Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Olet eksynyt Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan, joten oletan sun olevan hoitaja. Toki saatat olla myös vain utelias ohikulkija, joka haluaa jotain luettavaa matkan varrelta. No, oli miten oli, mennään eteenpäin.

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei siis automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Olisi suotavaa, että jokainen hoitaja odottaisi vastausta edelliseen tarinaansa ennen uuden kirjoittamista. Se ei kuitenkaan ole ihan ehdottoman pakollista, varsinkaan jos kirjoitat lyhyempiä tarinoita, jotka minun on nopeampi lukea.

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita vähentämispyyntö tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Katerina

20.02.2018 16:01
Saapuessani jälleen tutun ja kovin turvallisen kennel Sateenkaaritaivaan aidattuun pihaan, takapihalta alkoi samalla sekunnilla kuulua villiä pentumaista räksytystä sekä hieman kumeampaa ja selkeästi kovaäänisempää aikuisen koiran haukuntaa. Hymy nousi huulilleni välittömästi, sillä koirien haukunta ei kuulostanut lainkaan uhkaavalta, päinvastoin. Ne pikemminkin taisivat haluta toivottaa tulijan tervetulleeksi haukunnallaan, vaikkeivät edes nähneet, kuka kennelille oli tullut. Koirilla oli tunnetusti hyvä kuulo, joten ne varmaan kuulivat portin narisevan avatessani ja sulkiessani sitä ja vaistosivat, että kennelillä oli joku. Suuntasin alkajaisiksi takapihalle katsomaan, ketkä siellä oikeastaan edes pitivät noin kovaa ääntä ja ilmaisivat itseään ja omaa läsnäoloaan. Pentutarhassa olivat oikeastaan kaikki kennelin pienimmät koirat, joilla ei vielä ollut hoitajaa, eli Balto, Iitu, Fia, Lenne, Navi, Frodo ja Ellen. Heidän lisäkseen tarhassa oli vielä minun pikkuinen Sindini, joka haukahteli kaikista kovimpaan ääneen tunnistettuaan minut. Muut pennut olivat ilmeisesti joko hoitajiensa kanssa tai muuten vain sisällä. Tunsin pienen piston sydämessäni tajutessani, että Corakaan ei ollut tarhassa. Tiesin, ettei se ollut enää minun ja sillä oli täysi oikeus saada uusi hoitaja, mutta minusta tuntui silti pahalta ajatella, että se olisi jonkun toisen.
”Sindi, tänne”, kutsuin pentua varovasti saadakseni ajatukseni nopeasti pois Corasta ja odotin, kunnes innokas collienarttu oli raivannut tiensä muiden pentujen ohitse tarhan portille.
”Hyvä tyttö, odota siinä. Odota, Sindi. Odota”, komensin pentua ja avasin varovasti porttia sen verran, että siitä mahtuisi noin pienikokoinen koira. Sen jälkeen annoin Sindille pikaisen poistumisluvan ja suljin portin ennen kuin muut pennut ehtivät syöksyä ulos ja juosta minua karkuun.
”Tule tänne, Sindi. Haetaan Reno”, kehotin pentua, joka parhaillaan juoksenteli pitkin pihaa kuono maata viistäen. Se ei ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, vaan haukahti kimeästi pari kertaa ja jatkoi juoksua aivan päinvastaiseen suuntaan.
”Sindi, ei! Pysähdy!” komensin pentua ankarammalla ja kovemmalla äänellä, jolloin pentu ainakin kuuli minut. Se seisahtui niille sijoilleen ja kääntyi hieman säikähtäneenä katsomaan minua.
”Ei sinne, Sindi. Tuhma tyttö, hyi sinua. Tule tänne nyt”, toruin pentua, joka riiputti häntää takajalkojensa välissä ja uikutti hiljaa katsellen samalla tarhassa olevia pentuja, jotka tuntuivat kaikki osoittavan myötätuntoaan pennulle.
”Kuulehan, nuori neiti. Tuo ei nyt ollenkaan auta. Sindi, tänne nyt. Tänne”, kutsuin pentua napsauttaen sormiani ja osoittaen maata vieressäni. Pentu kallisti päätään, mutta tajusi pian, ettei sen auttanut kuin totella. Niinpä se tepasteli alistuneena häntä koipiensa välissä vierelleni ja katsoi minua pettyneenä.
”Hyvä tyttö, Sindi. Juuri noin. Nyt haetaan vihdoinkin se Reno”, ilmoitin pennulle tyynesti ja suuntasin kohti aikuisten tarhaa.

Renon saaminen tarhasta ulos oli huomattavasti helpompaa kuin Sindin, sillä uros totteli todella nätisti ja muut tarhassa olleet koirat eivät edes yrittäneet karata sieltä Renon mukana. Päätin, että tänään opettaisin Sindille ainakin yhden, ellen useammankin peruskäskyn. Istumisesta oli paras aloittaa, koska pennun tulisi osata se jatkoa varten. Niinpä suuntasin koirien kanssa sisälle ja hain kaapistani makupalapussin, kutsuen sitten koirat mukaani treenihalliin. Se oli onneksi tyhjillään, joten meillä oli hyvin tilaa ja rauhaa harjoitella. Otin Renonkin mukaani, jotta se ei kokisi tulleensa hylätyksi, jos olisin vain Sindin kanssa. Lisäksi halusin, että uros näyttäisi Sindille tarvittaessa esimerkkiä käskyjen suorittamisesta.
”Sindi, tänne”, kutsuin pentua seistessäni aikalailla hallin keskiosassa. Pentu tutki jälleen uusia tuoksuja kovin innolla, mutta aiemmasta mokailustaan oppineena ymmärsi kuitenkin tulla heti ensimmäisestä käskystä luokse, ettei saisi enempää toruja.
”Hyvä tyttö, Sindi. Juuri noin, hienosti”, kehuin pentua ja annoin sille ensimmäisen makupalan taskussani olevasta pussista.
”Istu”, kehotin pentua sitten, saatuani ensin uuden makupalan käteeni. Sindin huomio oli kiinnittynyt juuri siihen ja se alkoi hetken päästä loikkia jaloissani saadakseen herkun suuhunsa, kun oli jo päässyt sen makuun.
”Ei, Sindi. Ei noin, tuhma tyttö”, toruin pentua ja nostin käteni korkeammalle, ettei pentu yltäisi siihen mistään suunnasta. Sen jälkeen odotin, kunnes pentu muutaman kieltosanan jälkeen lakkasi pomppimasta ja asettui seisomaan eteeni.
”Istu, Sindi. Istu, sä osaat kyllä”, kehotin pentua ja avustin sitä vähän vetämällä makupalaa pennun pään yli, kunnes sen oli pakko istua nähdäkseen edelleen käteni ja sen sisällä oleva herkku.
”Hyvä tyttö, Sindi. Mähän sanoin, että sä osaat kyllä. Hienosti, noin se pitää tehdä”, kehuin pentua ja palkitsin sen uudella makupalalla ottaen heti sen tilalle toisen. Sindi oli jälleen pompannut ylös ahmiessaan herkkuaan niin onnellisena, ettei enää muistanut noudattaa käskyä. Se oli vain hyvä asia, niin en joutunut joka välissä erikseen käskemään pentua myös nousemaan takaisin ylös.
”Istu”, kehotin pentua pikaisesti uudelleen ja toistin saman käsiliikkeen kuin äskenkin. Sindi totteli ja istui vieläpä melko nopeasti maahan, joten kehuin sitä ja palkitsin sen jälleen.

Pari kertaa vielä komensin pentua istumaan vetäen samalla makupalaa sen pään yli, kunnes päätin vaihtaa taktiikkaa. Jatkossa komensin pennun vain istumaan ilman minkäänlaisia avustuseleitä. Aluksi Sindillä oli hieman hakusessa, mitä piti tehdä, mutta nopeasti se ymmärsi jutun idean ja istui todella kiltisti alas aina käskystä.
”Hyvä Sindi, sä oot tosi reipas tyttö”, kehuin pentua lopettaessamme treenejä ja annoin sille vielä yhden makupalan. Olisin halunut opettaa sille vielä luoksetuloa, mutta pelkkä istumisen opettelu taisi riittää tältä päivältä varsin hyvin, pentu kun alkoi jo menettää kiinnostuksensa. Lisäksi se alkoi näyttää siltä, että ulos olisi pian päästävä, ainakin pentu siihen malliin nuuski ympäristöään ja kierteli hieman hätäisen näköisenä ympäriinsä.
”Odota hetki, Sindi. Mennään ihan heti”, sanoin pennulle jättäen mainitsematta sanan ulos, sillä pentu varmaan onnessaan laskisi lätäköt siihen paikkaan. Niinpä suuntasin heti ensitöikseni hallista eteiseen, jotta saisin koirat mahdollisimman nopeasti ulos. Aloitin laittamalla hihnan ja pannan Renolle, koska se oli rauhallisempi ja istui todella nätisti paikallaan koko toimituksen ajan.
”Sindi, sun vuoro. Nyt pitää rauhoittua, että saadaan nämä paikalleen”, ilmoitin pennulle vaaleanpunainen timanttipanta kädessäni. Sindi hyöri edelleen jaloissani todella levottomana, raapi ovea ja vinkui minkä kerkesi.
”Ei, Sindi. Ei”, toruin pentua jälleen, kunnes se lopetti. Sitten komensin sen istumaan ja hetken odottelun jälkeen sain kuin sainkin pennulle pannan ja hihnan paikoilleen. Sen jälkeen vedin vain nopeasti kengät jalkaan ja takin päälle enkä laittanut sitä edes kiinni, saati sitten että olisin laittanut pipoa päähäni tai lapasia käteen. Avasin vain koirille oven ja päästin ne ulos, jolloin Sindi riemastui suunnattomasti ja nykäisi hurjaa vauhtia hihnassaan niin pitkälle kuin se ylsi – suoraan Ushman kukkapenkin päälle. Kukat olivat kyllä hautautuneet lumen alle ja olivat turvassa pennulta, mutta pikkuinen ei sen kummempia odottanut, vaan teki tarpeensa Ushman kukkapenkin päälle ja vaikutti vieläpä kovin tyytyväiseltä itseensä.
”Sindi, ei! Tuhma tyttö, hyi sua. Ei saa vetää tolla lailla, eikä siihen saa pissata. Ushma ei kyllä nyt ollenkaan tykkää tosta”, toruin pentua ja talutin sen jälkeen koirat pois kennelin pihasta.

Matkanteko kahden koiran kanssa oli yllättävän hidasta, kun Sindin takia piti jatkuvasti pysähtyä komentamaan tätä takaisin vierelle ja kulkemaan hihnassa nätisti. Lisäksi ulkona oli pakkasta ja olin liikkeellä melko huonolla vaatetuksella, joten minun alkoi olla kylmä. Käteni olivat aivan jäässä enkä enää tuntenut kunnolla edes käsissäni olevia hihnoja, joten pelkäsin, että koirat nykäisisivät hihnat käsistäni ja karkaisivat enkä tajuaisi mitään. Tilanne alkoi muuttua jopa kriittiseksi, kun meitä vastaan tuli nuoren oloinen kävelijä koiransa kanssa. Yritin kohmeisilla käsilläni puristaa koirieni hihnoja ja komentaa lähinnä Sindiä pysymään vierellä, se kun oli vielä nuori ja kokematon eikä oikein hallinnut näitä tilanteita. Hetken kuluttua tunnistin tulijan Eliakseksi, poikaystäväkseni, joka oli ulkoilemassa Casparin kanssa.
”Katerina!” hän hihkaisi tunnistettuaan minut ja otti pari juoksuaskelta minua kohti. Hymyilin hänelle mahdollisimman uskottavasti, mutta huoli paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän tutkaili hetken aikaa vaatetustani päätään pudistellen.
”Voi sua, mitä sä oikein ajattelit? Täällä on monta astetta pakkasta ja sä liikut ulkona paljain päin, ilman käsineitä ja takki auki. Sähän jäädyt!” Elias saarnasi ja riisui saman tien oman mustan Puma-piponsa päästään ja painoi sen omaan päähäni, vaikka kuinka yritin kieltää. Hän myös riisui paksut kinttaansa käsistään ja otti niiden sisällä olevat lapaset itselleen, antaen paksummat kinttaat minulle. En voinut kieltäytyä, vaan puin vaatteet päälleni ja annoin Eliaksen jopa sulkea takkini vetoketjun, vaikka tunsin itseni sillä hetkellä ihan pikkulapseksi.
”Voitko nyt selittää, miksi oot ulkona ton näköisenä? Haluutko sä oikeesti saada jonkun hypotermian ja kuolla, vai?” Elias kyseli hermostuneena, kun oli ensin varmistanut, että olin pukeutunut paremmin.
”No en tietenkään halua!” huusin kauhistuneena, sillä en todellakaan ymmärtänyt, miten poika saattoi ajatella mitään tuollaista. Tällä hetkellä minulla oli elämäni suhteen kaikki hyvin – minulla oli upea ja huolehtiva poikaystävä, kaksi ihanaa hoitokoiraa ja rakastava perhe sekä useita ystäviä, jotka välittivät minusta ja tekivät kaikkensa vuokseni. Vaikka minullakin oli vaikeat hetkeni elämässä, en silti halunnut luovuttaa ja päättää elämääni kokonaan. Myös Eliaksen pitäisi tietää se, sillä hän oli jo peräti kahdeksan kuukauden ajan kulkenut myös vaikeina hetkinä rinnallani ja tukenut minua, jotta selviäisin. Hän oli nimenomaan se, joka auttoi minua jaksamaan päivästä toiseen eikä antanut minun luovuttaa. Se oli tavallaan hänen tehtävänsäkin, koska hän oli poikaystäväni ja oli luvannut rakastaa minua ehdoitta ja tukea minua kaikin mahdollisin keinoin.
”No mitä sä sit yrität?” Elias kysyi melko tylyn kuuloisena ja sai minut hieman suuttumaan. Mielestäni oli törkeää, että hän puhui minulle tuohon sävyyn, vaikka kyse oli vain viattomasta pukeutumiskysymyksestä. Pyöräytin pojalle silmiäni, käänsin selkäni ja lähdin jatkamaan matkaa samaan suuntaan, mistä olimme tulleetkin.
”Mihin sä nyt menet? Hei odota!” Elias huudahti ja tuli vierelleni komentaen Casparin seisomaan eteemme poikittain, ettemme mahtuisi mistään suunnasta ohi, ellemme poikkeaisi vastaantulijoiden kaistalle.
”Jos nyt välttämättä herra komentelija haluaa tietää, niin mulla oli vähän kiire. Jos et oo tajunnut, niin mulla on tässä koiranpentu mukana. Sillä oli hätä ulos, joten ei siinä kauheasti ehtinyt omaa vaatetusta miettimään, ettei pieni pissaa lattialle”, ilmoitin Eliakselle koukaten sitten tielle päästäkseni heidän ohitseen ja jatkoin matkaa.

Elias kulki koko paluumatkan rinnallani ja yritti pyydellä anteeksi, puhua minulle järkeä ja selittää ties mitä ansaitakseen anteeksiantoni, koska hän oli selvästi ymmärtänyt minun olevan nyt vihainen. En kuitenkaan ollut puhua pukahtanut hänelle sanaakaan, vaikka se olikin ehkä väärin. Kyse oli todella mitättömästä asiasta enkä halunnut, että suhteemme kariutuisi näihin pikkuriitoihin.
”Kate, anteeksi. Mä tiiän, että oon ylisuojeleva ja paapon sua ehkä välillä vähän liikaa. Mutta kyllähän sä tiiät, että mä en vaan halua menettää sua, en oikeesti. Sä oot mulle liian tärkeä”, Elias sanoi, kun pysähdyimme kennelin portille. En vieläkään katsonut häneen, mutta nyökkäsin hänelle sen merkiksi, että kuuntelin.
”Joo, tiiän mä. En mäkään halua menettää sua”, vastasin lopulta ja halasin Eliasta antaen hänelle myös pikaisen suukon. Poika yritti tietysti varastaa lisää, mutta totesin vain, että minun täytyi mennä.
”Mihin prinsessalla on noin kova kiire? Etkö sä voisi sovinnon kunniaksi edes hetkeksi jäädä tähän?” Elias kysyi ja sai minut naurahtamaan.
”Prinsessalla on kylmä. Ja pissahätä. Ei, kyllä mun on pakko mennä sisälle lämmittelemään, ja vessaankin ois ihan kiva päästä”, vastasin Eliakselle, joka hymyili minulle. Riisuin pipon päästäni antaen sen hänelle takaisin samoin kuin kinttaatkin ja suuntasin sitten sisälle.

Sisälle päästyäni riisuin ulkovaatteet siististi naulakkoon ja kävin antamassa koirille vettä kuppeihin. Sen jälkeen suuntasin kohti kennelin alakerrassa olevaa hoitajien vessaa, mutta harmikseni se oli varattu ja jouduin hetken aikaa odottelemaan oven ulkopuolella. Lopulta ovi avautui ja sieltä astui ulos henkilö, jota en muista aiemmin täällä nähneeni.
”Oi anteeksi, ootko sä odottanut kauankin?” tuo kysyi, mutta pudistin päätäni.
”Ei hätää, en kovin kauaa. Eikä mulla mikään hirveä kiire ollut”, totesin toiselle lyhyesti ja yritin hymyillä, mutten tiennyt, onnistuinko siinä kovinkaan hyvin.
”No hyvä, mutta anteeksi silti. Oon muuten Nex”, tuo esittäytyi ojentaen kätensä, johon tartuin kätelläkseni häntä.
”Katerina”, vastasin hymyillen. Nex kertoi hoitavansa Coraa, jolloin pisto sydämessäni tuli takaisin. Kerroin hänelle olleeni hetken aikaa Coran väliaikainen hoitaja, mutta hoitavani nyt Renoa ja tämän pentua Sindiä. Lupasin, että jos Nex haluaisi, voisin kertoa hänelle joskus paremmin kyseisen tarinan hoitajuudestani Coran kanssa. Hän suostui siihen ja sanoi sitten, ettei viivyttäisi minua enää kauempaa nyökäten kohti vessan ovea, mikä sai minut naurahtamaan. Oikeastaan oli ihan hyvä, että hän lähti niin pian emmekä jääneet kovin pitkäksi aikaa juttelemaan. Hätäni oli nimittäin jo lenkin aikana ehtinyt tuntua melkoisesti ja tässä jutellessamme se oli tuntunut vain kasvavan. Nexin lähdettyä vilkaisin vielä nopeasti ympärilleni ja sujahdin sitten vessaan ennen kuin joku toinen hätäinen hoitaja menisi sinne ennen minua tai pissaisin muuten vain housuun vessan ulkopuolella, kun en jaksaisi enää kauempaa pidätellä.

Loppu! <3 Ps. Poistaisitko mun kaapista 10 makupalaa?

Nimi: Katerina

10.02.2018 14:28
Lumi narskui kenkieni alla ja pakkanen kipristeli kasvojani kävellessäni kohti treenihallia, jossa minun ja Renon agilitytreenit näin talvisaikaan pidettiin. Olisin halunnut ottaa Sindin heti mukaan treeneihin, koska pentu oli niin syötävän suloinen, etten olisi millään raaskinut jättää sitä yksinään kennelille. En kuitenkaan voinut tehdä niin kuin halusin, vaan minun piti tehdä niin kuin oli pennulle parasta. Sindi oli vielä kovin nuori eikä se jaksaisi kävellä koko matkaa treenihallille asti, saati sitten vielä takaisin, vaikka saisikin välillä levätä hallin lämmössä. Lisäksi se oli vielä todella vilkas ja innokas pentu ja saattaisi häiritä muiden keskittymistä treeneissä, kun yrittäisi parhaansa mukaan tutkia uutta ympäristöään ja tutustua muihin koiriin. Se ei vielä osannut peruskäskyjäkään, joten en voisi edes tarpeen vaatiessa käskeä sitä rauhoittumaan, olemaan hiljaa ja paikallaan tai muuta vastaavaa, koska ei sillä ollut hajuakaan, mitä piti tehdä. Ja osasyynä oli tietysti myös se, että Sindi oli vielä pentu, jonka piti päästä usein ulos. Vaikka se saisi tehtyä tarpeensa moneen kertaan matkan aikana, se tuskin siltikään jaksaisi pidättää pissaa puoltatoista tuntia, jos hätä sattuisi yllättämään. Varsinkaan, jos se ehtisi nukkua tai innostuisi leikkimään välissä, kun pennuilla yleensä unen ja leikin jälkeen oli kova kiire ulos. Ei, se tekisi tarpeensa heti tarpeen niin vaatiessa aikaan ja paikkaan katsomassa juuri sinne, missä sattui sillä hetkellä olemaan. Niinpä en vielä voinut ottaa sitä hallille, kun oli niin monta asiaa, jotka pennun läsnäollessa tuli huomioida.

Reno oli kulkenut kiltisti vierellä koko matkan välittämättä siitä, että olin vähän väliä vajonnut omiin ajatuksiini miettiessäni sitä, miten Sindi mahtoi kennelillä pärjätä ja ehtisikö Ushma huolehtia siitä, kun hänellä oli monia muitakin koiria vastuullaan ja lisäksi kaiken maailman paperityöt ja muut asiat hoidettavana. Tietysti Ushma oli kokenut kennelinomistaja ja osaisi varmasti järjestää aikaa Sindille, mutta minua huoletti silti, koska en halunnut sen joutuvan olemaan yksin. Se oli syntymästään saakka ollut Lunan ja sisarustensa kanssa siihen päivään asti, kunnes sain sen hoitokoirakseni. Sen jälkeen Ushma alkoi erottaa sitä Lunasta ja Sindi vietti enemmän aikaa isänsä Renon seurassa, ja uskoin, ettei Ushma nytkään antanut Sindin olla Lunan kanssa koko aikaa. Nyt sillä siis ei välttämättä ollut mahdollisuutta päästä kummankaan vanhempansa huomaan ja minua huoletti kovasti, miten pentu siitä selviäisi.

Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki murehtia sitä, sillä saavuin treenihallin ovelle enkä olisi sitä itse välttämättä edes tajunnut, ellei Reno olisi päästänyt paria kumeaa haukahdusta ja tönäissyt kuonollaan edessämme olevaa ovea. Hymyilin urokselle lempeästi ja avasin oven, jotta uros pääsi sisälle lämmitettyyn halliin pois purevan pakkasen kynsistä. Johdatin Renon mukanani peremmälle halliin, jossa muut olivatkin jo Joelin luona antamassa nimiään ylös. Suuntasin Reno kannoillani heidän luokseen, ilmoitin saapumisestani ja riisuin sen jälkeen toppavaatekerroksen yltäni, koska ne päällä treenatessa saattaisi tulla hieman liian kuuma.
”Nyt kun kaikki ovat paikalla, niin voimmekin heti suoraan aloittaa. Useimmat teistä ovat varmasti tulleet hallille kävellen, joten olette jo saaneet liikettä jonkin verran. Koska olette kuitenkin joutuneet odottamaan täällä viimeisimpinä saapuvia, niin otetaan aluksi muutama lämmittelyliike. Ensiksi, irrottakaa koirat hihnoista ja juoskaa niiden kanssa vaikka kolme kertaa tämä kenttä ympäri. Pitäkää koko ajan katsekontakti koiraan – tai niin pitkälti kuin se on mahdollista – ja varmistakaa, että koira pysyy rinnalla, vaikka juoksemassa on muitakin. Tulen haastamaan teitä kierrosten aikana kävelemällä välillä Taavin kanssa ringin keskellä niin, että koirat varmasti huomaavat meidät. Teidän tehtävänne on pitää koiranne huomio itsessänne ja saada se jatkamaan juoksua, vaikka toinen koira houkuttelisikin enemmän”, Joel selitti kattavasti ja sai kaikilta meiltä nyökkäykset ja ”joon” tapaiset mutinat vastaukseksi. Teimme työtä käskettyä ja irrotimme koirilta hihnat pannoistaan, asettuen sitten jonkinlaiseen jonomuodostelmaan kentän reunalle, säännöllisille etäisyyksille toisistamme.
”Valmiina, paikoillanne, juokse!” Joel huudahti ja lähdimme hänen käskystään liikkeelle samanaikaisesti. Lisähaastetta toi se, että meidän tuli kaiken lisäksi onnistua säilyttämään alussa asetetut välimatkat mahdollisimman hyvin koko alkulämmittelyn ajan ja siinä samalla hallita koiraamme, jotta se ei syöksyisi keskelle rinkiä peuhaamaan Taavin kanssa. Meiltä ohjaajilta vaadittiin siis kykyä keskittyä moneen asiaan samanaikaisesti, havainnoida ympäristön liikkeitä ja tapahtumia monesta suunnasta yhtä aikaa ja jatkuvaa valppautta ja keskittymiskykyä muutenkin. Se oli haastavaa, mutta uskoin onnistuvani siinä, koska minun tuli tehdä sitä muutenkin päivittäin. Nyt kun minulla oli jo pidempään ollut kaksi hoitokoiraa, minun tuli aina lenkeillä keskittyä vahtimaan kumpaakin ja niiden liikkeitä, hallita kumpaakin eleillä ja käskyillä ja niiden asioiden lisäksi havainnoida koko ajan ympäristöä, jossa liikuimme. Minun tuli ennakoida kaikki tilanteet, joissa koirien huomio saattaisi herpaantua ja ne voisivat innostua tekemään jotain muuta mieluummin, kuin kulkemaan hihnassa nätisti vierelläni. Siksi en uskonut, että monien asioiden tekeminen samanaikaisesti olisi tässäkään tilanteessa minkäänlainen ongelma.

Alkulämmittely sujui varsin jouhevasti ja hyvin, ja saimmekin Joelilta valtavan määrän kehuja osaksemme. Lähes kaikki olivat onnistuneet tehtävässään, ainoastaan Vili oli kerran karannut Juhalta ja syöksynyt häiriköimään Joelia ja Taavia ringin keskelle. Se ei ollut edes totellut omistajansa käskyjä, vaan Juhan oli pitänyt mennä hakemaan se ringin keskeltä pannasta vetämällä, vaikka Joel olikin ensin yrittänyt kieltää tekemästä niin ja käyttämään komentoja, koska se paransi omistajan ja koiran välistä luottamussuhdetta huomattavasti.
”Hyvä, se oli ensimmäinen alkulämmittelytehtävä. Nyt saatte vielä toisen”, Joel ilmoitti odottaen, että kukin meistä vastaisi hänen sanoihinsa edes jonkinlaisella eleellä merkiksi siitä, että kuuntelimme. Sen jälkeen hän hymyili meille ystävällisesti, nyökkäsi ja jatkoi.
”Tämä on vähän yksinkertaisempi ja vapaamuotoisempi harjoitus, mutta kehittää kuitenkin omistajan ja koiran välistä suhdetta. Nyt laitetaan myös teidän koulutustaidot testiin, nimittäin pääsette käymään koiranne kanssa käskysarjoja läpi. Saatte ihan itse päättää, mitä käskyjä haluatte käyttää. Idea on kuitenkin se, että saatte koiran suorittamaan useita eri käskyjä peräkkäin ilman, että niiden huomio herpaantuu tai kiinnostus menee”, Joel selitti ja nyökyttelimme jälleen sen merkiksi, että kuuntelimme häntä.

Joel neuvoi meitä jakaantumaan eri puolille kenttää, jotta saisimme toisiimme vähän etäisyyttä, sekä paremman keskittymisrauhan kukin oman koiramme kanssa. Joel oli jälleen kentän keskellä, mutta tällä kertaa ilman Taavia. Hän nimittäin keskittyi nyt vuorotellen seuraamaan kummankin parivaljakon toimintaa ja kertomaan meille, jos suorituksissa oli jotain, mitä voisimme parantaa.
”Istu”, komensin Renoa aluksi, koska halusin aloittaa jostakin helposta käskystä, jonka uros osasi varmasti. Reno ei välittänyt vähääkään muista ihmisistä, koirista eikä edes Joelista, joka oli tällä hetkellä Jennan luona.
”Maahan”, annoin uuden käskyn, eikä uros epäröinyt senkään kohdalla. Se meni kiltisti makuulle katsoen minua nappisilmillään odottavana, se halusi jo lisää tekemistä.
”Kieri”, komensin urosta, joka mietti hetken aikaa, mitä oikein halusin. Annoin käskysanan uudelleen, jolloin uros vielä hetken aikaa pohti, kunnes pyörähti oikean kylkensä kautta ympäri palaten sitten lähtöasentoon makuulle.
”Hyvä Reno, hieno poika”, kehuin urosta ylpeänä, sillä olin oikeasti todella tyytyväinen sen suoritukseen. Emme olleet viime aikoina hirveästi harjoitelleet näitä vähän harvinaisempia käskyjä ja siksi olin iloinen, että uros kuitenkin hetken pohtimisen jälkeen muisti käskyn merkityksen.
”Reno, ylös”, komensin urosta, vaikka tiesin jo etukäteen, että tämä oli uusi käsky. Uros tuijotti minua pää kallellaan eikä selvästikään tiennyt, mitä halusin. Onneksi Joel ei ollut vielä lähimaillakaan, joten saisin vielä hetken armonaikaa saada Reno ylös ennen kuin Joel tulisi kommentoimaan epäonnistumisesta tai muusta vastaavasta.
”Ylös”, komensin Renoa ja napsautin sormiani korkealla ilmassa. Uros haukahti ja nousi sitten hitaasti ensiksi istuma-asentoon.
”Hyvä Reno, jatka vain. Ylös”, komensin uudelleen, ja hetken mietittyään se nousi kokonaan seisomaan.
”Hyvä Reno, juuri noin! Hieno poika, tosi hyvä”, kehuin urosta lempeästi ja taputin sen päälakea hellästi.
”Paikka”, komensin urosta sitten ja kävelin hitaasti hieman lähemmäksi ringin keskustaa juuri samalla hetkellä, kun Joel ennätti meidän luoksemme. Hän oli varmasti jo kävellessään seurannut suoritustamme, mutta nyt hän pysyisi hetken aikaa vierellämme seuraamassa tilannetta. Pysähdyin sopivan etäisyyden päähän uroksesta, vilkaisin hymyillen Joelia ja palautin katseeni Renoon, joka seisoi edelleen juuri siinä, mihin olin sen jättänyt.
”Tänne!” kutsuin urosta, joka hölkkäsi reippaasti luokseni ja asettui ilman käskyäkin vierelleni sille puolelle, missä Joel ei ollut.
”Teillähän sujuu tosi hyvin, Reno on hyvin koulutettu koira”, Joel kehui ja kävi silittämässä Renoa hetken aikaa. Uros tuntui nauttivan siitä, sillä se merkitsi varmaan koiran pienessä mielessä sitä, että se oli tehnyt jotain oikein ja ansainnut ohjaajaltakin kehuja.

Kun Joel oli ehtinyt käymään jokaisen parivaljakon luona, hän kehotti meitä lopettamaan ja kutsui meidät koolle. Rata oli jo valmiina odottamassa meitä, enkä oikeastaan tiennyt, missä ihmeen välissä hän oli sen ehtinyt kokoamaan. Hän kuitenkin kertoi meille, että nyt omistajan ja koiran välinen luottamussuhde olisi varmasti koetuksella. Hän esitteli meille aluksi radan, jonka saisimme itse ensin suorittaa oman koiramme kanssa ja siitä otettaisiin aika. Sen jälkeen Joel arpoisi meistä parit, jotka vaihtaisivat koiria keskenään ja niistäkin suorituksista otettaisiin aika. Sitten Joel vertaisi koirien aikoja selvittääkseen, suoriutuivatko koirat radasta yhtä nopeasti vieraan ohjaajan kuin oman omistajansa kanssa.
”Onko vapaaehtoista aloittajaa?” hän kysyi, eikä varmasti tullut kenellekään yllätyksenä, että Elias tarjoutui heti. Hän oli kovin ylpeä Casparista, omasta saksanpaimenkoirastaan, joka luotti poikaan syvästi ja totteli tämän jokaista sanaa mukisematta. Uros oli kuitenkin muiden seurassa varautunut ja minua mietityttikin, kenen pariksi Elias joutuisi, kuka joutuisi hallitsemaan vahvatahtoista uroskoiraa seuraavaksi. Eliaksen ja Casparin suoritus meni kuitenkin virheettömästi ja melko hyvällä vauhdilla, vaikka joissakin kohdissa uroksen isosta ruumiinrakenteesta oli haittaa ja se joutui hidastamaan.
”Seuraava!” Joel huudahti olettaen, että joku menisi aina automaattisesti radalle. Juha meni Vilin kanssa seuraavaksi ja hekin suoriutuivat hyvin, vaikkakin Vili oli todella vilkas. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sen vuoksi koira olikin niin nopea ja ketteräkin. Juhan ja Vilin jälkeen oli Leilan ja Alman vuoro. He suorittivat radan lähinnä tyynen rauhallisesti turhia kiirehtimättä, vaikka Joel yrittikin välillä vähän hoputtaa heitä saadakseen heihin vauhtia. Ei heidänkään aikansa huono ollut, vaikka Joel ei ilmeisesti niin hitaisiin tuloksiin ollut tyytyväinen. Sitten tuli minun vuoroni, joten vein Renon istumaan ensimmäisen hyppyesteen eteen sopivan välimatkan päähän ja irrotin hihnan. Uros pysyi ilman käskyäkin paikallaan, kun liikuin kauemmaksi siitä ja pysähdyin esteen luo.
”Tule!” komensin Renoa, joka lähti vauhdilla liikkeelle ja oli esteen luona nopeammin kuin tajusinkaan.
”Hyppää!” huusin urokselle, joka oli kyllä jo ennen käskyä ehtinyt ponnistaa itsensä irti maasta. Uros jatkoi sulavaa, nopeaa liikettään koko radan loppuun saakka ja haukahteli sen jälkeen innostuneena minulle, kun sai kehuja ja rapsutuksia.

Muutkin suorittivat radan todella hyvin eikä kenelläkään tullut ainoatakaan virhettä, mihin saimme kukin olla todella tyytyväisiä. Sen jälkeen tuli parinvaihdon – tai koiranvaihdon – vuoro, ja Joel alkoi luetella meille pareja.
”Leila ja Katerina, Juha ja Miina, Elias ja Jenna”, hän kertoili ja loin epäröivän silmäyksen Leilaan luovuttaessani Renon hihnan hänelle. Hän oli Alman kanssa tottunut rauhallisempiin suorituksiin enkä tiennyt, miten hän suoriutuisi Renon kanssa, kun uros oli niin vikkelä ja paloi halusta juosta radan läpi todella nopeasti. Sama päti myös toisinpäin, itse olin tottunut juoksemaan pää kolmantena jalkana uroksen rinnalla ja nyt minun täytyi miltei löntystellä Alman kanssa Rata läpi.
”Leila, aloitatko sinä?” Joel pyysi ja nainen nyökkäsi taluttaen selvästi epäröivän, matalalta murisevan uroksen radan alkuun. En tiennyt, uskaltaisinko edes katsoa tätä, sillä minua hermostutti. Uros varmasti aisti sen ja oli siksi niin levoton, koska Leila vaikutti todella rauhalliselta tilanteeseen nähden. Niinpä aloin hengittää syvään ja rauhallisesti sulkien hetkeksi silmäni, jotta rauhoittuisin nopeammin. Sain sykkeeni hidastumaan juuri ajoissa, sillä Leila aloitti jo. Reno oli edelleen yhtä vikkelä kuin aikaisemminkin ja kuten olin arvellutkin, Leilalla oli todella paljon vaikeuksia pysyä uroksen vauhdissa mukana. Hän yritti kyllä ja onnistui jotenkuten suoriutumaan radan alusta loppuun, mutta hän vaikutti todella väsyneeltä ja hengästyneeltä sen jälkeen. Hän kytki Renon kiinni ja palasi luoksemme tasaamaan hengitystään, kun Joel neuvoi minut radalle seuraavaksi.
”Alma, tule!” kutsuin narttua samalla tavalla kuin yleensä Renoakin, eikä sitä onneksi tarvinnut kahdesti käskeä. Noutaja lähti hyvin varmasti etenemään ja vaikutti siltä, että se liikkui jopa hieman nopeammin kuin Leilan kanssa. Aloin miettiä, oliko hitaissa suorituksissa kyse enemmänkin Leilan kuin Alman jaksamisesta, sillä narttu tuntui hetki hetkeltä kirittävän tahtiaan nopeammaksi, vaikkei se silti mikään pikajuoksija ollut.
”Hyvä, sehän meni hienosti!” Joel kehui, kun pääsimme loppuun saakka. Palasin Alman kanssa Leilan luo ja vaihdoimme jälleen koiria keskenämme.
”Mitä sä oikein teit tuolla? Miten sait sen liikkumaan noin nopeasti?” Leila kysyi, mutta kohautin vain olkiani sanoen, etten tehnyt oikeastaan mitään.

Kun muutkin olivat saaneet radan suoritettua toisen koiran kanssa, oli aika lopettaa treenit tältä kerralta. Joel kehui meitä jälleen ja sanoi, että oli tosi kiitollinen saadessaan valmentaa näin upeaa ryhmää. Hän kertoi olevansa meistä ylpeä, sillä hän näki kehityksemme kerta kerralta ja uskoi, että meissä oli potentiaalia vaikka mihin, kunhan jaksaisimme vain treenata ahkerasti emmekä luovuttaisi, vaikka joskus menisi huonommin. Sellaisiin sanoihin oli mukava lopettaa, sillä ne saivat varmasti jokaisen meistä hyvälle tuulelle. Annoin Renon vielä hetken juoda ennen tavaroiden pakkaamista ja kennelille lähtemistä, ettei se läkähtyisi matkan aikana, vaikka se varmaan alkaisikin janon yllättäessä napsia lunta hangesta.

Paluumatka sujui hyvin siitäkin huolimatta, että minä ja Reno olimme molemmat aivan poikki. Kennelille palattuani laitoin molemmille koirille nopeasti ruoat kuppeihin ja kutsuin ne keittiöön, sillä halusin nähdä Sindiäkin edes ohimennen.
”Istu”, komensin koiria ja otin ruokakupit käteeni, kun molempien takapuoli oli visusti maassa.
”Odota. Sindi, Reno, odota”, komensin kumpaakin nimeltä, vaikka tiesin Renon osaavan. Sindi oli kärsimättömämpi, mutta se johtui paljolti myös kokemuksen puutteesta. Tällä kertaa pentu ei kuitenkaan epäröinyt, vaan totteli hienosti käskyjä. Kun olin laskenut kupin maahan, pentu kuitenkin ehti sännätä sen luokse ja jouduin kiskaisemaan kupin pois sen nenän edestä.
”Ei, Sindi. Tuhma tyttö, ei noin”, toruin sitä ja odotin, kunnes se palasi Renon viereen istumaan.
”Odota, Sindi. Odota”, yritin uudelleen ja laskin kupin alas. Pentu nousi jälleen ylös ja oli jo valmiina säntäämään kupilleen, mutta Reno ärähti sille ja sai pennun istumaan takaisin. Uroksella oli nälkä ja se oli uuvuksissa treeneistä, joten ei ihme, että pennun temppuilu ärsytti sitä.
”Ole hyvä”, sanoin lopulta ja laitoin koirille vettä toisiin kuppeihin, kun ne alkoivat lopultakin syödä.

Kun kaksikko oli syönyt ja juonut kyllikseen, kävin viemässä ne ulkotarhoihin, jotta kumpikin saisi tarpeensa tehtyä. Sen jälkeen tiskasin niiden kupit pois keittiön lattialta ja menin Ushman toimistoon, jossa nuori nainen oli parhaillaan täyden työn touhussa.
”Katerina, mikä sinut tuo tänne tähän aikaan? Nythän on jo ilta, eikö sun pitäisi olla kotiin lähdössä?” Ushma kysyi hämmästyneenä, kun näki sisään-kutsunsa jälkeen minun astelevan hänen silmiensä eteen.
”Pitäisi, siinä olet oikeassa. Ja lähdenhän mä, ihan kohta. Halusin vain ensin kertoa, että jätin Renon ja Sindin ulos, kun ne söivät juuri. Ulkona on tosi kylmä, joten halusin vain ilmoittaa, että tiedät hakea ne sieltä ennen kuin ne paleltuvat”, sanoin Ushmalle, joka hymyili lempeästi ja nyökkäsi.
”Hyvä on, kiitos. Haen ne vaikka vartin tai puolen tunnin päästä, miten nyt tästä ehdin. Kiitos, kun kerroit”, hän sanoi sitten ja nyökkäsin hänelle. En jäänyt häiritsemään häntä pidemmäksi aikaa, vaan suuntasin lopultakin uupuneena ensin pukeutumaan ja sitten kotia kohti.

Loppu! <3

Vastaus:

Ihanaa, pitkästä aikaa agilitytarina! :D Ymmärrän hyvin huolesi Sindistä, kun joudut jättämään sen pois matkasta, mutta kyllä pikkuvesseli sen aikaa täällä pärjää. Alkulämmittelyt treeneissä vaikuttivat tosi tehokkailta ja tuo käskysarjojen toteuttaminen oli myös hyödyllinen, kun koirat saivat harjoitusta vähän harvemmin käytössä olevistakin käskyistä :) Treenit tuntuivat muutenkin sujuvan kaikin puolin hyvin, vaikka Renon antaminen Leilalle selvästi hermostuttikin. Hyvä, että lopussa vielä ruokit molemmat koirasi, niin sait nähdä vähän Sindiäkin ^^ Saat tästä 26€
- U

Nimi: Ira

03.02.2018 20:36
Tää tarina on valitettavasti lyhyt, koska en jotenkaan vaan saa sanoja kirjoitettua ja mun aivot on ihan muussia, mutta toivottavasti pidät(te) siitä kuitenkin :)

Kävelimme vierekkäin pitkin katua takaisin Zakken asunnolle. Arran lähes valkoiset hiukset liehuivat kauniisti tuulessa. Hän käveli määrätietoisesti, katse suoraan eteenpäin, ja hänen pitkä, beige takkinsa lepatti hänen takanaan. Zakke käveli voimakkaasti, huoleton ilme kasvoillaan. Hänen kasvonsa olivat naamio, joka peitti kaikki hänen pimeät ja ahdistavat ajatuksensa. Hän oli pukeutunut siistiin, harmaaseen huopatakkiin, ja hänellä oli käsissään nahkahansikkaat sekä kaulassaan punainen huivi. Heihin verrattuna näytin rähjäiseltä. En ollut harjannut hiuksiani kolmeen päivään, ja ylläni oli samat harmaat verkkarit ja musta huppari jotka päällä matkustin Ruotsiin.
“Ira, mitä matkatavaroita sinulla oli? Olof löysi vain minun urheilukassini sekä kangaskassin, jossa on Hanyan tavaroita. Ajattelimme, että voisit yöpyä Jonaksen ja Solveigin luona. Heillä on tyhjillään oleva vierashuone”, Zakke sanoi saapuessamme ovelle.
“Otin mukaani vain ne. En tiennyt, että jäisimme tänne pidemmäksi aikaa”, vastasin nolostuneena.
“Mitä, ovatko nuo ainoat vaatteet, jotka sinulla on mukana? Eikö sinulla ole vaihtovaatteita?” Arra huudahti.
Nyökkäsin punastuen.
Arra tuhahti. “Olisit sanonut aiemmin! Meidän pitää mennä ostamaan sinulle vaatteita. Onko sinulla aikaa huomenna?”
Ravistin päätäni. “Minulla ei ole r-” Arra keskeytti minut. “Raha ei ole ongelma”, hän naurahti.
Tiesin, että minun olisi pakko myöntyä hänen ehdotukseen. Sitä paitsi, oloni alkoi olla erittäin hikinen.

Istuimme Olofin autossa matkalla Jonaksen asuntoon. Hän asuu ilmeisesti kaupungissa nimeltä Huddinge, mutta minulla ei ole hajuakaan, missä se sijaitsee. Puolen tunnin automatkan jälkeen Tukholman keskustasta etelään saavuimme tyypilliseen harmaaseen, hieman rähjäiseen lähiöön. Jostain kuului epäilyttävän paljon laukauksilta kuulostavia ääniä. Mikä eniten pisti silmään oli, että kaduilla ei juurikaan näkynyt valkoihoisia. Auto pysähtyi kohtalaisen siistin kerrostalon eteen, ja nousimme autosta. Nostin Hanyan syliin varmuuden vuoksi, sillä en tiennyt miten se reagoisi uuteen ympäristöön. Jonas kantoi Hanyan kangaskassia, ja johdatti meidät hänen asunnolleen. Solveig seurasi perässämme, tarkkaillen ympäristöä varovasti. Kävelimme portaita pitkin toiseen kerrokseen ja sieltä käytävää pitkin asunnon 26 eteen. Jonas kilisteli avaimia, ja oven takaa kuului kahden koiran haukuntaa.
“Älä huoli, ne ovat kivoja koiria”, Jonas sanoi taputellen Hanyan päätä.
Jonas avasi oven, ja ulos syöksyi saksanpaimenkoira sekä belgianmalinois.
“Tässä ovat Sanny ja Derek, olet luultavasti jo tavannut ne. Ne ovat uteliaita, mutta ystävällisiä ystäviäni kohtaan.”
Solveig kumartui taputtamaan koiria, ja astuin sisälle asuntoon. Se oli yllättävän siististi sisustettu. Joka pöydällä oli huonekasveja. Oli vaikea kuvitella Solveig kastelemassa kukkia ja pikkupalmuja.
Koirat rauhoittuvat ja rupesivat löntystelemään ympäri asuntoa, joten uskalsin laskea Hanyan lattialle. Se haisteli varovasti ympäristöään, ja muut koirat ymmärsivät onneksi antaa Hanyan olla rauhassa hetken. Hetken päästä se uskaltautui tutustumaan isoihin koiriin, ja ne rupesivat leikkimään lattialla lojuneen vinkulelun kanssa. Hanya tulee yllättävän hyvin toimeen isojen koirien kanssa. Se hädin tuskin muistaa olevansa kaksi kertaa pienempi kuin muut.
Asunto oli neliö, joka näytti sisältä katsottuna paljon viihtyisämmältä kuin ulkoa. Ikkunat olivat yllättävän suuret, joten päiväsaikaan asunto täyttyi luonnonvalolla. Valot olivat kellertävät mutta valaisevat, ja lattia oli parkettia. Eteisestä näkyi suoraan keittiöön sekä olohuoneeseen, jossa oli punainen kangassohva. Lattialla oli pari koiranlelua sekä paljon karvaa. Koirat leikkivät olohuoneen sohvalla, yrittäen työntää toisiaan alas sohvalta. Derek-malinois tarttui epätoivoisesti sohvatyynyihin, mutta päätyikin Sannyn potkaisemana lattialle.
“Sen kennelnimi on Desperate Measures syystä”, Jonas naurahti.
Solveig avasi keittiössä jääkaapin oven. “Käyn kaupassa”, hän murahti ja lähti ulos asunnosta.

Istuin keittiön pöydällä Jonasta vastapäätä. Hän istui edessäni Ikean tuolilla. Juttelimme Arrasta sekä muista sen porukan tyypeistä. Yritin saada Jonasta kertomaan Arran ja Vasilin suhteesta.
“Olen kuullut, että Arra ja Vasilij ovat riidelleet paljon viime aikoina”, sanoin ohimennen.
Jonaksen katse kiintyi minuun. “Jaa, kai niinkin voi sanoa.”
Nojasin eteenpäin hiukan. “Tiedätkö sinä jotain siitä?”
Hänen katseensa muuttui vältteleväksi. “Vasilij on ollut huonolla tuulella viime aikoina, ei siinä muuta.”
“Tiedätkö, miksi?” kysyin kiinnostuneena.
“Arran kanssa ei kai mene niin hyvin”, hän ärähti. “Miksi utelet niin paljon? Molemmat ovat aikuisia, he pitävät huolta omista ongelmistaan.”
Katsoin häntä ihmeissäni. “Aikuisia? Tiedäthän, että Arra on vasta 16?”
Jonaksen kasvot valahtivat kalpeiksi. Hänen suunsa avautui hämmästyksestä. “Mitä? Et ole tosissasi.”
“Miksi valehtelisin?” tiuskaisin. Kaivoin takkini sisätaskusta oikean passini ja näytin sen hänelle. “Olemme kaksosia.”
Jonas siirsi kätensä otsalleen ja tuijotti lattiaan epäuskoisena. “Ei herranjumala…”
Hän nosti katseensa ylös, totinen ilme kasvoillaan. “Vasilij on häntä kymmenen vuotta vanhempi. He ovat olleet yhdessä kolme vuotta. En voi uskoa tätä. Hän väitti meille, että Arra on 20.”
En tiennyt, mitä sanoa. Vasilij oli pilannut tyttöparan nuoruuden. Sille oli tultava loppu…
Hanya huomasi suruni toiselta puolelta huonetta, ja käveli luokseni. Nostin sen syliini ja hautasin kasvoni sen pehmeään turkkiin. Jonas taputti Sannyn selkää jalallaan. Saksanpaimenkoiran tunteelliset silmät katsoivat minua myötätuntoisena. Ulko-ovi avautui, ja Solveig astui sisään ruokakassin kanssa. Jonas esti käsillään koiria lempeästi hyökkäämästä tuoreen saaliin kimppuun.
“Oletko nälkäinen?” Jonas virnisti. “Saat maistaa oikeita ruotsalaisia lihapullia, parempia kuin ne mitä saa Ikeasta.”

Vastaus:

Ei mua ainakaan haittaa ollenkaan, vaikka sulta välillä tulisikin lyhyempiä tarinoita, pääasia että jotain tulee kuitenkin :) Voi sua, jotenkin tosi ikävältä kuulostaa ainakin, ettet ollut yhtään varautunut viipymään reissullasi pidempään. Onneksi siskosi tarjoutui ilmeisesti shoppailemaan sun kanssa ja maksamaankin sun ostokset, jos sulla ei ole rahaa, niin saat vähän vaihtovaatteita :D Hanyaa ei onneksi vaikuttanut uusi ympäristö hirveästi stressaavan, se on yllättävänkin rauhallinen ja helposti sopeutuva koira. Hyvä vaan että se myös viihtyy noiden toisten koirien kanssa, niin se saa vähän leikkiseuraa samalla ja saa tavata lajitovereitaan, kun kennelillä oleillessaan se on kuitenkin tottunut toisten koirien jatkuvaan seuraan :) Jotenkin tosi kamala tuo miten tarina loppui, hirveää että Vasilij on valehdellut Arran iästä ja pilannut samalla tyttöparan nuoruuden. Ei kukaan varmasti sellaista ansaitse... Saat tästä 15€
- U

Nimi: Katerina

30.01.2018 18:48

Heti kennelille saapuessani korviini kantautui sydäntäraastavaa koiran itkua ja säikähdin heti, oliko Renolla tai Sindillä jokin hätä. En vaivautunut riisumaan edes takkia päältäni, potkaisin vain nilkkurit nopeasti jalastani, jotta en sotkisi kauheasti lunta sisätiloihin. Yritin samalla paikantaa, mistä itkuääni kantautui. Kiiruhdin nopeasti eteisestä ääntä kohti ja tajusin sen tulevan juuri sieltä, mistä olin pelännytkin, eli Renon huoneesta. Huone oli tosin nyt myös Sindin huone, kun pentu oli luovutuksen jälkeen majoitettu samaan huoneeseen äitinsä ja isänsä kanssa. Työnsin huoneen oven auki ja syöksyin sisään löytäen huoneesta ainoastaan Lunan, joka ulvoi ja vinkui sydäntäsärkevästi ja korviavihlovan kovaan ääneen vieläpä.
”Luna! Mikä ihme sulla on hätänä? Miksi sä täällä itket?” kysyin nartulta, vaikka uskoinkin tietäväni siihen jo vastauksen. Sillä taisi olla ikävä pentujaan, ja kun Sindikään ei tällä hetkellä huoneessa ollut, taisi äidillä olla kova paikka. Minua hieman huolettikin, missä Sindi ja Reno olivat, mutta onnekseni sain siihen vastauksen ennen kuin ehdin sitä kunnolla miettiäkään. Ushma nimittäin tuli huoneeseen keskeyttäen puuhani kysymällä, mitä oikein tein.
”Ai Ushma, hei. Tullessani kennelille kuulin kovaa itkua ja halusin heti selvittää, etteihän Renolla tai Sindillä ole mitään hätää. Paikansin äänen tänne ja löysinkin täältä vaan Lunan itkeskelemästä yksinään ja huolestuin kyllä, koska en yhtään tiedä, mikä sillä on. Tai no, osaan mä ehkä vähän arvata...” selitin Ushmalle, jonka vakava ilme suli nopeasti lämpimään hymyyn, ja hän nyökkäsi minulle ystävällisen ymmärtäväisenä.
”Ymmärränhän mä, onhan se varmasti kamalaa kuulla tollaista itkua tietämättä, mistä tai kenestä se on lähtöisin. Tälle on kuitenkin ihan yksinkertainen selitys, jonka varmaan arvaatkin. Yritän tässä vain vieroittaa Lunaa Sindistä, koska muiden pentujen lähdön jälkeen narttu on ollut melkoinen takiainen eikä malttaisi päästää pentua ollenkaan silmistään. Siksi oon aina vähissä määrin pitänyt sitä täällä huoneessa yksinään ja joka kerta se on tällaista samanlaista kiljuntaa ja milloin kukakin hoitaja on tullut kysymään, mistä on kyse. Haluan kuitenkin vaan, että Luna oppii olemaan erossakin pennusta. Ja se helpottaa sua myös, kun saat sitten paremmin haettua Sindin hoidettavaksesi, kun Luna ei ole jatkuvasti ärisemässä ja hyökkäilemässä estämään sua”, Ushma selitti juuri niin kuin olin tavallaan arvellutkin. Nyökkäsin hänelle ja odotin, kun hän kertoi, missä muut koirani olivat. Hän sanoi päästäneensä ne vain pois täältä ja uskoi niiden majailevan jossain täällä sisällä, joten lähdin niitä etsimään Ushman palatessa toimistoonsa ja jättäessä Lunan vielä hetkeksi huoneeseen, jotta saisin vietyä Sindin ulos sen tietämättä.

Löysin molemmat koirani kennelin olohuoneesta, jossa ne makoilivat suloisesti vieretysten yhdellä koiranpedillä aivan lähellä takkaa, johon Ushma oli ehtinyt tekemään tuletkin. Onneksi takassa oli luukku tulipesän edessä, jotta koirat eivät polttaisi itseään touhottaessaan takan ympärillä.
”Sindi, Reno”, kutsuin koiria varovasti, ja ensiksi ääneni tunnisti Reno, joka höristeli hetken korviaan päätään kohottaen ja nousi varovasti ylös tunnistettuaan minut. Se töytäisi kuonollaan Sindiä kuin herättääkseen pennun ja kipitti sitten häntä heiluen luokseni nuolemaan kättäni, jonka ojensin koiraa kohti rapsuttaakseni sitä.
”Voi Reno, oliko ikävä? Mulla ainakin oli teitä ikävä. Niin, minustakin on kiva nähdä sua”, lepertelin urokselle rapsuttaen sitä hellästi korvan takaa ja päälaelta. Sindikin oli vihdoin herännyt ja arvelin sen tulevan luokseni, mutta se ei niin tehnytkään. Se nousi koiranpediltä, kipitti keskelle olohuoneen mattoa ja kyykistyi siihen pissalle.
”Sindi, ei!” parkaisin, vaikka vahinko oli jo tapahtunut eikä pentu sille mitään mahtanut. Narttu katsoi minua pää kallellaan ja vinkaisi hätäisenä kuullessaan huudahdukseni. Minun ei auttanut kuin syöksyä lähimpään vessaan hakemaan paperia estääkseni suurimmat tuhot, vaikka Ushma varmaan oli tottunut tällaiseen pentujen kanssa eikä siksi pitänyt pentuaikana parhaimpia mattojaan lattiassa. Kuivasin pissalammikon nopeasti matosta ja jätin sen jälkeen paperia sekä maton päälle että alle laittaen ensimmäisen löytämäni esineen paperin päälle painoksi, jotta koirat eivät alkaisi repiä niitä ja märkä läntti kuivuisi paremmin painuessaan paperia vasten.
”Jaahas, lähdetäänpä me sitten lenkille, niin pääsee tuo Sindikin vähän parempaan paikkaan tarpeilleen”, sanoin koirille, jotka olivat seuranneet touhujani silmä tarkkana ja katsoivat nyt minua nappisilmillään päät kallellaan, kummankin häntä lattiaa vasten laahaten. Ne olivat kuin kaksi marjaa, Sindi matki miltei jokaista Renon elettä ja liikettä täydellisesti ja otti selvästi mallia isästään.
”Seuraa”, komensin koiria ja tiesin Renon seuraavan minua varmasti, joten oletin Sindinkin taas ottavan isästään mallia ja tulevan perässä. Niinhän se tekikin, ja pysähtyi kiltisti jopa Renon kanssa vessan ovelle odottamaan, kun vein viimeisetkin pissapaperit roskiin ja pesin käteni.
”Seuraa”, komensin koiria uudelleen ja suuntasin lopultakin kohti eteistä.

Eteisessä otin ensiksi hihnatelineestä Renon nimellä varustetun kyltin alta koiralle ostamani vaaleansinisen kaulapannan ja hihnan, jotka kiinnitin ongelmitta uroksen kaulaan. Se oli kasvaessaan oppinut, että mitä kiltimmin se käyttäytyi, sitä nopeammin pääsisimme ulos. Sindille minulla ei vielä ollut omaa hihnaa, mutta panta sen sijaan löytyi. Otin vaaleanpunaisilla timanteilla varustellun kaulapannan telineestä ja ojensin sen Sindille, jotta pentu saisi ensin rauhassa tutustua siihen. Pikkuinen nuuskikin sitä hetken, kunnes vetäytyi kauemmaksi ja aivasti niin, että muksahti lopulta kumolleen lattialle.
”Voi, haisiko se noin kamalalta?” naurahdin pennulle ja odotin, kun se tuli takaisin luokseni.
”Istu”, komensin Sindiä, vaikka siitä tuskin oli mitään hyötyä, kun en ollut käskyä ehtinyt noin pienelle koiralle vielä opettamaan. Ihme kyllä Sindi vilkaisi pikaisesti Renoa, joka istui eteisessä valmiina, ja painoi sitten itsekin pienen peppunsa maahan.
”Hyvä tyttö, juuri noin. Hienosti Sindi”, kehuin pentua ja ryhdyin pujottamaan pantaa sen kaulaan. Aluksi pentu hieman arasteli elettä ja yritti vetää päätään pois, mutta tajusi nopeasti, ettei pääsisi tilanteesta mihinkään. Niinpä se antoi lopulta kiinnittää pannan kaulaansa, mutta yritti saman tien kynsin hampain saada sitä pois.
”Ei, Sindi. Ei”, toruin pentua, vaikka ymmärsin, että uusi härveli saattoi tuntua siitä aluksi epämukavalta. Lainasin varastosta sopivaa hihnaa, jonka kiinnitin pennun pantaan ja puin sitten nopeasti ulkovaatteet päälleni. Arvelin, ettei pentu ollut ehtinyt tyhjentää vielä koko rakkoaan olohuoneen matolle keskeyttäessään puuhansa huutoni jälkeen, eikä se varmasti enää kauaa odottelisi ennen kuin sen pitäisi helpottaa hätäänsä uudelleen.
”Odota”, komensin kaksikkoa ollessani valmis ja avasin niille oven. Sindi yritti ensin syöksyä heti ulos, mutta pikaisen kiellon jälkeen se palasi takaisin ja odotti, että annoin kummallekin luvan mennä ovesta ulos.

Johdatin koirat nopeasti ulos kennelin pihasta ja sulkiessani porttia kaksikko alkoi jo nykiä levottomina hihnoissaan, jotka eivät antaneet tarpeeksi paljon periksi, jotta ne olisivat päässeet ojanreunaan pissalle. Suljettuani portin astuin muutaman askeleen eteenpäin koirien tuijottaessa minua vaativina, kunnes kumpikin pääsi asettumaan hankeen hätäänsä helpottamaan.
”Voi teitä, anteeksi. Oon pahoillani, en mä tajunnut”, sanoin koirille, joista kumpikaan ei kuitenkaan enää vaikuttanut lainkaan hermostuneelta tai kiukkuiselta, kun pahin pissahätä oli tyydytetty. Ihmettelin suuresti sitä, kuinka vahvana Reno pysyi pennun läsnäollessa. Se oli kuitenkin omin silmin nähnyt Sindin pissaavan sisälle ja vaikka sillä varmasti jo sillä hetkellä oli kova hätä ulos, ainakin valtavasta pissamäärästä hangessa päätellen, se ei tehnyt samaa. Uros halusi varmasti näyttää jälkeläiselleen hyvää esimerkkiä ja sain olla pojasta tosi ylpeä, kun se oli itsekin vielä melko nuori eikä senkään pidätyskyky ollut aina ihan parhaimmasta päästä. Katselin koirakaksikkoa, joka viimeisteli tarpeidensa tekemisen ja könysi sitten itsensä hangen päältä takaisin jalkakäytävälle, Reno vierelleni ja Sindi eteemme. Se yritti parhaansa mukaan nykiä hihnassa päästäkseen eteenpäin, mutta ei tietenkään onnistunut mihinkään liikkumaan.
”Ei, Sindi. Ei”, toruin pentua aluksi, jotta se tajuaisi tekevänsä väärin. Se ei ollut kiellosta moksiskaan, vaan jatkoi riekkumista hihnan päässä yrittäen samalla myös saada revittyä pannan irti kaulastaan.
”Ei. Sindi, ei”, toruin pentua nyt hieman napakammalla äänellä ja katsoin, kun pentu loikki hihnan päässä kynsien pantaansa ja kääntyi välillä epätoivoisena katsomaan minua, kun emme liikkuneetkaan.
”Ei. Tuhma tyttö, ei”, toruin pentua vielä kerran ja vihdoin se lopetti pannan repimisen ja myös hihnassa pomppimisen, tuijottaen sen jälkeen Renoa ja minua pää kallellaan.
”Vierelle”, kehotin Sindiä, vaikka tiesin, ettei pennulla ollut hajuakaan siitä, mitä oikein tarkoitin.
”Sindi, vierelle”, yritin uudelleen ja vilkaisin Renoa, joka istua törötti vieressäni kiltisti paikallaan. Sindi noudatti esimerkkiäni ja katsoi urosta hetken, kunnes tajusi lopulta tulla viereeni ja istua siihen.
”Hyvä tyttö, Sindi. Juuri noin, hienosti. Vierelle”, toistin käskyn vielä kerran kehuen pentua maasta taivaisiin ja kumartuen jopa taputtamaan sen pientä, pehmeää päälakea.

Äskeisen välikohtauksen jälkeen pääsimme koirien kanssa vain vähän matkaa eteenpäin, kunnes Sindi oli jälleen kirmannut hurjaa vauhtia eteemme niin pitkälle, että hihna kiristyi ja pennun meno tyssäsi kuin seinään. Tällä kertaa asialle oli selityskin, nimittäin meitä vastaan oli tulossa ratsastaja ja Renokin oli jo havainnut hevosen. Se seisoi kuitenkin edelleen hievahtamalla vierelläni, mutta murisi ja haukkui sitäkin kuuluvammin, yllyttäen tietysti myös Sindin päästämään pentumaisia räksähdyksiä ja murahduksia suustaan.
”Sindi, Reno, ei saa. Ei”, toruin koiria napakasti yrittäen olla kuulostamatta kuitenkaan vihaiselta. Halusin hiljentää koirat, ettei hevonen säikkyisi ja heittäisi hätäpäissään ratsastajaa selästään, vaikka eläimen selässä keinahteleva tyttö varmaan kokenut ratsastaja olikin.
”Ei saa, hyi teitä. Hiljaa”, komensin koiria ja Reno lakkasi ensiksi haukkumasta ja Sindi hetken päästä esimerkkiä seuraten myöskin perässä. Pysyin koirien kanssa paikoillani, kunnes ratsukko oli ohittanut meidät. Sindi tietysti ihmetteli edelleen eläimen suurta kokoa ja kirmasi nyt vuorostaan taakseni niin pitkälle kuin hihna antoi periksi ja oli pian ihan solmussa ympärilläni hihnoineen päivineen.
”Sindi, ei. Ei sinne”, toruin pentua, joka uikutti hädissään, kun oli sotkenut itsensä hihnan kanssa minuun kiinni.
”Reno, paikka”, komensin urosta pudottaen sen hihnan kädestäni, jotta sain ryhtyä kaksin käsin setvimään hihnasotkua ympäriltäni. Lopulta sainkin irrotettua Sindin hihnan jaloistani ja otin molempien hihnat nopeasti käteeni ennen kuin kumpikaan päättäisi karata mihinkään.
”Vierelle”, komensin kaksikkoa käännyttyäni ensin ympäri, koska arvelin hevosselkkauksessa olleen jo ihan tarpeeksi aktiviteettia ensimmäiselle lenkille pennun kanssa. Sindi oli muutenkin vielä pieni eikä jaksaisi varmastikaan vielä kovin pitkiä matkoja kävellä, kun taas Reno näytti sitäkin pettyneemmältä joutuessaan kääntymään jo takaisin.

Kävelimme kaikessa rauhassa kenneliä kohti ja loppumatka sujuikin yllättävän hyvin, mitä nyt muutamaan otteeseen piti pysähtyä ja komentaa Sindiä takaisin vierelle, kun pentu yritti kiskoa itsensä edelleni ja loikkia hihnassa mihin sattuu. Tämä oli vasta ensimmäinen lenkki pennulle eikä se ollut vielä tottunut tällaiseen, kun panta ja hihnakin tuntuivat siitä niin ikäviltä, joten en voinut moittia sitä sen kohelluksesta ja vastustelusta. Sindi ei ollut tehnyt tarpeitaan hetkeen, joten kuten arvata saattoi, heti kennelin portista sisään päästyämme pennulle tuli pakottava tarve kyykistyä pissaamaan pihaan. Ushma ei oikein pitänyt siitä, että koirat pissailivat kennelin alueelle – tarhoja lukuunottamatta - varsinkaan talvisin, kun kaikki pissaläikät näkyivät vaikka kuinka kauas.
”Sindi, ei tänne saa pissata. Olisit tehnyt tarpeesi aiemmin, niin ei ois hätä yllättänyt. Hyi, Ushma ei nyt kyllä tykkää”, sanoin pennulle, joka vain katsoi minua ihmeissään ja yritti päästä sisälle, kun taisi pakkanen alkaa jo hieman palella. Niinpä vein koirat sisälle ja päästettyäni ne irti suuntasin keittiöön antamaan ainakin Renolle vettä. Sindikin tuli perässä, joten annoin sen juoda Renon kuppiin jääneen vedenjämän uroksen lopetettua, sillä paljoa se ei vettä kuppiinsa jättänyt. Sen jälkeen kävin viemässä Sindin takaisin takan luona olevaan koiranpetiin, johon se nopeasti nukahtikin.
”Kuulehan, Reno. Me kaksi voitaisiin tehdä jotain kivaa, kun Sindi nukkuu. Haluaisitko sä vaikka leikkiä?” kysyin urokselta, joka alkoi heti vispata häntäänsä iloisesti.
”Shh, Reno, rauhassa. Älä herätä Sindiä”, sihahdin urokselle ja kävin hakemassa kaapistani Renon lempilelun, vaaleansinisen tennispallon. En viitsinyt lähteä pois olohuoneesta, sillä halusin nähdä, milloin Sindi heräisi. Sillä nimittäin olisi varmaan herätessään taas kova pissahätä, kun se oli juonut vettä ennen nukkumaanmenoa ja muutenkin unen jälkeen oli hyvä viedä pentu ulos. En halunnut, että Sindi pissaisi enää lattialle sinä aikana, kun olin hoitamassa sitä, joten minun pitäisi olla valmiina viemään pentu heti ulos pissalle, kun se heräisi.

Heittelin Renolle hetken aikaa palloa, kunnes uros menetti kiinnostuksensa. Kävin viemässä pallon kaappiini ja otin tilalle vetonarun, joka toi Renoon uutta intoa. Uros veti lelua kilpaa kanssani pitkän aikaa ja jaksoi iloitakin leikistä, koska annoin uroksen joka kerta voittaa, ettei se turhautuisi hävitessään ja lakkaisi leikkimästä. Uros menetti siihenkin leluun kiinnostuksensa lopulta, mutta onneksi juuri sopivaan aikaan. Sindi alkoi nimittäin juuri heräillä, joten olisi ulosmenon aika. Niinpä kävin juoksujalkaa viemässä narun takaisin kaappiini ja palasin olohuoneeseen, jossa Sindi ja Reno nuuskivat toisiaan ja leikkivät varovasti keskenään.
”Tulkaahan, te kaksi. Nyt äkkiä ulos”, komensin koiria, jotka kuullessaan viimeisen sanan innostuivat silminnähden ja suorastaan syöksyivät perässäni kohti eteistä.

Eteiseen päästessämme oli jälleen vuorossa sama taistelu kuin aiemmin, nimittäin pannan ja hihnan saaminen Sindin kaulaan. Tiesin, että nyt oli oltava nopea, koska pennusta näki, kuinka sitä pissatti. Se oli todella levoton ja hyöri hermostuksissaan ympäriinsä tökkien vuoroin minua ja Renoa, koska se tiesi sentään, että ulkona oli oikea paikka tehdä tarpeensa.
”Sindi, istu”, kehotin pentua saatuani sen pannan ja lainahihnan valmiiksi käteeni. Pentu ei ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, koska hädästä kärsivä koira ei olisi millään malttanut pysyä aloillaan.
”Istu”, yritin uudelleen ja katsoin, kuinka Reno jälleen näytti kärsivällisenä pennulle esimerkkiä. Sindikin istui lopulta, joten sain hihnan ja pannan lopulta yllättävän vaivattomasti pennulle paikoilleen. En jäänyt laittamaan Renolle pantaa enkä hihnaa, sujautin vain kengät jalkaan ja takin puolihuolimattomasti päälle, sillä en aikonut käydä kunnon lenkillä vielä. Minun pitäisi nimittäin palata vielä antamaan koirille ruoka ja sen jälkeen voisimme käydä vielä kunnon lenkin, mutta Sindi ei jaksaisi pidättää niin kauaa, sen pitäisi päästä ulos heti. Reno sen sijaan malttaisi odottaa, ainakin toivottavasti, sillä se oli jo iso poika.
”Anteeksi Reno, en ota sua nyt. Odota hetki, pääset ihan kohta ulos, heti syönnin jälkeen”, sanoin urokselle ja komensin sen odottamaan, kun avasin ovea raapivalle Sindille lopultakin oven kiellettyäni sitä ensin raapimasta. Pentu ei sen sijaan odottanut ovella, vaan syöksähti heti terassille ja odotti kärsimättömänä, kunnes suljin oven ja menin sen kanssa portaat alas terassin eteen. Yhtään pidemmälle pentu ei enää jaksanut, vaan se kyykistyi pissalle suoraan Ushman lumen alle hautautuneen kukkapenkin päälle.
”Sindi!” parkaisin turhautuneena, vaikka en voinutkaan kauheasti moittia pentua siitä. Sillä oli pissahätä ja kuten itse näin, kovakin sellainen. Annoin sen siis vain tehdä kerrankin tarpeensa loppuun asti ja palasin heti sisään irrottaen ainoastaan hihnan Sindin pannasta, mutta jättäen pannan pennulle kaulaan.

Seuraavaksi suuntasin keittiöön ja otin siellä kaapista molempien koirieni ruokakupit, jotka täytin vain raksuilla. Sindin raksuja liotin hetken aikaa veteen laittaessani koirille myös vettä toisiin kuppeihin.
”Istu”, komensin koiria ottaessani lopulta ruokakupit käteen. Molemmat istuivat, Sindi tietystikin lähinnä isänsä esimerkistä.
”Odota”, komensin koiria ja laskin kuppeja hitaasti alaspäin. Sindi tietysti nousi heti ylös ja yritti syöksyä kupillensa, kun se oli riittävän matalalla.
”Ei, Sindi! Ei”, toruin pentua ja vedin salamavauhtia molemmat ruokakupit ylös, pois pennun ulottuvilta. Reno vilkaisi pentua pettyneenä ja murahti hiljaa, vaikka sillä tuskin oli mitään vaikutusta. Renolla oli kova nälkä ja varmasti oli Sindilläkin, mutta pentu ei yhtään ymmärtänyt, miksi muka piti odottaa ennen kuin sai syödä.
”Istu”, komensin uudelleen ja odotin, että molemmat istuivat.
”Odota. Sindi myös, odota”, komensin koiria ja aloin laskea kuppeja alas. Tällä kertaa Sindi onneksi jo odottikin, joten sain laskettua kupit jo toisella yrittämällä kokonaan alas. Onneksi minulla oli Reno apunani, pentu kun luotti sokeasti isänsä esimerkkiin ja tajusi melko nopeasti matkia urosta, jotta kaikki sujuisi paremmin.
”Ole hyvä”, sanoin koirille antaen niiden jo syödä, kun laskin vielä vesikupit lattialle.

Kun koirat olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, eli Reno koko annoksensa ja Sindi noin kolme neljäsosaa ruuastaan, nostin kupit vain pois lattialta muiden haitasta ja komensin koirat eteiseen. Minun täytyisi kyllä tiskata nuo astiat, mutta en tekisi sitä nyt, ettei Sindille sattuisi taas vahinkoa sisällä. Pujotin hihnan jälleen vaivatta Sindin pantaan, sillä nyt se pysyi hieman paremmin paikallaan. Sillä ei ollut vielä ihan niin kova hätä, kun se oli juuri hetki sitten käynyt ulkona. Renolla sen sijaan taisi olla, sillä se ei olisi sitten taas millään malttanut odottaa, että sain sen kytkettyä hihnaansa kiinni ja vaatteet puettua päälleni. Se kävi vähän väliä tönimässä minua ja ovea kuonollaan, raapien ovea muutamaan kertaan.
”Reno, ei. Tuhma poika, odota nyt”, komentelin urosta, kunnes olimme lopultakin valmiita. Nappasin hihnat jälleen kerran käteeni ja päästin koirat ovesta ulos. Sindi alkoi heti terassilta alas päästyämme nuuskia maata etsien kaiketi sopivaa paikkaa tarpeiden tekoon.
”Ei, Sindi. Ei vielä, odota”, komensin pentua ja nykäisin hellästi hihnasta, jotta sain sen jatkamaan matkaa. Hieman hämmentyneenä pentu kuitenkin totteli ja odotti, kunnes pääsimme portin ulkopuolelle, jonka jälkeen sen oli kuitenkin jo päästävä hätäänsä helpottamaan. Samoin oli Renonkin, joka oli todella levoton aina siihen asti, että sai rakkonsa tyhjennettyä.
”Hyvä Sindi, hyvä Reno. Hienosti jaksoitte odottaa, tosi reippaita olette. Hyvä, hienosti”, kehuin koiria osoittaakseni lähinnä Sindille, mikä oli oikea tapa toimia. Reno osasi tämän varmasti jo, mutten halunnut jättää sitäkään täysin ilman kehuja, ettei se kokisi tulleensa syrjäytetyksi.

Kävin koirien kanssa lyhykäisellä iltalenkillä, jotta kumpikin sai tarpeensa tehtyä ja kulutettua hieman ylimääräistä energiaa kävelyyn. Sindikin malttoi nyt jo hieman paremmin jättää pantansa rauhaan eikä rapannut sitä ihan koko aikaa, eikä se myöskään enää niin usein rynninyt kesken kaiken edellemme. Kennelille palattuamme päästin vain koirat hihnoistaan irti ja irrotin niiltä pannat laittaen ne telineisiin niiden nimillä varustetuille paikoille. Sen jälkeen sanoin pikaisesti heipat koirille, jotka olivat jääneet eteiseen seuraamaan toimiani. Koirat varmasti suuntasivat heti nukkumaan pitkän päivän jälkeen, kun astuin ulos eteisestä ja suljin oven väliltämme.

Loppu! <3

Vastaus:

Voi ei, ikävää kun jouduit kohtaamaan Lunan tuossa tilassa. Vieroitus Sindistä on sille kyllä hyväksi, mutta ainahan se on aluksi vähän tommoista... Hyvä kun veit koirat heti aluksi ulos, vaikka Sindille ehti pikku vahinko jo sattuakin. Pennun tulee kuitenkin ulkoilla paljon, että se oppii sisäsiistiksi :) Susta oli kyllä paljon apua kun siivosit kuitenkin Sindin jäljet heti, ruokit koiratkin ja ulkoilutit ne moneen kertaan ^^ Hyvä myös, että harjoittelit Sindin kanssa jo heti alkuunsa noita yleisimpiä käskyjä, mitä käytät Renonkin kanssa päivittäin. Saat tästä 30€
- U

Nimi: Ellie

27.01.2018 22:58
4.

Viime viikolla hengitin tähtitaivasta tuntien nousevani hiljalleen sen mukaan. Tumma avaruus pyöritteli minua tyhjyydessään. Tuijotin valkeaa seinää mustine mörköineen, huusin metsään odottaen jonkun vastaavan. Kukaan ei tehnyt niin, ja tekemäni jäljet lumeen haipuivat pois kuin eivät koskaan olisi siihen painautuneetkaan. Avaruus palautti minut maan pinnalle ja möröt katosivat seinältä.
Toissapäivänä päätin alkaa olla puhumatta ihmisille, nähdäkseni olinko todella lakannut jo olemasta, huomioisiko yksikään minua edes täydessä hiljaisuudessa. Tämä oli taas niitä huonoja jaksoja. Onneksi huonon jälkeen tulee aina hyvää. Sateen jälkeen paistaa aurinko ja synkän talven jälkeen koittaa kevät. Kuten syntymän jälkeen aikanaan koittaa kuolema.

Katsoin kuinka tummapiirteinen bordercollie temmelsi vapaana puuterilumessa. Välillä heittelin sille keppejä, joita se ei kuitenkaan osannut vielä tuoda takaisin. Kylmyys ei näyttänyt häiritsevän sitä, mutta itse olin paleltua kuoliaaksi. Pakkasasteet olivat nimittäin nousseet huimasti viikon aikana, eikä minulla ollut taaskaan tarpeeksi päällä.
”Leo! Tuo se keppi tänne!” Komensin. Pyyntö meni jälleen kerran kuin kuuroille korville.
”Leo tänne!” Huudahdin kovemmin ja määrätietoisemmin. Tällä kertaa pentu kuitenkin tuli luokseni, tietenkin ilman keppiä.
”Senkin höpsö. Sun piti tuoda se keppi. Niin Leo, keppi”, naurahdin ja rapsutin tätä korvan takaa. Kiinnitin lainahihnan pennun pantaan ja lähdin johdattelemaan meitä takaisin kennelille, koska aurinko alkoi muutenkin jo laskea.

Kennelille saavuttuamme tajusin Leon olevan kauttaaltaan lumessa, joka parasta aikaa suli sen turkkiin. Kuivasin pojan erittäin huolellisesti, koska tiesin ettei Ushma pitänyt siitä jos koirat tulisivat märkinä sisälle.
”Maistuisiko ruoka?” Kysyin koiralta, joka valpastui oitis. Se tapitti minua upeilla, kirkkailla silmillään ja heilautteli häntäänsä kärsimättömästi, mutta hieman väsyneesti. Pitkä lenkki ja riehuminen lumessa oli uuvuttanut nuoren uroksen. Metsiköstä se oli myös ilmeisesti hankkinut itselleen sudennälän. Kävelin keittiöön ja kaivoin kaapista kaksi lainakuppia. Toiseen laitoin vettä ja laskin sen maahan. Leo litki tyytyväisenä vettä, minkä aikana laitoin toiseen kuppiin raksuja ja tilkan vettä.
”Leo istu. Hienosti, odota. Joo hyvin odotat”, puhuin pennulle ja laskin kupin alustalle jalkojeni juureen.
”Saa mennä!” Huudahdin ja samassa koira ryntäsi kupille ja alkoi syömään ruokaansa.
Leon syötyä tiskasin molemmat kupit ja laitoin ne kaappiin odottamaan. Tein matkaani olohuoneen sohville. Leo tietenkin seurasi minua ja istahti lattialle sohvan viereen. Tämän kerran annoin sille kuitenkin luvan tulla kanssani sohvalle.

Rakastin istua kennelin sohvilla Leon kanssa, koska silloin ei ollut kiire mihinkään. Upotin sormeni Leon vielä vähä vähän märkään turkkiin ja uppouduin omiin ajatuksiini. Ensi viikolla alkaisi koeviikko. Se tarkoittaisi siis sitä, että kennel olisi seuraavan viikon hieman taka-alalla. Koulu kuitenkin oli ”ykkösharrastukseni”, jos sitä siksi voisi kutsua. Aikalailla pakkopullaa se kuitenkin oli. Mietiskelyni aikana huomasin pennun nukahtaneen syliini. Sen lämmin keho kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa. Vaikka olinkin hoitanut poikaa vasta muutaman viikon ajan, saatoin silti nähdä Leon kasvaneen. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Kaivoin puhelimeni farkkujeni takataskusta. Kello näytti kahdeksaa. Vaikka olikin perjantai, minun oli pian lähdettävä kotia kohti. Busseja nimittäin kulki täällä päin vain kerran tunnissa, joten jos halusin olla kotona ennen puoltaa yötä oli lähdettävä tunnin sisään.
”Leo”, kuiskasin lempeästi koiralle. Nuori uros säpsähti heti hereille ja käänsi katseensa valppaasti minua kohti. Se ehti nuolla kasvojani muutamaan otteeseen ennen kuin sain työnnettyä sen pois.
”Kuule, minun pitää nyt lähteä. Aivan, täytyy mennä kotiin”, sanoin ja katsoin kuinka koira käänsi päätään vinoon ja tapitti minua silmillään. Se olisi ilmeisesti halunnut mennä lenkille, leikkiä pallolla tai muuta hauskaa. Nousin sohvalta ja johdatin koiran sen omaan huoneesen.
”Nähdään Leo! Mä tuun heti huomenna”, sanoin ja lähdin eteiseen.
Puin takkini päälle ja laitoin kengät jalkaan. Katseeni osui ikkunassa olevaan mittariin, joka kertoi ulkoilman lämpötilan.
”Miinus 20 astetta”, kuiskasin itselleni hieman huolissaan. Miten ihmeessä pärjäisin bussipysäkille asti? Ulkona vielä kaiken lisäksi tuuli ja satoi lunta oikein urakalla. Sepä siis vasta ihanne sää! Bussin tuloon oli kuitenkin vain kymmenisen minuuttia, joten oli lähdettävä ulos tuohon hyiseen ilmaan tai en ehtisi bussiin. Avasin oven ja lähdin myrskyyn.

Matkani bussipysäkille tein miltei täysin muistikuvieni varassa, koska siinä lumimyräkässä ei kyllä nähnyt eteensä metriä enempää, vaikka tiellä olikin katuvaloja. Ollessani maksimissaan kahdenkymmenen metrin etäisyydessä pysäkiltä näin pienen valopilkun myräkässä. Valopilkku suureni suuremistaan ja ennen kuin ehdin edes kunnolla tajuta, oli se muuttunut bussiksi ja ajanut suoraan ohitseni.
”Ei, bussi!” parahdin ja etsin puhelimeni takin taskusta. Kello näytti puoli yhdeksää, joten bussi oli tullut viitisen minuuttia etuajoissa. Kävelin pysäkille ja katsahdin pysäkkiaikataulua. Seuraavaan bussiin olisi vielä tunti ja siinä ajassa ehtisin jäätyä kuoliaaksi. Ei siis auttanut muu kuin mennä takaisin Sateenkaaritaivaaseen. Käännyin oitis ympäri ja otin suuria askeleita kohti kenneliä, koska olin jo umpijäässä.

Koputin kennelin ovea ja jouduin odottamaan melko kauan, ennen kuin ovi avattiin.
”Taivaan tähden Ellie, mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Etkö sä juuri lähtenyt?” Ushma kysyi hivenen huolestuneella sävyllä, mutta päästi minut kuitenkin sisälle.
”Mun bussi ajoi pysäkille liian aikaisin. Voinko odottaa täällä seuraavaan?” Kysyin ja riisuin takin Ushman nyökättyä.
”Tottakai voit. Niitähän kulkee vain tunnin tai parin välein. Oikeastaan, mun puolesta voit jäädä yöksi jos se vaan on sun vanhemmille ok. Olisi kivaa jos täällä olis seuraa ihmismuodossa ihan vaihteeks”, hän sanoi ja hymyili lempeästi. Nyökkäsin vastaukseksi ja ripustin takkini naulaan. Parasta seuraa minä en kyllä olisi, mutta voisinhan minä yrittää kun Ushma kerta tarjosi paikkaa yöksi. Laitoin äitille hyvin yksinkertaisen viestin, joka sisälsi hieman valhetta, jottei hän laittaisi lisäkysymyksiä. Viesti meni kutakuinkin näin: ”Jään kennelille yöksi, koska bussit ei kulje myrskyn takia. Ellie”
”Olin juuri lähössä jo parin koiran kanssa iltalenkille. Voit viedä Leon lenkille vaikka vähän myöhemmin kuin yleensä, koska tulit just tuolta ulkoota niin olis hyvä jos et ihan heti menis tonne hyytävään ilmaan taas”, Ushma sanoi ja käväisi hakemassa viitisen koiraa, joista yhtäkään en tunnistanut nimeltään. Kaikki olivat kuitenkin huomattavasti vanhempia kuin Leo. Samassa tajusin käydä hakemassa pojan.

Avasin huoneen viisi oven ja näin heti Leon joka makasi kerällä omalla paikallaan.
”Leo”, kutsuin koiraa, joka valpastui heti tutun äänen kuullessaan. Se nosti kuononsa maasta ja riemastui heti nähdessään minut.
”Tule tänne”, sanoin ja aikailematta bordercollie kipitti luokseni. Nyt voisi olla hyvä aika opettaa koiralle uutta temppua, joka on jo pitkään ollut mietinnässäni. Nappasin mukaani yhden narulelun ja suuntasin olohuoneeseen. Istahdin lattialle ja Leo seurasi silmä kovana jokaista liikettäni. Heiluttelin kädessäni sinistä punottua narulelua ja selitin:
”Noniin Leo, nyt leikitään uutta leikkiä. Tää leikki on nimeltään nouda. Sun tarkotus on hakea tää lelu ja tuoda se sit mulle. Helppoo, eikö vain?”
Koira kallisti päätään ja heilutti häntäänsä kärsimättömästi. Tiesin, ettei se ollut ymmärtänyt juurikaan mitään äsköisestä puheestani.
”Nouda”, komensin ja heitin lelun pienen matkan päähän. Noutamisen ensimmäinen vaihe eli lelun luokse meneminen sujui oikein hyvin, mutta toinen osa eli lelun tuominen ei niinkään.
”Leo tuo lelu tänne”, huudahdin, mutta en saanut vastausta pyyntööni. Leo katsoi minua hölmistyneenä, koska se ei ilmeisesti voinut ymmärtää miksi haluan heittää sille lelun ja miksi hänen pitäisi tuoda se takaisin jotta voisin heittää sen uudestaan. Pitkän kutsumisen jälkeen Leo kuitenkin toi lelun luokseni. Tartuin siitä kiinni ja leikin sen kanssa sillä hetken.
”Kiitos”, sanoin ja lopetin lelusta vetämisen. Leo koitti vielä vetää minua takaisin leikkiin, mutta halusin sen päästävän irti lelusta.
”Kiitos Leo”, toistin uudestaan ja odotin koiran päästävän lelusta irti. Kesti melko kauan, mutta lopulta koira kyllästyi kiinni pitämisestä ja päästi irti. ”Hieno poika Leo!”
Toistin tätä muutamaan otteeseen ja olin iloinen, kun huomasin koiran tajunneen leikin jujun. Ja voisinpa jopa väittää Leon pitävänkin siitä leikistä. Käskyjen oppiminen leikin kautta oli selvästi koiralle helpompaa. Noutamista ja irti päästämistä täytyi kuitenkin vielä harjoitella rutkasti. Heittelin lelua sille vielä viitisen kertaa, kunnes huomasin sen keskittymisen alkavan herpaantua. Ushma ja vanhemmat koirat olivat nimittäin tulleet lenkiltä.
”Kuules poika, kello lähenee kymmentä. Miten olis jos mekin tästä mentäisiin lenkille?” Kysyin Leolta, joka innostui kuullessaan sanan lenkki. Taidettiin molemmat olla jo vähän kyllästyneitä tohon leikkiin ja muutenkin Leon ikäiset koirat kannattaisi viedä ulos pitkien leikkien jälkeen.

Eteisessä laitoin koiran päälle pannan ja takin, koska ulkona tuuli vielä melko paljon. Itsellenikin laitoin takin päälle ja kengät jalkaan. Mittari näytti edelleen -20 astetta, ja se sai minut katumaan syvästi kevyttä takkivalintaani. Leo liikahteli lattialla levottomasti odotus-käskyn alaisena. Avasin oven ja annoin koiralle vapautuksen, jolloin se lähti heti ulos. Vaikka sillä olikin hätä, oli se oppinut, että ulos pääsisi nopeammin jos tottelisi kunnolla. Metsässä olevaan puskaan se sitten helpotti hätäänsä. Itse lenkki ei ollut kovinkaan pitkä, koska Leo ei viihtynyt ulkona näin kylmässä. Pidin huolen, että se oli tehnyt kunnolla tarpeensa ja lähdimme sitten sisälle.

”Ai te tulitte jo”, Ushma sanoi ja kumartui rapsuttamaan Leoa.
”Joo, herra ei oikeen viihtynyt ulkosalla”, totesin ja riisuin bordercollielta takin.
”No tuolla on kyllä tosi kylmä. Ihme myrsky tänne rantautunut”, Ushma tuumasi. ”Tuossa suunnassa on sit tää hoitajien makuuhuone.”
Nyökkäsin ja lähdin oitis siihen suuntaan, koska väsymys alkoi jo painaa, vaikka kello ei ollut edes yksitoista. Nälkäkään minulla ei ollut, vaikka olin viimeksi syönyt illallista kotona. Leo kipitti tyytyväisesti perässäni, koska sitäkin taisi väsyttää. Tuskin Ushma ottaisi pahakseen jos Leo yöpyisi vierelläni.

Alussa puhuin, kuinka huonon jälkeen tulee aina hyvää. Asia ei kuitenkaan aina ole pommin varma. Sateen jälkeen ei aina paista aurinko, mutta talven jälkeen tulee ainakin vielä kevät. Sekin saattaa joskus muuttua, jos ilmasto menee tarpeaksi sekaisin. Mutta minulla on paljastus. Kaikki kuolevat aikanaan. Kukaan ei ole kuolematon. Muutama on sitä yrittänyt, mutta kukaan ei ole onnistunut. On siis pommin varmaa, että syntymän jälkeen tulet aikanaan kuolemaan.

Vastaus:

Mun mielestä on ihanaa, kun aloitat tarinasi aina eri tavalla kuin muut ja kirjoitat tollaisen kuvailevan aloituskappaleen ensin :) On myös kivaa, että lopussa saatat vielä käsitellä samaa asiaa kuin alussa, jolloin tulee ikään kuin sellainen ympyrä sulkeutuu -fiilis. Voi tuota Leoa, ei se taida vielä ihan ymmärtää noutoleikkien ideaa, mutta toivottavasti teillä oli silti hauskaa :D Voi ei, tosi ikävää kun tuossa säässä myöhästyit bussista! Onneksi kuitenkin päätit sitten lähteä takaisin kennelille etkä jäänyt ulos odottamaan, kun sulla oli niin vähän vaatettakin. Kennelillä tosiaan saa yöpyä niin halutessaan, joten kiva kun päätit sitten jäädä yöksikin ihan :) Oli hyvä idea opettaa Leolle vähän tuota noutamista, jos se siitä alkaisi vielä sujua. On kyllä kurja juttu tuo ihme äkkimyrsky joka tänne iski, mutta onneksi sait Leon silti käymään ulkona ennen nukkumaanmenoa. Saat tästä 22€
- U

Nimi: Marzima

27.01.2018 17:27
Saavuin kenneliin. En ollut käynyt kennelissä pitkään aikaan. Menin Iitun luo.
"Moi, Iitu!" Huusin Iitulle.
"Vuh Vuh!" Iitu oli innoissaan.
Otin Iitun pallon esiin, ja heitin sen Iitulle. Iitu juoksitten pallon luo.
*Ompa Iitu ihana* ajattelin.
Itkin onnesta, koska en ollut nähnyt Iitua vähään aikaan. Menin Iitun kanssa ulos. Hymyilin Iitulle.



Tulin puolen tunnin päästä tulin sisälle Iitun kanssa. Vein Iitun omaan paikkaansa. Koputin Usman toimiston oveen.
"Tuu vaa sisään! " Usma huusi.
"Moi Usma!" Sanoin kun tulin toimistoon.
"Mitä sä teet?"
"Töitähän minä" Usma sanoi.


Menin pian Iitun luo. Aloin silittelemään Iitua, ja pian nukahdimme. Usma oli tullut huoneeseen missä oli myös Iitun paikka.
"Marzima, Marzima?" Heräsin Usma herättelyyn.
"Mi-Mitä?" Ihmettelin.
Leikin hetken Iitun kanssa. Olin ollut kennelillä jo 4 tuntia. Lähdin kotiin.


//irl-elämän kiireet vie aikaa

Vastaus:

Tämä tarina oli tosi lyhyt eikä tässä ehtinyt tapahtua paljoa, joten ymmärtänet varmaan, etten voi antaa tästä paljoa rahaa :/ Hyvä kuitenkin, että kirjoitit edes tämän verran. Ehdit sentään vähän Iitun kanssa leikkiä ja ulkoilla, vaikka se sitten päättyikin nukahtamiseen, johon suurin osa ajastasikin taisi kulua. Saat tästä 5€
- U

Nimi: Katerina

14.01.2018 18:14
Tänään oli vihdoin ja viimein Renon ja Lunan pentujen luovutuspäivä, jota olin odottanut aina siitä saakka, kun olin kuullut pentuja olevan tulossa. Ushma oli pyytänyt minut mahdollisimman ajoissa kennelille, jotta voisin mennä halutessani hänen kanssaan seuraamaan muiden pentujen luovutusta uusiin koteihin ja voisin itse myös ottaa Sindin vastuulleni. Tietysti halusin käydä vielä sanomassa heipat pennuille, joten olin laittanut itselleni herätyksen aamuyhdeksäksi. Olin ainoastaan pukeutunut, laittanut hiukseni kiinni ja napannut keittiöstä omenan mukaan matkalle, jotta voisin syödä edes jotain. Kiiruhdin kennelille ja ensimmäisenä Ushman toimistoon, jossa nuori nainen istui työpöytänsä ääressä lomakepinon kanssa.
”Ai huomenta Katerina, sä tulitkin”, Ushma sanoi hymyillen ja nyökkäsin hänelle.
”Eihän pentuja oo vielä haettu?” kysyin häneltä muistamatta edes vastata hänen tervehdykseensä, mutta se ei tuntunut häntä haittaavan, päinvastoin. Hän vain naurahti leppoisasti ja ravisti päätään.
”Ei suinkaan. Hakijat ovat tulossa tuossa kymmenen maissa, eli puolen tunnin päästä. He tulevat ensin toimistooni täyttämään nämä viimeiset luovutuspaperit ja sitten pääsevät hakemaan pentunsa”, Ushma selitti ja nyökyttelin hänen puheensa tahdissa.
”Okei, pitääkö munkin täyttää tollainen?” kysyin häneltä uteliaana.
”Ei tarvitse, hoidan sen asian itse. Jos haluat, voit mennä jo vaikka pentuhuoneeseen ja yrittää saada Lunan ja pennut ulos, niin pienet jaksavat sitten paremmin matkustaa uusiin koteihin kun ei heti ole ulos hätä”, Ushma sanoi ja tein työtä käskettyä, kiiruhtaen heti ohjeet saatuani kohti pentuhuonetta.

Pennut olivatkin jo hereillä ja telmivät keskenään huoneessa Lunan vain makoillessa pentulaatikossa katsellen niitä. Pikkuiset huomasivat tuloni ensin ja kaikki neljä syöksyivät pentumaisesti haukahdellen luokseni nuuskimaan ja järsimään minua.
”Konsta, irti”, sanoin ainoalle urospennulle ja irrotin varovasti käsilläni pennun hampaat housujeni lahkeesta.
”Kuulkaahan kaverit, mennään ulos”, sanoin nauraen ja lähdin pentumeren lävitse kohti ulko-ovea neljän pennun lauma sekä Luna kannoillani. Avasin koirille oven ja päästin ne niille aidattuun tarhaan, jotta ne voisivat tehdä tarpeensa. Kaikilla olikin ilmeisesti kova hätä, kun ne niin kiireesti ulos päästyään ryhtyivät tarpeilleen kuka mihinkin. Sindi oli valmis ensimmäisenä ja tepsutteli luokseni häntä heiluen.
”No hei kulta, joko tuli valmista?” kysyin pennulta ja kumarruin rapsuttamaan sitä korvan takaa. Sindi nousi takatassuilleen laskien etutassunsa polvieni päälle ja yritti nuolla kasvojani pienellä, pehmeällä kielellään.
”Sindi, ei. Ei kasvoja”, toruin pentua ja työnsin sen hellästi alas, mutta se nousi saman tien uudelleen minua vasten ja yritti jatkaa touhujaan.
”Sindi, ei”, toruin pentua uudelleen, tällä kertaa työntämättä sitä kuitenkaan alas. Pentu ei välttämättä ymmärtänyt käskyn päälle, mutta päätteli äänensävystäni mitä siltä hain ja lakkasi nuolemasta minua, kiiruhtaen sitten härnäämään veljeään Konstaa.

Ulkoilutin pentuja vielä hetken, kunnes Ushma tuli tarhaan vievälle ulko-ovelle ilmoittamaan, että ensimmäinen auto oli juuri tullut. Niinpä otin koirat sisään ja odotin, kun Ushma lähti tekemään toimistohommia pennun varaajan kanssa. En vielä tiennyt, kuka sieltä tuli, joten otin kaikki pennut lähettyvilleni. Sindi makoili rauhallisesti sylissäni, samoin Lellen. Konsta istui vieressäni ja Cora toisella puolella ja yritin parhaani mukaan ehtiä silittelemään jokaista. Ei mennyt montaa minuuttia, kun ovi aukesi ja Ushma tuli nuoren tytön kanssa huoneeseen.
”Katerina, tässä on Minttu. Hän tuli hakemaan Lellenin”, Ushma esitteli minulle ja nousin ylös kättelemään tyttöä, vaikken oikeastaan edes tiennyt, miksi tein niin.
”Onko pentujen emo sun koira?” Minttu kysyi, mutta pudistin päätäni ja yritin hymyillä.
”Ei, mutta pentujen isä on. Ja yksi näistä pennuista on myös pian mun, Sindi nimittäin”, selitin Mintulle osoittaen omaa pentuani. Luna alkoi viimein tajuta myös tilanteen ja murisi hiljaa seisten pentujen rinnalla vihainen ilme kasvoillaan.
”Luna kulta, sun pitää nyt päästää sun pennut maailmalle. Ei ne voi ikuisesti pysyä täällä sun kanssa, vaikka varmasti sitä haluaisitkin”, Ushma sanoi ja meni rauhoittelemaan narttua. Hän antoi Lunan ensin rauhassa hyvästellä Lellenin ja antoi pennun sitten minulle, jotta sain vielä rapsutella sitä ja jättää sille hyvästit. Sen jälkeen suuntasin pentu sylissäni Mintun luokse ja annoin koiran hänelle.
”Kiitos paljon, lupaan pitää tästä pienestä hyvää huolta”, hän sanoi paijaillen pentua. Kun Mintun tuli aika poistua huoneesta ja Ushma lähti saattamaan häntä, Luna alkoi ulvoa ja vinkua hädissään ja syöksyi raapimaan huoneen ovea heti sen sulkeuduttua.
”Luna, ei! Rauhoitu”, huudahdin nartulle, kun se hyppi ovea vasten, raapi sitä, vinkui ja haukkui sekä välillä ulvahteli kovaan ääneen. Se oli aivan hermona, mutta olihan se ymmärrettävää, kun omia pentuja piti antaa pois.
”Luna, rauhoitu nyt. Rauhoitu”, sanoin koiralle ja menin sen luo. Istuin sen viereen oven eteen ja ojensin käteni sen nuuskittavaksi, jotta se ensinnäkin saisi muuta ajateltavaa ja toisekseen se ei yrittäisi purra, jos tietäisi minun aikovan koskea siihen.
”Hyvä tyttö, Luna. Ei mitään hätää”, sanoin koiralle ja aloin rapsuttaa sitä. Tunsin koiraa rapsuttaessani sen sykkeen, joka oli kiihtynyt todella korkeaksi tilanteen vuoksi. Luna suuntasi lopulta takaisin pentulaatikkoonsa kantaen ensin kaikki muut pennut sinne ja sulkien ne suojelukseensa, koska tiesi varmasti, että muutkin lähtisivät.

Ushma tuli hetken kuluttua huoneeseen toisen ihmisen kanssa, jonka hän esitteli Aaliaksi, Konstan hakijaksi. Luna alkoi jälleen metelöidä ja riekkua ympäri huonetta, mutta Ushma sai sen rauhoiteltua pakottaessaan sen hyvästelemään pentunsa. Kävimme läpi saman hyvästelykierroksen kuin Lellenin kohdalla ja sydämeni oli särkyä haikeudesta, kun kannoin Konstankin lopulta Aalian syliin. Luna näytti myös todella haikealta ja ulvoi sydäntäsärkevästi jälleen kerran, kun Ushma, Aalia ja pentu poistuivat. Pelkäsin, että se saisi pian sydänkohtauksen ja kuolisi järkytykseen, kun se oli niin kiihdyksissään. Yritin parhaani mukaan rauhoitella sitä ja vakuutella sille, että pennut olivat hyvissä käsissä. Lopulta tuli viimeisenkin hakijan vuoro, joka olikin Dee. Hän haki myös Coran ja viimeisenkin pennun lähdettyä Luna ei enää rauhoittunut ollenkaan, se vain ulvoi ja vaikersi pentulaatikossaan Sindin kanssa. Kun Ushma lopulta palasi huoneeseen, hän näytti heti siltä, että tiesi, mitä pitäisi tehdä.
”Jospa mä jään tänne nyt huolehtimaan Lunasta. Haluatko sä käydä vaikka jättämässä hyvästit Coralle, kun sun nyt pitää antaa se pois? Sun ei ehkä kannata vielä viedä Sindiä, annetaan Lunan rauhoittua ensin hetki ja sun pitää hoitaa se Coran luovutus alta pois”, Ushma sanoi, joten suuntasin haikeana kohti Coran huonetta.

Cora oli ykköshuoneessa leikkimässä Lennen ja Ticon kanssa, kun menin sinne. Se kuitenkin huomasi heti tuloni ja syöksyi häntä heiluen luokseni lelun kanssa siinä toivossa, että leikkisin sen kanssa. Se kuitenkin huomasi nopeasti, että en ollut tavanomaisen iloinen, vaan joku oli pielessä. Se pudotti lelun suustaan alkaen vinkua ja tökkiä minua pienellä kirsullaan, kunnes istuin lattialle ja nostin sen syliini.
”Kuule Cora, mulla on sulle ikäviä uutisia”, sanoin pennulle silittäen varovasti sen selkää. En ollut yhtään varautunut tähän, vaikka tiesin tilanteen vielä koittavan. Minusta tuntui, etten löytänyt sanoja suustani enkä tiennyt, miten voisin selittää pienelle pennulle ymmärrettävästi, että minun täytyi jättää se nyt.
”Mun pitää kertoa sulle, että mä en voi hoitaa sua enää jatkossa. Mä oon tosi pahoillani, mutta mä olin vaan väliaikaisesti sun hoitaja ja nyt on tullut se päivä, kun annan sut pois ja jätän sut odottamaan jotakuta muuta, joka voi pitää susta pysyvästi huolta”, selitin pennulle, joka vain kallisteli päätään ukisten hiljaa. Tunsin kuumien kyynelten polttelevan silmiäni ja vierivän lopulta kasvojani pitkin alaspäin, kun yritin hyvästellä Coraa.
”Oot mulle tosi rakas enkä haluais tehdä tätä, mutta mun on pakko. Anteeksi Cora, anna anteeksi… Mä en voi enää olla sun hoitaja”, sanoin surullisena pennulle, joka vain vinkui hiljaa sylissäni. Hautasin kasvoni sen pehmeään turkkiin ja halasin sitä huomaten, että Lenne ja Ticokin näyttivät tosi haikeilta ja vinkuivat ympärillämme hiljaa.

Kun olin hyvästellyt Coran, koitti vielä yksi vaikea hetki lisää. Minun täytyi lähteä huoneesta ilman, että Cora tulisi mukaani. En tiennyt, oliko pentu vieläkään ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Kun suuntasin huoneen ovelle, Cora yritti tietysti heti tulla mukaani.
”Ei, Cora. Sä et voi tulla mukaan”, sanoin pennulle, joka vain tuijotti minua hölmistyneenä. Tiesin, etten voisi sulkea huoneen ovea, koska koirien piti saada kulkea vapaana kennelissä. Luultavasti Cora siis seuraisi minua aina eteiseen saakka, jossa veisin Renon ja toivottavasti myös Sindinkin ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Suuntasin ensimmäisenä takaisin pentuhuoneelle, jossa minun täytyi jättää Cora ulkopuolelle ja saatoin kuulla sen sydäntäsärkevät ulvaisut oven takaa. Ushma istui edelleen pentuhuoneen lattialla silittelemässä Lunaa, joka näytti lopultakin nukkuvan.
”Hei… Tulin kysymään, voinko viedä Sindin Renon kanssa ulos”, kysyin Ushmalta, joka nyökkäsi hiljaa ja nosti Sindin varovasti pois pentulaatikosta.
”Taidan pysyä täällä nyt hetken, koska jos Luna herää ja huomaa Sindin olevan poissa, se todennäköisesti hermostuu taas. En viitsi jättää sitä yksin, ettei se tee mitään typeryyksiä”, Ushma sanoi ja nyökkäsin hänelle napaten Sindin syliini.
”Me mennään ihan vaan tohon pihalle, kun Sindi on niin pieni vielä, etten viitsi sitä heti lenkille viedä. Tää on ollut sillekin jo ihan tarpeeksi raskas päivä, kun siskot ja veli lähti pois”, sanoin Ushmalle, joka vain nyökkäsi minulle.

Kävelin Sindi sylissäni hakemaan Renoa huoneestaan ja uros alkoi saman tien kiehnätä uteliaana jaloissani nähdessään, että sylissäni oli uusi koira. Suuntasin eteiseen pukemaan ulkovaatteet päälleni, minkä jälkeen otin Sindin takaisin syliini ja käskin Renon seurata minua kodinhoitohuoneeseen, jossa päästin koiran ovesta ulos ja menin itse perässä laskien Sindin myös maahan.
”Reno, tässä on sun tyttäresi. Se on Sindi”, sanoin urokselle, joka ryhtyi heti nuuskimaan varovasti pienokaista. Sindikään ei näyttänyt yhtään pelokkaalta, vaan nuuski innoissaan Renoa ja yritti sen jälkeen vetää tätä korvista ja hännästä. Uros vain töytäisi pentua hellästi kuonollaan, jotta pieni irrottaisi otteensa siitä.
”Voi teitä, oottepa te sööttejä”, sanoin hymyillen ja ryhdyin ottamaan kaksikosta kuvia. Tavallaan minua harmitti, etten ollut koskaan vienyt Renoa tapaamaan muita pentuja. En tiennyt, oliko Ushmakaan tehnyt sitä, mutta olettaisin niin. Täytyi kai hänen huolehtia, että pentujen isäkin saisi tavata kaikki pentunsa ennen niiden luovutusta. Sindi ja Reno näyttivät todella onnellisilta yhdessä, ne ottivat toisensa hyvin vastaan ja leikkivät heti hangessa kuin parhaat kaverukset. Välillä ne kävivät tarpeillaankin ja lopulta Sindi alkoi väsyä, eikä jaksanut enää leikkiä.
”Noniin, eiköhän sitten mennä sisälle”, sanoin hymyillen ja otin Sindin syliini.
”Reno, seuraa”, kehotin urosta suunnaten takaisin takaovelle. Päästin koiran sisään ja riisuin kengät jalastani vieden ne eteiseen ja hakien sitten kodinhoitohuoneesta koirani, jotka olin jättänyt sinne sulattelemaan lumia tassuistaan. Suuntasin koirien kanssa olohuoneeseen ja istuin sohvalle Sindi sylissäni, antaen Renonkin tämän kerran tulla sohvalle viereemme. Se painoi päänsä syliini aivan Sindin iholle kiinni ja ryhtyi nukkumaan siinä samoin kuin pentu nukkui sylissäni.

Loppu! <3

Vastaus:

Voi sua, olitkin haukkana paikalla ton luovutuksen vuoksi. Hyvähän se toki on, niin sait hyvästellä kaikki pennut. Luna-parka oli varmaan kovilla ton luovutuksen takia, mutta ymmärtäähän sen, on se itsellekin aina vaikea paikka. Onneksi sillä oli koko ajan joko sut tai mut seurana, niin se ei jäänyt yksin tuskansa kanssa. Hyvä että muistit hyvästellä Corankin ja kävit esittelemässä Sindiä paremmin Renolle. Oon mä toki hyvänä kasvattajana antanut Renon nähdä pennut ennen luovutusta, mutta oisit säkin voinut siitä kirjoittaa, jos oisit muistanut. Saat tästä 22€
- U

Nimi: Katerina

09.01.2018 17:47

Joululoma oli hurahtanut ohi niin nopeasti, etten ollut ehtinyt sitä kunnolla tajutakaan. Tuntui, etten ollut ehtinyt vielä kunnolla edes lomailla, kun koulu jo jatkui. Tänään oli tiistai ja vuorossa olivat ensimmäiset agilitytreenit Renon kanssa joulutauon jälkeen. En ollut hirveän innoissani siitä, sillä tämä oli myös viimeinen viikko, jonka saisin viettää Coran kanssa. Jäljellä oli enää muutama päivä ennen kuin minun pitäisi antaa pieni paimenneito pois ja noutaa oma pieni bordercollieni Sindi tilalle. Olihan pieni bortsuvaavi aivan lumoava olento, mutta minun tulisi kyllä kova ikävä Coraa ja jos se sattuisikin saamaan pian uuden hoitajan, tuntuisi varmaan aluksi oudolta ja hieman haikealta nähdä se toisen ihmisen kanssa. Yksinäinen kyynel vierähti silmäkulmastani poskelle, mutta pyyhkäisin sen nopeasti pois lapasellani, ettei se ehtisi jäätyä pakkasessa kasvoilleni.

Jouduin kävelemään kennelille, koska en saanut vanhemmiltani kyytiä säästä huolimatta, heillä oli muuta menoa. Matka kuitenkin taittui yllättävän nopeasti, koska vietin sen suurimmaksi osaksi omissa ajatuksissani. Treenit alkaisivat neljältä ja kello oli nyt vasta kaksi, olin tullut aiemmin ehtiäkseni käydä katsomassa Sindiä. Ajattelin myös, että ottaisin Coran mukaan treeneihin tänään ja lauantainakin, koska ne olivat viimeiset mahdollisuudet siihen. Suuntasin kennelillä kuitenkin ensiksi pentuhuoneeseen, jossa olikin täysi tohina päällä. Pennut olivat nyt hieman yli neljän viikon ikäisiä ja ne osasivat jo kävellä ja hieman horjahdellen myös juoksennella, joskin ne kaatuilivat usein. Nytkin pentueen ainoa uros, Konsta, yritti kirmata sisaruksiaan karkuun ja muksahti kumoon vähän matkaa juoksenneltuaan. Luna seisoi keskellä huonetta murahdellen ja vinkuen hätäisenä kuin yrittäen saada kuria vauvoihin.
”No mutta, mitä ihmettä täällä tapahtuu?” naurahdin ovelta ja kyykistyin nostamaan Sindin syliini, kun se juuri sopivasti oli tepastellut jalkojeni juureen ja oli aikeissa tarttua housujeni lahkeisiin kiinni.
”Hei pikkuinen, ootpa sä kasvanut. Ootko sä villi tyttö, ootko? Kiusaatko sä täällä Konstaa, sun veljeä? Entäpä Lunaa, sun omaa äitiä? Kiusaatko, häh? Vai kiusaako vaan sun siskot?” kyselin pennulta, joka riemastui saadessaan huomiota ja yritti nuolla kasvojani pienellä pehmeällä kielellään.
”Luna”, sanoin nartulle, joka käänsi katseensa minuun ja näytti entistä hätäisemmältä nähdessään yhden pennuistaan sylissäni. Se alkoi murista kovaäänisesti ja katsoi minua silmät kiiluen, vaikka Sindi sylissäni ei näyttänyt vähääkään siltä, että olisi vaarassa tai haluaisi pois.
”Luna, rauhoitu. Sindi on mun tuleva hoitokoira, ymmärrätkö? Pidän siitä huolta, en satuta. Haluaisin nyt viedä sen ulos”, ilmoitin Lunalle lähtien kävelemään kohti huoneen toisessa päässä olevaa ulko-ovea. Luna tuijotti minua, mutta ei tehnyt mitään, toisin kuin pennut. Muut kolme pentua jolkottivat perässäni yrittäen haukahdella pentumaisesti, nekin taisivat haluta käydä ulkona. En tiennyt, oliko minulla lupa tehdä tätä, mutta ehkä olisi parempi viedä pennut tarpeilleen ulos kuin antaa niiden pissailla ympäri lattioita.
”Luna, tuu säkin”, kutsuin narttua ja avasin ulko-oven päästäen ensin muut pennut ulos aidattuun tarhaan ja laskien sitten Sindinkin maahan. Pikkuinen pysähtyi heti vain muutaman pennunaskeleen päähän paikasta, johon sen laskin ja kyykistyi pissalle. Muutkin pennut tekivät parhaillaan tarpeitaan, joten oli ollut hyvä idea tuoda ne ulos, muuten nuo lätäköt olisivat pian lattialla.

Annoin pentujen hetken aikaa kirmailla ulkona lumihangessa telmien toistensa ja Lunan kanssa, kunnes ne alkoivat väsyä. Nostin Sindin jälleen syliini ja suukotin sitä, avaten sitten oven ja päästäen koiralauman sisälle. Sindin kannoin sylissäni aina pentulaatikolle asti, jossa se alkoi hanakasti imeä emonsa nisää nälissään muiden sisarusten tavoin ja taisi pian nukahtaakin siihen. Otin Lunasta ja pennuista kännykälläni kuvan ja jätin ne sitten rauhaan, jotta ehtisin lähteä ajoissa treeneihin, matkanteko kun olisi kuitenkin Coran kanssa hitaampaa sen ollessa vielä nuori ja hieman hontelo. Renon kanssa hallille käveleminen sujui aina hyvin, mutta Cora oli eri maata, se kun oli kuitenkin vielä pentu.

Hain molemmat koirat pikaisesti huoneistaan eikä niillä ollut asiaan paljoa vastalauseita esitettävänä, kummallakin taisi olla jo ulos hätä. Ainakin Cora pyöri ja vääntelehti levottomana eteisessä koko ajan yrittäessäni laittaa sille ja Renolle pantoja ja hihnoja, eikä uroskaan ollut rauhallisimmasta päästä. Yritin siksi olla nopea pukiessani itseäni, mutta juuri kun olin valmiina menemään ulos, Coran rakko petti. Se ei jaksanut pidättää kauempaa, vaan kyykistyi tarpeilleen eteisen matolle ja pissasi siihen.
”Cora!” parkaisin avuttomana ja vilkaisin Renoa, joka nähdessään pennun pissaavan alkoi itsekin vääntelehtiä levottomana ja töniä ulko-ovea. Nyt oli jo kiire, uroskin pissaisi varmasti pian sisälle, jos en veisi sitä ulos. Matto täytyisi kuitenkin siivota ennen sitä, muuten se alkaisi haista.
”Tarvitsetko sä apua?” kuulin tytön äänen etäämmältä ja käännyin katsomaan eteisestä kennelin sisätiloihin päin, kohdistaen katseeni uuteen Jolene-nimiseen tyttöön.
”Öh, tuota… Joo. Mun pitäisi päästä lähtemään Renon agilitytreeneihin, mutta Cora pissasi lattialle enkä millään ehtisi siivota sitä nyt, kun Renollakin on jo ulos hirveä hätä. Mä vaan mietin, josko--”, aloitin, mutten ehtinyt edes lopettaa lausetta, kun Jolene oli jo kadonnut keittiöön ja palasi pian talouspaperirullan kanssa maton luokse.
”Mee vaan, mä hoidan tän”, hän sanoi hymyillen, joten kiitin häntä ja päästin koirat lopultakin ulos. Reno ei olisi millään malttanut odottaa enää kauempaa, mutta jollain konstilla sain sen vietyä edes aidatun piha-alueen ulkopuolelle asti ennen kuin sen oli pakko päästä helpottamaan hätäänsä ja Corakin teki tarpeensa uudelleen.

Matka kenneliltä treenihallille oli jokseenkin vaivalloinen, kun mukanani oli nyt myös pentu. Välillä jouduin jopa kantamaan Coraa, etten myöhästyisi, kun se käveli minua ja Renoa hitaammin. Lopulta kuitenkin pääsin perille asti ja huomasin, että olin viimeinen, joka oli paikalla. Joel ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, vaan kirjasi nimeni ylös listaan ja tuli iloisena rapsuttelemaan Coraa, jonka hän nosti syliinsäkin varta vasten tarjotakseen pennulle sylintäydeltä huomiota ja hellyyttä. Cora innostui siitä ja alkoi nuolla pojan kasvoja onnellisena, häntä heiluen puolelta toiselle. Näky oli kieltämättä suloinen ja sai minut herkistymään niin, että minun oli pakko kääntää katseeni muualle, etten alkaisi itkeä.
”Hyvä kun tulit, Katerina. Menkää vaan tuonne muiden seuraksi lämmittelemään, he voivat kertoa sulle mitä tehdä”, Joel neuvoi lyhyesti, kun ei malttanut päästää Coraa käsistään. En hennonnut sanoa hänelle mitään siitä, että pian pentu ei tulisi tänne enää, kertoisin sen joko myöhemmin tänään tai vasta lauantaina, jolloin kaikki voisivat hyvästellä sen. Tein työtä käskettyä ja suuntasin muiden luokse tyhjälle kentälle, jossa osa heitteli koirilleen palloa ja osa treenaili joitakin esteitä.
”Tänään me saatiin toteuttaa lämmittely vapaamuotoisesti joko leikin kautta tai sitten harjoitellen vaikeaksi koettuja esteitä. Alussa meidän tosin piti juosta koirien kanssa pari kierrosta kenttää ympäri, mutten tiedä, pitikö sun tehdä sitä”, Jenna selitti ensimmäisenä huomattuaan minun tulevan. Nyökkäsin hänelle ja kaivoin taskustani Renon tennispallon vetäytyen kauemmaksi muista ihmisistä ja koirista alkaen heitellä urokselle palloa.

Kun olimme suorittaneet alkulämmittelyn, Joel ohjasi meidät rakentamalleen radalle, joka koostui jo hyvin tutuiksi tulleista esteistä. Saimme ensin tutustua rataan ja suorittaa sen sitten omien koiriemme kanssa. Cora haukkua räksytti koko rataantutustumisen ajan kentän reunalla nähdessään, että kävelin rataa ympäri muiden ihmisten kanssa.
”Hiljaa, Cora! Ei hauku”, komensin narttua kauempaa ja ihme kyllä pikkupentu sulki suunsa. Kun oli aika mennä radalle, Joel lähetti minut ensin suorittamaan sitä ikään kuin hyvityksenä siitä, että olin miltei tullut myöhässä. Ei se minua haitannut, joten menin radalle ja irrotin Renolta hihnan heittäen sen syrjään. Kun sain aloitusluvan ja lähdin juoksemaan rataa Renon kanssa, Cora alkoi jälleen haukahdella ja vinkua ja saatoin aistia, kuinka se hyppi hihnansa päässä yrittäen päästä vapaaksi. Lopulta se taisi onnistuakin, sillä aivan radan loppupäässä viimeisten esteiden kohdalla ehdin nähdä vilauksen mustaa koiraa, kun se pyyhälsi eteemme niin, että Reno törmäsi siihen ja kompastui.
”Cora, ei! Hyi sua, tuhma tyttö. Ei noin”, toruin pentua napaten kiinni hihnasta, jonka solmu oli tainnut aueta pennun riuhtomisen yhteydessä. Nyin pennun mukanani kauemmaksi kentästä ja sidoin sen tiukemmin aitaan kiinni varmistaen, ettei se enää irtoaisi, vaikka pentu kuinka nykisi. Luojan kiitos Joel antoi minulle ja Renolle uuden mahdollisuuden, joten suuntasin kohti radan alkupäätä. Reno kuitenkin vain luimisteli korviaan ja mulkoili kiukkuisen oloisena Coraa suostumatta enää liikkumaan mihinkään.
”Mitäpä jos antaisit Renon hetken rauhoittua ja yritätte uudelleen sitten viimeisenä”, Joel ehdotti, joten kävin laittamassa Renon takaisin hihnaan ja talutin sen pois muiden tieltä.
”Ei hätää, Reno, ei se ole sun syytäsi. Cora oli tuhma tyttö, älä välitä siitä”, rauhoittelin urosta rapsutellen sitä samalla, kun keskityin katsomaan muiden suorituksia.

Kun muut olivat käyneet radalla, tuli uudelleen minun ja Renon vuoro. Uros oli onneksi jo rauhoittunut ja suostui jopa tulemaan radalle. Sain sen myös jälleen liikkeelle lähtöluvan saatuani eikä Corakaan tällä kertaa häirinnyt, kun poikaystäväni Elias oli oman vuoronsa jälkeen mennyt pitämään pienelle seuraa. Tällä kertaa minun ja Renonkin agilitysuoritus sujui hyvin alusta loppuun ja saimme onnistumisen, joka piristi varmasti kummankin mieltä.
”Hyvä te, hienosti meni! Sujuuhan se”, Joel kehui ja tuli taputtamaan Renoa ja laittoi sen puolestani hihnaan kiinni. Treenit loppuivatkin jo siihen, joten menin pakkaamaan tavaroita ja jätin Joelin huolehtimaan siksi aikaa Renosta, joka nautti parhaillaan nuorukaisen taputuksista ja rapsutuksista. Kun sain treenirepun pakattua, hain ensin Coran Eliaksen luota syliini ja menin sitten Joelin luokse.
”Mikä sut muuten sai tuomaan tän pienen tänne nyt?” Joel kysyi heti hänen luokseen päästyäni, mikä tuntui iskuna vyön alle. Olin toivonut, että voisin vielä vältellä tätä aihetta, mutta turhaan.
”No siis… Mun pitää kohta antaa Cora pois, nää alkaa olla mun viimeisiä päiviä sen kanssa. Halusin vielä tuoda sen tänne katsomaan treenejä ja nauttimaan teidän huomiosta, ja tekin saatte hyvästellä sen. Mutta ette vielä, koska otan Coran mukaan vielä lauantainakin”, selitin haikeana Joelille, joka silitti parhaillaan Coraa selästä. Hän nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja laskettuani pennun lattialle hän halasi minua. Kerroin hänelle vielä syyn, miksi minun piti Corasta luopua. Hän totesi vain, että ymmärsi kyllä surullisuuteni, vaikka tavallaan tämä oli iloinenkin asia, kun pääsisin seuraamaan vierestä oman pienen pennun kasvua. Annoin hänen vielä hetken aikaa silitellä Coraa ennen kuin lähdin takaisin kennelille.

Kennelillä suuntasin koirien kanssa keittiöön, jossa laitoin kummallekin vain ruokaa kuppiin ja vettä toiseen. Annoin koirille ruuat ja odotin, että ne saivat syötyä. Sen jälkeen tiskasin niiden kupit laittaen ne takaisin keittiön tiskikaappiin ja kävin viemässä koirat ulos tarhoihin. Kun lähdin sitten lopulta kävelemään kotiin, kyyneleet tulivat väkisinkin, vaikka kuinka yritin estää. Vaikka Sindi oli ihana pentu ja olin todella innoissani sen saamisesta vihdoin hoitooni, kun olin sitä jo kauan odottanut, Corasta luopuminen tuntui erittäin musertavalta. Saatoin vain toivoa, että se saisi pian ansaitsemansa hoitajan. Jonkun, joka tekisi kaikkensa vain ja ainoastaan sen puolesta ja pitäisi sitä silmäteränään, eikä koskaan hylkäisi sitä. Jonkun, joka ei kohtelisi koiraa väärin. Yksinkertaisesti vain jonkun, joka ei olisi kuten minä.

Loppu <3

Vastaus:

Ihanaa, pitkästä aikaa agilitytarina! Kiva idea ottaa Corakin treeneihin mukaan kun pian joudut sen antamaan pois. Ikävä tuo Coran vahinko sisällä, mutta eihän sille mitään voi, kun ei pennun pidätyskyky paras mahdollinen vielä ole. Onneksi Jolene oli haukkana paikalla ja ehti auttaa sua, niin et myöhästynyt treeneistä kuitenkaan ^^ Coralla taisi olla tänään sellainen huonompi huomionhakuisuuspäivä, kun aiheutti tuollaisen välikohtauksen treeneissäkin. Onneksi mitään pahempaa ei kuitenkaan kellekään sattunut ja loppua kohti kaikki sujui hyvin. Saat tästä 18€
- U

Nimi: Ellie

07.01.2018 17:10

3.

Istuin päiväpeitteeni päällä ja katsoin auringon nousua. Kuinka taivas maalautui ensin hailakan vaaleanpunaiseksi, jonka jälkeen eri värit tanssivat kauniissa tasapainossa taivaan kannella. Lempivärini oli oranssi. Ei sellainen kirkkaan oranssi, vaan juuri auringon nousun pehmeä oranssi.
Tämä kaunis hetki kesti vajaat puolisen tuntia, ja sen jälkeen taivas palautui normaaliksi, värit lakkasivat tanssimasta. Oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kuinka kaikki kaunis olisi yht'äkkiä vain unohtunut.

Yön aikana lunta oli satanut paksusti. Lumiaura ei ollut vielä ehtinyt meidän talomme kohdalle, joten oli ollut hyvä valinta ottaa pitkävartiset kengät aamulla. Tai oikeastaan se oli ollut äitini valinta. Minua itseäni ei voisi sen kummemmin kiinnostaa tulvisiko lumi kengistäni sisään vai ei. Olin kuitenkin äidin mieliksi suostunut pukemaan ne ylleni.
Myös kennelin alueella lunta oli ihan kiitettävästi. Koska saavuin paikalle noin 12 maissa, oli minulla mukavasti aikaa ennen viimeistä bussia, jolloin oli lähdettävä kotiin. Tarha oli vielä tähän aikaan tyhjillään, joten kävelin suoraan ovista sisälle. Kopistelin lumet kengistäni ja asetin ne siististi odottamaan.
”Ai hei Ellie! Mitä kuuluu?” Kuului Ushman ääni takaatani. Ushma oli yht’äkkiä ilmestynyt jostakin kuivauskaapin takaa enkä oikein ollut varautunut keskustelutuokioon, joten vastasin tosi tönkösti:
”Moi. Hyvää. Sinulle?”
Vastaus ”hyvää" oli päiväni ensimmäinen valhe. Toisaalta kukapa voisi vastata kysymykseen sanoin: ”Oikeastaan, kun tuli puheeksi, minun on paha olla. Elämä on menettänyt merkityksensä ja diipadaapa näin eteenpäin". Harvoinpa kysymykseen siis vastataan muuta kuin ”hyvää”. Ja tuskin ketään edes oikeasti kiinnostaa mitä toiselle kuuluu. Kysyvät vain, koska on kohteliasta. Kuten minäkin Ushmalta. Ja hän toivottavasti minulta.
Mietiskelyni aikana minulta oli hyvin valitettavasti mennyt ohi Ushman kuulumiset. Olen erittäin pahoillani, että satun olemaan tällainen. Jos puhuisin enemmän, voisin jopa keskittyä kuulemaan muitakin. Ei tarvisi puhua kilpaa omien ajatuksieni kanssa ja analysoida asioita jatkuvasti pääni sisällä.
”Lähden tästä Leon luokse”, totesin ja hymyilin hieman.
”Aivan, joo. Leo on huoneessa neljä muutaman muunkin koiran kanssa tuon käytävän perällä”, Ushma sanoi iloisesti ja viittoi käytävään.

Avasin oven, jossa koreili kirjain 5. Oven takaa paljastui Leo mukaan lukien muutama muu koira.
”Leo! Tänne poika. Aivan, joo, tänne”, komensin. Bordercollie ei kuitenkaan malttanut lopettaa leikkiä toisen bordercollien, Iitun kanssa.
”Moi, tulin hakemaan Iitua. Mä oon Marzima”, kuulin äänen takanani. Käännyin ympäri ja näin edessäni tytön, joka hymyili.
”Olen Ellie. Hoidan Leoa”, sanoin virnistäen.
”Ai, kiva. Noilla näyttää olevan hauskaa yhdessä”, Marzima sanoi ja kutsui pentua luokseen. Panin merkille, että Iitu totteli tyttöä paremmin kuin Leo minua.

”Leo, miltäs lenkki kuulostaisi?” Kysyin Marziman lähdettyä ja sain vastaukseksi iloisen haukahduksen ja hännän heilautuksen. Viime ulkoilusta olikin tainnut vierähtää tunti jos toinenkin, joten arvelin pennulla olevan hätä, vaikkei se sitä vielä näyttänytkään. Otin eteisestä lainahihnan ja kutsuin koiraa luokseni. Pentu kuitenkin pyöri villisti ympäri eteistä ja parhaillaan tutkiskeli lattialla olevia kenkiä.
”Halusitko lenkille vai et?” Kysyin hieman epätoivoisesti, koska en juurikaan jaksanut alkaa taistelemaan pennun kanssa. Kysymys näytti kuitenkin menneen kuuroille korville, koska muiden ihmisten kengät näyttivät edelleen kovin mielenkiintoisilta.
”Leo tänne”, komensin, mutta mitään oikeanlaista liikettä koirassa ei ollut tapahtunut. Sen sijaan oli pentu päättänyt napata yhden kengistä.
”Nyt Leo tänne, ihan heti. Ja jätä se kenkä rauhaan”, määräsin tiukasti ja samassa bordaripoika asteli luokseni. Se oli tainnut tajuta, ettei kenkien vieminen olut hyvä juttu,
”Tuhmasti Leo teit. Hyi sua, tuhma koira”, toruin sitä koittaen painottaa ääntäni. Viesti meni ilmeisesti perille, koska uros luimisti korvansa ja häntä katosi pitkälle koipiensa väliin. Siinä se sitten katseli surkeasti ylöspäin minuun.
”Istu Leo”, sanoin ja miltei samassa koira istahti maahan. Se oli selvästi ymmärtänyt tehneensä väärin ja yritti varmaankin parhaansa mukaan lepytellä.
”Odota”, komensin, vaikkei koiralla varmaankaan ollut mitään tietoa kyseisestä käskystä. Vahingossa se kuitenkin totteli käskyä, joten kehuin sitä hieman. Se oli virhe, koska samassa koira nousi ja vispasi häntäänsä.
”Ei Leo, istu. Odota”, sanoin ja katsoin koiraa, joka käänsi hölmistyneenä päätänsä. Se piiskasi hännällään lattiaa muutaman kerran. Kaivoin taskustani lainahihnan ja näytin sitä koiralle. Jälleen kerran Leo nousi ylös ja käveli luokseni.
”Ei, istu Leo. Hyvä, hienosti. Nyt odota. Upeaa.”
Tällä kertaa bordercollie kuitenkin istui kiltisti maassa. Kiinnitin hihnan klipsillä pantaan.
”Saa mennä”, sanoin ja hellästi nykäisin hihnaa, jotta koira tajusi nousta. Leo ryntäsi heti ovelle ja raapi sitä muutamaan otteeseen.
”Ei saa Leo, tuhma koira”, huudahdin oitis. Sillä taisi olla jo vähän kiire ulos tarpeilleen.
”Istu. Odota”, määräsin. Koira istui maahan, mutta vääntelehti hieman levottomasti. Nuoren koiran pidätyskyky oli vielä melkoisen huono ja se oli viimeksi päässyt ulos varmaankin aamulla. Avasin oven ja Leo onnistuneesti pysyi paikoillaan, vaikka hätäkin taisi olla kova. Astuin itse ensin ulos, jonka jälkeen nykäisin hihnasta sanoen: ”Saa mennä!”
Tumma koira pinkaisi ulos ovesta ja vetäisi hihnaa melkoisen kovasti.
”Leo ei! Tule tänne nyt!” Huudahdin ärtyneesti. En tietenkään halunnut sen pissaavan sisälle tai aivan oven luo, mutta jotain käytöstapoja sillä nyt oli oltava. Hinasin koiran lähelle itseäni ja kävelin sen kanssa portille. Päästyämme ulos portista Leo kipitti heti ensimmäisen puskan luo tarpeilleen.

Metsän sijaan lähdimme lenkille kohti järveä. Aurinko oli pikkuhiljaa laskemassa, mutta ulkona näki kuitenkin vielä. Koira kulki vierelläni melkoisen nätisti. Aina välillä jokin maassa oleva asia kiinnitti sen huomion ja se jäi jälkeen. Piakoin saavuimme järven rannalle. Lunta oli tasaisen paksu kerron jään päällä.
”Istu Leo”, kehotin ja sain vastaukseksi hieman vastahakoisen katseen. Koira kuitenkin istui vaikkei kylmä ilmeisesti tuntunut kovinkaan mukavalta sen pepussa, vaikka sillä karvaa ihan kiitettävästi olikin.
”Hyvä poika. Nyt odota”, sanoin ja hitaasti laskin hihnan maahan. Kävelin muutaman metrin päähän koirasta. Leo tapitti innoissaan minua ja piti silmällä jokaista liikettäni.
”Saa mennä! Hyvä Leo tule tänne”, huudahdin katsoen kuinka koira kirmasi luokseni.
”Hienosti Leo”, kehuin sitä ja rapsutin koiraa korvan takaa. Poika oli upeasti ottanut haltuun kaksi uutta käskyä, vaikka niitä täytyisikin vielä petrata paljon.
Poimin maasta kepin ja heitin sen koiralle. Poika innoissaan juoksi sen perässä, vaikkei tajunnut, että tarkoitus olisi ollut ottaa se kiinni. Maasta Leo sitten nappasi kepin suihinsa ja ryhtyi jyrsimään sitä. Lumen kylmyys ei ilmeisesti enää haitannut sitä.
”Tule tänne Leo! Ota se keppi mukaan!” Huusin ja sain vastaukseksi terävän haukahduksen sekä pään kallistuksen. Leo ei ilmeisesti ymmärtänyt leikin ideaa. Pyynnöstäni koira kuitenkin tuli luokseni, vaikka toisaalta keppi jäi kinokseen. Ehkä olisi viisaampaa opettaa noutamista vasta kun vanhat käskyt olisivat enemmän hallussa. Annoin koiran juosta hetkisen aikaa vapaana ennen kuin tartuin kiinni lumisesta hihnasta ja lähdin johdattamaan meitä takaisin kennelille.

Kennelin portilla meidät otti vastaan haukkuva koirakaarti. Leon häntä vispasi iloisesti ja tiesin, että jos avaisin portin lähtisi Leo oitis päin tarhoja.
”Leo kuules, istu. Hienosti, odota”, sanoin ja avasin portin salvan ”Saa mennä!”
Koira lähti päin aitauksia, mutta olin pistänyt hihnan kireälle. Niimpä sen matka koti muita koiria tyssäsi heti alkuun.
”Hei Leo, pysy vierellä. Niin, Vierellä”
Jotenkin onnistuin päästämään pennun sisätiloihin. Nappasin narikasta koiran pyyhkeen ja pyyhin sen kuivaksi.
”Sulla taitaa jo olla nälkä, eikö vain?” Kysyin ja ripustin takkini naulaan. Leo seurasi tarkasti liikkeitäni hieman kauempaa. Siinä se istui ihan rauhassa ja tuijotteli minua. Lenkki oli huomattavasti pidempi kuin edellinen, joten päättelin pennun väsyneen. Lähdin kohti keittiötä, mutta Leo jäi vielä eteiseen.

Kaadoin lainakuppiin raksuja ja sekoitin ne veteen. Vaihdoin myös vesikupin veden uudempaan.
”Leo tuuppa kattoon mitä mulla on sulle”, huudahdin. Pian keittiön kulmauksen takaa kurkkasi tuttu naama.
”Istu”, sanoin ja koira istahti heti lattialle häntä heiluen. Nälkä taisi olla kova ja ruoka varasti tuoksui herkulliselta.
”Hyvä poika Leo! Odota”, komensin laskien kupin juomakupin viereen. Ruokaa oli ilmeisesti vaikea vastustaa, koska käskyni oli unohtunut ja koira aloitti matkansa kupille.
”Ei Leo! Istu! Hienosti. Nyt odottaa, Leo, odottaa”, käskin uudestaan ja tällä kertaa poika kuuliaisesti istui paikallansa.
”Saa mennä”, hymähdin ja katsoin kuinka koira pinkaisi kupilleen ja alkoi hotkia raksuja kitaansa.

Lyhyeen ajan sisällä Leo oli oppinut luottamaan minuun todella hyvin. Tosin ei ollut tietoa johtuiko luottamus koiran nuoresta iästä ja tietämättömyydestä maailman vaaroja kohtaan, vai olinko luotettavaa sorttia. Olin kuitenkin myös itse oppinut lukemaan koiraa paremmin.
Niin äkisti kun meidän kahden välille olikin muodostunut eräänlainen tunneside, tiesin sen olevan vielä kovin hauras ja haavoittuvainen. Olin myös tietoinen siitä, että liian pitkä poissaolo saisi Leon unohtamaan minut.
Unohtamisesta puheen ollen, en pelkää unohtaa, pelkään unohdusta. Joitakin asioita on kuitenkin hyvä unohtaa, mutta jotkut muistot haluaisit pitää sisälläsi ikuisuuden.
Pelkään, että jonain päivänä tulee aika, jolloin minua ei muisteta. Tiedän kuitenkin, että unohdus on väistämätön asia. Tiedän, että tulee aika, jolloin ihmiset eivät muista kuka oli Mozart tai kuka oli Cleopatra. Tulee siis myös aika jolloin kukaan ei muista kuka minä olin.

// lisäisitkö odota ja saa mennä :3

Vastaus:

Hyvä kun olit heti Leon kanssa tomerana noiden käskyjen suhteen, eihän tommoinen hötkyily sovi, vaikka hätä olisikin kova. Eiköhän poika tuosta vielä käytöstapoja opi, ainakin se nyt jo pärjäsi tosi hienosti :3 Kiva että annoit sen olla lenkillä vapaanakin, tosin hihnan kanssa vielä niin on helpompi saada pentu kiinni jos se yrittää karkuun :) Jotenkin tykkäsin tosta sun lopetuksesta ja vikoista virkkeistä tosi paljon, se oli hyvin sanottu ja oikeastaan ihan tottakin. Lisään Leolle nuo käskyt, saat tästä 20€
- U

Nimi: Sinttu

01.01.2018 18:00
Herään aamulla ja huoneeni ikkunanverhojen välistä tuleva valo häikäisee silmiäni. Avaan silmäni varoen ja nousen sängystä. Tänään on uusivuosi. ihanaa nyt saa valvoa pitkään.
Laitoin vaattet päälle menin keittiöön ja soitin isälleni, että voisiko hän viedä minut kennelille. Hän oli jossain ystävänsä luona eikä voinut tulla. Eikun katsomaan bussi aikatauluja. Otin aamupalaa samalla kun etsin bussi aikatauluja.
”Apua!” huudahdan katsoessani bussi aikatauluja. Seuraava bussi joka lähtisi suoraan kennelille lähtee 10minuutin päästä.
Laitan puhelimen kiinni ja syön niin nopeasti kuin pystyn. Juoksen pesemään hampaani, jonka jälkeen juoksen laittamaan ulkovaatteita. Minulla on 5minuuttia aikaa. Nappaan avaimet käteeni ja juoksen pysäkille. Kun olen melkein pysäkillä nään bussin. Juoksen bussin takaa ja yritän ehtiä siihen, mutta se juuri lähtee eikä huomioi minua ollenkaan.
”Ei ole totta!” sanon vihaisesti ja turhautuneesti.
Jään istumaan bussipysäkille ja odotan seuraavaa bussia joka tulisi 30minuutin päästä. Katson puhelinta. Nostan katsettani ja nään bussin, joka menee suoraan kennelille.
”Miten?” katson bussia ihmeissäni.
Bussi pysähtyy kohdalleni ja nousen kyytiin. Kuski sanoo
”Anteeksi olen hieman myöhässä teknisten ongelmien vuoksi”
”Ei haittaa” Sanon kuskille hymyillen.
Menen istumaan ja kohta bussi onkin pysäkillä mihin minun pitää jäädä. Nousen bussista ja kiitän kuskia. Lähden kävelemään kohti kenneliä. Mietin samalla, että voisin käyttää Hugoa tuolla pellolla ja metsässä juoksuttamassa. Saisi pentukin liikuntaa ja saisi tutustua siihen paremmin.
Olen kennelin pihassa. Menen ovesta sisään ja jätän ulkovaatteeni eteiseen. sitten menen koputtamaan Ushman toimistion oveen. Kuulen kun Ushma sanoo, että saisin mennä sisään. Menen sisään ja ilmoitan, että tulin. Kysäisin, että missä talutus hihnat ovat ja pannat joita voisin Hugolla käyttää. Ushma selitti minulle selkeästi missä ne ovat. Sanoin kiitokset ja menen toimistosta pois sulkemalla oven perässäni.
Käyn hakemassa talutushihnan ja pannan. Menen huoneeseen 4. sillä Hugon häkki on siellä. Menen hugon häkin oven eteen ja Hugo tallustelee minua kohti. Menen häkkiin sisään ja nappaan Hugon syliini. Alan silittämään sitä ja se nuolee minua naamasta. alan silittämään Hugoa päästä ja se lopettaa nuolemisen. Tunnen kuinka Hugon häntä heiluu hulluna ilosta.
”Oletpa ihana. Onneksi sain alkaa hoitamaan näinkin ihanaa pentua” sanon hymyillen.
Lasken Hugon maahan ja laitan sille pannan. Se ensin ihmettelee hieman mitä tapahtuu, mutta sitten se on taas ihan normaali. Näytän Hugolle hihnaa ja se päättää ottaakkin sen suuhun. Se lähtee juoksemaan petinsä taakse piiloon. Käyn hakemassa sen ja nostan tuon pennun syliini samalla hieman nauraen. menen käkistä pois ja Hugo tiputtaa hihnan maahan. Nostan sen ja samalla Hugo hyppää sylistäni pois.
Annan pennun juosta vapaana, sillä tiedän, että se osaa tulla luokseni kun kutsun sitä. Menen eteiseen ja Hugo istuukin siellä jo jonkun kenkä suussaan. Menen Hugon luo ja otan kengän pois sen suusta. Ja laitoin omat kenkäni jalkaan. Hugo istui nätisti odottaen minua. Laitoin takkini ja samalla laitoin Hugolle hihnan kiinni pantaan. Hugo ei aluksi huomannut mitään. Menimme ulos. Kun menimme pois aidatulta alueelta, Hugo alkoi nuuhkimaan ilmaa ja maata. Sitten se lähti juoksemaan ja ihmetteli kun ei päässyt kauhean kauas. Se istahti maahan ja katsoi taakse minua kohti. Sitten Hugo nappasi hihnasta kiinni ja otti sen suuhunsa. Menin Hugon viereen ja sanoin sille hellästi, mutta samalla selkeästi.
”Ei” Hugo katsahti minua ja pudotti hihnan pätkän suustaan ja jatkoi matkaansa. Menimme metsään ja Hugo ei tuntunut enää tykkäävän ajatuksesta, että hän on kiinni. Sillä Hugo alkoi rimppuilemaan ja kävelystä ei tullut mitään.
”Tänne” käskin Hugon vierelleni ja pidin hihnaa hieman kireämmällä. Mietin, että päästäisin Hugon edessä olevalla pellolla irti. Mutta en voinut päästää Hugoa irti ennen kuin se olisi kunnolla. Sillä muuten se luulisi, että aina kun rimppuilee niin pääsee pois hihnasta. Aina kun Hugo alkoi temppuilemaan ja riehumaan. Sanoin sille ”Ei”. Hugo käveli lopulta ihan hyvin ja päätin päästää sen irti.
”Istu” sanoin ja napsautin lukon hihnasta auki ja annoin pennun juosta vapaana pellolla.
Hugo juoksenteli pellolla jonkun aikaa ja, sitten se löysi aivan jäätävän ison kepin. Hugo yritti tuoda sitä luokseni, mutta se oli niin painava ja iso, ettei pieni pentu jaksanut kantaa sitä pitkään. Sitten Hugo luovutti ja huusin sen luokseni. Hugo juoksi niin vauhdilla, että se kaatui kesken juoksemisen. Se kuitenkin nousi ylös ja tuli luokseni.
”Istu” sanoin ja tarkistin, että olihan pennulla kaikki hyvin. en laittanut viellä hihnaa sillä metsässä ei ollut ketään ja tielle olisi sen verran matkaa, että Hugo ei autokaan alle kerkeisi juosta ihan heti.
Kävelimme metsää pitkin kennelille päin ja pidin Hugoa kokomatkan näköetäisyydellä. Kun näin jo kennelille menevää tietä huusin Hugon luokseni.
”Hugo! Tänne!” Hugo juoksi luokseni ja nappasin pannasta kiinni. Laitoin hihnan pantaan ja kävelimme tielle. Hugo ei enää rimppuillut hihnassa sillä se oli aikas väsynyt. Menimme kennelin pihaan ja sitten sisään. Otin Hugolta eteisessä pannan ja hihnan irti. Otin itseltäni ulkovaatteet pois päältä ja vein hinan sekä pannan sinne mistä ne kävinkin. Otin Hugon syliini ja vein väsyneen pennun häkkiinsä. Laskin Hugon sen omalle pedille ja silittelin Hugoa viellä vähän aikaa. Hugo oli ihan väsynyt ja nukahti melkein heti. Nousin varovasti ja sanoin hiljaa
”Heippa rakas. Nähdään pian”
Lähdin Hugon häkistä sulkien oven perässä ja menin eteiseen. Laitoin ulkovaatteet ja lähdin bussi pysäkille. Bussi tulikin nopeasti ja nousin bussiin.

Vastaus:

Tämä tarina olikin jo hieman pidempi, plussaa siitä! :) Kappalejaoista haluaisin vaan sen verran sanoa, että selkeyttäisi, jos jättäisit kappaleiden väliin aina yhden kokonaan tyhjän rivin, vaikka ne näinkin kyllä toimivat. Tarinassa vaihtelivat aikamuodot hieman, mutta toisaalta se ei niin paljoa haitannut, kun tarinaa oli silti yllättävän helppo seurata :) Kiva idea mennä Hugon kanssa ulos johonkin, missä se sai edes hetken olla vapaana. Hyvä kun muistit, ettet päästä sitä irti ennen kuin se on nätisti, niin se ei ainakaan jatkossa yritä rimpuilemalla päästä vapaaksi. Ei-käskykin oli jo aktiivisessa käytössä, joten toivottavasti pentu senkin pian oppii :) Saat tästä tarinasta 13€, tämä olikin tän vuoden eka hoitotarina.
- U

Nimi: Marzima

30.12.2017 14:13
Oli joulukuun 28 päivä. Olin menossa Iitun luo. En saannut pyöräillä, koska oli liian liukasta. En tietenkään halunnut kävellä, joten menin bussilla. "Otitko bussi rahat?" äitini kysyi. "Joo, joo", sanoin. Pakkasin adidas reppuni. Siellä oli puhelin, matkalaturi, evästä minulle ja rahaa. "Moikka!" huusin. En kuullut vastausta. Joten lähdin vaan.


Saavuin pysäkille. Minua jännitti, koska leikkisin Iitun kanssa. Bussi hurautti pysäkille. Kapusin kyytiin. "Hei, rahat", kuljettaja oli käsi minua päin. "Ai, niin, joo", sekoilin, ja annoin rahat.


Matka kenneliin, oli kuin menisi vuoristoradassa. *Mitä jos olen tyhmä hoitaja* ajattelin. "Joo, en kyl oo", sanoin vahingossa äöneen. Olin aika edessä, joten kuljettaja kuuli tuon. "Anteeksi, häh". "Oliko asiaa". "Ei, ei mitään", sanoin nopeasti. Olin pysäkillä. Lähdin nopeasti pois. Avasin kennelin oven, ja riisuin ulkovaatteeni. "Hei!" sanoin. Mutta kukaan ei ollut vastassa. Näin oven, jossa luki toimisto. Koputin oveen, ja kuulin Ushman äänen, joka sanoi "Sisään!". Avasin oven. "Hei, taas", sanoin hiljaa. "Hei, mene vain Iitun luo. Menin Iitun luo. "Hei, Iitu, muistatko minut eiliseltä?" kysyin. Iitu yritti päästä häkistä pois. Nostin Iitun häkistä. "Mennäänkö ulos?" kysyin Iitulta. Iitu haukahti. Varmaan se halusi. "Sitten, kun minulla on panta ja hihna sinulle, niin käydään lenkillä!" sanoin mahtavasti. Menin Iitun kanssa ulos, Iitu halusi sisälle. "Iitu, Iitu", sanoin. Iitu tuli luokseni, mutta meni uudelleen oven eteen. Löysin pihalta purkin, ja piilotin sen alle tikun. "Iitu!" huusin ja osoitin purkkia. Iitu tuli, ja nuuski purkkia. Jos opettaisin sille etsi-pyynnön ylihuomenna, kun tulen uudestaan.




Iitu kaatoi purkin. "Hyvä, Iitu!" huudahdin. "Pian, opetan sinulle tuon pyydön". Vein Iitun vartin päästä sisälle. Laitoin Iitun häkkiin. Kävin vessassa, sanoin heipat Ushmalle ja Iitulle. Bussi vei minut pysäkille, ja kävelin kotiin.


//Varmaa lyhyt

Vastaus:

Kiva kun tulit taas hoitamaan Iitua :) Et taaskaan ollut sen kanssa kovin pitkään, mutta ehdit sentään vähän sen kanssa ulkona touhuta ja leikkiä. Saat tästä tarinasta 6€
- U

Nimi: Katerina

29.12.2017 18:00
Oli Tapaninpäivä ja kello lähenteli puoltapäivää. Olin onnistunut suostuttelemaan isäni heittämään minut kennelille, koska halusin käydä toivottamassa Ushmalle ja koirille, varsinkin omilleni, hyvää joulua. Minulla ei ollut lahjaa hoitokoirilleni, mutta Ushmalle olin ehtinyt hankkia jotain, koska se tuntui kohteliaalta. Kun isä pysäköi autonsa kadun varteen kennelin portin lähelle, hän kääntyi ensimmäistä kertaa koko matkan aikana katsomaan minua, hän kun keskittyi ajaessaan ainoastaan tiehen.
”Haen sut tästä sitten kolmelta, älä myöhästy”, hän ilmoitti ja kasvoilleni valahti saman tien pettynyt ilme, kun sain aikaa kennelillä vain kolmen tunnin verran.
”Mutta isä, mehän puhuttiin tästä! Tarvin enemmän aikaa”, yritin, mutta isä pudisti päätään ja kohotti kätensä ilmaan sen merkiksi, että nyt oli paras vaieta ja kuunnella häntä.
”Ei, kulta. Jos oot fiksu, osaat käyttää tänkin ajan hyödyksi. Sun pitää nyt vaan hyväksyä se, että äitisi ja minä haluamme viettää aikaa perheenä näin jouluna, kun mun pitää pian mennä taas takaisin töihin ja äiti jää Selinan kanssa yksin. Sä oot jo muutenkin niin paljon poissa, kun oot aina siellä kennelillä tai koulussa”, isä sanoi, enkä voinut kuin hyväksyä asian, koska se oli totta.
”Hyvä on, hyvä on. Mä lähen kolmelta ja voin vahtia Selinaa loppupäivän, mä lupaan. Onhan se sentään mun pikkusisko”, lupasin isälle, joka hymyili minulle lempeästi.
”Hyvä tyttö. Muista, että sen tytön kanssa pitää olla varovainen, kun se on vasta oppinut kävelemään ja on vain vähän yli vuoden--”, isä aloitti, mutta vaiensin hänet sanomalla, että pärjään kyllä pikkulapsen kanssa. Sen jälkeen isä uskalsi lopultakin päästää minut autosta sanottuaan, että ottaisi luultavasti siskon mukaan hakemaan minua, että äiti saisi hetken aikaa yksinään ja voisi valmistella päivällistämme, jouluruuat kun pitäisi taas laittaa tarjolle.

Päästyäni sisälle otin ensiksi suunnakseni Ushman toimiston, koska olisi järkevintä viedä hänen lahjansa ensin, etteivät koirat innostuisi luulemaan sen olevan niille ja tuhoaisi sitä. Tällä kertaa muistin jopa koputtaa toimiston oveen, mutten saanutkaan heti vastausta. Koputin uudelleen ja odotin hetken, kunnes kutsu sisään tuli lopultakin.
”Hei Ushma, häiritsenkö mä?” kysyin Ushmalta, joka näytti juuri siltä kuin hautautuisi töihin, vaikka oli pyhäpäivä.
”Hei Katerina, mulla on kyllä kädet täynnä töitä, mutta et häiritse, jos oot nopea”, hän sanoi viitaten työpöydällään oleviin paperipinoihin.
”Mitä noi on?” kysyin häneltä ja hän vain huokaisi syvään vaikuttaen epätoivoiselta.
”Laskuja vain, enimmäkseen. Ei siis sillä, että rahasta olisi puutetta, kyllä mä ne maksettua saan. Kenneli pyörii hyvin ja tuottoja on kisojen ja kasvatuksen myötä, mutta eräpäivät puskee päälle kun en oo ehtinyt hoitaa näitä aiemmin. Tässä on muunmuassa laskuja koirien rokotteista, jotka tilasin terveystarkastuksiin sekä lasku kennelin yhteistyökauppaan tilatuista tuotteista ja tänne toimitetuista koirien tarvikkeista, eikä siinä ees vielä kaikki”, Ushma selitti ja sai kennelarjen kuulostamaan kamalan työläältä, vaikka laskut olivat kyllä aika olennainen osa kaikkea elämää.
”Oli miten oli, et varmaan tullut siitä puhumaan. Mitä sulla on mielessä? Piilotteletko jotain selkäsi takana?” Ushma kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Ai mä? No siis… Ensinnäkin halusin tulla toivottamaan hyvää joulua tälleen vähän jälkikäteen, kun en aiemmin oo ehtinyt. Ja tämä tässä on joululahja sulle”, sanoin hymyillen ja vedin selkäni takaa esiin paketin, jota olin Ushmalta piilotellut.
”Voi ei, miten kilttiä! Ei sun ois tarvinnut”, hän henkäisi yllättyneenä, mutta hymyili.
”Ei niin, mutta mä halusin”, sanoin hymyillen ja laskin paketin pöydälle kehottaen Ushmaa avaamaan sen. Hän hymyili hetken minulle, mutta ryhtyi sitten avaamaan kaunista pakettiaan kiitellen minua ylitsevuotavan paljon.
”Voi Katerina, kiitos! Nää on ihania”, hän sanoi avattuaan lahjapaperin alta paljastuvan rasian, johon olin liittänyt useamman eri jutun. Rasiassa oli vaniljantuoksuista hajuvettä, jota Ushma suihkutti heti hihaansa testaten sen tuoksua. Lisäksi siellä oli ruusuntuoksuista vartalovoidetta ja hunajantuoksuinen ihosaippua. Kirsikkana kakun päällä oli vielä tilaustyönä hankkimani kaulakoru, jossa oli riipuksena kaksi erikokoista tassunjälkeä, pienempi ja isompi.
”Kiitos!” Ushma hihkaisi vielä kerran ja tuli pöydän toiselta puolelta halaamaan minua. Hymyilin hänelle ja vastasin, ettei kestä. Hän laittoi heti saamansa kaulakorun kaulaansa ja otti hajuveden käyttöön suihkuttamalla sitä hieman vaatteisiinsa. Olin iloinen, että hän piti lahjasta, mutten voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Ensinnäkään en halunnut häiritä häntä keskeyttämällä hänen työntekonsa ja toiseksi aikani kului koko ajan vähemmäksi, ja minun pitäisi ehtiä kertoa jouluntoivotukset Lunalle ja pennuille sekä omille hoitokoirilleni, joiden kanssa haluaisin ehtiä tehdä vielä jotain sen lisäksi.

Suuntasin ensimmäisenä pentuhuoneelle, jossa oletin Lunan ja sen kaksi ja puoli viikkoa vanhojen pentujen olevan, missä muuallakaan ne toistaiseksi olisivat. Koputin varovasti oveen, kuten Ushma oli viime kerralla neuvonut ja raotin ovea sen verran, että pääsin siitä sisälle. Pentulaatikossa makoileva narttu kohotti vaistomaisesti päätään ja katsoi minua pitkään varautuneena ja hieman epäröiden, kunnes tuntui muistavan, kuka olin.
”Hyvä tyttö, Luna, ihan rauhassa. Ei mitään hätää. Mä tässä vaan oon, Katerina”, sanoin nartulle rauhallisesti samalla, kun aloin ottaa askelia sitä kohti. Koira ei edes murissut, vaan antoi minun tulla luokseen ihan niin kuin vanhan tutun ja jopa rapsuttaa itseään, mutta pentujen suhteen se oli silti varautunut ja äännähteli levottomasti, jos yritin silittää pienokaisia.
”Hyvä on, Luna, hyvä on. Tahtosi on lakini, en koske pentuihin”, lupasin nartulle, sillä olin kuitenkin ehtinyt silittää oman pikku Sindini selkää ennen kuin Luna alkoi selvästi hermostua enemmän.
”Halusin vain tulla toivottamaan sulle ja pennuille hyvää joulua. Nyt on Tapaninpäivä, 26. joulukuuta. Onko se Ushma muistanut tuoda sulle edes joululahjaa?” puhuin koiralle, joka kallisteli päätään katsellen vuoroin minua ja pentuja.
”Ai niin, Luna, olet oikeassa. Paras mahdollinen joululahja sulle taitaa olla nää sun ihanat pienet pentusi”, sanoin hymyillen ja silitin nartun päälakea sen katsellessa lempeä ilme kasvoillaan pentuja. Se vilkaisi myös minua ja ulko-ovea, ja sitten taas pentuja.
”Haluaisitko sä käydä ulkona, sitäkö sä mietit? Kyllä pennut varmasti pärjää sen aikaa, ei niillä ole hätää”, vakuutin Lunalle, joka kuultuaan sanan ulkona nousi kuin ihmeen kaupalla pentulaatikosta. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten se nyt teki sen noin helposti, kun Ushman kertoman mukaan se ei yleensä malttanut lähteä. Päästin kuitenkin Lunan käymään ulkona, eikä se siellä kauaa viihtynyt. Se teki tarpeensa ja halusi heti sisälle oltuaan ulkona ehkä minuutin, mutta eihän sitä voinut siitä rangaista. Oli täysin ymmärrettävää, että pentujen jättäminen pitkiksi ajoiksi tuntui siitä vaikealta.
”Hyvää joulua Luna, Sindi, Konsta, Cora ja Lellen”, luettelin koirien nimiä ja silitin vuorollani jokaista, kun Luna antoi edes siihen luvan. Sen jälkeen poistuin huoneesta, jotta koirat saisivat olla rauhassa ja voisin jatkaa kierrostani.

Seuraavaksi suuntasin Renon huoneeseen, jossa uros leikki tyytyväisenä jollain vinkulelulla, joka piti mielestäni melko ärsyttävää ääntä koiran hampaissa. Uros kuitenkin jätti lelun sikseen huomattuaan, että tulin huoneeseen sen seuraksi.
”Hei Reno, hyvää joulua”, sanoin urokselle, joka haukahti minulle heiluttaen häntäänsä ja katsoi minua pyöreät silmät loistaen.
”Voi kulta, mulla ei ole sulle mitään lahjaa. Ainoa lahja, minkä voin sulle antaa, on mun ikuinen rakkaus sua kohtaan”, sanoin koiralle lempeällä, hieman haikealla äänellä ja rapsutin sitä sen tullessa viereeni istumaan. Uros ei kauaa jaksanut näyttää surulliselta, se vain kiehnäsi minua vasten ja nuolaisi poskeani, vaikka olin sitä monta kertaa pennusta alkaen kieltänyt tekemästä niin.
”Höpsö”, naurahdin urokselle ja otin sen mukaani, kun lähdin etsimään Coraa. Pienen saksanpaimenen löysin myös omasta huoneestaan, jossa se makoili häkissään kaikessa rauhassa, kunnes se näki minut ja Renon. Pennun ilme kirkastui ja se rynnisti täyttä häkää luoksemme haukahdellen ja vispaten häntäänsä puolelta toiselle.
”No hei, pikkuinen. Hyvää joulua, Cora rakas”, naurahdin pennulle nostaen sen syliini, jotta saatoin halata sitä ja antaa sille suukon sekä rapsutuksia. Pentu ilahtui siitä ja nuoli kasvojani, kunnes laskin sen alas toruen sitä. Vaikka ele oli mielestäni ihan suloinen, en pitänyt siitä, jos kasvoni olivat yltä päältä koirankuolassa.
”Lähdetäänpä käymään lenkillä, mulla ei ole paljoa aikaa”, sanoin koirille, joista kumpikin haukahti ja lähti heti suuntaamaan kohti eteistä, jonne minäkin niiden kannoilla lähdin.

Eteiseen päästyäni laitoin ensiksi Renolle pannan kaulaan ja hihnan siihen kiinni, eikä uros vastustellut ollenkaan. Se istui kiltisti paikoillaan koko toimenpiteen ajan eikä liikkunut vielä senkään jälkeen, kun aloin tehdä samaa Coralle. Pentu sen sijaan pomppi ympäriinsä eikä malttanut pysyä paikoillaan, ja lopulta se jopa nappasi hihnan hampaisiinsa lähtien juoksemaan karkuun.
”Cora, ei!” huusin koiralle, joka katsoi minua kauempaa voitonriemuisena riepotellen hihnaa hampaissaan. Pelkäsin, että pentu purisi hihnan vielä rikki.
”Ei, Cora. Ei”, toruin pentua, kun se alkoi järsiä hihnaa naskalihampaillaan. Tuijotin kauhistuneena pentua, joka katsoi minua hetken pettyneenä, mutta lakkasi pureskelemasta hihnaa.
”Tänne nyt, Cora. Tänne”, komensin pentua, joka ei kuitenkaan totellut, vaan lähti perääntymään hitain askelin kauemmaksi.
”Hyvä on sitten, jos kerta sitä haluat. Lähdenkin vaan Renon kanssa”, ilmoitin pennulle kääntäen sille selkäni ja aloin pukea omia vaatteita päälleni. Ei mennyt kauaakaan, kun pentu jolkotti häntä koipiensa välissä luokseni ja puski minua kuonollaan jalasta, pudottaen sitten hihnan jalkojeni juureen, kun käännyin ympäri.
”Kiitos”, sanoin pennulle neutraalilla äänensävyllä, katsoen sitä sitten niin ankarasti kuin osasin.
”Tuhma tyttö, Cora, tosi tuhma. Ei saa tehdä noin, hyi sua”, toruin pentua poimien sitten lattialle nakkaamani pannan käteeni. Pujotin sen pennun kaulaan ja kiinnitin hihnan siihen ennen kuin pentu muuttaisi taas mielensä ja alkaisi juosta ympäri kenneltiloja. Luultavasti se kuitenkin ymmärsi tehneensä väärin, koska se vinkui hiljaa jalkojeni juuressa ja katsoi minua apeana. Reno sen sijaan vain katsoi minua luottavaisen ja uskollisen oloisena, vilkuillen välillä ilmeettömänä pentua. Tuntui, kuin Renokin haluaisi osoittaa pennulle pettymyksensä, kun tämä olikin alkanut pelleilemään ja viivyttänyt ulos lähtemistä.

Saatuani vaatteet ylleni poimin hihnat lattialta ja astuin koirien kanssa ulos. Coran pelleilyn takia aikaa oli vierähtänyt enemmän kuin tarpeeksi, kello oli jo puoli kaksi ja minulla oli enää puolitoista tuntia aikaa ennen isäni tuloa. Päätin, että kävisin koirien kanssa ainakin kunnon lenkin, jotta ne saisivat ulkoilla tarpeeksi ja tehdä rauhassa tarpeensa. Kaksikko kulki kiltisti vierelläni, kunnes näin parin poron ylittävän tietä vähän matkan päässä ja siellä oli pari autoakin hidastanut, jotta eivät ajaisi niiden päälle. Hihnat molemmissa käsissäni kiristyivät ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, Cora nykäisi itseään niin voimalla eteenpäin, että ote hihnasta irtosi ja pentu pääsi vapaaksi. Se lähti hihna perässään roikkuen juoksemaan kohti autoja ja poroja villisti räksyttäen.
”Ei, Cora! Ei! Paikka!” huusin pennun perään, mutta turhaan. Sillä ei ollut aikomustakaan hidastaa nyt, eikä ilmeisesti ollut Renollakaan. Uros oli jo ehtinyt kiskoa itsensä edelleni ja nyki nyt hihnassaan, jotta lähtisin vauhdilla Coran perään. Uros oli oikeassa, nyt täytyi pitää kiirettä tai jotakuta sattuisi. Joko pieni paimenkoira jäisi porojen jalkoihin säikäyttäessään ne tai se satuttaisi poroja, jos ehtisi mennä puremaan niitäkin. Tai mikä pahinta, pentu voisi jäädä auton alle, jos kuskit eivät huomaisi sitä.
”Ei, Cora! Ei! Pysähdy!” huusin pennulle samalla, kun nykäisin Renon hihnasta ja lähdin vinhaa vauhtia juoksemaan pennun perään. Musta paimenkoira oli jo ehtinyt autojen eteen ja räksytti nyt poroille, jotka olivat seisahtuneet keskelle tietä tuijottamaan koiraa. Ne eivät liikkuneet mihinkään ja huomasin, että ainakin toinen autokuskeista alkoi ärtyä ja painoi autonsa torvea monta kertaa hätistääkseen eläimiä. Porot ottivat siitä opikseen ja lähtivät liikkumaan kohti tienreunaa ja huomasin, että kuski valmistautui jo painamaan kaasua. Kaikki seuraavat asiat tapahtuivat yhdessä silmänräpäyksessä, niihin ei ehtinyt kauaa aikaa kulua. Porot saivat tien ylitettyä ja toinen autokuski painoi kaasua lujempaa kuin olisi saanut uhaten ajaa tiellä edelleen seisoskelevan, räksyttävän paimenpennun päälle. Minä juoksin minkä jaloistani pääsin, pudotin Renon hihnan maahan ja syöksyin hurjalla hyppyliikkeellä auton eteen kaapaten Coran syliini ja kierien sen jälkeen vauhdilla lumihankeen ja ojaan, johon upposimme pennun kanssa. Porot olivat tajunneet vetäytyä kauemmaksi, mutta seisoivat ojan takana aukeavalla pellolla töllistelemässä tilannetta. Autokuski ei edes hidastanut, vaan jatkoi saman tien matkaansa. Toisessa autossa ollut kuski kuitenkin pysäytti, nousi autosta ja juoksi tien viereen.
”Hei, sinä siellä! Ootteko te kunnossa? Sinä ja koira?” vanhempi naishenkilö kysyi katsellen minua huolestuneena.
”Ollaan, ei hätää. Ei meihin osunut, ehdittiin väistää”, vakuutin naiselle ja puskin Coran ensin lumen alta esiin auttaen sen hangen päälle. Nainen tarttui kiinni pentuun ja nosti sen syliinsä tajuttuaan, että se syöksyisi varmaan porojen perään, jos siitä ei pitäisi kiinni. Sen jälkeen könysin itsenikin irti lumihangesta ja ylös ojasta, takaisin tienpinnalle. Pudistelin lumet vaatteistani ja otin Coran naiselta itselleni syliin.
”Kiitos”, sanoin hänelle ja pyyhin toisella kädelläni lumia pennunkin turkista.
”Enhän mä tehnyt mitään”, nainen sanoi, mutta pudistin päätäni ja osoitin pentua, joka pyöri sylissäni vilkuillen ohitseni porojen suuntaan.
”Tajusit napata tän vesselin, ettei se päässyt juoksemaan tonne. Hanki on aika upottavaa enkä olisi saanut pentua varmaan ikinä kiinni”, sanoin naiselle, joka hymyili ja hyväksyi kiitokseni. Kutsuin Renonkin luokseni ja otin sen hihnasta jälleen kiinni uroksen vilkuillessa epäluuloisena minua, autoa, naista ja poroja.
”Kaikki hyvin, Reno. Tämä nainen on ystävä”, sanoin urokselle taputtaen sen päätä ja laskien samalla Coran maahan, varmistaen kuitenkin että tällä kertaa hihna pysyisi kädessäni. Sen jälkeen hyvästelin naisen ja lähdin takaisin kennelin suuntaan, sillä olin kokenut jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä tälle päivälle.

Kennelille palattuani ehdin juuri ja juuri antaa koirille vettä ja istua niiden kanssa hetken aikaa sohvalla, kunnes isäni soittikin olevansa tulossa. Hyvästelin koirat antamalla kummallekin suukon ja rapsuttamalla niitä korvien takaa hetken, kunnes kiiruhdin eteiseen. Puin jälleen ulkovaatteet takaisin päälleni ja menin ulos odottamaan, että isän auto ilmestyisi portin taakse ja voisin nousta kyytiin ja lähteä kotiin.

Loppu! <3

Vastaus:

Voi sua ihanaa, oli kiva idea tuoda mullekin joululahja, vaikken sellaista erikseen pyytänytkään <3 Kiva kun kävit myös Lunaa ja pentuja tervehtimässä ja ulkoilutit emokoiran mun puolesta, kun narttu itse sitä tuntui kerrankin haluavan. Coran kanssa sulla sitten riittikin haastetta, kun ensin se ei olisi malttanut lähteä ulos ollenkaan ja sinne päästyänne sattui tuo porovälikohtauskin. Onneksi ketään teistä ei kuitenkaan sattunut, vaan kaikki sujui loppujen lopuksi melko hyvin :) Saat tästä 14€
- U

Nimi: Elli

29.12.2017 16:42
2.

Oletko koskaan miettinyt, miten monta sävyä maailman äänistä ja väreistä voikaan löytää? Kuinka kukkakauppaan astuessa mieleesi tulee kesä, ja miten yksi bussimatka kodin ja kennelin välillä voi muuttaa mieltä niin paljon enemmän? Aivan kuin astuisi läpi uuteen maailmaan, portaalin kautta. Olin vasta hetki sitten alkanut uudelleen miettimään näitä asioita, värejä, tunteita ja muuta sellaista… noh, söpöä. Voin sanoa, kun et ole muutamaan vuoteen tuntenut miltei mitään, tuntuu oudolta tuntea sisässään yhtikäs mitään. Tässä kuitenkin sitä siis taas oltiin.

Istuin nimittäin jälleen kerran bussissa matkalla kenneliin. Tuskin maltoin pitää itseäni pois kennelistä, vaikkei innostukseni ehkä hehkunutkaan muille. Olisin voinut vaikka mieluusti muuttaa asumaan kenneliin, vähän kuin sisäoppilaitoksissa.
Bussimatka kodista kenneliin kesti noin puolisen tuntia, mutta matka alkoi olla jo paremmalla puolella. Painoin nappia, koska se olisi merkki kuskille että haluaisin jäädä pois.

Päästyäni portista sisälle kävelin suoraa kohti aitauksia. Havaitsin Leon jo monen metrin päästä, mutta se ei ollut kiinnittänyt minuun vielä mitään huomiota. Koira touhusi nimittäin muiden pentujen kanssa, eikä niitä ilmeisesti haitannut moinen pakkassää. Itse olin ainakin pukeutunut kunnon talvitakkiin, hanskoihin ja pipoon.
”Leo”, sanoin lempeästi ja odotin koiran reaktiota. Mitään ei tapahtunut, joten toistin nimen uudestaan, tällä kertaa kuitenkin kovemmin. Bordercollie hörisytti korviaan ja kääntyi sitten katsomaan äänen suuntaan. Pojan häntä heilui vimmatusti kun se juoksi kohti häkin ovea.
”Hei, odota hetki. Leo istu, joo istu”, komensin pentua. Sen näytti olevan kovin vaikea totella käskyä, koska jouduin toistamaan pyynnön muutamaan otteeseen, ennen kuin Leo iski peppunsa kylmään lumeen.
”Hieno poika!” kehuin sitä ja avasin häkin oven. Yllätyksekseni Leo pysyi paikoillaan, eikä alkanut pomppimaan heti häkin oven avattuani. Rapsutin koiraa korvan takaa ja se oli selvästi ylpeä saavutuksestaan.
”Miten olisi, lähdettäisiinkö lenkille?” Kysyin ja kiinnitin punaisen hihnan punaiseen pantaan.

Hihnassa kävely vaatisi pojalta vielä paljon harjoitusta. Koira poukkoili milloin mihinkin suuntaan. Yritin parhaani mukaan pitää eläintä lähellä itseäni, mutta lopulta se ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin pistää remmiä kireämmälle, jolloin poukkoilulle ei jäisi tilaa. Kuuliaisesti Leo sitten kipitteli vierelläni.
”Kuules nyt herra, tehdään diili. Kun opit kulkemaan hihnassa, voidaan alkaa opettelemaan vapaana lenkkeilyä. Silleen ihan kunnolla”, sanoin, vaikka tiesin puheeni menevän kuuroille korville. Siis metaforallisesti, koska ei Leo ollut kuuro. Paitsi ei sekään tietenkään mikään huono veto olisi ollut, ottaen huomioon kuinka monta kertaa joutui toistamaan simppelinkin käskyn, että koira tottelisi. Ushmalle voisi mainita, että tarkistaisi raukkaparan kuulon. No ei nyt sentään oikeasti, kunhan vain kiusoittelin.
Huomasin, että Leo oli koko mietiskelyni ajan pysynyt vierelläni, vaikka otteeni hihnasta oli hieman löystynyt.
”Hienosti Leo!" Kehuin ja koira näytti ylpeältä, vaikkei sillä todennäköisesti ollut tietoakaan mistä sitä kehuttiin. Silitin sen pehmeää turkkia ja syvennyin taas omiin ajatuksiini. Toivottavasti Leo ei panisi pahakseen etten ole kovinkaan puheliasta tyyppiä. Vaikka meidän kahden ensitapaamisesta ei ollut kovinkaan pitkää aikaa, näytti Leo luottavan minuun todella hyvin. Ehkä hieman huolestuttavan hyvin, voisinhan hyvin olla vaikka joku kirvesmies.

Lenkin pituus oli ajallisesti arviolta noin puolisen tuntia, koska a. en viitsinyt heti alkuun viedä sitä kovin pitkälle lenkille ja b. minulle oli jo alkanut tulla kylmä ja lisäksi c. lunta oli alkanut pyryttää oikein urakalla.
Avasin KHH oven ja päästin lumisen koiran sisälle. Heti sisällä koira päätti sitten ravistella turkkinsa ja pian seinillä olikin mukava määrä loskaa.
”Ihan varmasti teit tarkoituksella”, moitin huvittuneesti, sillä minunhan vika se periaatteessa oli. Otin naulasta vihreän pyyhkeen ja kutsuin Leon luokseni. Uros totteli kuuliaisesti ja tepasteli vierelleni.
”Istu Leo”, määräsin ja katsoin kuinka pentu pienen harkinnan jälkeen istahti maahan. Se jopa pysyi suhteellisen paikoillaan koko kuivauksen ajan. Riisuttuani takin ja muut vehkeet kuivasin seiniltä pahimmat likatahrat ja avasin portin.
”Tule, mennään keittiöön niin saat vettä”, sanoin ja kävelin olohuoneen läpi keittiöön. Tiskialtaan yllä oli kuppeja joka lähtöön. Otin pinosta päällimmäisen ja se sattui olemaan aika isohko. Täytin kupin kylmällä vedellä.
”Istu”, komensin tiukasti muutamaan otteeseen ja sitten Leo istahti. Ollaan me kai voiton puolella kun sanoin ehkä vaan kahdeksan kertaa istu. Laskin metallisen kipon koiran ja jalkani väliin.
”Saa mennä!” huudahdin, vaikka tuskin Leo käskyäni oli odottanut. Katsoin kuinka Leo litki ahnaasti vettä kulhostaan. Kului minuutti jos toinenkin.
”Ootko ikinä koskaan juonut vettä?” Ksyin hieman huvittuneena kun koira viimein lopetti. Sen suusta tippui muutama vesipisara lattialle. Siivosin kupin takaisin kaappiin ja tein matkan olohuoneen sohville.

Makasin upottavan sohvan pehmeydessä ja silittelin Leon pehmeää turkkia.
”Joit ihan kamalasti vettä. Sulla on pian ihan kaamee pissahätä”, hymähdin ja katsoin pojan hellyttäviin silmiin. Se nuolaisi hieman kättäni ja asetti päänsä sitten kädelleni.
”Tää on joku sun taktiikka päästä useesti lenkille”, virnistin koiralle ja syvennyin ajatuksiini.
Muutamaan vuoteen en juurikaan ollut puhunut kenellekään, ellei ollut aivan pakko, ja silloinkin hyvin lyhyesti. Leon seura oli saanut minut uusiin maisemiin, vaikkei me nyt mitenkään huimasti vielä tunnettu. Koirille oli vaan jotenkin niin helppo puhua, koska ne voi olla vaan korvana. Niillä ei ole mahdollisuutta olla ilkeitä, ei mahdollisuutta äittää vastaan. Joskus kaikki on taas hyvin, ihmisille puhuminen luonnistuu ja elämä helpottuu, vaikkei minulla ollut harmainta aavistusta koska ajattelin avata suuni. Hiljaa hyvä tulee.

Heräsin kun jokin pehmeä, mutta märkä nuolaisi naamaani. Suoraan kasvojeni edessä istui tumma bordercollie joka heilautti hieman häntää. Hymyilin sille vähän ja suljin taas silmäni. Sitten se inisi pikkuisen ja havahduin. Katseeni etsi kelloa seinältä, mutta mistään en sellaista löytänyt. Kaivoin taskustani puhelimen. Puolitoista tuntia? Nukahdinko tosiaan? Vierestäni kuului jälleen ininää. Aivan, sillä oli varmaan nyt se pissahätä, siksi se herättikin.
”Joo, no mitä mä sanoin. Kyllä sen veden jostakin ulos pitää päästä. Mennäänpä sitten”, sanoin ja nousin ylös sohvalta. Ennen takin pukemista oli kuitenkin minunkin käytävä vessassa.

Laitoin takin niskaan ja kengät jalkaan. Koitin kiirehtiä parhaani mukaan, koska saatoin vain kuvitella pennun hädän. Vaivoin sain pojan hihnaan kiinni, koska se oli niin tohkeissaan päästessään uudestaan ulos ja koska sillä oli varmaankin niin suuri pissahätä. Ja oikeassahan minä olin, heti oven avattua ryntäsi se ulos. Se yritti parhaansa mukaan säästää pissaa ulos portilta, koska se tiesi ettei Ushma toivonut koirien käyvän tarpeillaan kennelin pihassa. Leo joutui kuitenkin nostamaan jalkaa portin luona, koska en saanut portin salpaa auki.

Teimme pikkuisen lenkin metsikössä. Ulkona oli jo pilkkopimeää, koska talvisaikaan aurinkoa kesti vain viitisen tuntia per päivä. Pimeyden takia olin pysytellyt kennelin lähettyvillä.
”Mentäisiinkö takaisin?” Kysyin ja lähdin oitis kävelemään takaisin porttia. Leo nosti jalkaa vielä muutamaan puuhun ja hipsutteli perässäni portille.
”Ai hei! Voitkin antaa Leon minulle jos tahdot. Olinkin juuri viemässä muita sisälle”, Ushma sanoi ja ojensi kättään ottaakseen hihnan minulta. Nyökkäsin vastaukseksi ja kyykistyin Leon tasolle. Koira nuolaisi kasvojani ja tapitti minua isoilla silmillään.
”Nähään taas Leo”, sanoin ja rapsutin sitä korvan takaa. Uroksen kieli roikkui pitkällä suusta ja se henki kuumaa ilmaa naamalleni.

Myös joka hymyssä on oma sävynsä. Jokainen hymy on hieman erilainen ja omalla tavallansa kaunis. Ja tämän koiran hymy - jos sitä hymyksi pystyi laskemaan - oli aina iloinen ja pirteä. Hän oli ehkä hyväsydämisin ja kiltein koira minkä tiesin.

Vastaus:

Kiva kun kirjoitit jo toisen tarinasi näin pian, on mukavaa kun on aktiivisia ja innokkaita hoitajia, niin saan useammin jotain luettavaakin :) Leokin taisi olla innoissaan sun tapaamisesta uudelleen, kun se ei hihnassakaan malttanut aluksi kulkea kunnolla. Onhan se tosin vasta pentu eikä vielä oo oppinut sitä niin hyvin, mutta eiköhän se tuosta paremmaksi kehity. Uros kuitenkin käyttäytyi yllättävän hyvin koko päivän ajan, vaikka käskyt sillä olikin vielä vähän hakusessa ja vaati useamman toiston :D Pennulla taisi olla lenkkinne jälkeen jano, kun se niin hirveästi joi, mutta onneksi selvisi sentään ulos asti sitten myöhemminkin hätänsä kanssa. Saat tästä 13€, mukava tarina oli :)
- U

Nimi: Elli

27.12.2017 22:15
1.

Oli kaunis joulukuinen talviaamu. Istuin suihkun lattialla ja tuijotin valkeaa kaakeliseinää. Lämmin vesi kasteli pitkät hiukseni ja kasvoni. Viime suihkustani olikin kulunut jo huolestuttavan pitkä aika. Niin huolestuttavan kauan, että äitini saattaisi alkaa epäilemään taas jotakin. Tiedättehän, sellaisia äidit ovat. Epäilevät kaikkea ja luottamus lapseen aivan nolla. Minun kohdallani toki syystäkin.
Nousin märältä lattialta ylös ja kuivasin itseni. Puhdas pyyhe tuntui ihanan pehmeältä päälläni ja viileä ilma tuntui ihollani, kun avasin kylpyhuoneen oven. Kylpyhuoneen ilma oli lämmennyt suihkun lämpimän veden takia. Eikä mikään ihme, sillä kelloa katsoessa huomasin olleeni suihkussa lähes tunnin. Kiedoin pyyhkeeni tiukemmalle ja astuin sisälle huoneeseeni.

Tänään oli päälle puettava jotakin siistiä, muttei kuitenkaan liian nähtävästi siistiä, koska muuten olisi aina panostettava. Ja siihen en kykenisi, en enää.
Valikoin kaapistani mustat reiälliset farkut ja varsin tylsän valkoisen paidan. Pitkät tummanruskeat hiukseni laitoin vain pikaisesti ponnarille. Istahdin maahan peilin eteen ja aloin huolellisesti levittämään meikkiä kasvoilleni.

”Lähden nyt”, huudahdin eteisestä, ja samassa keittiöstä kurkkasi kolmenkymmenen paikkeilla oleva nainen huolestunut, mutta valpas ilme kasvoillaan.
”Mutta minne sinä muka olet menossa?” Hän kysyi ja pyyhkäisi otsatukkaansa kasvoiltaan.
”Sinne minne sovittiin että saisin mennä. Jos menee hyvin”, totesin välinpitämättömästi ja avasin oven lähteäkseni, mutta äitini edelleen jaksoi jatkaa:
”Ai niiden koirien luokse? Aijaa. No, pidäkin huoli ettet mene keidenkään poikien kanssa!”
Aina pojat. Niinpä juuri, mitä olisi ollut keskustelu vanhan kunnon äidin kanssa ilman sanaa pojista. Tyrskähdin äitini sanoille ja suljin oven takanani. Hänelle, jos jollekin oli esitettävä kaiken olevan hyvin, vaikka äiti olikin ärsytyksen kohteeni jo näinkin aikaisin aamulla. Sillä ties vain mihin hän minut laittaisi jos saisi selville jotakin.
Taivas oli puhtaan sininen ja lumi jalkojeni alla sokaisevan valkoista. Potkaisin jonkun lapsen tekemän pienen lumiukon kumoon. Jos sitä itse tekee virheen ollessaan nuori, mikä on muka todennäköisyys, että tytär tekee saman? Nähkääs, Äitini oli nimittäin vuotta minua vanhempi tullessaan raskaaksi. Siitä yhdeksän kuukauden jälkeen syntyi hänen elämänsä pahin vahinko, minä. Ja nyt kuusitoista vuotta myöhemmin olen edelleen hänen suurin virheensä. Vaikkei hän aina sitä myönnäkkään. Vavahduin pysäkiltä kun bussi pysähtyi kohdalleni ja ovi avautui.
”Hei tyttö! Tahdotko kyytiin vai et?” Kuski huusi ja heilautti kärsimättömästi kättään. Astuin sisälle bussiin, näytin korttini lukijalle ja istuin nuhjuiselle penkille. Unohdin aivan tyystin, että olisi pitänyt kiittää. Muuten olisin istunut kylmässä seuraavan tunnin. Täälläpäin busseja nimittäin kulkee vain kerran tunnissa.

Painoin punaista stop-nappia ja bussi pysähtyi pysäkilleni.
”Kiitos paljon vielä!” Huikkasin ärsyttävän iloisella äänellä. Pysäkiltä oli noin sadan metrin matka määränpäähäni, Sateenkaaritaivaaseen. Kuulostaa hieman siltä, että olisin matkalla paksua pavunvartta pitkin jonkinlaiseen pilvilinnaan hoitamaan yksisarvisia. Todellisuudessa tämä meidän Sateenkaaritaivaamme oli kuitenkin tavallinen kennel aivan tavallisille koirille.
Metsikön takaa eteeni aukesi suurehko valkea rakennus. Katsahdin koskematonta puuterilunta jalkojeni edessä. Piirsin viivan lumeen kenkäni kärjellä.
”Chins up, smiles on”, sanoin ja astuin viivan yli. Kävelin pikaisesti ovelle ja koputin terävästi kolme kertaa. Ovi avautui miltei heti ja lämmin koiran tuoksu tulvahti kasvoilleni. Astuin sisälle ja aloin oitis riisumaan takkiani.
”Oi älä turhaan, koirat ovat tällä hetkellä ulkona tarhassa”, nainen sanoi ja hymyili hieman. ”Minä olen muuten Ushma. Ja olitko sinä siis Elli?"
”Joo, tai siis virallisesti Ellie Salinger. Voit kyllä sanoa Elliksi, aika moni sanoo”, totesin ja kättelin Ushman lämmintä kättä.
”Aivan, mutta tulit siis tapaamaan Leoa. Odota hetki laitan takin päälle ja näytän sinulle missä herra on”, Ushma sanoi mietteliäästi ja puki oikein lämpimän näköisen takin päälleen. Seuraavalla kerralla minäkin otan paksumman takin kyllä mukaan.

”Ja täällä lymyääkin tämä meidän Leo. Poika on ollut jo jonkun aikaa ulkona niin jos otettaisiin se sisälle. Saisit sinäkin hieman lämmetä. Varsinkin kun ei toi sun takkiskaan kovin lämpimältä näytä”, Ushma hymähti ja avasi häkin oven. Naurahdin hieman vaivaantuneesti naisen kommentille syystakistani. Talvi oli hieman yllättänyt tuossa viime viikolla. Jos niin voi sanoa. Käänsin katseeni Ushmasta häkkiin, jonka keskellä istui nuori bordercollie. Koiran häntä heilui nopeaan tahtiin, eikä nuori uros sitten millään malttanut pysyä pakoillaan, vaikka Ushma oli sille sanonutkin ”paikka”.
”Taitaa hieman olla vielä käskyt hakusessa”, naurahdin kun koira hyppi takajaloillaan ja yritti nuolla sormiani. ”Leo, ei!
”No on kyllä. Hei Leo, lopetahan jo”, Ushma torui. Kun Leo vihdoin lopetti, laittoi Ushma sen pantaan remmin kiinni ja ojensi hihnan minulle. Punainen hihna tuntui kohmeiselta sormissani. Joko se tai sormeni olivat aivan jäässä. Tai oikeastaan, mikseipä molemmat. Itse en ainakaan omistanut hanskoja ja remmi nyt ainakin oli ollut ulkona aamusta asti.

Leo käveli ihan nätisti hihnan päässä, mutta toisaalta matkan pituus oli vajaat 20 metriä.
”Mennään täältä sisälle. Tää ovi vie kodinhoitohuoneeseen. Sinne pääsee sisälle ulkokautta ilman avaimia ja märkä lumi on sallittua”, Ushma esitteli ja osoitti ovea, jonka vasemmassa kulmassa luki KHH. Astuttuamme sisään nainen ojensi minulle vihreän pyyhkeen, jossa luki Leo. Pyyhkiessäni innokasta urosta tajusin, että olin puhunut Ushmalle ehkä kaksi sanaa. Hän toisaalta puhui miltei taukoamatta. Oikeastaan, hän puhui silläkin hetkellä.
”… ellei niitä ulos. Kuule Elli, Leo on sitten aika jääräpää. Siinä sulle haastetta”, hän totesi ja laittoi takin henkariin. Virnistin hieman vastaukseksi ja toivoin sen kelpaavan, koska olin tuskin kuunnellut Ushman puhetta. Siitäpä tulikin mieleen, kun hän puhui niin innokkaasti, voisin itse olla enemmän kuuntelijan puolella. Olin nimittäin kovin kehno ihmisten kanssa. Eläimet sen sijaan… Vavahduin kun Leo nuolaisi naamaani. Upotin someni sen pehmeään turkkiin ja rapsutin sitä kaulasta.
”Olethan sinä nyt aika komistus, etkö vain?” Kysyin siltä ja koira höristi korviaan. Se selvästi kuunteli minua, joten homma ei ollut ihan menetetty tapaus. Ehkä meistä voisi tulla jotain. Tai siis, meillä synkkaa ihan hyvin.
”Voin näyttää sulle vähän paikkoja täällä. Leo varmaan haluaa tulla mukaan”, Ushma sanoi ja viittoi porttia kohti. Nyökkäsin jälleen kerran vastaukseksi ja samassa kun portti avattiin, pinkaisi Leo juoksuun. Silloin tiesin että hän tulisi pitämään huolen etten enää ikinä joutuisi sinne missä olin. Ja ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, poskillani käväisi pieni hymy, joka kuitenkin katosi niin äkisti kuin oli ilmaantunutkin.

//Toivottavasti pidät, vaikka tarina onkin melko lyhyt. Tai ainakin lyhyemmät kuin monet tarinoistani. Kokeilin myös pitkästä aikaa kirjoittaa yksikön ensimmäisessä muodossa. :D

Vastaus:

Ensinnäkin, ei tää tarina nyt niin hirveän lyhyt ollut. Toiseksi, tykkäsin tästä kyllä, varsinkin kun kuvailit kaikkea niin kattavasti ja loit selkeän mielikuvan kaikesta ympärilläsi :) Naurahdin hieman tuolle kohdalle, kun puhuit kennelin nimestä. Myönnettäköön, nimi on vähän hämmentävä ja kuulostaa kaikkea muuta kuin kennelin nimeltä, mutta olenkin keksinyt sen jo muutamia vuosia sitten ollessani vähän nuori ja hölmö :D Et tainnut olla hirveän puheliaalla tuulella ainakaan tänään, mutta ei se mitään, Leo varmaan ymmärtää sen paremmin kuin hyvin eikä tuo minuakaan juuri haitannut. Tärkeintä on, että viihdyt Leon kanssa, halusitpa puhua tai et. Saat tästä tarinasta 11€
- U

Nimi: Marzima

27.12.2017 18:34
Heräsin 05.32. Olin melkein oksentanut yöllä. Heräsin varmaan 5 kertaa. Juoksin aamupalalle, mutta kukaan ei ollut herännyt. "Nhjää", mutisin. Pöydälle oli laitettu juustoleipä. Otin nutellaa ja paahtoleipän. "Parempaa", sanoin. Kun olin tehnyt kaikki hommat menin ulos. Laukustani tippui avaimet. "Voi, että!" sanoin kiukuisena. Avasin pyöräni lukon. Lähdin polkemaan kenneliä kohti. Sydämeni pamppaili hirveästi. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen, olin perillä. Lukitsin pyöräni. Kävelin suuren talon eteen. Koputin oveen hitaasti. En kuullut mitään. Mutta sitten kuulin äänen "Sisään!". Riisuin takin ja kängät. "Hei. Olen Ushma, kuka sinä olet?" nainen sanoi. "Olen Marzima, eli Mazi", niiasin. "Ottaisin Iitun". "Selvä, tuolla on kennel", Ushma osoitti. Sanoin kiitos. Kun löysin Iitun paikan sanoin "Ihanampi kuin ajattelin!". Avasin häkin oven, ja pentu hyppäsi syliini. "Oi, olet liian söpö minulle", sanoin. Silittelin pentuja selästä. 10 minuutin silittely tauon jälkeen sanoin "Olet söpö, mutta pitää mennä syömään kotiin. Tulen huomenna!" lupasin.



"Kotona ollaan!" huusin. Illalla ajattelin Iitua. En saannut unta. Kun nukahdin näin ihanaa unta Iitusta.

//Tönkkö ja lyhyt

Vastaus:

Kuten itsekin sanoit, niin tää oli kyllä tosi lyhyt ja hieman tönkkö. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, kun kyse on vasta ensimmäisestä tarinasta. Et ehtinyt kauaa olla Iitun kanssa ettekä tehneetkään oikein mitään, mutta ainakin saitte pikaisesti tavata toisenne. Saat tästä tarinasta 5€, toivottavasti seuraava tarina olisi jo hieman pidempi :)
- U

Nimi: Sinttu

26.12.2017 14:03
Heräsin aamulla kun puhelimeni kello soi. Odotin jo innolla, että pääsisin kenneliin katsomaan Hugoa. En millään malttanut odottaa, että näkisin sen piene bordercollie uroksen.
Laitoin vaatteet päälleni ja menin keittiöön. Söin niin nopeasti kun vain kykenin. Sitten menin pesemään hampaani ja juoksin eteiseen pukemaan vaatteeni. Kun olen saanut takin ja kengät päälleni, otan avaimet ja puhelimeni. Avaan oven ja laitan sen lukkoon. Lähden tallustamaan kohti linkkapysäkkiä.
Olen pysäkillä ja linkka tulee. Nousen kyytiin ja annan rahat. Menen istumaan penkille ja odotan kärsimättömänä, että linkka olisi kennelistä pienen matkan päässä olevalla pysäkillä.
Linnka seisattuu pysäkille ja nousen linkasta sanoen
"Kiitos"
Nään jo kennelin ja lähden perhoset vatsassani kävelemään kohti kenneliä. Nään jo silmissäni sen pienen innokkaan pennun.

Olen kennelin ovella ja menen sisään. riisun kenkäni ja otan takkini pois jonka laitan naulakkoon. Koputan oveen jossa lukee toimisto.
"Sisään" kuuluu oven toiselta puolelta lempeä ääni.
Astelen sisään ja nään naisen istumassa pöydän takana mustassa tuolissa.
"Hei. Olen Sinttu. Olen Hugon uusi hoitaja" sanon hymy kasvoillani.
"Terve. Minä olen Ushma. Kennel on tuolla käytävän päässä."
"Selvä" lähden kävelemään kohti ovea jossa lukee kennel. Menen ovesta ja nään koppeja/häkkejä. Joissa on pentuja ja isompia koiria. Kaikki ovat niin ihania.
"Luna, Kola, Hugo!" luen kylttejä jotka ovat häkkien ovissa. Pysähdyn Hugon häkin ovelle ja nostan kädet suuni eteen.
"Voi. Oletpa sinä söpö" sanon hiljaa ja iloisena.
Avaan tuon pienen pennun häkin oven ja HUgo kävelee luokseni ja annan tuon pienen pennun nuuhkia minua ensin. Sitten laitan käteni tuon pennun selälle ja tunnen kuinka pehmeä se onkaan. Nostan sen syliini ja pentu alkaa nuolemaan naamaani. Laitan samalla häkin oven kiinni, ettei Hugo pääsisi karkaamaan.
Kun Hugo on sylissäni. silittelen sitä rauhallisesti ja tutkailen sen liikkeitä. Sitten se alkaa nuolemaan naamaani. aln nauramaan pienesti sillä se kutittaa. Otan hennosti pennun päästä kiinni ja siirrän sen niin, ettei se nuolisi naamaamaani enää. Menen kyykkyyn ja lasken pennun sylistäni. Otan pallon joka on pennun häkissä. Heittelen sitä Hugolle vähän aikaa ja sitten jätän Hugon ja pallon häkkiin. Halaan viellä kerran tupota pientä pentua ja sitten avaan häkin poven. Hugo yrittää tulla ovesta ulosa, mutta työnnän tuota pentua pentua pois päin ja sanon lempeällä äänellä
"Älä tule" Hugo kallistaa hieman päätään ja tuojottaa minua istuen. Laitan oven kiinni ja menen takaisin Ushman toimistoon. Olen jo avaamassa ovea kunnes älyön koputtaa.
"Ihan pieni hetki!" kuuluu oven toiselta puolelta. Istun hetkeksi penkille joka on oven vielessä.
"Tule vaan" kuuluu Ushman ääni.
Menen ovesta sisään ja istun penkille. Juttelen Ushmalle millainen Hugo oli minua kohtaan ja miten tutustuin hieman Hugoon.
"Minun täytyy nyt lähteä. Seuraavalla kerralla pystyn olemaan pitempään" sanon Ushmalle hymyillen.
"Selvä. Nähdään seuraavalla kerralla"

Lähden kävelemään eteiseen ja laitan ulkovaatteeni päälle. Lähden ovesta ulosa ja kävelen pysäkille. Linkka olikin juuri tulossa joten juoksin pysäkille. Kerkesin linkkaan ja istahdin penkille.
Olen koti ovella ja avaan sen.

Voiko tän kennelin kuvitella kokonaan itse?
Voinko käyttää jotain laina talutushihnoja tai laittaa ruokaa Hugolle jostain kennnelin ruoka pussukasta?
Ja milloin olisi sinulle hyvä ikä, että voisin Hugoa käyttää lenkillä?

Vastaus:

Kiva kun kirjoitit ensimmäisen tarinasi näin pian hyväksymisesi jälkeen, se ainakin kertoo sun olevan aidosti kiinnostunut tästä ^^ Vietit Hugon kanssa vain vähän aikaa, mutta sekin riittää ainakin näin ensimmäisellä kerralla ja pentu tuntui ottavan sut hyvin vastaan. Teillä ainakin vaikutti olevan kivaa sen lyhyen hetken, kun ehditte yhdessä olla :) Tarinassa oli joitakin kirjoitusvirheitä ja olisit voinut sisällyttää tarinaan enemmän kuvailua etkä pelkkiä puheenvuoroja, niin olisit saanut siitä pidemmän, mutta ei se mitään. Noista lopussa esittämistäsi kysymyksistä, niin löydät tällä sivustolla olevasta roska-astia -osiosta hieman kuvailua kennelin ympäristöstä ja muusta, mutta muuten saat kuvailla kenneliä itse. Ja saat lainata Hugolle ruokaa ja muita tavaroita kenneliltä siihen asti, että sun rahat riittää ostamaan sille omat :) Ja mun puolesta voit viedä Hugon lenkille heti kun tahdot, koska mitä nuorempana lenkkeilyn aloittaa, sitä paremmin se oppii käyttäytymään hihnassa. Muista vaan, että Hugo on vielä pentu eikä jaksa tehdä kovin pitkiä lenkkejä, eikä välttämättä heti alussa osaa kulkea hihnassa juurikaan. Saat tästä tarinasta 10€
- U

Nimi: Katerina

21.12.2017 08:37

Oli joulukuun 19. päivä, Lunan ja Renon pennut olivat tänään jo viikon ja kahden vuorokauden ikäisiä. Arvelin, että nyt olisi viimeistäänkin sopiva aika käydä katsomassa pentuja ensimmäistä kertaa, kun en aiemmin ollut kovasta halustani huolimatta millään saanut järjestettyä aikaa siihen. Olin innoissani, sillä paloin halusta päästä tapaamaan pienet pennut ja tutustumaan niihin paremmin, erityisesti omaan pienokaiseeni. Olin saapunut kennelille suoraan koulusta ja menin heti ensimmäisenä Ushman toimistoon, sillä halusin keskustella asiasta hänen kanssaan. Olin liian tohkeissani odottaakseni edes kutsua sisään, leväytin vain toimiston oven auki edes koputtamatta siihen ja sain Ushmalta yllättyneen, hieman jopa vihaisen tuijotuksen.
”Katerina! Miten sä tolla tavalla pelmahdit vaan paikalle koputtamatta? Mieti nyt, jos mulla ois vaikka ollut joku tärkeä tapaaminen kesken”, Ushma sanoi moittivasti ja mittaili minua kiukkuisella katseellaan päästä varpaisiin kuin etsien jotain ulospäin näkyvää selitystä käytökselleni.
”Anteeksi, en tajunnut. Mä vaan--”, aloitin, mutta Ushma kohotti kätensä vaientaen minut kesken lauseen.
”Ai et tajunnut? Luulisi sun jo tietävän, että mun toimiston oveen pitää AINA koputtaa ensin. Ei tänne voi vain rynnätä sisään kesken kaiken, mulla voi olla vaikka mitä kesken. Esimerkiksi joku tapaaminen, kuten jo aiemmin sanoin. Tai sitten mulla voisi olla täällä joku kennelin sairastava koira karanteenissä ja se voisi karata ovesta ennen kuin ehdin estää. Mieti nyt vähän, Katerina, mieti nyt vähän. Sä oot ollut hoitajana jo kauan, luulisi sun nää peruskäytännöt osaavan”, Ushma jatkoi tylyttämistään ja sai minut oikeasti tuntemaan itseni todella huonoksi ihmiseksi. Luulisi hänen ymmärtävän, etten tarkoittanut mitään pahaa enkä ajatellut ollenkaan, mitä olin tekemässä. En myöskään uskonut, että yhdestä pienestä sisäänryntäämisestä tulisi näin iso haloo, vaikka Ushma puhuikin ihan totta.
”Anteeksi… Olet oikeassa, kyllähän mun pitäisi tietää. Ja tiedänkin, mä vaan… Mä vaan oon niin innoissani, etten ehtinyt oikein ajatella mitään”, sopertelin Ushmalle vaitonnaisena, sillä tuollaisten sanojen jälkeen tuntui vaikealta puhua mitään. Ushma loukkasi minua ja tunteitani, mutten luojan kiitos sentään alkanut itkeä.
”Hyvä on, Katerina, saat anteeksi. Mutta mikä sut tänne tuo tuolla tavalla? Mistä sä oot innoissasi?” Ushma kysyi, muttei kuulostanut vieläkään yhtään sen lempeämmältä. Luulisi, että hän pian leppyisi, kun kertoisin hänelle syyn.
”No kun mä sain vihdoin aikaa tulla kennelille, jotta voisin käydä katsomassa Lunan ja Renon pentuja ensimmäistä kertaa. Halusin kysyä, meenkö mä yksin vai tuletko mukaan esittelemään mulle, kuka on kukakin ja sitä rataa?” kysyin Ushmalta, joka näytti lopultakin leppyvän edes hieman ja uskalsi jopa hymyillä hetkellisesti.
”No siinä tapauksessa ymmärrän. Parempi ehkä, että tulen mukaan, Luna on aika äksynä niiden pentujen kanssa. Varmistan vaan, että se ei satuta sua ja mähän tunnistan pennut jo, niin voin helposti esitellä sulle kaikki”, Ushma sanoi jättäen työt sikseen ja lähtien mukaani.

Ushma johdatti minut pentuhuoneelle ja koputti oveen ikään kuin siellä olisi joku ihminen. Sen jälkeen hän raotti ovea sen verran, että pääsimme molemmat menemään sisään. Kun minä vain tuijotin Ushmaa kysyvästi, hänen oli pakko avata asiaa minulle hieman.
”Koputus on Lunalle merkki siitä, että huoneeseen on tulossa joku. En halua säikyttää sitä, haluan sen osaavan varautua siihen, että tulen. Minun se antaa jo ihan hyvin tulla tänne, se tietää etten satuta sitä. Mutta jos joku sille vieraampi ihminen, kuten sinä, vain tulisi huoneeseen yllättäen ilman mitään merkkiä, se voisi hermostua”, Ushma selitti ja käänsi sitten katseensa takaisin Lunaan, joka oli kohottanut päätään pentulaatikosta ja murisi nyt uhkaavasti. Minulle lähinnä, ei suinkaan Ushmalle.
”Luna, rauhoitu. Ei mitään hätää. Muistathan sä Katerinan? Katerina hoitaa täällä Renoa, pentujesi isää. Katerina alkaa myöhemmin hoitaa myös yhtä sun pikkuista pentua, joka jää tänne teitä ilahduttamaan. Ei hän tee sulle pahaa, hän on käynyt täällä ennenkin”, Ushma vakuutteli ja meni koiran luo silittämään tätä rauhoittavasti. Ushma sai koiran kuin ihmeen kaupalla rauhoittumaan jutellessaan sille ja silitellessään sitä, joten lopulta uskalsin itsekin mennä Ushman kehotuksesta lähemmäs. Luna katseli minua epäluuloisena ja tullessani aivan pentulaatikon viereen se alkoi jälleen murista matalalta, mutta lopetti sen pian Ushman rauhoitellessa sitä edelleen.
”No hei, Luna. Sullahan on oikein somia pieniä vauvoja täällä, ja soma sä oot itsekin. Mä tulin katsomaan Sindiä, sun pientä tytärtä, josta tulee mun vauva myös jossain vaiheessa”, sanoin Lunalle ojentaen käteni sitä kohti, kun se oli lakannut murisemasta. Luna nuuski sitä hetken, nuolaisten sitten hellästi kämmenselkääni. Sen jälkeen uskalsin jopa rapsuttaa Lunaa, joka oli jälleen lauhkea kuin lammas. Ushman läsnäolo helpotti tilannetta huomattavasti, yksin olisin tuskin saanut Lunaa rauhoittumaan ainakaan näin nopeasti.
”Kas tässä, Katerina. Tämä pieni pallero tässä on Sindi”, Ushma sanoi osoittaen yhtä emonsa nisällä olevaa pentua. Pentu lakkasi heti imemästä maitoa ja alkoi inistä ja liikahdella pentulaatikossa, joten Ushma nosti pennun varovasti pois sieltä ja laski sen syliini. Pentu oli vielä melko karvaton ja sen silmät olivat vielä ummessa, vaikka molemmat alkoivat pikkuhiljaa rakoilla jo.
”No hei Sindi pikkuinen, ootpa sä söpö. Oot kyllä, yhtä söpö kuin sun äiti ja isä. Ihana pieni tyttö”, lepertelin pennulle silittäen sen sileää selkää ja päätä hellästi. Luna katseli minua epäröiden käsitellessäni pentua ja vinkui vähän väliä sen merkiksi, että halusi pennun mielellään heti takaisin vierelleen emon ja sisarusten hellään huomaan.
”Susta tulee mun ikioma prinsessa, kunhan oot kasvanut tarpeeksi isoksi. Niin, Sindi, tulee susta. Pääset osaksi mun ja sun Reno-isän laumaa ja saat kasvaa meidän hellässä huomassa isoksi, reippaaksi tytöksi. Me pidetään Renon kanssa susta hyvää huolta, lupaan sen”, jatkoin pennulle juttelua ja sen silittämistä. Se oli niin syötävän suloinen ilmestys, että olisin halunnut kaapata sen heti mukaani ja viedä sen kotiin. Luna tosin ei antaisi minun tehdä niin, koska sille oli vaikeaa antaa minun edes pidellä pentua sylissä, se oli todella omistushaluinen ja suojelevainen pennun suhteen. Narttu alkoikin käydä jo levottomaksi ja vinkua entistä kovempaa.
”Älä Lunasta välitä, se nyt vaan on tollainen. Nyt kun sä oot kerta tässä pentujen kanssa, voisin käydä viemässä Lunan pikaisesti ulos. Mutta ensin voisin esitellä sulle nää muutkin. Tämä tässä on Konsta, ainoa urospentu”, Ushma sanoi osoittaen yhtä pientä tuhisevaa nyyttiä Lunan vieressä. Silitin varovasti Konstan selkää toisella kädelläni varmistaen ensin, että Luna hyväksyi sen.
”Konsta on varattu Remenyyn, Aalialle. Tämä tyttö tässä puolestaan on Cora, Deen Joystormiin varaama pikkuneiti”, Ushma jatkoi esittelykierrostaan ja silitin myös Coraa.
”Ja viimeinen pikkuneiti on Lellen, jonka Minttu varasi Chilirannan kenneliin”, Ushma selosti ja silitin vielä viimeistä pikkupentua ennen kuin jatkoin taas Sindin hellittelyä.
”Kuulehan, Luna. Halusit tai et, sä lähdet nyt ulos”, Ushma tokaisi nartulle, joka kohotti pöyristyneenä päätään ja alkoi saman tien vinkua.
”Ei vastalauseita, täytyyhän sun saada raitista ilmaa. Ja onhan sulla varmaan jo hirveä pissahätäkin, kun oot viimeksi aamulla käynyt”, Ushma sanoi ja patisteli Lunaa ylös. Kun narttu ei siihen suostunut, Ushma tarttui tätä varovasti pannasta pakottaen sen mukaansa, vaikka se yrittikin rimpuilla vastaan.

Vastustelusta huolimatta Ushma sai lopulta nartun miltei väkipakolla pihalle, vaikka se ei millään olisi halunnut jättää minua yksin pentujen kanssa. Lunan lohdutukseksi laskin Sindinkin jo takaisin muiden pentujen viereen, koska se alkoi hiljalleen tuhista sylissäni ja olisi ehkä sille parasta, että se nukkuisi sisarustensa kanssa, niin sen ei tulisi kylmä. Silittelin kuitenkin hiljalleen jokaista pedissä tuhisevaa pentua, kunnes Ushma palasi Lunan kanssa sisään ja päästi sen hoivaamaan pentujaan.
”Olin oikeassa, sillä oli ihan hirveä hätä taas. Se pissasi tosi pitkään tuolla pihalla. Ymmärrän kyllä, että äidinvaistojen vuoksi pentujen jättäminen tuntuu vaikealta, mutta täytyyhän Lunan omista tarpeistaan huolehtia. Se on tuollainen joka kerta, aina yhtä taistelua saada se ulos, vaikka se on sen omaksi parhaaksi ja joka kerta ulos mentyään se pissaa saman tien miltei heti oven eteen kun ei jaksa enää pidemmälle. Pari kertaa se on vastustamisen takia lorotellut pitkin lattioita, kun hätä on hirveä, mutta ulos ei malta mennä”, Ushma selitti ja nyökkäsin ymmärtäväisenä, kun en osannut muuta vastata. Lopulta päätimme kumpikin lähteä, jotta pennut ja Luna saisivat nukkua rauhassa.

Tuntui todella oudolta ja haikealta poistua pentuhuoneesta, kun mieluummin olisin jäänyt sinne vaikka koko päiväksi. Tiesin kuitenkin, että Reno ja vielä toistaiseksi myös Cora odottivat minua ja tarvitsivat minua, joten en voinut laiminlyödä niitä, kun olin tänne tullut. Tuntui vaikealta keskittyä mihinkään muuhun kuin Sindin ajattelemiseen, mutta täytyisi minun sentään käyttää koirat edes nopeasti ulkona ja osoittaa niille, että olin tullut paikalle. Siispä suuntasin ensiksi Renon huoneeseen, josta hain uroksen ja sitten hain Coran omasta huoneestaan.
”Kuulkaapa toverit, me ei nyt mennä lenkille”, sanoin koirille hakien itselleni eteisestä vain kengät ja ulkovaatteet. Puin ne päälleni, komensin kaksikon seuraamaan ja suuntasin kennelin takaovelle. Koirakaksikko ihmetteli kovasti, mitä oikein touhusin ja mihin olimme menossa, kunnes lopulta pääsivät ulos ja kiiruhtivat heti ensimmäiseksi tarpeilleen keskelle pihaa.
”Vietetään hieman erilainen ulkoiluhetki, muruset”, sanoin koirille hymyillen ja aloin pyöritellä käsissäni lumipalloja, joiden tekeminen pakkasen vuoksi oli hieman haastavaa. Sain kuitenkin jonkunlaisia pallonväkkäröitä aikaan ja heittelin niitä vuorotellen kummallekin koiralle, jotta ne saivat napsia niitä ilmasta suuhunsa. Välillä kaksikko jopa kisaili siitä, kumpi saisi pallon kiinni ensin, vaikka heitin sen aina selvästi jompaa kumpaa kohti ja toisen olisi ollut järkevämpi luovuttaa. Kaksikko innostui onneksi leikistä eikä välittänyt siitä, etteivät ne päässeet lenkille, lumessa telmiminen ja lumipallojen jahtaaminen tuntui niistä kiinnostavalta. Ja saivathan ne tarpeensa tehtyä näinkin, vaikkei Ushma ehkä pitänyt siitä, että koirat tekisivät tarpeitaan muualle kuin tarhoihin kennelin piha-alueella.

Kun olin hetken aikaa heitellyt kaksikolle lumipalloja ja leikkinyt niiden kanssa pyörien välillä itsekin hangessa kilpaa koirien kanssa, oli aika lähteä sisälle. Koirat olivat yltä päältä lumisia ja märkiä, joten minun pitäisi harjata kumpikin ja ehkä vähän kuivata niiden turkkia.
”Tänne!” komensin koiria napakasti suunnaten kodinhoitohuoneen ovelle, koska siellä eivät koirien märät tassut ja turkki haittaisi. Kun kaksikko tuli ovelle, menin itse ensin sisään ja kävin sulkemassa kodinhoitohuoneen toisessa päässä olevan koiraportin, ettei kaksikko pääsisi heti juoksemaan ympäri taloa. Sen jälkeen kävin päästämässä koirat sisälle.
”Paikka”, komensin koiria ja jätin ne paikoilleen, kun hain kaapistani niiden hoitosetin sekä pyyhkeet. Sen jälkeen palasin niiden luo ja aloitin siitä, että kuivasin molemmilta tassut sekä enimmät lumet ja vedet niiden turkista.
”Reno, sä ensin. Istu”, komensin urosta, jotta saisin sen pysymään paikoillaan. Kun Reno istui, otin harjan käteeni ja ryhdyin setvimään takkuja sen turkista. Uros kesti käsittelyn jo melko hyvin, sillä se tiesi pääsevänsä nopeammin pois, jos se pysyisi kiltisti paikoillaan ja antaisi minun tehdä tämän.
”Hyvä poika, Reno”, kehuin urosta, kun sain sen turkin harjattua.
”Äläpä mene mihinkään. Ei vielä, Reno, ei”, toruin urosta, kun se yritti heti nousta ja lähteä pois. Päätin, että samalla voisin leikata koirien kynnet, koska se olisi niille hyväksi. Niinpä otin kynsisakset käteeni ja pyysin Renoa antamaan tassun. Etutassujen kohdalla kynsien leikkaaminen sujui vaivattomasti ja helposti, mutta takatassut olivat haastavampi osuus. Niitä Reno ei voinut vain ojentaa minulle, joten jouduin pakottamaan Renon kyljelleen makaamaan ja yrittämään siten saada kynnet leikattua. Jotenkin siinä onnistuinkin, mutta Reno ei tuntunut tilanteesta nauttivan.
”Reipas poika, Reno, hyvä poika. Nyt se on ohi”, sanoin urokselle taputtaen sen päälakea hellästi.
”Cora, sun vuoro”, sanoin nartulle, joka vilkuili minua kauempaa epäluuloisena.

Saatuani Coran ensin luokseni aloin harjata siltä turkkia, josta Cora tuntui nauttivan yllättävän paljon. Se lekotteli tyytyväisenä sylissäni ja vaikutti siltä, kuin nukahtaisi siihen paikkaan. Kun olin harjannut turkin ja otin kynsisakset esiin, Coran lauhkea olemus vaihtui silmänräpäyksessä. Se pomppasi pystyyn tyrmistynyt ilme kasvoillaan ja yritti pakoon, mutta ehdin napata siitä kiinni.
”Cora, ei mene. Ei”, toruin narttua ja komensin sen istumaan eteeni. Etutassujen kohdalla sain Coraltakin kynnet leikattua melko helposti saatuani sen ensin rauhoittumaan, mutta takatassut tuottivat vielä enemmän ongelmia kuin Renon kanssa. Lopulta kuitenkin onnistuin, joten kehuin Coraa ja rapsuttelin sitä. Keräsin tavarani pois kodinhoitohuoneen lattialta ja vein ne kaappiini ottaen siellä olevasta luupaketista kaksi luuta.
”Olette ansainneet palkinnon, kun käyttäydyitte niin hienosti. Istu”, kehotin jaloissani pyöriviä koiria, jotka istuivat heti eteeni katse luihin naulittuna. Ojensin molemmille luut yhtä aikaa ja annoin niiden poimia ne kädestäni suuhunsa. Hyvästelin koirat ja jätin ne nauttimaan luistaan, kun itse lähdin kotiin.

Loppu! <3 poistatko mun kaapista kaksi luuta?

Vastaus:

Ihanaa kun kirjoitit vihdoin tän tarinan, missä kävit moikkaamassa pentuja! <3 Luna parka on tosiaan aina vähän äksynä ja touhotuksissaan, kun sinne joku menee, mutta pakkohan sen on alkaa tottua tähän pikkuhiljaa. Onneksi sain sen käytettyä ulkona, kun olit vahtimassa hetken pentuja sen puolesta ^^ Hyvä kun kävit päivän aikana vielä ulkona Renon ja Corankin kanssa, vaikket ihan lenkille asti jaksanut lähteäkään, täytyyhän sun kuitenkin malttaa omistasi huolehtia uudesta pennusta huolimatta. Hyvä kun hoidit vielä koirien turkit ja kynnetkin joulukuntoon ^^ Saat tästä tarinasta 15€
- U

Nimi: Jolene

17.12.2017 17:27

Tänään oli joulukuun kolmastoista päivä, pyhä Lucian päivä. Koulullamme järjestettiin Luciakulkue, ja kukapa muukaan kuin minä sain kunnian olla kulkueen päähahmo, itse Lucia. En ollenkaan tykännyt olla esillä, joten tuollaisessa valokeilassa oleminen ja koko koulun läpi kulkeminen ihmisten tuijottaessa sai minut tuntemaan oloni todella ahdistuneeksi ja epämukavaksi. Se ei tehnyt hyvää minulle, koska olin muutenkin herkkäluonteinen ja tuollaiset tilanteet saivat minut usein käyttäytymään oudosti sen jälkeen. Niin kävi nytkin, en pystynyt koulussa keskittymään oikein mihinkään ahdistuksen takia ja halusin vain pois. Yritin kuitenkin sinnitellä koko päivän, koska olin saanut luvan mennä kennelille suoraan koulusta enkä siksi voisi lähteä kesken päivän, vanhempani eivät muuten päästäisi minua kennelille enää koskaan.

Koulupäivä oli yhtä tuskaa, koska keskittymisvaikeudet lisääntyivät hetki hetkeltä. Loppujen lopuksi selvisin kuitenkin jotenkuten koulusta ja kellon raksahtaessa viimeisen tunnin päättymisen hetkellä, pomppasin saman tien ylös pulpetistani ja juoksin käytävälle ensimmäisten oppilaiden joukossa, vaikka normaalisti annoin aina muille tietä. Kiiruhdin heti naulakoille pukeutumaan, sillä tiesin tarvitsevani nyt Popin seuraa enemmän kuin koskaan. Uroksen läsnäolo rauhoitti minua kummasti, vaikka uros olikin vielä varovainen ja hieman epäilevä minun seurassani. Halusin vain kiireesti sen luokse, koska uskoin, että se voisi auttaa tunteideni hillitsemisessä. Niinpä lähdin heti pukeuduttuani juoksemaan ulos ja kohti kenneliä, jonne oli koulultamme kyllä muutaman kilometrin matka ja tiesin, etten jaksaisi juosta sitä kokonaan. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan juoksin niin kauan kuin jaksoin ja hidastin sitten tahtini kävelyksi. En malttanut odottaa, että pääsisin näkemään taas Popin, upean tricolorin shelttiurokseni. Se oli kieltämättä kovin upea, hienorakenteinen koira. Se oli jo kuusivuotias ja shetlanninlammaskoirien odotettu elinikä oli 12-13 vuotta, joten Popi oli periaatteessa puolivälissä elämäänsä. Se vaikutti silti edelleen kovin virkeältä ja energiseltä ja juuri siltä, ettei olisi päättämässä päiviään vielä moneen vuoteen. Olin iloinen siitä, koska halusin viettää mahdollisimman pitkän yhteisen elämän Popin kanssa enkä kestäisi, jos se otettaisiin minulta nyt pois. Kukaan ei voisi viedä Popia minulta, sillä se särkisi sydämeni, vaikka olinkin tavannut uroksen vasta pari kertaa. Se oli silti minulle tärkeä, se piristi muuten niin ankeaa elämääni huomattavasti ja sai minuunkin jotain liikettä energisyydellään, huomionkipeydellään ja liikunnantarpeellaan.

Matka kennelille taittui nopeasti, sillä en keskittynyt matkan pituuteen ollenkaan, vaan ainoastaan ajattelemaan Popia. Mietin koko matkan, kuinka tärkeä tuo upea uros oli minulle ja mihin kaikkiin seikkailuihin voisin sen kanssa vielä päätyä. Mietin, mitä kaikkea hienoa voisin sen kanssa tehdä, miten voisin osoittaa olevani luottamuksen arvoinen ja miten voisin tuoda sen arkisiin kennelpäiviin edes jotain piristystä, jotain erikoista. Uskoin kyllä, että Popille riittivät ihan tavalliset arkisetkin päivät ja yhteinen puuhailu, mutta halusin tarjota sille jotain unohtumatonta ja erilaista, jotta se muistaisi minut. Halusin, että sillä olisi aina jotain mitä odottaa, ettei se kyllästyisi minuun ja seuraani sen vuoksi, että olisin liian tylsä. En todellakaan kestäisi sitä, jos Popi ei enää pitäisi minusta, koska en osaisi huolehtia siitä. Tiesin kuitenkin, etten saisi ajatella noin, minun täytyisi vain keskittyä pitämään uros tyytyväisenä. Niinpä suuntasin heti kennelille päästyäni Popin huoneeseen, jossa uros tälläkin kertaa oli. Se leikki jonkun toisen shetlanninlammaskoiran kanssa, jonka nimi taisi olla Kola, ainakin tämä kovasti kyseistä urosta muistutti.
”Popi!” hihkaisin urokselle sen huoneen ovelta, jotta se huomaisi minut. Sekä Popi että Kola käänsivät päänsä minua kohti. Kola innostui heti ja kipitti luokseni häntä heiluen hyppimään jalkojani vasten ja haukkumaan.
”Kola, ei”, toruin urosta napakasti, sillä en halunnut sen rikkovan vaatteitani terävillä kynsillään. Kun uros lakkasi loikkimasta, jouduin ikäväkseni toteamaan, etten ollut täällä sen vuoksi. Raukkaparka katsoi minua ymmällään ja mietti varmasti, miksen huolinut sitä mukaani. Minun sydämeeni mahtui tällä hetkellä kuitenkin vain yksi shelttiuros, minun ikioma Popini.
”Popi, mitä jos”, aloitin ja huomasin, kuinka uroksen olemus kiihtyi sen alkaessa vispata häntäänsä tiuhempaan tahtiin.
”Mitä jos me mentäisiin ulos?” jatkoin lauseeni loppuun ja sain vastaukseksi pari kumeaa, matalaa haukahdusta. Hymyilin urokselle leveästi komentaen sen sitten seuraamaan minua eteiseen, ja uroshan totteli. Onneksi, sillä oli paljon helpompaa, kun oli helposti hallittava koira. Komensin Popin istumaan eteeni, jotta saisin sen pysymään paikoillaan. Sen jälkeen otin lainapannan ja hihnan eteisen kaapista ja aloin laittaa niitä koiralle. Popi ei kuitenkaan olisi millään malttanut pysyä paikoillaan pantaa laittaessa, vaan pyöritteli päätään ja yritti nousta seisomaan vähän väliä.
”Popi, ei”, toruin urosta kuulostaen vähän vihaiselta, jotta se tottelisi paremmin.
”Paikka”, komensin sitä sitten ja se lakkasi lopultakin hääräämästä, jotta sain pannan kiinnitettyä sen kaulan ympärille. Kytkin hihnan kiinni pantaan ja ryhdyin pukeutumaan, Popin istuessa yhä lattialla paikallaan, kuten olin käskenyt.

Kun olin saanut ulkovaatteet päälle, nappasin hihnan päästä kiinni ja komensin Popin jo valmiiksi vierelle. Se oli hieman ihmeissään, koska ei kaiketi ollut tottunut siihen, että joutuisi kulkemaan vierellä ovelta lähtien. Hyvin se kuitenkin sujui, uros tuli vierelle ja kulki siinä hienosti myös ovesta ulos terassille ja portaat alas kennelin pihaan. Johdatin sen pois kennelin pihasta, jonka jälkeen se nuuski hetken aikaa lumikinoksia ja löydettyään sopivan kohdan se nosti jalkaansa ja teki tarpeensa siihen. Hymyilin urokselle lempeästi sen kääntäessä katseensa minuun, ikään kuin se olisi odottanut minulta jotain reaktiota.
”Hyvä poika, Popi”, kehuin urosta tietämättä edes kunnolla, miksi tein niin. Halusin kaiketi vain rohkaista urosta jatkossakin tekemään tarpeensa kiltisti ulos eikä mihinkään sisätiloihin. Olihan uros jo aikuinen ja sisäsiisti sellainen kaiken lisäksi, mutta vahinkoja voisi varmasti sattua kaikenikäisille ja halusin minimoida riskin oman Popini kohdalla.

Kävin Popin kanssa parin kilometrin pituisella lenkillä kennelin lähiympäristössä ja tarkkailin uroksen käyttäytymistä. Se oli todella rento ja rauhallinen suurimman osan ajasta, se keskittyi vain nuuskimaan uusia, kiehtovia tuoksuja ja merkkailemaan reviiriään. Yhdellä pellolla seisoi muutamia poroja etsimässä lumen alta jotain syötävää, ja niiden näkeminen sai hihnan kiristymään kädessäni. Aavistin, että Popi oli nähnyt saman kuin minäkin, se oli huomannut porot. Aluksi se vain kiiruhti edelleni niin pitkälle kuin hihna ylsi, minkä jälkeen se yritti vetää minua voimalla kohti porotokkaa. Siinä vaiheessa edes napakat käskyt eivät saaneet urosta palaamaan vierelleni, vaan se alkoi haukkua kovaan ääneen kiinnittäen porojen huomion itseensä. Nuo upeat, arat eläimet kohottivat päätään ja huomattuaan koiran ne lähtivät kiireesti pois pellolta uroksen yhä haukkuessa ja hyppiessä hihnan päässä yrittäen päästä niiden perään.
”Popi, ei. Ei hauku”, toruin urosta kiukkuisella äänellä, sillä en olisi halunnut sen hätistävän poroparkoja tuolla tavalla pois. Uskoin, että ne eläimet löytäisivät kyllä itselleen syötävää muualtakin, mutta ei niiden rauhallista oleskelua olisi silti tarvinnut häiritä.
”Popi, ei. Hiljaa”, toruin urosta, kun se ei edelleenkään lakannut haukkumasta. Vihdoin se hiljeni, kun ei enää nähnyt poroista vilaustakaan, mutta yritti silti edelleen nykiä hihnassa.
”Vierelle”, komensin urosta napakasti, jolloin se lopultakin luovutti ja palasi vierelleni hieman pettyneen oloisena.
”Tuhma poika, hyi sinua! Ei saa tuolla tavalla säikytellä viattomia eläimiä, tuhma Popi”, moitin urosta, jotta se tietäisi tehneensä väärin, vaikkei ollutkaan aiheuttanut mitään kovin vakavia seuraamuksia. Uros painoi korvansa alas ja riiputti häntäänsä katsoen minua surkea ilme kasvoillaan, kuin anoen anteeksiantoa.
”Ei, Popi, tuo ei nyt auta. Teit tosi tyhmästi ja väärin”, sanoin urokselle komentaen sen sitten seuraamaan minua, jotta voisimme palata kennelille. Katuvan oloinen uros tuntui jälleen tekevän kaiken mitä sanoin, mutta luultavasti se halusi vain hyvitellä aiempia tekojaan saatuaan moitteita ja osoittaa, että se oli silti yhtä kiltti ja rakastettava koira. Tiesinhän minä, ettei se tarkoittanut mitään pahaa eikä varmasti halunnut suututtaa minua, se ei ehkä vain ymmärtänyt tekevänsä väärin. Nyt jälkikäteen uros varmaan tiedosti sen, kun olin sitä torunutkin, mutta se oli liian myöhäistä nyt. Uroksen pitäisi oppia, että muilla eläimillä oli aivan samanlainen oikeus elää elämäänsä rauhassa kuin silläkin, ei se saisi häiritä ketään jos kukaan ei saisi häiritä sitäkään.
Palasin kennelille jo hieman paremmalla mielin kuin aiemmin olin, sillä tapahtuneesta huolimatta Popin seura ja lenkkeily sen kanssa piristivät minua ja auttoivat ahdistuksessani. En halunnut uroksen havaitsevan pahaa oloani, mutten varsinaisesti yrittänyt myöskään peitellä sitä. Päästyäni kennelille tarjosin Popille ensin vettä, minkä jälkeen menin kennelin olohuoneeksi suunniteltuun tilaan ja istahdin sohvalle. Hetken mietittyään Popi loikkasi viereeni sohvalle ja painoi pienen, pehmeän päänsä syliini.
”Voi Popi, kiitos että oot juuri sä. Ja kiitos, että oot siinä”, sanoin urokselle lempeästi ja upotin käteni sen pehmeään, sileään turkkiin silittäen sitä varovasti.
”Merkitset mulle enemmän kuin osaat kuvitellakaan, oot mulle hurjan tärkeä. Sun läsnäolo merkitsee mulle paljon, se auttaa mua jaksamaan tätä elämää ja piristää mua edes jotenkin”, jatkoin puhumista silittäen urosta samalla rauhallisesti. Popi kohotti päätään sylistäni katsoen minua silmiin ja olin aistivinani lievää huolestuneisuutta ja alakuloisuutta uroksen olemuksesta.
”Ei hätää, Popi, ei mitään hätää. Kaikki on hyvin, kunhan mulla on sut. Kaikki on hyvin”, vakuutin urokselle ja kumarruin antamaan hellän suukon sen otsalle, jotta se rauhoittuisi. Sen tehtyäni uros painoi päänsä takaisin syliini ja hivutti koko vartaloaan hieman lähemmäksi minua. Se tuntui niin hyvältä, että olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi. Oli uskomatonta, miten lyhyessä ajassa koira oli valloittanut niin pysyvän ja ison paikan sydämestäni.

Loppu!

Vastaus:

Kivan erilainen alku tälle tarinalle, kun kerroit vähän sun koulupäivästä. Harmi, että se ei sinusta ollut kovin mukavaa olla Luciakulkueen päähahmo, päinvastoin. Onneksi kuitenkin tiesit heti keinon, jolla helpottaa oloasi ja suuntasit kennelille. Popi vaikutti olevan pirteällä tuulella, kun löysit sen leikkimästä Kolan kanssa ja sitten se vielä hätisteli poroja lenkillä ilman sen kummempaa syytä, mutta parempi niin, mieluummin virkeä ja onnellinen kuin surullinen ja apea koira. Jotenkin hellyttävä tuo tarinan loppu, Popi vaikutti tosi ymmärtäväiseltä ja kuunteli sua mielellään. Oli jotenkin ihana kuvitella omissa silmissä tuo tilanne, jota kuvailit <3 Saat tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Katerina

11.12.2017 17:35

Oli joulukuun kymmenes päivä ja toinen adventtisunnuntai, joulukuun alku oli kulunut hirveän nopeasti. Tämä päivä oli kuitenkin myös muilla tavoin merkityksellinen, sillä Ushma oli laittanut minulle viestiä, että Lunan synnytys oli käynnistynyt yön aikana. Maailmaan oli yön aikana tullut neljä pientä bordercollienpentua, joista yksi oli minun tuleva pentuni. Hän oli kertonut viestissään, että synnytys oli sujunut hyvin, Ushma oli ollut paikalla koko synnytyksen ajan. Kaikki pennut syntyivät terveinä ja elinvoimaisina ja synnytys kesti parisen tuntia. Lunakin voi hyvin, se oli ainoastaan väsynyt ja nukkuikin paljon, mutta huolehti silti pennuista ihailtavan hyvin ja vaikutti aivan rakastuneelta uusiin lapsiinsa. Viestin lukeminen ensimmäisenä herättyäni piristi minua todella paljon ja mieleni teki heti sännätä kennelille katsomaan pentuja, mutten voinut olla muistamatta Ushman sanoja, jotka soivat taukoamatta mielessäni. Ushma oli sanonut minulle jo aiemmin ennen synnytyksen käynnistymistä, etten voisi mennä heti syntymän jälkeen Lunan luo. Nartun tuli antaa ensin viettää pari ensimmäistä päivää rauhassa pentujen kanssa, jotta se saisi toipua synnytyksestä ja keskittyä pentuihin. Parin ensimmäisen, kriittisimmän päivän jälkeen saisin kuitenkin mennä sinne, mutta silloinkin tulisi edetä Lunan ehdoilla ja varoa suututtamasta sitä.

Olin kuitenkin lähtenyt innosta pomppien kennelille, koska halusin kertoa Renolle sen tulleen isäksi. En voinut tietää, oliko Ushma jo tehnyt niin, mutta halusin silti itse käydä Renon luona ilmoittamassa asiasta. Samalla voisin viettää laatuaikaa hoitokoirieni kanssa, erityisesti Coran, jonka joutuisin sitten tammikuussa antamaan pois ottaakseni Renon pennun laumaani. Matka kennelille taittui joutuisasti kauniissa talvimaisemissa, lunta oli jo paljon ja kaikki näytti tosi kirkkaalta, vaikka aurinko ei paistanutkaan. Kaunis linnunlaulu kaikui korvissani koko matkan kennelille, jossa en olisi malttanut odottaa hetkeäkään, halusin heti Renon luo. Riisuin ulkovaatteet vauhdilla ylleni vaivautumatta edes laittamaan niitä naulakkoon, pudottelin ne vain lattialle kenkieni päälle ja juoksin Renon huoneeseen.
”Reno, arvaa mitä!” hihkaisin ja sain uroksen säpsähtämään häkissään. Se katsoi minua hieman kauhistuneena, touhottamiseni taisi säikäyttää sen pahanpäiväisesti. Minun täytyisi rauhoittua, tällainen hössöttäminen ei tekisi hyvää urokselle.
”Voi ei, anteeksi Reno. Ei ollu tarkotus säikäyttää, oon vaan niin innoissani”, sanoin nolostuneena ja menin istumaan lattialle, vaikka mieluummin olisin pomppinut katosta lattiaan ja takaisin kattoon. En voinut vieläkään oikein uskoa sitä todeksi, että oma hoitokoirani oli nyt kolmen tytön ja yhden pojan tuore isä.
”Tule Reno tänne, mulla on uutisia. Tule vain”, sanoin urokselle hieman rauhallisemmin, jotta se uskaltaisi edes poistua häkistään. Se toimi, sillä Reno lakkasi luimistelemasta korviaan ja alkoi sen sijaan heiluttaa häntäänsä tullessaan lopulta luokseni. Se istahti vierelleni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Onneksi olkoon, kulta. Susta on tullut yön aikana isä. Niin, Reno, sulla on pentuja. Pieniä koiravauvoja”, sanoin Renolle lempeästi antaen suukon sen otsalle ja rapsuttaen sen selkää ja niskaa. Uros kallisti päätään ja katsoi minua ihmetellen.
”Niinpä, Reno, en mäkään tahtoisi oikein uskoa sitä. Mutta totta se on, kulta. Luna synnytti viime yönä neljä pientä pentua. Sun ja Lunan pennut, Reno. Sun ja Lunan lapset. Kolme pientä tyttöä ja yksi poika”, selitin Renolle, joka kuullessaan Lunan nimen vinkaisi hieman ja alkoi höristellä korviaan kuunnellen selvästi tarkemmin, mitä sanottavaa minulla oli. Kun lopetin kertomukseni, se tökkäsi minua kirsullaan poskeen ja alkoi nuolla toista kättäni.
”Tarkoittaako tuo, että oot innoissasi? Toivottavasti, sillä mä ainakin oon. Ja tiiätkö mikä tässä on parasta?” kysyin Renolta, joka heilutti häntäänsä ja haukahti vastaukseksi.
”Ai et? No mä kerron, kulta, mä kerron. Yksi niistä tytöistä liittyy mun ja sun laumaan ollessaan tarpeeksi vanha. Ensi kuussa, Reno, yksi sun vauvoista tulee mun hoitoon ja pääset tutustumaan siihen, sun tyttäreesi”, selitin Renolle, joka haukahti pari kertaa innoissaan ja heilutti häntäänsä. Rapsutin urosta ja halasin sitä hellästi. Olin niin onnellinen, että tämä hetki oli lopultakin koittanut. Olin niin innoissani, että edes reilun kuukauden odottaminen ennen pennun saamista itselleni ei sillä hetkellä tuntunut miltään, uskoin selviäväni siitä kyllä.

Juttelin hetken aikaa Renolle kaikenlaista, kunnes arvelin, että olisi aika lähteä käymään lenkillä sen ja Coran kanssa. Päivä ei tästä istuskelemalla etenisi, halusin tehdä jotain hyödyllistä.
”Reno, seuraa. Haetaan Cora ja mennään ulos”, sanoin Renolle ja nousin ylös lattialta. Reno pyörähti pari kierrosta jalkojeni ympäri niin, että meinasin kompastua siihen, mutta loppujen lopuksi sain säilytettyä tasapainoni ja pääsimme kumpikin ehjin nahoin Coran huoneelle.
”Cora, mennään ulos. Tule”, kutsuin narttua, jota ei todellakaan tarvinnut kahdesti käskeä. Se pomppasi pystyyn ja nelisti pää ja häntä lisätassuina peräämme kohti eteistä. Ulos meneminen tuntui olevan kahdelle hoitokoiralleni sydämenasia, kumpikin oli aina tosi innoissaan asiasta ja meinasi pompata metrin ilmaan joka kerta kun edes mainitsin sanan ulos. Menin eteiseen, jossa laitoin Renolle ja Coralle pannat ja tällä kertaa myös hihnat molemmille. Pelkäsin, että pentu-uutinen oli innostanut Renoa niin paljon, ettei se vain yksinkertaisesti malttaisi pysyä aloillaan hetkeäkään.

Vein Renon ja Coran lähimetsään, jotta voisin päästää ne hetkeksi irti. En ollut ottanut niille leluja mukaan, mutta ulkona oli nuoskakeli ja päätin kokeilla, innostuisiko kaksikko nappaamaan lumipalloja.
”Istu”, komensin koiria aluksi ja odotin, että kumpikin istui kiltisti vierelläni. Renolle se oli tällä hetkellä hankalampaa, koska kuten arvata saattoi, se oli innoissaan pentuasiasta. Lopulta kaksikko istui kuitenkin, joten annoin paikallaolokäskyn ja irrotin hihnat.
”Vapaa”, sanoin sitten ja päästin koirat juoksemaan vapaana metsään. Itse nappasin maasta kourallisen lunta ja pyöritin siitä pallon käsissäni.
”Reno, Cora!” kutsuin koiria ja kumpikin käänsi päänsä minua kohti. Viskasin pallon voimalla koiria päin ja alkoi hurja kisa siitä, kumpi sen saisi. Reno oli nopeampi, se loikkasi ilmaan ja nappasi lumipallosta hampaillaan kiinni. Pallo kuitenkin murskautui sen hampaissa ja varisi pieninä lumimurusina maahan sen tassujen eteen. Cora näytti vieressä vahingoniloisena, se vain haukkui ja vispasi häntäänsä. Reno kallisteli päätään pettyneenä ja vikisi, enkä voinut olla nauramatta koko tilanteelle.
”Voi Reno, ei se mitään”, naurahdin ja kahmaisin uuden annoksen lunta käteeni, pyöritin pallon ja heitin sen. Tällä kertaa kiinniottaja oli Cora, joka onnistui nappaamaan pallon ehjänä. Pentu kuitenkin pudotti sen suustaan maahan, jolloin Reno isompana koirana astui sen päälle yhdellä tassullaan ja murensi sen. Cora katsoi urosta hetken ja alkoi haukkua ja näykkiä tämän kaulakarvoja kiukustuneena. Itse vain nauroin kaksikolle ja kuvasin niistä videota, kun kumpikin haukkui kilpaa, näykki toisiaan ja telmi lumessa.

Heittelin koirille hetken aikaa lumipalloja ja katselin niiden leikkiä, kunnes oli aika palata kennelille. Laitoin koirat takaisin hihnaan ja lähdin kotimatkalle, joka alkoi ainakin moitteettomasti. Kumpikin koira oli aika väsynyt leikkimisestä keskenään, joten ne eivät jaksaneet villiköidä hihnojensa päässä sen kummemmin. Matka oli nopeasti ohi koirien helppouden vuoksi ja kennelillä annoin kaksikolle vettä, jota kumpikin joi kyllikseen ja lähti sitten nukkumaan kumpikin eri paikkoihin. Vielä ei ollut oikea aika ruokkia koiria eikä koirista ollut juuri seuraa väsymyksensä vuoksi, joten päätin sitten lähteä kotiin. Hieman aiemmin kuin oli tarkoitus, mutta oli tämäkin ollut mukavaa. Niinpä suuntasin takaisin eteiseen, jossa minua vastaan kuitenkin tuli uusi tyttö, jota en ollut vielä koskaan tavannut.
”Hei, kuka sä oot? En muista nähneeni sua täällä aiemmin”, kysyin tytöltä, joka parhaillaan riisui kenkiään jalasta eteisessä.
”Ai hei, en huomannutkaan sua. Oon Jolene, uusi hoitaja. Hoidan Popia”, tyttö vastasi nostaen katseensa kengistään minuun. Nyökkäsin hänelle hymyillen ja kättelin häntä, kun hän ojensi kätensä sitä varten minua kohti.
”Katerina, Renon hoitaja. Ja Coran väliaikainen hoitaja, mutta se kestää enää vain ensi kuuhun. Sen jälkeen saan yhden Renon pennuista, jotka syntyivät viime yönä”, selitin Joleneksi esittäytyneelle tytölle todella ylpeänä, koska en malttanut olla puhumatta asiasta hänellekin. Pentujen syntymä oli minulle tärkeä ja merkityksellinen asia, syystäkin olin siitä niin innoissani. Minun täytyisi soittaa myös Eliakselle, hänkin varmasti iloitsisi kanssani asiasta! Ja seuraavissa agilitytreeneissä voisin kertoa myös treeniryhmälle, hekin varmaan onnittelisivat Renoa ja ehkä minuakin.
”Voi miten mukava kuulla, onnittelut Renolle isyydestä, se on varmasti hienoa! Ja onnea sulle, sustahan tulee sen uuden pennun hoitaja ja tavallaan vähän niinkuin ihmisäiti sille”, Jolene sanoi hymyillen ja nyökkäsin hänelle. Tuota en ollut tajunnut ajatellakaan, mutta se oli kyllä totta. Vaikka Luna ja Reno tietysti olisivat pennun ensisijaiset vanhemmat, niin minä olin nimenomaan ihmisäiti pennulle. Tai no en ollut varma, pitäisikö pikemminkin sanoa mummo, koska olin tavallaan jo Renolle kuin äiti ja kyse oli Renon pennusta.
”Totta, en ollutkaan ajatellut tuota. Tai pikemminkin ehkä ihmismummo sopii paremmin, oon jo Renon ihmisäiti”, naurahdin Jolenelle lopulta ja hän vain naurahti. Hän totesi olevansa oikeastaan menossa hakemaan Popia lenkille ja ettei hänellä ollut hirveästi aikaa, joten en viitsinyt viivyttää häntä pidempään. Päästin hänet Popin luokse ja lähdin itse kotiin, jotta voisin sieltä sitten soittaa Eliakselle. En viitsinyt soittaa matkalta, etten palelluttaisi käsiäni, ulkona kun oli kylmä ilma paljaalle iholle nollakelistä huolimatta.

Vastaus:

Voi, ihanaa kun kirjoitit tämän tarinan, muistutitpa samalla tuosta pentujen syntymästä muakin ^^ Pitäisi varmaan ilmoittaa asiasta pentuja varanneisiin kenneleihin, vaikka pikkuisia ei vielä uusiin koteihin luovutetakaan. Ymmärrettävästi olit asiasta innoissasi, mutta onneksi olit järkevä etkä heti mennyt Lunan luokse, parempi niin. Antaa sen nyt ensin toipua synnytyksestä rauhassa ja viettää pari päivää vain pentujensa kanssa, paitsi tietty mä käyn välillä siellä huolehtimassa siitä ja tarkistamassa pentujenkin tilanteen. Kyllä säkin vielä sinne pääset, ei hätää ^^ Ihanaa, että Renokin tuntui olevan asiasta niin innoissaan, onhan tuoreella isällä varmasti syytäkin <3 Tapasit lopuksi myös Jolenen pikaisesti, oli varmaan mukava tavata uusi hoitaja kennelillä. Saat tästä tarinasta 10€
- U

Nimi: Ira

10.12.2017 22:53
When the end is getting closer
And the Earth has burned the sky
Now repent ‘cause it’s all over
Just let me die!

Istuimme Olofin talossa. Keittiössä oli hämärää, sillä Olof oli sulkenut sälekaihtimet. Zakke istui edessäni pöydän toisella puolella tuijottaen tyhjyyteen. Olimme kahdestaan huoneessa. Olof ja Eskild kaivoivat Beestille hautaa takapihalla. Oloni oli tyhjä, minun oli vieläkin vaikea uskoa mitä oli tapahtunut. Zakke oli viettänyt pari tuntia tyhjässä huoneessa itkien. Hänen käsivarsistaan vuosi verta. Hän ei ollut sanonut mitään tragedian jälkeen. Huoleni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Olof koputti hellästi oveen. “Voitte tulla ulos.”
Zakke nousi seisomaan vastahakoisesti. Nousin hänen perässään, ja kävelimme ulos.

Takapihalla oli hiljaista. Zakke istui märällä nurmikolla pitäen mustaa koiraa sylissään. Hän ei itkenyt eikä sanonut mitään. Minä, Olof ja Eskild seisoimme hiljaa haudan vieressä. Hanya, Zero sekä pari muuta koiraa makasivat muutaman metrin päässä, seuraten tapahtumia surullisina. Viidentoista minuutin päästä hän laski ruumiin hautaan. Hän astui kauemmas sillä välin, kun Olof täytti haudan mullalla.

Menin ulkoiluttamaan koiria Olofin kanssa. Kävelimme vaikeassa, mutta kauniissa metsämaastossa. Tavallisesti Hanya poikkelehtisi iloisena pitkin metsää, mutta tänään se käveli hitaasti hihnani päässä. Olofilla oli mukanaan Dani, Zero ja Zaki. Ne laukkasivat surullisesti pitkin metsää. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, kunnes huomasin saapuneemme kauniin järven rannalle. Auringonlasku oli alkamaisillaan. Ilma oli kirpeä, ja haistoin raikkaan metsän tuoksun. Tiesin, että muutaman kilometrin alueella ei ollut ketään muuta.
Olof tuli aivan viereeni, aivan kuin hän olisi halunnut kertoa jotain, mitä kukaan muu ei saisi kuullla. Hän yritti pitää katsekontaktia, mutta hänen katseensa harhaili pitkin upeaa metsämaisemaa.
“Kuule… Voisitko viettää tämän yön luonamme? Zakken huoneessa, tarkemmin sanoen?”
Katsoin häntä hieman pelästyneenä. Hän tajusi heti, miltä hänen kysymyksensä kuulosti, ja korjasi sen heti.
“Ei ei, en todellakaan tarkoittanut sillä tavalla. Tai mitä ikinä ajattelet. Tarkoitan, että hänellä on ongelmia. Vakavia ongelmia. Tämä oli kova isku hänelle. En halua hänen tekevän mitään vaarallista, ja luulen, että läsnäolosi voisi rauhoittaa häntä.”
Nyökkäsin välttävästi. Tosiasiassa tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti, ja halusin tehdä kaikkeni tukeakseni Zakkea. Hän hymyili vaisusti. “Kiitos.”
Hanya löysi maasta kepin, jonka se toi minulle. Heitin sen järveen, mutta Hanya ei juossut sen perään. Se seurasi kepin kellumista pitkin rauhallista virtaa. Suljin silmäni, ja hengitin syvään. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi pysähtynyt nauttimaan luonnon rauhasta ja raakuudesta.


Zakke istui pienellä, valkoisella sängyllä Olofin talon yläkerrassa. Istuin lehtikuvioisella nojatuolilla pienehkön huoneen toisella puolella. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, ja hengitti syvään. Olimme istuneet huoneessa kymmenen minuutin ajan. Kello oli yksitoista illalla. Zakke nosti päänsä ylös, ja hänen kirkkaanvihreät, tavallisesti rauhalliset silmänsä kohtasivat minun kellanruskeat silmäni. Hän ei ollut ajanut sänkeään muutamaan päivään, ja hänen mustat hiuksensa sojottivat eri suuntiin. Hän puhui ensimmäisen kerran koko päivänä.
“Haluatko tietää, miksi Beest oli niin erityinen minulle?” hän kysyi tavallisella, rennolla äänellään, aivan kuin hän kysyisi miten jonkun päivä on mennyt.
Olin hieman yllättynyt. “Tottakai.”
“En voi hyvin. En koskaan ole voinut hyvin. Elin hyvin pimeitä aikoja muutama vuosi sitten, ja istuin tapani mukaan korkean sillan reunalla. Päätin hypätä. Nousin seisomaan, ja juuri silloin Olof soitti minulle. Hän kertoi, että hän on päättänyt hankkia schipperkepennun, ja oli matkalla katsomaan pentuetta. Hän kysyi, jos haluaisin tulla mukaan. Ajattelin, että itsemurha voi odottaa, joten ajoimme kasvattajan luokse Uppsalaan. Nähdessäni koiranpennut rupesin pohtimaan elämää, sen tarkoitusta, kaikkea syvää blablabla. En tiedä mikä minussa muuttui, mutta niiden koiranpentujen näkeminen muistutti minua siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, elämä tulee aina jatkumaan. Yksi niistä pennuista oli Beest. En aiemmin ollut maailman suurin koiraystävä, mutta minulla ja Beestillä klikkasi heti. Pimeät ajat eivät loppuneet, mutta Beest muistutti minua aina siitä, miten kaunista elämä on, vaikka onkin yleensä aika surkeaa.”
Kuuntelin hartaasti. Osasin kuvitella itseni samaan tilanteeseen. En kestäisi, jos Hanya otettaisiin pois minulta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Zakke henkäisi syvään, ja jatkoi. “En ole koskaan kertonut tuota tarinaa kenellekkään. Edes Olof ei tiedä, että aioin yrittää itsemurhaa. Hän ei tiedä, että hän pelasti henkeni.”
“Tuntuuko sen kertominen minulle hyvältä?” kysyin.
“Kyllä”, hän vastasi. “Olen pitänyt liian monta asiaa piilotettuna syvällä sisälläni.”
Nousimme seisomaan, ja halasin häntä pitkään.


Seuraavana päivänä kävelimme jälleen pitkin Götgatania kohti Zakken ja Vasilin asuntoa. Oloni oli hieman parempi, sillä saisin pian taas tavata Arran. Slava odotteli meitä etuovella. Hän näytti aivan kodittomalta kerjäläiseltä, häneltä puuttui vain pahvimuki johon hän keräisi rahaa. Hän tervehti Zakkea halaten ja väläytti minulle kohteliaan hymyn.
“Tulkaa, muut odottavat teitä sisällä”, hän sanoi ruotsiksi puolalaisella korostuksella.
“Ketkä ovat siellä?” Zakke kysyi.
“Ne tavanmukaiset. Vasilij, tyttö, Solveig ja Jonas”, Slava vastasi baritoniäänellään.
Minua ärsytti se, että hän kutsui Arraa ‘tytöksi’. Hän muisti varmasti Arran nimen.
“Okei. Sinun pitäisi muuten alkaa keskittyä kunnollisen ruotsin oppimiseen. Kaikki kuulevat heti, että olet puolalainen”, Zakke sanoi.
“Niin? Onko se huono asia?”
“On. Kukaan ei tykkää puolalaisista”, Zakke sanoi ja hymyili ilkikurisesti. Olin iloinen nähdessäni hänen hymyilevän ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.
“Hiljaa, me rakensimme asuntosi”, Slava vastasi avatessaan ovea.
“Se selittää, miksi se on niin surkea.”
Slava ei keksinyt hyvää vastausta, joten hän tyytyi naurahtamaan. Kävelimme sisään asuntoon, joka oli kunnolla valaistu tällä kertaa. Jonas istui keittiön pöydällä, Solveig seisoi pöydän vieressä Sanny-saksanpaimenkoira jalkojensa vieressä ja Vasilij istui sohvalla Arran kanssa. Jonas ja Vasilij nousivat tervehtimään ja halaamaan Zakkea.
“Kuulimme mitä tapahtui. Otamme osaa, tiedämme miten tärkeä Beest oli sinulle”, Jonas sanoi. Zakke nyökkäsi kiitokseksi. Kokoonnuimme kaikki keittiön pöydän ympärille. Jonas oli laittanut päivällistä. Söimme kanaa pastan ja kermakastikkeen kanssa.
“Okei kaikki, olemme nyt kaikki kokoontuneet samaan huoneeseen, joten minulla on ilmoitettavaa”, Jonas rykäisi ja sanoi kuuluvalla äänellä. Kaikki hiljenivät.
“Ensimmäiseksi haluan sanoa, että ne uudet pillerit näyttävät myyvän hyvin. Siinä kohtaa ei ole ongelmaa. Seuraavaksi haluan kertoa jotain Beestin kuolemasta…”
Zakken kasvot valahtivat kalpeiksi, mutta hän yritti näytellä rauhallista.
“Se ei ollut vahinko. Tiedän, kuka aiheutti sen. Hän teki sen tahallaan.”
Minun sekä Zakken silmät täyttyivät adrenaliinista.
“Turkkilaismafia haluaa häiritä meitä. He lähettivät koiran Beestin kimppuun”, Jonas kertoi.
“Miten sinä tiedät?” Vasilij kysyi epäluuloisesti. “Puhutko heidän kanssaan?”
“Olen puhunut Yusufin kanssa. Hän on hyvä tyyppi.”
“Väitätkö, että Yusuf kertoisi sinulle jotain tällaista? Miksi hän tekisi niin?” Vasilij epäili.
“Olemme hyvissä väleissä, okei. On hyvä tuntea vihollisjoukkue”, Jonas vastasi hieman hermostuneena.
Solveig osallistui keskusteluun. “Vasilij, sinun tehtäväsi ei ole vahtia, kenen kanssa Jonas puhuu. Minua kiinnostaa, kuka oli vastuussa tästä ideasta.”
Solveigin äänen kuuleminen ensimmäistä kertaa tuntui oudolta. Hänen äänensä oli matala ja särkyvä. Siitä kuuli, ettei hän puhu usein.
“Yusufin mukaan Deniz suunnitteli kaiken”, Jonas vastasi.
“Tapan hänet”, Solveig murahti.
“Minua epäilyttää vieläkin se, että turkkilainen puhuu sinunlaisesi transun kanssa”, Vasilij ärisi.
Zakke viittasi Vasilia olemaan hiljaa, mutta hän ei totellut merkkiä. Jonas pyöritteli silmiään. Vaihdoin hämmentyneenä puheenaihetta. “Hetkinen, onko Jonas transu?”
Jonas naurahti. “Mitä, etkö ole huomannut aiemmin?”
Pudistin päätäni. Jonas piti sitä suurena kohteliaisuutena. “Kiitos, yritän parhaani vaikuttaakseni mieheltä.”
Se selitti, miksi Jonaksen kasvot ja vartalo ovat niin feminiinisiä. Hän käyttäytyi kuitenkin aivan kuin nuori mies.
“Oikea nimeni on Jasmin, mutta kaikki tuntevat minut Jonaksena. Olen oikeasti nainen. Ihan vaan, että tiedät”, hän sanoi.
Pudistin päätäni epäuskoisena. “Ihan oikeasti? En olisi arvannut.”
Jonas hymyili leveästi. Vasilij tuijotti häntä vihamielisesti.
“Mutta niin, takaisin puheenaiheeseen. Emme voi antaa turkkilaisten häiritä meitä tällä tavalla”, Slava sanoi kiihtyneenä.
“Mitä haluaisit tehdä? Mitä ehdotat?” Vasilij kysyi.
“Luulen, että meidän pitäisi kysyä Zakken mielipidettä”, Jonas sanoi.
Kaikki katsoivat Zakkea. Hän pudisti päätään. “Kosto ei ole oikea vaihtoehto. Mikään ei peruuta jo tapahtunutta. Jos te haluatte tehdä jotain, siitä vaan. En aio olla mukana siinä.”
Solveig tuijotti Zakkea tyynesti. “Heillä ei ole mitään syytä sotkea koiria tähän. Ne eivät ole tehneet mitään”, hän sanoi. Hänen siniset huulensa liikkuivat hitaasti hänen puhuessaan monotonisella äänellä. Hänen puhui ruotsia hieman murtaen, mutta oli mahdotonta päätellä, mistä hän oli kotoisin. Hän sorautti ärränsä hieman itäeurooppalaiseen tyyliin.
Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tiesivät, että Solveig oli jo päättänyt, mitä hän tekee.

Istuin Arran kanssa läheisessä puistossa. Vasilij oli antanut hänen mennä ulos kanssani sillä ehdolla, että Zakke tarkkailisi meitä muutaman metrin läheisyydessä. Keskustelimme venäjäksi, jotta mahdolliset ohikulkijat eivät kiinnittäisi huomiota siihen, mitä sanoimme. Yritimme jutella viime päivistä niin, että kaikki tapahtunut kuulostaisi mahdollisimman tavanomaiselta. Arran venäjän kielen taidot yllättivät minut suuresti. Hän puhui sujuvasti, lähes ilman minkäänlaista korostusta. Minun oli taas vaikea muodostaa kokonaista lausetta mumisematta jotain epämääräistä. Jossain välissä Zakke tuli kysymään, voisiko hän istua ja jutella kanssamme. Hänestä tuntui oudolta seistä ja kuunnella puun takana. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta Arra ei luottanut häneen. Hän ymmärsi kuitenkin, että Zakke pystyy kuuntelemaan meitä vaikka hän ei istuisi kanssamme, joten hän ei sanonut mitään. Zakke istuutui Arran viereen, ja katsoi häntä arvioivasti. Muistin, mitä hän oli sanonut Vasilista juhlissa.
“En ole nähnyt sinua ja Vasilia kunnolla pariin viikkoon. Miten teillä menee?” hän kysyi Arralta.
“Ihan hyvin”, hän sanoi vaisusti.
Zakke katsoi ympärilleen ja madalsi ääntään. “Sinun ei tarvitse varoa, mitä sanot. Tiedän, että teillä menee huonosti.”
Arra ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli elänyt kahleissa viimeiset kaksi vuotta. Hän oli tottunut pitämään maskia yllään puhuessaan muiden kanssa.
Otin häntä lämpimästi kädestä kiinni. “Lähistöllä ei ole ketään muuta. Tiedän, että voit luottaa Zakkeen. Minä luotan häneen. Me välitämme sinusta, Arra. Voit olla rehellinen”, sanoin.
Arran silmissä näkyi pilke toivosta. Vapaammasta elämästä. Pian hän uskalsi sanoa jotain.
“Riitelemme paljon”, hän mumisi hiljaa. “Hän keksii riitelemisen aiheita tyhjästä.” Hän yritti räpytellä kyyneleitä takaisin silmiin. “En pidä siitä ollenkaan. Se sattuu.”
Tiesin, että hän tarkoitti sattumista fyysisesti sekä henkisesti.
Zakke osasi odottaa sitä vastausta. “Tiedäthän, että voit päästä hänestä eroon. Sinun ei tarvitse elää loppuelämääsi näin.”
Arra pudisti päätään.
Zakke huokaisi. “Loppuelämäsi ei tule olemaan pitkä, jos jatkat elämistä näin.”
Arra tuijotti maahan ja nyökkäsi hitaasti. Hänen katseensa oli maassa. Tuuli ravisti lehtiä ja sotki Arran tuuheita, vaaleanblondeja hiuksia. Hän mietti vakavasti, mitä Zakke oli sanonut hänelle. Hetken päästä hän nosti katseensa maasta, ja kääntyi kohti Zakkea.
“Mitä ehdotat?”
Zakke nojasi eteenpäin. “Voin varmistaa, että hän ei tule koskaan näkemään, koskemaan eikä satuttamaan sinua uudelleen.”
Arra tuijotti häntä silmiin arvioiden tarkasti. Hän on älykäs tyttö, ja näkee heti, jos joku valehtelee. Vasilij oli ainoa, joka on koskaan päässyt huiputtamaan häntä. Se on syy siihen, miksi hän oli niin kiinnostunut hämärästä venäläispojasta. Hän halusi tietää salaisuuden siihen, miten hän pystyi hallitsemaan muiden ajatuksia niin hyvin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut saanut selville, mitä hänen tuuheiden, kirkkaanvalkoisten hiuksiensa alla pyörii.
Hetken päästä Arra antoi katseensa rentoutua. Hänellä ei ollut syytä epäillä Zakkea. Salaa hän tiesi, ettei tämäkään pitänyt Vasilista. Kukaan ei oikeasti pitänyt Vasilista.
“Olen kiinnostunut”, hän totesi hiljaa.


Vastaus:

Kiva kun kirjoitit pitkästä aikaa, oli mukava nähdä mitä oot tässä ajassa työstänyt. Tuntuu edelleen kauhealta ajatella, että Beest on oikeasti kuollut ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta se on Zakkelle. Onneksi hän lopulta päätyi puhumaan kanssasi ja kertoi tuosta itsemurhatarinasta, ehkä se helpottaa hänen oloaan. Ihan kamalaa, että Beestin kuolema oli ilmeisesti suunniteltu juttu, en voi edes ymmärtää miten joku voi olla niin julma. Toivottavasti asia selviää kuitenkin rauhallisissa merkeissä, ettei kukaan joudu ainakaan vaaraan eikä kuole enää, varsinkaan Hanya tai sä. Joka tapauksessa saat tästä tarinasta 15€, tämä oli ehkä hieman lyhyt, mutta silti omalla tavallaan jännittävä tarinanpätkä.
- U

©2018 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com