttamaan edes vähän käskyltä.
En olisi halunnut mainita ensin koiran nimeä, koska eihän se kuulu käskyyn. Nyt kuitenkin sanoin, jotta narttu kiinnittäisi huomionsa kunnolla minuun ja ymmärtäisi, että olimme tekemässä yhdessä jotain. Pihla kyllä katsoi minua, mutta ei tehnyt pienintäkään istumiseen viittaavaa elettä. Ensimmäisestä yrityksestä ei kuitenkaan saanut koskaan lannistua.
“Istu”, käskin uudelleen rauhallisesti.
Pihla otti taas katseen minuun. Narttu oli käymässä istumaan, mutta tarhoilta kuuluva haukunta sai Pihlan unohtamaan, mitä sen piti tehdä. Vika ei selvästikään ollut siinä, että narttu ei olisi halunnut yrittää vaan siinä, että se ei ymmärtänyt kunnolla, mitä siltä haluttiin. Niin ainakin päättelin, joten seuraavalla kerralla avitin Pihlaa vähän painamalla hellästi sen perää kohti maata. Pienestä avusta tuntui olevan hyötyä, koska sen jälkeen narttu osasi itse hakeutua ainakin melkein istumaan asti. Otimme useita toistoja minun palkatessa Pihlaa aina onnistumisista kehuilla ja lelulla.
“Istu”, jatkoin käskemistä rauhallisena.
Pihla katsoi minua ensin vähän epäillen, mutta istui kuitenkin nätisti viereeni. Palkitsin nartun onnistumisesta innokkailla kahuilla ja riehakkaalla leikillä. Olin napannut sisältä jonkun kuluneen lelun, jota hyödynsin nyt palkkana. Onnistumiseen oli hyvä lopettaa, sen verran minäkin tiesin. Kyllähän meillä oli vielä istumisessakin harjoittelemista, mutta ainakin Pihla oli tainnut jo ymmärtää idean, joten siitä oli hyvä jatkaa.

Minun teki mieli kokeilla Pihlan kanssa jotain muutakin, mutta se ei tuntunut kovinkaan kannattavalta idealta, koska narttu oli alkanut vaikuttaa jo viimeisillä toistoilla aika levottomalta. Ushmakin oli sanonut minulle, että Pihlan keskittymiskyky ei riitä kovinkaan pitkiä aikoja kerralla. Eikä minun muutenkaan kannattanut mitään suurta vielä edes yrittää Pihlalle opettaa, koska emme vielä tunne toisiamme kunnolla. Vein nartun kuitenkin takaisin sisään ja ripustin lainaamani pannan sekä hihnan naulakkoon. Kyykistyin varovasti nartun luokse.
“Nähdään pian”, sanoi hymyillen ja rapsutin vielä koiraa ennen kuin lähdin.
Toivoin pääseväni taas pian tapaamaan Pihlaa, pientä innokasta shetlantilaista.

Vastaus:

Voi sinua, onneksi pääsit lähtemään kennelille heti koulun jälkeen Thorin huomautuksista huolimatta. Tuo on paha, kun jokin koira iskee silmään heti kättelyssä ja tekee lähtemättömän vaikutuksen, siinä on ihan turha varmaan yrittää enää muita koiria esitellä. Sinun onneksesi Pihlakin kuitenkin oli hoitajaa vailla ja sait juuri sen koiran, jonka halusitkin. Kiva idea aloittaa Pihlaan tutustuminen lyhyen koulutustuokion kautta, niin saatte lujitettua välistänne sidettä. Ainakin se ymmärsi nopeasti idean, vaikka ette kauaa ehtineet harjoitella, onhan tuosta hyvä jatkaa sitten myöhemmin :) Kiva muuten, että kirjoitit ensimmäisen tarinasi näin pian hyväksymisesi jälkeen, odotan innolla seuraavaa tarinaasi! Saat tästä tarinasta 20€, koska se oli oikein sujuvasti ja virheettömästi kirjoitettu, kappalejaot oli kohdillaan ja erityisesti sun kattava kuvailu teki minuun vaikutuksen :)
- U

Nimi: Katerina

28.08.2017 10:20
Oli jälleen kerran vuorossa treenipäivä, sillä oli tiistai-iltapäivä ja tänään olisi agilityn kakkosluokan treenit puoli viidestä kuuteen. Kello oli nyt puoli neljä ja olin juuri saapunut kennelille. Minulla olisi tunti aikaa mennä treeneihin ja tällä kertaa ajattelin lähteä sinne hieman myöhemmin, kun matka oli niin lyhyt enkä halunnut olla aina hirveän paljon etuajassa. Niinpä ajattelin, että lähtisin vasta neljältä ja ehtisin sitä ennen viettää puoli tuntia Coran kanssa. Siksi suuntasinkin heti sisälle päästyäni Coran huoneeseen, koska arvelin koiran olevan siellä.

Arveluni osui oikeaan, sillä päästyäni sisään Coran huoneeseen näin pennun leikkimässä yhdessä saksanpaimenkoira Ticon kanssa. Kaksikon painiminen näytti hurjalta, kun Tico oli pentua niin paljon isompi ja vankkarakenteisempi, pelkäsin hetkittäin Coran jäävän sen alle ja litistyvän ison uroksen painosta. En kuitenkaan viitsinyt heti keskeyttää leikkiä, kun kumpikaan paimenkoirista ei tuntunut huomaavan minua. Kaivoin kännykän taskustani ja kuvasin lyhyen videon koirien painihetkestä, joka päättyi siihen, kun Cora lopulta huomasi minut ja alkoi haukahdella kimeästi juosten sitten häntä vipattaen luokseni hyppimään jalkojani vasten.
”Haha, tervehdys pikkuinen. Oliko sulla kiva leikkihetki Ticon kanssa?” kysyin nauraen ja rapsutin koiran päätä sulloen toisella kädellä kännykän taskuuni. Ajattelin, että voisin mennä itse viemään Coran ulos tarpeilleen ja leikkiä sen kanssa vaikka sen ikiomalla vaaleanpunaisella tennispallolla, joka sopi hyvin yhteen sen kaulapannan ja hihnan kanssa.
”Tule, Cora, lähdetään ulos”, kehotin pentua, joka alkoi haukkua ulos-sanan kuullessaan ja vispata häntäänsä salamannopeasti puolelta toiselle. Se pomppi jaloissani sinne tänne juoksennellen aina välillä vähän matkaa eteenpäin pysähtyen sitten odottamaan ja tarkistamaan, että varmasti tulin sen perässä.
”Cora, ei! Ei hauku”, toruin pentua, sillä en halunnut sen häiritsevän koko taloa ja muiden koirien rauhaisaa oleskelua villiköinnillään ja mekastuksellaan.

Menin Coran kanssa takapihalle ja odotin, kunnes se oli saanut rauhassa käydä pissalla. Siihen ei pennulla kauaa mennytkään, sillä taisi nimittäin olla jo kova hätä, kun se heti ulos päästyään juoksi ensimmäisen pensaan juurelle tarpeilleen. Sen jälkeen pentu palasi tyytyväisen näköisenä luokseni, istahti eteeni ja kallisti suloisesti päätään tuijottaen minua sitten nappisilmillään syvälle silmiini.
”Voi sinua, olet kyllä hirmu suloinen”, sanoin nauraen ja kumarruin jälleen rapsuttamaan pennun pehmeää päälakea ja korvan taustaa. Sen jälkeen otin taskustani esiin pallon, jonka näkeminen sai pikimustan pennun silmät kiilumaan ja kuolan valumaan. Pentu nousi saman tien takatassuilleen yrittäen napata pallon suoraan kädestäni, mutta nostin käteni korkeammalle.
”Cora, ei. Ei ota”, toruin pentua ja ajattelin, että lelun avulla voisin opettaa sille muutamia helppoja käskyjä, joiden suorittamisesta se saisi palkinnoksi hakea palloa. Cora ei vielä osannut esimerkiksi paikallaolo- tai luoksetulokäskyjä, jotka olivat kuitenkin melko tärkeitä käskyjä osata jo alkuvaiheessa.
”Cora, istu”, komensin pentua ja vedin palloa pennun pään yli niin, että sain sen istumaan. Cora tuijotti herkeämättä leluaan eikä malttanut millään pysyä muutamaa sekuntia kauempaa istuma-asennossa, vaan nosti hätäisesti peppunsa ylös maasta ja haukahti.
”Cora, ei. Ei noin”, toruin pentua ja odotin, kunnes se lakkasi haukkumasta. Ulkotarhoissa olevat koirat katselivat hölmistyneenä touhujamme, mutta en antanut sen häiritä minua ja toivoin, ettei se häiritsisi myöskään Coran keskittymistä enempää, kun se oli jo muutenkin vaakalaudalla.
”Cora, istu!” komensin kipakasti ja sain pennun jälleen istumaan pienen avustuksen kera.
”Paikka, Cora. Paikka”, komensin pentua ja sujautin tennispallon saman tien taskuuni, ettei pentu pystyisi tuijottamaan sitä ja lähtisi heti juoksemaan lelunsa perään. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä otettuani kaksi ensimmäistä askelta pennusta pois päin se oli jo juossut jalkojeni juureen haukahtelemaan ja hyppimään.
”Cora, ei. Ei noin”, toruin pentua jälleen ja komensin sen sitten takaisin istumaan.
”Paikka, Cora. Paikka siinä. Paikka”, toistelin käskysanaa katsoen pentua suoraan silmiin. Kun lähdin liikkeelle, lähdin peruuttamaan hitaasti poispäin pitäen koko ajan katsekontaktin pentuun.
”Paikka”, sanoin Coralle vielä ennen kuin liikahdinkaan ja aloin sitten ottaa hitaasti askelia taaksepäin. Muutaman askeleen verran Cora seurasi toimintaani pää kallellaan, kunnes ei enää jaksanut ymmärtää jutun ideaa, vaan pilasi taas kaiken juoksemalla luokseni vinkuen kimeästi.
”Cora, ei!” parkaisin pettyneenä, sillä alku oli jo sujunut niin hyvin, mutta sitten pentu vesitti suunnitelmat. Tiesin, etten ehkä ehtisi opettaa tätä Coralle kauaa, etten myöhästyisi treeneistä. Mielessäni ehti jo lyhyen hetken verran käydä ajatus, että luovuttaisin ja yrittäisin paremmalla ajalla uudelleen, mutta en tunnetusti ollut luovuttajatyyppiä. Niinpä komensin Coran jälleen istumaan, otin katsekontaktin siihen ja annoin painokkaasti käskysanan.
”Paikka, Cora. Paikka”, sanoin koiralle jälleen ja lähdin perääntymään. Yllätyksekseni Cora vihdoin pysyi paikoillaan, kunnes olin kävellyt noin metrin päähän ja ajattelin, että alkajaisiksi siihen oli hyvä pysähtyä.
”Hyvä tyttö, Cora. Tänne, tule tänne”, kutsuin pentua eikä sitä tarvinnut kahdesti käskeä, kun se ampaisi heti luokseni kieli suusta roikkuen. Nauroin näylle hetken ja heitin sitten pallon vähän matkan päähän, jotta pentu sai hakea sen.
”Cora, nouda!” hihkaisin samalla ja pentu juoksi lelun perään häntä heiluen ja pienet tassut hurjaa vauhtia vipattaen. Cora poimi lelun maasta ja heilutti sitä voitonriemuisesti suussaan, ylpeänä ja onnellisena saatuaan lelun.
”Cora, tänne!” kutsuin pentua uudella käskysanalla ja se tuli lopulta pallo suussaan luokseni. Kyykistyin koiran eteen ojentaen käteni sitä kohti.
”Irti”, komensin pentua ja lopulta se pudotti pallon kämmenelleni, vaikkakin selvästi vastahakoisena, se ei olisi halunnut millään luopua lelusta saatuaan sen jo kerran itselleen.
”Hyvä, kokeillaan uudelleen”, sanoin hymyillen koiralle.

Komensin jälleen kerran Coran istumaan ja annoin sitten paikka-käskyn, lähtien hitaasti perääntymään koiran luota. Tällä kertaa se sujui jo paremmin, Cora jaksoi heti ensimmäisestä käskystä odottaa, kunnes pysähdyin.
”Cora, tänne!” kutsuin pentua ja se pyyhälsi luokseni odottaen, että heitin sille jälleen pallon, jonka se toi nopeasti luokseni. Päätin, etten enää harjoittelisi paikka-käskyä, luoksetuloa niinkin palloleikin yhteydessä. Olimme saaneet kaksi harjoituskertaa paikallaolosta ja siitä olisi hyvä jatkaa myöhemmin, kun olisi enemmän aikaa. Nyt halusin vain keskittyä pitämään vielä hetken hauskaa Coran kanssa ennen lähtöä. Niinpä heittelin pennulle palloa jonkin aikaa käyttäen luoksetulokäskyä saadakseni pennun tuomaan pallon takaisin. Lopulta Cora alkoi jo hieman väsyä leikkiin ja minunkin täytyi lähteä, joten kävin viemässä Coran sisälle nukkumaan annettuani sille ensin vettä ja pakkasin nopeasti treenirepun hakien sitten Renon mukaani.

Suuntasimme Renon kanssa agilitykentälle, jossa pidettäisiin vielä muutamat treenit ennen sisähalliin siirtymistä. Ulkona alkaisi varmasti pian tulla kylmä, kun syksy teki tuloaan eivätkä koirat varmaan tarkenisi enää kauaa harjoitella ulkona. Kentällä minua vastassa olivat jo Joel ja kaksostytöt koirineen. Leila ja Elias tulivat heti jälkeeni, mutta Juha ei vielä tälläkään kertaa olisi mukanamme treeneissä.
”Noniin, kaikki ovat paikalla, joten aloitetaan. Kuten huomaatte, tuolla on jo valmiina melko lyhyt ja helppo rata. Tällä kertaa keskitytään siihen. Rata koostuu aidoista, oksereista, keinusta, puomista, kepeistä ja putkista. Tällä kertaa tehdään niin, että ensin suoritatte radan oman koiran kanssa ja sen jälkeen, kun kaikki ovat sen tehneet, vaihdetaan koiria. Älkääkä alkako suunnitella vielä mitään, minä päätän parit, kenen kanssa koira vaihdetaan. Ja koska teitä on pariton määrä, yksi teistä saa ohjattavakseen mun koiran, Taavin. Luonnollisestikin sitten minä ohjaan sitä koiraa, joka jää jäljelle. Älkää pelätkö, Taavi on tosi tottelevainen koira ja suhtautuu vieraisiin avoimen innostuneesti, joten se kyllä tottelee teitä hyvin, jos osaatte komentaa sitä oikein”, Joel kertoi ja sai kaikki varmasti hieman epäröimään sitä, että he joutuisivat ohjaamaan hänen koiraansa. Luotin kyllä siihen, että kuka tahansa meistä osasi käsitellä niin helposti koulutettavaa ja tottelevaista koiraa, mutta silti koiran omistajan edessä mokaaminen pelotti kaikkia.
”Ennen kuin ehditte liikaa panikoida, niin aloitetaan. Tulkaahan”, hän kehotti ja ohjasi meidät radalle. Hän näytti Taavin kanssa tietysti täydellisen virheettömän esimerkin radan suorittamisesta ja sai meidät kaikki tuntemaan pientä kateutta, vaikka osasimmekin esteet melko hyvin. Annoimme hänelle aplodit ja hymyt merkiksi siitä, että arvostimme hänen suoritustaan.
”Seuraavaksi Leila”, Joel sanoi ja ohjasi porukan vanhimman henkilön – ja vanhimman koiran – ensimmäisenä radalle. Leila ei epäröinyt, vaan irrotti Alman hihnasta, heitti hihnan sivuun ja lähti suorittamaan rataa. Se sujui hyvin lukuunottamatta pientä virhettä kepeillä, kun Alma jätti muutaman kepinvälin kiertämättä. Aikakin oli melko hyvä, sillä Alma oli saanut aikaisemmilta treenikerroilta vähitellen rohkeutta ja vauhtia lisää. Ei se nopeimmasta päästä tietenkään ollut, mutta nopeampi kuin ennen.
”Hyvä, hienosti meni! Jennan vuoro”, Joel sanoi ja seuraavana pieni, sirokokoinen ja todella kaunis brunette tyttö meni cavalierinsa Ronnyn kanssa radan alkuun. Ronny oli osaava, ketterä ja todella nopea koira, joten heiltä tämä kävisi varmasti leikiten. Heidän päästyään alkuun tuntui, kuin he eivät olisi edes huomanneet yleisöä ympärillään. He tekivät virheettömän ja todella nopean suorituksen, josta he saivat olla ylpeitä.
”Hyvä, loistavaa! Katerina”, Joel huudahti ja yllätyin hieman kuullessani niinkin pian oman nimeni, olin varautunut olemaan viimeinen suorittaja. Menin kuitenkin Renon kanssa radan alkuun ja irrottaessani koiralta hihnaa näin, kuinka Joel hymyili minulle kannustavasti ja näytti hieman peukkuaan. Hymyilin hänelle takaisin ja katsoin häntä suoraan hänen ruskeisiin, suloisiin silmiinsä. Hänet oli kuin täydellisestä geeniyhdistelmästä luotu, hän näytti syötävän hyvältä vaaleiden enkelikiharoiden ja tummien silmiensä kanssa. Hänellä oli niskassaan ristiä muistuttava tatuointi ja arvelin, että hänellä oli muitakin tatuointeja, niitä ei vain paidan alta näkynyt. Paita oli kuitenkin sen verran tiukka treenipaita, että hänen vatsalihaksensa näkyivät sen alta ja huomasin, että hänellä oli sixpack. Ravistin ajatuksen mielestäni ja hieman nolostuneena lähdin suorittamaan rataa.
”Reno, hyppää!” komensin ensimmäisellä esteellä ja unohdin saman tien kaikki ajatukset Joelista ja muista ympärillä olevista ihmisistä, keskityin vain ja ainoastaan suoritukseen. Rata oli lyhyt ja helppo, joten suoritimme sen nopeasti ja virheettömästi hyvällä ajalla. Palkitsin Renon yhdellä pätkällä makupalatikusta, kun olin ottanut jälleen makupalatikut mukaani ja pilkkonut niitä pienempiin osiin saadakseni ne joskus käytettyä loppuun.

Meidän jälkeemme olivat radan suorittamisvuorossa vielä Elias ja Miina. Miinalla ja Metellä ei tullut yhtään virhettä, mutta Eliaksella ja Casparilla tuli kaksi. Ensin Caspar meni putkeen sisään väärästä päästä ja sen jälkeen se tuli liian hätäisesti alas keinulta. Pelkäsin, että virheet suorituksessa johtuivat Eliaksesta itsestään eivätkä koirasta, poika vaikutti nimittäin olevan hieman omissa maailmoissaan eikä keskittynyt täysillä koiran ohjaamiseen. Pelkäsin, että joutuisin antamaan koirani Eliaksen ohjattavaksi ja sitä en todellakaan halunnut, mikäli Elias ei olisi täysin läsnä koiran ohjaamisessa.
”Sitten koirien vaihto. Tulkaapa tänne kaikki”, Joel huudahti ja odotti, kunnes olimme kokoontuneet koiriemme kanssa hänen lähelleen. Joel tiesi, että Miina ja Jenna olivat sisaruksia, joten automaattisesti hän sulki pois vaihtoehdon, että he vaihtaisivat koiria keskenään.
”Katsotaanpa… Jenna voisi antaa Ronnyn Leilalle ja ottaa Alman. Miina antaa Meten Eliakselle ja ottaa Casparin. Katerina, koska sinä ja Reno suorititte radan nopeiten ja parhaiten, saat kunnian ohjata Taavia”, Joel kertoi ikään kuin hänen koiransa ohjaaminen olisi alunperinkin ollut jokin palkinto täydellisestä suorituksesta. Epävarmuus sisälläni kasvoi ikävän tuntuiseksi möykyksi rintani päälle, mutta en antanut sen häiritä. Käsi täristen ojensin Renon hihnan Joelin käteen ja otin itse vastaan Taavin, jolla ei ollut edes hihnaa, se vain oli vapaana kentällä.
”Katerina hei, älä suotta hermoile, hyvin se menee. En viitsi laittaa sua aloittamaan, kun oot noin hermostunut. Saat hetken aikaa vaan seurata muiden suorituksia ja tehdä tuttavuutta Taaviin, kyllä se siitä sitten lähtee sujumaan”, Joel rauhoitteli ja nyökkäsin epävarmana hänelle kyykistyen sitten rapsuttamaan Taavia, joka makasi rauhallisena jalkojeni juuressa ja tuijotti minua ystävällisen näköisillä silmillään.

Joel oli jälleen kerran ensimmäisenä radalla näyttääkseen esimerkin myös siitä, miten toisen koiraa voi helposti ohjata ilman virheitä, jos vain on tottunut käsittelemään koiria ja koira itse osaa luottaa vieraisiin ihmisiin. Jälkimmäisen suhteen olin edelleen hieman epävarma, koska Reno oli kokenut kovia ja se suhtautui yleensä varsinkin vieraisiin miehiin todella varauksella. Se taisi ymmärtää, että miehet olivat yleensä naisia taipuvaisempia väkivaltaan ja pelkäsi tulevansa satutetuksi. Minun onnekseni Reno suhtautui tilanteeseen hyvin ja otti Joelin ja hänen ohjeensa avoimin mielin vastaan saatuaan hetken aikaa nauttia pojan huomiosta ja tutustua tähän rauhassa. Kun kaksikko suoritti radan, Reno totteli poikaa – tai miestä – oikestaan täydellisesti, uroksen suoriutumisessa ei ollut mitään moittimista. Olin ylpeä Renosta, mutta omasta suorituksestani Taavin kanssa en vielä osannut sanoa, saisiko siitä olla ylpeä vai pitäisikö hävetä silmät päästään.

Katselin hetken aikaa muiden parien suorituksia, toisin sanoen Eliaksen suoritusta Meten kanssa ja Miinan suoritusta Casparin kanssa. Elias pärjäsi hyvin Meten kanssa, mutta Miina ei selvästikään ollut tottunut käsittelemään niin isoa koiraa kuin Caspar oli ja hänellä oli selvästi hankaluuksia saada koira tekemään yhtään mitään, mitä hän olisi halunnut.
”Miina, tsemppiä! Sun pitää näyttää Casparille, että sinä olet se, joka määrää, ei koira itse”, Joel huusi radan reunalta ohjeita ja yritti kannustaa Miinaa, joka kuitenkin vain ahdistui tilanteesta enemmän. Hän ei suorittanut rataa edes loppuun asti, vaan poistui epätoivon vallassa kentältä Caspar perässään raahustaen. Joel ei kuitenkaan halunnut antaa Miinan luovuttaa, vaan päätti rohkaista häntä yrittämään uudelleen.
”Ei se mitään, katsotaan muiden suoritukset ja lopuksi menet vielä Casparin kanssa uudestaan tuonne. Käytä tauko hyväksi ja yritä saada yhteys koiraan. Katerina, radalle”, Joel selosti ja huokaisin raskaasti nousten ylös kentän reunalla olevalta penkiltä. Taavia ei tarvinnut edes komentaa, se lähti kiltisti kipittämään kannoillani, kunnes käskin sen pysähtyä ensimmäisen esteen eteen. En tiennyt, millä sanoilla koiraa pitäisi komentaa, mutta muistaakseni liikkeellelähdössä Joel käytti sanaa ”tule”. Päätin kokeilla sitä, joten siirryin esteen vierelle ja käänsin katseeni koiraan.
”Tule!” komensin Taavia, joka lähti kuin lähtikin vikkelästi vauhtiin.
”Hyppää!” komensin pientä koiraa, joka hyppäsi ensimmäisen esteen yli sulavasti ja ketterästi ja suoritti muutkin esteet todella hyvin. Olin jännittänyt suoritusta aivan turhaan, sillä radan suoritettuani sain valtavan määrän kehuja ja jopa taputuksia Joelilta ja lopulta myös Eliakselta, joka hymyili minulle kannustavasti.
”Hienoa Katerina, loistava suoritus! Kuten näet, turhaan sinä Taavia jännitit”, Joel kehui vielä ja halasi minua sen jälkeen. Tunsin perhosia vatsassani kosketuksen yhteydessä, mutta karistin ajatukset mielestäni ja istuin katsomaan vielä Leilan ja Jennan suoritukset ja sen jälkeen Miinan, joka joutui radalle uudelleen. Ilmeisesti tauko oli tehnyt hyvää, sillä tällä kertaa hän jopa sai Casparin tottelemaan ja suorittamaan radan loppuun asti, vaikka pieniä virheitä tuli silti. Joel kuitenkin kehui kaksikkoa ylpeänä ja päätti, että lopuksi voisimme vielä suorittaa radan kertaalleen oman koiran kanssa ja katsoa, parantuiko suoritus. Teimme työtä käskettyä ja lähes kaikki paransivat suoritustaan aiemmasta suorituksesta oman koiran kanssa ja erityisesti vieraan koiran kanssa. Minun vain oli vaikea parantaa siitä, koska suoritukseni Taavin kanssa oli Joelin mukaan täydellinen ja siitä oli hankala parantaa enää yhtään.

Treenien päätteeksi annoin Renolle jälleen kerran vettä ja join myös itse, minkä jälkeen pakkasin treenireppuni ja valmistauduin lähtöön. Elias halusi välttämättä jälleen kerran liittyä seuraan, joten odotin, kunnes hän sai kerättyä tavaransa ja pääsimme lähtemään.
”Sulla meni tosi hyvin tänään, niin Renon kuin Taavinkin kanssa”, Elias kehui ja hymyilin hänen sanoilleen hetken verran.
”Kiitos samoin, hyvin säkin pärjäsit”, vastasin sitten ja Elias nyökkäsi, vakavoituen kuitenkin nopeasti kehujen jälkeen.
”Mua hävetti tosi paljon, kun Miina ei pärjännyt Casparin kanssa. Caspar on hyvin koulutettu koira ja tottelee yleensä tosi hienosti kaikkia ja tuntui, että musta tehtiin idiootti, joka ei osaa kasvattaa koirastaan tottelevaista ja muihin avoimesti suhtautuvaa olentoa. Tuntui, kuin se olisi ollut mun vika, ettei Miina saanut Casparia tekemään yhtään mitään aluksi”, Elias snaoi kuulostaen todella murtuneelta ja ymmärsin sen hyvin. Hän otti kaiken Casparia ja ylipäätään koirankäsittelytaitojaan koskevan kritiikin raskaasti, koska Caspar oli hänelle rakas ja koirat hänelle sydämenasia. Kukaan ei ollut moittinut häntä Casparin käytöksestä, mutta tietysti omistajana se tuntui hänestä pahalta.
”Mutta Elias, ei kukaan oo syyttänyt sua siitä”, yritin lohduttaa, mutta Elias vain huokaisi raskaasti ja ravisti päätään.
”Niin, ei kai kukaan halua mua päin naamaa haukkua siitä, etten osaa kouluttaa mun koiraa”, hän sanoi turhautuneena ja vilkaisi Casparia, joka laahusti hänen vierellään häntä koipien välissä roikkuen eikä yrittänytkään leikkiä Renon kanssa. Koiraparkakin taisi ymmärtää, että jokin oli nyt pielessä, se varmaan aisti Eliaksesta huokuvat tunteet.
”No mutta osaathan sinä! Caspar on aina ollut tosi tottelevainen koira ja teidän suoritukset treeneissä on olleet hyviä ja usein virheettömiäkin. Ei se ollut susta kiinni, vaan Miinasta itsestään, ettei se saanut yhteyttä sun koiraan. Elias, älä syytä itseäsi, vika ei ole sinussa eikä varmasti myöskään Casparissa”, sanoin rauhoittavasti ja silitin vapaalla kädelläni hänen olkapäätään. Elias oli niin kohtelias ja vaatimaton, hän syytti aina itseään mieluummin kuin ketään muuta, vaikka vika ei oikeasti olisi hänen.

Kuljimme hetken aikaa hiljaisuudessa, koska ajattelin Eliaksen haluavan miettiä sanomaani rauhassa ja ehkä jopa sisäistää sen, että hänen oli turha syyttää itseään tilanteesta, joka ei johtunut mitenkään hänen taidoistaan kasvattaa koiraansa. Vika oli ihan yksin Miinan, ei Eliaksen eikä Casparin. Tai no, ehkä Casparin käytös olisi voinut olla toisenlaista, mutta loppupeleissä kyse on aina ohjaajan eikä koiran tekemistä virheistä.
”Elias, miksi sä oot edelleen noin synkkä?” kysyin pojalta, kun matkaa kennelille oli enää vähän jäljellä ja tiesin teidemme eroavan pian.
”Äh, en mä tiiä. Musta tuntuu, että Joel tykkää susta. Siis niin kuin että sä oot sen lempioppilas tuosta ryhmästä ja ehkä se on jopa ihan ihmisenäkin kiinnostunut susta, ainakin sen käytös on sellaista..” Elias soperteli enkä voinut olla hymyilemättä sisäisesti ja ehkä jopa ulkoisestikin sille, että Elias vaikutti olevan mustasukkainen.
”Voi sua, oletko sä mustasukkainen?” kysyin naurahtaen ja vilkaisin Eliaksen murtuneita kasvoja.
”No joo, kai. Pelkään vaan menettäväni sinut”, hän sanoi hiljaa.
”Voi Elias, et sä mua menetä. Mä rakastan sua, tiedäthän sinä sen? Enkä mä usko, että Joelilla on tunteita mua kohtaan. Se yritti vaan kannustaa ja kehua ihan kuten jokaista teistä muistakin”, selitin Eliakselle yrittäen rauhoitella hänen levotonta mieltään.
”Mutta se halasikin sua. Ja se katsoi sua niin..” Elias sanoi hiljaa.
”Elias, oikeasti! Ei yksi hali mitään merkitse. Ja vaikka se katsoisi mua miten, se ei vie mua sulta pois. Rauhoitu nyt, siihen tarvitaan munkin mielipide”, sanoin Eliakselle ja pysähdyin kennelin portille. En antanut pojalle tilaisuutta sanoa enää mitään, vaan kohottauduin varpailleni ja annoin hänelle pitkän, hellän ja rakkaudentäyteisen suudelman hymyillen sitten iloisesti sen jälkeen. Elias hymyili myös ja halasi minua kömpelösti yrittäessään samalla pidellä Casparia, joka oli lopultakin virkistynyt ja yritti leikkiä nyt Renon kanssa aiemmankin edestä.

Hyvästien jälkeen suuntasin sisälle, riisuin kengät jalastani ja menin suoraan keittiöön. Otin Renon ja Coran ruokakupit kaapista ja mittasin molempien kuppeihin ruokaa, Renolle kaksi desiä normiruokaa ja Coralle desin penturaksuja. En jaksanut loihtia mitään hirveän erikoista ateriaa, joten kostutin vain molempien raksuja laittamalla niihin vettä, jotta ne pehmenisivät ja niitä olisi helpompi syödä.
”Cora, tänne!” kutsuin pentua, kun sitä ei ihme kyllä vielä keittiössä näkynyt. Meni hetki, ennen kuin pentu lopulta tuli näkyviin. Otin ruokakupit pöydältä ja tuttujen käskyjen avulla laskin ne lattialle.
”Ole hyvä”, sanoin koirille lopuksi ja kumpikin alkoi tyhjentää kuppiaan hyvällä ruokahalulla. Reno söi kuppinsa tyhjäksi asti ja joi sen jälkeen vielä vettä, mutta Cora söi vain puolet annoksestaan kunnolla ja näykki sen jälkeen vielä muutaman raksun kuppinsa pohjalta. Joi se vielä lopuksi vähän vettä, mutta enempää se ei suostunut syömään, joten tiskasin kupit pois ja vein koirat tarhaan. Annoin molemmille koirille vielä tarhan portilla yhdet kokonaiset makupalat ja ihme kyllä sen Corakin suostui syömään, sillä se alkoi heti järsiä herkkuaan häntä heiluen. Sanoin koirille vielä heipat ja lähdin sitten itse kotia kohti.

Loppu! Vähentäisitkö mun kaapista vaikka 5 makupalatikkua? :)

Vastaus:

Kiva kun vietit taas aikaa Coran kanssa ennen treenejä, koska mielestäni on tärkeää, että pystyt huomioimaan molemmat koirasi tarinoissa. Uusien käskyjen opettaminen oli hyvä idea, vaikka ette sitä kauaa ehtineet tehdä. Ei se tietenkään haittaa, kun Cora ei kovin pitkistä treenihetkistä perusta ja saihan se jo vähän harjoitusta tulevaisuutta varten, niin se oppii sitten jatkossa helpommin :) Treenit teillä sujui kaikin puolin mukavasti, kiva kun pääsit ohjaamaan Taavia, vaikka se sua aluksi hirveästi jännittikin. Eliasta mun kävi hieman sääliksi, vaikka hän oli aivan turhaan huolissaan ja mustasukkainen, tuskin sinä häntä Joelin takia oot jättämässä. Saat tästä 30€, vähennän nuo makupalatikut :)
- U

Nimi: Ira

27.08.2017 23:18
Kuten sanoin aiemmin, tää tarina on vielä kesken, mutta jatkan sitä mahd. pian.

Arra katsoi minua voimatta uskoa silmiään. “Ira… Miten…”
En saanut sanoja suustani. En tiennyt mitä vastata.
Katsoimme toisiamme silmiin. Olin aivan kuin hänen negatiivinen peilikuva. Minulla on kalpea iho, mustat hiukset ja kulmakarvat sekä pehmeät, vaaleanruskeat silmät. Hänen ihonsa oli luonnollisesti ruskettuneen näköinen, mutta hänen hiuksensa ovat vaaleanblondit ja hänen silmänsä syvän tummansiniset. Muuten piirteemme ovat täysin samat. Halasimme uudelleen, kunnes päästin irti.
“Miksi?” sain vihdoin kysyttyä.
Arra katsoi minua surullisena. “Vasilij, Zakke, voitteko lähteä? Haluamme jutella kahdestaan.”
Vasilij oli vastentahtoinen, mutta Zakke työnsi hänet pois huoneesta ja sulki oven perässään. Arra lukitsi oven ja istuutui sängylle.
“Minulla oli syitä… Minun oli pakko…” hän puuskahti. “Tapasin Vasilin yhtenä iltana Herttoniemessä. Ihastuin häneen, ja hän huomasi sen. Hän houkutteli minut tulemaan tänne, mutta en saanut kertoa kenellekään. Edes parhaat ystäväni eivät tienneet, missä olin. He eivät tienneet, että Vasilij asuu täällä-”
Keskeytin hänet. “Oletko siis ollut täällä koko tämän ajan?”
Hän ravisti päätään. “En, olin Maksimin luona hetken siihen asti, että Vasilij sai hoidettua asioita minua varten Tukholmassa.” Hän sulki silmänsä. “Vihasin häntä.”
Nyökkäsin hitaasti. En halunnut tietää, mitä kaikkea Maksim on tehnyt siskolleni. Otin hänen kädestään kiinni. “Ymmärrän.”
Olimme hiljaa hetken. Arra pidätteli kyyneleitä.
“Meillä on niin paljon jaettavaa... “ sanoin hetken päästä. “Onko sinulla mitään kerrottavaa?”
Arra kohautti olkapäitään. “Ei niinkään. Asun täällä ihan mukavasti, minulla on rahaa ja pidän huolta koirista. Olen suurimman osan ajasta täällä, mutta joskus käyn keskustassa shoppailemassa ja viettämässä aikaa. Vasilij ei anna minun käydä ulkona joka päivä koirien ulkoiluttamista lukuunottamatta. Minulla pitää olla aina koira mukana, kun olen ulkona.”
Nostin kulmakarvaani epäröiden. “Etkö saa elää täällä vapaasti?”
Hän naurahti kuivasti. “Mitä luulet? Olet tavannut hänet. Hän päättää, kenen kanssa olen ja milloin. Minulla ei ole kavereita. Joskus juttelen Zakken kanssa, hän on mukava. Mutta Vasilij ei pidä siitä, että olen yksin muiden miesten kanssa. Solveig on suunnilleen ainoa ystävävaihtoehto, mutta hän ei puhu. Ei koskaan ainakaan minun nähden.”
Oloni oli tyhjä. En voinut uskoa, että rakas siskoni oli huumejengin vanki. Olin raivoissani, mutta se ei näkynyt ulospäin. Hymyilin hänelle, ja halasin häntä uudelleen.

Kuulimme jyskytystä ovelta, ja Arra meni avaamaan oven. Vasilij paiskoi oven auki ja astui sisälle vihaisena. Zakke seurasi hänen perässään, kasvoillaan anteeksipyytävä ilme. Vasilin tunteita ei ole yleensä helppo tunnistaa, mutta hänen silmänsä leimusivat raivosta. Hän käski Arraa seuraamaan häntä toiseen huoneeseen matalalla, karhealla äänellä. Arran silmät olivat pelosta suuret. Hän on niin suloinen ja viaton, ajattelin. Hän ei ansaitse tätä…
Arra ei liikahtanut, joten Vasilij työnsi hänet pois huoneesta. Tajusin, mitä oli tapahtumassa, ja hyppäsin pois sängyltä juostakseni heidän perään. Juuri kun saavuin ovelle, Vasilij paiskasi oven kiinni nenäni edessä, ja sillä välin kun avasin sitä, olivat he ehtineet jo kadota ihmisten sekaan.
Astuin huoneesta ulos, ja hämmennyin ihmisten määrästä. Heitä oli vielä enemmän kuin aiemmin. Yritin löytää Arraa, Vasilia tai Zakkea, mutta he olivat menneet johonkin muista makuuhuoneista. Raivasin tieni joukon läpi, ja törmäsin Kirilliin. Hän ilahtui nähdessään minut, ja veti minut pois tungoksesta seinän viereen. Seinä oli harmaanvalkoinen, ja siinä oli luultavasti joskus ollut taulu. Olin helpottunut nähtyäni hänet, mutta huomasin heti, että hän oli humalassa. Hän mumisi jotain venäjäksi ja nauroi. Yritin kysyä häneltä, onko hän nähnyt Arraa, mutta hän vain kohautti olkapäitään ja hörppäsi uudelleen vodkapullosta. Astuin lähemmäksi häntä kysyäkseni uudelleen, mutta yhtäkkiä hän laittoi kätensä lanteilleni ja veti minut häntä vasten. Tunsin hänen yllättävän lihaksikkaan kehonsa lämmön ja haistoin hänen alkoholin hajuisen hengityksensä. Hän kuiskasi jotain korvaani. Ensin en saanut siitä selvää, mutta pian ymmärsin, mitä hän yritti sanoa.
“Kuule Ira, olen aina pitänyt sinusta. Haluatko lähteä jonnekkin, jossa voimme olla yksin?” hän sanoi ja iski silmää hymyillen.
Punastuin, ja työnsin hänet kauemmas. Olin liian keskittynyt Arran löytämiseen välittääkseni Kirillistä, nyt kun hän oli niin pahasti kännissä. Hän ehti pussata minua poskelle ennen kuin lähdin uudelleen ihmisten sekaan.

Muutaman minuutin päästä löysin Jonaksen ihmisten seasta. Hän jutteli joidenkin naisten kanssa, mutta taputin häntä selkään ja hän kääntyi ympäri.
“Aa, hei Ira, mitä kuuluu, oletko jo tavannut Arran?” hän huudahti iloisesti.
“Kyllä, mutta Vasilij vei hänet jonnekkin, luultavasti johonkin huoneeseen. Onko sinulla hajuakaan siitä, missä he voisivat olla?”
Jonas vakavoitui. “Ai.” Sitten hän kääntyi ympäri ja jatkoi keskustelua kauniin, blondin naisen kanssa.
“Kerro, missä heidän huoneensa on!” huusin hänelle. Hän kääntyi ympäri ja katsoi minua säälivästi.
“En usko, että haluat mennä sinne juuri nyt”, hän vastasi.
“Mitä, miten niin?”, sanoin huolestuen vielä enemmän. Jonas puuskahti.
“Hyvä on, toinen huone oikealla. Menet sinne omalla vastuullasi.”
Työnsin tielläni seisovat ihmiset pois tieltäni, ja he jäivät tuijottamaan minua pariksi sekunniksi, mutta jatkoivat pian mitä ikinä he olivat tekemässä. Juoksin pimeän käytävän päässä olevan makuuhuonen oven eteen. Se oli lukossa, ja jyskytin sitä rajusti. Painoin korvani ovea vasten, ja kuulin Arran itkevän. Katsoin yläviistoon, ja silmäni kohtasivat Zakken kirkkaanvihreät, tunteelliset silmät. Hän seisoi oven vieressä nojaten seinään, aivan kuin vahdissa. Tuijotin häntä vihaisena. Tunteet kiehuivat sisälläni.
“Päästä minut sisään!” huusin hänelle suomeksi. Hän katsoi minua silmiin, vieläkin silmissään se anteeksipyytävä ilme, joka hänellä oli aiemmin.
“Olen niin pahoillani, että tässä kävi näin”, hän sanoi minulle. “Mutta sinulla on oikeus tietää totuus siitä, mitä siskosi on käynyt läpi näiden kahden vuoden ajan.”
“Mitä hänelle on tapahtunut? Mitä Vasilij tekee hänelle?” huusin.
Zakke huokaisi. “Voit arvata.” Hän vaihtoi asentoaan.
“Annatko sinä Vasilin pahoinpidellä häntä? Seisotko tässä joka kerta?” tivasin raivoissani.
“Ira, kuuntele, en voi tehdä mitään. Sanoillani tai teoillani ei ole mitään vaikutusta häneen.”
“Sinun pitää tehdä jotain!” huusin ja läpsäisin häntä poskelle. Tajusin heti, ettei se ollut hyvä idea. Voisin kuolla tässä ja nyt, kenenkään tietämättä mitä tarkalleen tapahtui. Sillä hetkellä minua ei kiinnostanut.
Raivo pilkahti Zakken silmiin, mutta hän rauhoittui heti. Hänen silmänsä käskivät minua olemaan hiljaa, kunnes hän sanoi jotain, mitä en ollut odottanut.
“On yksi asia jonka voin tehdä, mutta se vaatii suunnittelua ja yhteistyötä. Ymmärrätkö?”
Katsoimme toisiamme silmiin. Hänen katseensa oli arvioiva, kunnes tajusin mitä hän tarkoitti. Nyökkäsin, ja hän katsoi minua hyväksyvästi. Hän käski minua lähtemään, ja paukutti makuuhuoneen ovea, kunnes Vasilij avasi sen.

Vastaus:

Ei mitään kiirettä, ymmärrän kyllä, ettei sulla aina ole mahdollisuutta kirjoittaa ja silloin pitää vähän keskeneräisiäkin tarinoita tänne lähettää. Arra-parka, sääliksi käy tyttöä, kun hän on joutunut huumejengin vangiksi ja asiaan on hieman vaikea puuttua. Kaikenlisäksi Vasilij taitaa pahoinpidellä häntä, joten toivottavasti sinä, Zakke ja/tai Kirill pystytte vielä pelastamaan hänet, ei tuo ole millään tavalla tyttöparalle oikein. Saat tästä 18€, toivotaan, että pian saadaan taas Hanyakin tarinoihin mukaan :)
- U

©2017 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com