Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Sateenkaaritaivaan virallisen kisapäivän tulokset on nyt julkaistu! Klikkaa tästä ja mene katsomaan, miten pärjäsitte!

Tervetuloa Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan!

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Hoitajia on tällä hetkellä sen verran paljon, että toivoisin jokaisen hoitajan odottavan vastausta edelliseen omaan tarinaansa ennen kuin julkaisevat uuden. Tämä helpottaa ylläpitäjän työtä, kun hoitoviekku ei ole koko ajan ihan täynnä saman hoitajan tarinoita. 

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Myös jos opetat koirallesi jonkun uuden käskyn, mainitse asiasta tarinasi lopussa, niin lisään käskyn kaappiisi koiran tietoihin. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita ilmoitukset tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Katerina

20.08.2018 11:07
Oli sunnuntai, 19. elokuuta, ja olin parhaillaan matkalla agilitytreeneihin Renon kanssa. Minusta tuntui, että olin ollut ikuisuuden poissa treeneistä ja jäänyt muista jälkeen, sillä olin ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt treenata juurikaan. Kesäloman aikana treeneistä oli kyllä muutenkin ollut vähän taukoa ja niinsanotusti lomaa, mutta nyt ne olivat jo jatkuneet jo toissa viikon keskiviikkona, eli koulujenalkamisviikolla, mutten ollut käynyt treeneissä silloin enkä sen jälkeenkään ennen kuin vasta nyt. Oli jo syksy ja ilmat olivat alkaneet viilentyä, joten treenasimme hallissa. Kun menin sisään ison treenihallin ovesta, minut vastaanotti tuttu lämpö ja treenihallin oma tuoksu, joka tunki nenääni aina, kun sinne menin. Muut olivatkin jo paikalla, sillä olin jopa muutaman minuutin myöhässä sovitusta aloitusajankohdasta.
”Hei, sori kun oon myöhässä...” mutisin nolona Joelille, kun pääsin hänen ja muiden treeniryhmäläisten luokse. Hän katsoi minua pitkään todella vakavana ja minua pelotti, että hän heittäisi minut ulos ja sanoisi, etten saisi enää tulla tänne. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni hymyyn ja se sai minunkin jännitykseni hieman laantumaan.
”Ei se mitään, pääasia että tulit. Pitkästä aikaa, niinhän? Oot ollut paljon poissa”, hän sanoi hymyillen ja kirjoitti samalla vihkoonsa minun ja Renon nimet muiden nimien jatkoksi.
”Joo, tässä on nyt ollut vähän muuta… Oon ollut tosi kiireinen, ja vaikka oon luvannut sitoutua tähän, niin en vaan oo nyt ehtinyt treeneihin ennen tätä päivää. Oon välillä jopa vakavasti harkinnut lopettavani kokonaan, kun en haluaisi roikkua listoilla täyttämässä vapaata paikkaa, jos en kuitenkaan itse ehdi käydä täällä yhtä aktiivisesti kuin muut”, selitin Joelille, joka katsoi minua hämmennyksen vallassa, samoin poikaystäväni Elias ja muut ryhmäläiset. Kukaan ei tainnut uskoa korviaan, kun puhuin treenaamisen lopettamisesta.
”Kulta, sä oot yksi tän ryhmän parhaita treenaajia, ethän sä voi noin vaan lopettaa. Mieti nyt, ootte Renon kanssa päässeet jo näin pitkälle”, Elias sanoi lopulta ja nyökkäsin hänelle vaitonnaisena. Keskustelu ei ehtinyt jatkua pidemmälle, sillä Joel totesi, että oli parasta aloittaa nyt ennen kuin koko aika menisi vain siihen, että keskustelisimme tästä.

Joel ohjasi meidät aluksi tekemään perinteistä alkulämmittelyä, eli pari kierrosta juoksua kentän ympäri koirien kanssa. Sen jälkeen kertasimme erilaisia peruskäskyjä, kuten istumista, maahanmenoa, paikallaoloa ja luoksetuloa, jotta koirat saivat harjoitusta ja samalla vetreytystä lihaksiinsa. Kun Joel uskoi koirien lämmenneen tarpeeksi, hän ohjasi meidät tutustumaan rakentamaansa rataan. Muut näyttivät siltä, että rata oli heille todella yksinkertainen, mutta minun silmiini se näytti kamalan haastavalta ja jopa vaikealta. Tätä se treenien laiminlyöminen teettää, ajattelin samalla, kun yritin parhaani mukaan miettiä mielessäni, miten ohjaisin Renon suorittamaan radan mahdollisimman virheettömästi.

Kun rataantutustuminen oli kestänyt tarpeeksi kauan, Joel kutsui meidät taas koolle ja päätti järjestyksen, jossa rata suoritettaisiin. Ensimmäisen kunnian saivat Elias ja Caspar, joten poikaystäväni meni entistäkin suuremmalta näyttävän saksanpaimenkoirauroksensa kanssa radan alkuun, komensi koiran istumaan ja irrotti siltä hihnan. Uroskoira totteli omistajaansa kuin unelma ja olin siitä jopa hieman kateellinen. Kyllähän Renokin totteli minua melko hyvin, mutta Sindi osasi olla varsinainen pikku riiviö aina välillä, kun sille iski pentumainen kiukuttelukohtaus. Naulitsin katseeni Eliakseen ja Caspariin heidän lähtiessään etenemään radalla, sillä Joel oli kehottanut minua seuraamaan muiden suorituksia tarkasti, jotta osaisin itse paremmin eikä pitkä poissaoloni ehkä näkyisi niin selvästi. Elias ja Caspar etenivät rauhallisen varmasti aina radan loppuun saakka, jolloin Joel kirjasi heidän aikansa vihkoon ylös ja kehotti seuraavaksi radalle Juhon ja Vilin. Nuori mies ja vielä nuorempi dalmatialainen menivät radalle yhtä varmoina kuin Elias ja Caspar hetki sitten, mutta heidän suorituksensa ei ollut samaa laatua. Nuori ja vilkas dalmatialaisuros teki pari virhettä radalla ja oli muutenkin yhtä kömpelö kuin ennenkin, ja Juho näytti neuvottomalta tajuttuaan, ettei tiennyt enää, miten parantaisi koiran suoritusta. Heidänkin aika kirjattiin ylös ja sitten oli Leilan ja Alman vuoro. Tämä parivaljakko oli tunnettu hitaasta ja rauhalliselta, mutta silti varmasta suorituksesta, jollainen tämäkin oli. He liikkuivat kyllä hieman nopeammin kuin ennen, mutta eivät silti nopeimmasta päästä ikänsä vuoksi. Kun he lopettivat, oli minun ja Renon vuoro. Epäröin edelleen, olinko valmis tähän, mutta Elias tuli luokseni ja laski molemmat kätensä olkapäilleni, pakottaen minut katsomaan itseään silmiin.
”Rakas, sä pystyt tähän. Mä luotan suhun. Hyvin se menee, usko pois”, hän sanoi hymyillen ja vastasin hänen hymyynsä, nyökäten samalla pienesti. Sen jälkeen otin bordercollieurokseni mukaan ja menin radalle.

Kun aloitin suorituksen, minut valtasi sellainen adrenaliiniryöppy, että muistin taas kaikki ne syyt, miksi pidin tästä harrastuksesta. Sen tunnekuohun avulla suoritin radan alusta loppuun saakka täysin virheettömästi ja vieläpä kaikenlisäksi melko nopeasti, ainakin omasta mielestäni. Koko ryhmä hukutti minut ja Renon kehuihin sillä välin, kun Joel kirjasi aikamme ylös ja komensi radalle Jennan ja Ronnyn. Vielä oli vuorossa kaksosten suoritukset, joista Jenna ja Ronny tekivät sen ensin ja heidän jälkeensä Miina ja Mette. Kun kaikki olivat valmiita, Joel tarkisti pikaisesti ajat ja ryhtyi sitten kertomaan tuloksia.
”Kuudentena Juha ja Vili ajalla 1.50”, hän sanoi ja sai minut hieman yllättymään, sillä olin aivan varma, että se olisi Leilan ja Alman paikka, mutta ilmeisesti tilanne oli päässyt muuttumaan.
”Viidentenä Leila ja Alma ajalla 1.45”, Joel jatkoi ja annoimme taputukset parivaljakolle.
”Neljäntenä Elias ja Caspar ajalla 1.25”, Joel jatkoi ja tunsin pientä voitonriemua sisälläni tajutessani, etten vielä ollut kuullut omaa nimeäni, eli olin päihittänyt Eliaksen ja Casparin.
”Kolmantena Katerina ja Reno ajalla 1.15”, Joel sanoi ja sain muilta aplodit. Olin tyytyväinen sijaani, sillä olin ollut pitkään poissa enkä odottanut pärjääväni näinkään hyvin. Eliaskin vaikutti tyytyväiseltä puolestani, vaikka samalla tiesin hänen kihisevän kateudesta sisimmässään.
”Toisena Miina ja Mette ajalla 1.02 ja ensimmäisellä sijalla Jenna ja Ronny ajalla 0.58”, Joel luki loputkin tulokset ja annoimme aplodit myös kaksostytöille. Sen jälkeen tämänkertaiset treenit olivatkin ohi, joten keräsin tavarani ja odotin Eliasta, joka oli halunnut kävellä kanssani samaa matkaa. Kun hänkin oli valmis, lähdimme kävelemään kohti kenneliä, jonne Elias saattaisi minut suunnatessaan itse kohti kotiaan.

Loppu! <3

// Sori oikeesti, että näitä agilitytarinoita on tullut hirveän vähän tästä viimeisestä luokasta. Mulla alkaa inspis näihin olla ihan hukassa, mutta tässä nyt joku tällainen lyhyt väsäys.

Nimi: Otava

14.08.2018 21:13
Parkkeerasin hengästyneenä pyöräni koivun juurelle ja astuin sisään portista. Tämä olisi kolmas päiväni Dessan hoitajana, ja olin lähdössä käymään ihanan pentuseni kanssa kaupungin lemmikkitarvikeliikkeeseen.

Ushma oli luvannut ottaa meidät kyytiin, sillä oli itsekin menossa samaiseen kauppaan ostamaan lisää koiranruokaa. Olin superinnoissani, pääsisin ostamaan Dessalle tarvikkeita! Odotin innolla pääseväni valitsemaan valjaiden väriä ja hihnan pituutta, ostamaan Dessalle sille mieluisia herkkuja ja ehkä jonkun lelunkin. Ilmeisesti koiran hoitamisesta sai rahaa, jolla pystyisi ostamaan hoitokoiralleen erilaisia tarvikkeita, luita ja mitä nyt haluaisikaan ostaa.

Astuin sisään kennelrakennukseen ja Ushma olikin siellä jo vastassa.

- Moi! tervehdin edelleen hieman hengästyneenä äskeisestä pyörämatkasta, olin polkenut niin kovaa mitä pyörästä lähti.

- Moi, Ushma vastasi. - Jos haet Dessan niin päästäänkin sitten jo varmaan lähtemään.

- Selvä, äiti pyys mua tuomaan tämmösiä keksejä, sanoin aavistuksen nolostuneesti kaivaessani repusta paketillisen suklaakeksejä. - Ne saa syödä pois.

- Jos laitan ne vaikka tonne, Ushma ehdotti. - Mä kirjotan tähän lapun et nää saa syödä pois.

- Juu, vastasin ja lähdin vihellellen etsimään Dessaa. Se riensi saman tien vastaan ja kyykistyin silittelemään sitä. - No hei pienokainen, lähettäskö me kauppaan? lepertelin koiralle.

Pujotin pannan pennun kaulaan ja nappasin naulakosta sille remmin jonka kiinnitin pannan klipsuun.

Dessa oli vielä aika kokematon automatkustaja, joten se matkasi takapenkillä sylissäni. Radio soi hiljaisena taustalla meidän keskustellessamme koirista ja eri tuotteista.

- Eli rahaa saat 31e, Ushma sanoi. - Osta sillä Dessalle jotain tarvikkeita, sille ehkä voisi ostaa jo valjaat ilman että ne jäisi heti pieniksi, jos ostaa säädettävät. Mutta katsoo nyt tuolla, kaupan myyjät kyllä varmasti auttaa.

Nostin Dessan syliini ja se aluksi hieman arasteli kävellä asfaltilla, mutta ei mennyt kauaakaan kun se jo innoissaan ryntäili sinne tänne uusien hajujen perässä.

-Kato äiti, ihana koira! eräs lapsi huudahti osoittaen Dessaa ja hymy nousi huulilleni. - Saako sitä silittää?

Katsoin nopeasti Ushmaa ja tämä nyökkäsi.

- Joo jos se malttaa pysyä paikallaan, sanoin ystävällisesti.

Dessa tuli haistelemaan tyttöä hetkeksi ja tämä kikatti kun Dessa nuolaisi tämän kaulaa. Tytön äiti halusi jo jatkaa matkaa joten nousin ylös, sanoin heipat tytölle ja lähdin kävelemään Ushman perässä kauppaan.

Pian astuimmekin jo ovesta sisään ja en tiennyt mihin päin katsoisi. Vaikka kauppa oli kohtalaisen pieni, se oli tupattu täyteen tavaraa ja tällä kertaa minulla oli koira jolle ostaa jotain.

Ushma lähti hakemaan koiranruokaa ja juttelemaan myyjälle joka oli selvästi vanha tuttu, ja minä menin Dessan kanssa luu- ja herkkuhyllylle. Katseeni vaelsi ylähyllyllä kun kuulin rysäyksen. Dessa oli napannut herkkupussin hyllyltä ja kantoi sitä ympäriinsä.

- Dessa! voihkaisin ja nappasin pussista kiinni. Pentu luovutti pussin melkein heti, mutta sen pienet hampaat olivat jo tehneet reiän pussiin.

- No, nämä lähtee ainakin mukaan...huokasin.

Hetken kuluttua luoksemme tuli myyjä joka silitteli Dessaa ja kertoi erilaisista valjaista.

- Itse suosittelisin ehkä näitä, hän sanoi nostaen seinältä pienet säädettävät valjaat. - Kuten näkyy, niissä on tätä heijastinpintas, niitä pystyy hyvin säätämään pennun kasvaessa ja ne on lisäksi helppo pistää päälle, kestäviksihän niitä sanotaan ja aika suosittuja on, myyjä kertoi.

Päädyin lopulta myyjän suosittelemiin valjaisiin ja ostin niiden lisäksi vielä naksuttimen. Siihen menikin kaikki rahat, mutta ainakin pääsisi treenaamaan. Hihna pitäisi ostaa kun seuraavan kerran saisi rahaa, sillä olisihan se hyvä jos Dessalla olisi ihan oma hihna.

Kauppareissun jälkeen pissitin Dessan parkkipaikan nurmikkoalueella ja ajoimme takaisin kennelille.

Leikkasin hintalapun pois valjaista ja säädin ne sopiviksi, ne istuivat Dessalle täydellisesti.

- Hieno tyttö, tosi nätisti! kehuin pikkuista kun valjaat oli laitettu. Räpsäisin ylpeänä pari kuvaa.

Käytin Dessan vielä lyhyellä kävelyllä ja päätin tulla heti huomenna takaisin niin pääsisimme aloittamaan naksutintreenit. Ihanaa!


// Sori meni näin kauan tän seuraavan kaa!

Lisää pienet heijastinvaljaat, makupalat 50kpl ja naksutin

Vastaus:

Olipa kiva idea ottaa Dessa mukaan, kun lähdit käymään eläinkaupassa. On ihan hyvä, että sitä totuttaa jo pentuna erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin :) Ihana kun annoit sen tytön silittää Dessaa, hän oli varmaan innoissaan ja eiköhän Dessakin tykännyt, tottuu ainakin lapsiinkin tosi hyvin jo pienestä pitäen. Dessa oli selvästi herkkuja vailla, kun pihisti kaupassa pussin hyllyltä :D Ainakin se sai haluamansa, kun jouduit sen pussin ostamaan pennun rikottua sen. Saat tästä tarinasta 16€, hoidan myös nuo sun ostokset kuntoon.
- U

Nimi: Ira

06.08.2018 16:29
Tässä taas lyhyt, koiraton tarina, mutta tää on juonen kannalta erittäin tärkeä.

Here’s the massacre
A mausoleum fit for me
Lived a hundred years
A hundred years I didn’t see

“Missä olen?” ihmettelin kävellessäni pitkin leveää käytävää. Käytävän kiviseinät olivat koristeelliset, ja katsoessani niitä tarkemmin näin kultaisia ristejä punaisella pohjalla. Pysähdyin nähdessäni kuvan parrakkaasta miehestä, joka piti kultaista ristiä oikeassa kädessään ja pyhää kirjaa vasemmassa. Hän oli pukeutunut tulenpunaiseen kaapuun, ja seisoi aavikolla. Kun katsoin kuvaa tarkemmin, näin miehen ilmeen muuttuvan neutraalista kärsivään. Tunsin kylmien väreiden hiipivän pitkin selkärankaani. Kylmä hiljaisuus katkesi. Dulcissime kaikui pitkin loputtomia käytäviä. Jatkoin pitkin tunnelia seuraten enkelimäistä laulua, kunnes saavuin valtavaan huoneeseen. Huoneen katto oli kymmenen metriä pitkä, ja seinät olivat graniitinharmaat. Tajusin silloin olevani kiviluolassa. Kylmä kosteus tunkeutui vaatteideni sisään, ja aloin väristä kylmästä. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta yhden seinän peittävää ikonostaasia. Ikonostaasin edessä oli kaksi tuolia. Toisella istui nainen. Hän tuijotti ikonostaasia, joten en nähnyt hänen kasvojaan. Hän istui ja lauloi laulua.

“Dulcissime, totam tibi subdo me”

Laulettuaan sen loppuun hän nosti kätensä, ja osoitti vieressään olevaa tuolia. Istuuduin siihen, ja näin naisen vihdoin kunnolla. Hänellä oli suden pää ihmisen pään sijasta, ja hän oli pukeutunut siniseen mekkoon. Yllätyin nähdessäni Hanyan hänen sylissään. Koira istui siinä rauhallisesti, eikä juurikaan reagoinut läsnäolooni. Se katsoi minua tyynesti samalla kun nainen alkoi puhua.
“Elin sata vuotta. Sata sokeaa vuotta. Nyt näen kaiken selkeästi. Tiedän, mitä tehdä.”
Ääni kuulosti tutulta. Se oli karhea ja matala, mutta samalla kirkas ja selkeä. Minulla kesti hetki tunnistaa ääni.
“Olet Solveig.”
Sanottuani sen hän katsoi minua lempeästi silmiin. Hanya kiinnostui myös minusta enemmän.
Solveig hymyili. “Olet oikeassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
Katsoin ympärilleni. “Missä olemme?”
Hän hymähti. “Olemme Konstantinopolissa ja kaukana siitä. Olemme maailman tärkeimmässä paikassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
En tiennyt mitä vastata. “En”, sanoin käheästi.
Hän kumartui hitaasti minua kohti, ja yhtäkkiä käteni oli hänen kätensä alla. Kosketus tuntui pehmeältä ja rauhoittavalta.
“Tulin ilmoittamaan sinulle, että kaikki on hyvin. Palaan pian. Pyhä kuoro ei laula minulle vielä.”
Kuulin voimistuvaa laulua, ja pian Solveig yhtyi kuoroon laulaen. Hanya ulvoi melodiaa kuoron mukana.

Hac in hora
Sine mora
Corde pulsum tangite;
Quod per sortem
Sternit fortem
Mecum omnes plangite!


Havahduin siihen, että sairaanhoitaja vaihtoi siteitäni. Räpyttelin silmiäni, kunnes näin selkeästi. Minulla oli huomattavasti enemmän energiaa kuin aiemmin. En tiennyt, mitä kello oli tai edes mikä päivä oli. Oloni oli sekava.
“Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin hoitajalta. Hoitaja ei vastannut, vaan meni avaamaan sairaalahuoneen oven. Zakke astui sisään. Näky rauhoitti minua hieman, sillä luotin häneen.
“Zakke! Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin heti, kun hän istahti vieressäni olevalle tuolille.
“Olet nukkunut pari päivää. Sinulle annettiin tujuja rauhoittavia. Hyvä puoli on, että saat lähteä sairaalasta aivan pian, kunhan sairaanhoitaja saa siteesi laitettua oikein.”
Kaunis, ruskeahiuksinen hoitaja tuli viereeni, ja kosketti kättäni kevyesti. “Sattuuko tämä?” hän kysyi vahvalla venäläisellä murteella. Kättäni koski hieman, joten vedin sen vaistomaisesti irti hoitajan otteesta. Hän nyökkäsi ja antoi minulle kaksi särkylääkepakettia. Yhdessä luki Ibumax ja toisessa OxyContin. Hoitaja huomasi, etten tunnistanut toista pakettia, ja rupesi antamaan ohjeita.
“Ota ibuprofeenia tai paracetamolia, jos sinulla on lievää kipua. Jos kipu on vahvaa, ota oxycodonea, mutta noudata pakkauksen ohjeita tarkasti. Älä missään nimessä ota yliannostusta tai käytä sitä usein. Sen sivuoireita ovat hikoilu, pahoinvointi, suun kuivuminen ja riippuvuus. Tule tänne jos sivuoireet ovat vakavia tai jos käden särky pahenee tai jatkuu pitkään. Älä mene mihinkään muuhun sairaalaan.”
Kuuntelin tarkasti ja nyökkäsin kuuliaisesti. Hoitaja hymyili lempeästi, jolloin kirkkaanpunaisiksi punatut huulet paljastivat siistin, valkoisen hammasrivistön. “Noniin, kaiken pitäisi olla hyvin. Kätesi paranee, sillä luoti raapaisi vain ihoa eikä vahingoittanut luuta tai hermoja”, hän jatkoi, ja antoi minun nousta ja lähteä. Hän toivotti pikaista paranemista, ja lähti huoneesta. Zakke auttoi minua laittamaan ruskean nahkatakin päälle, ja kävelimme yhdessä ulos käytävälle.

Käytävällä huomasin, ettei paikka ollut mikään tavallinen sairaala. Se näytti olevan luolan sisällä, eikä näyttänyt samanlaiselta kuin sairaalat, joissa olin ollut aiemmin.
“Mikä paikka tämä on? Aika jännän näköinen sairaala”, tokaisin.
Zakke nolostui hieman. “Niin… Öm, tämä ei ole sairaala. Henkilökunta on kyllä hyvin koulutettu, mutta normaalit ihmiset eivät pääse tähän sairaalaan. Tänne tulevat henkilöt, jotka pyrkivät välttämään tavallisia sairaaloita.”
“Oho”, vastasin hieman hermostuneena. En ollutkaan enää varma siitä, että käteni parantuisi hyvin.
Zakke käveli nopeammin kuin tavallisesti. Hänen olemuksensa oli kireä ja katse pysyi kiinteänä kohti päämääräämme.
“Minne olemme menossa?” kysyin vielä, ja tarkkailin hänen yleensä huoletonta ilmettään.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan katsoi kelloa. Yhtäkkiä hän pysähtyi. “Voisitko odottaa tässä hetken? Minulla kestää vain pari minuuttia.” En ehtinyt edes vastata, sillä hän avasi edessämme olevan huoneen oven. Huone näytti vilaukselta samanlaiselta kuin se huone, jossa olin hoidettavana. Mieleeni juolahti, että joku tutuistamme oli todennäköisesti siellä. Muistot tapahtuneesta tulvahtivat mieleeni. Kaikki tapahtui niin äkkiä…

Muutaman minuutin jälkeen Zakke tuli ulos huoneesta stressaantuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti kävelemään ulko-ovelle. Paksu metalliovi oli raskas, mutta hän avasi sen vaivatta. Kävelimme ripeää tahtia kadun poikki punaiselle Audille, jonka oven hän veti auki. Wladislaw istui etupenkillä, ja heti istuttuamme auton penkeille hän käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän ei edes antanut meidän laittaa turvavöitä päälle, vaan kaasutti heti pitkin sivukujaa, jolla olimme. Hiljaisuus oli painostava, ja oli selvää, että jokin oli pielessä. En uskaltanut edes kysyä, minne olimme menossa, mutta pian tiedon tarve otti vallan.
“Minne olemme matkalla?” kysyin hermostuneena, sillä auton nopeus kasvoi ja kasvoi. Olimme pian suurella tiellä, mutta en tunnistanut mitään tiekylttien nimistä. Tajusin vain sen, että olimme lähdössä kovaa vauhtia pois Tukholmasta.
Kukaan ei sanonut mitään. He käyttäytyivät aivan kuin en olisi edes paikalla. Tuntui siltä, että olin aave heidän seurassaan. Kysyin muutaman minuutin päästä uudelleen, jolloin Zakke keskeytti minut vihaisena.
“Solveigin muistotilaisuuteen.”
Tunsin värin valahtavan kasvoiltani. Sisukseni kääntyivät ylösalaisin. Slavan oli vaikea pitää ratista kiinni, ja näin hänen partaisen leuan värähtävän. Hänen ilmeetön katseensa pysyi kohdistuneena tiehen, vaikka läheisyydessä ei ollut muita autoja.
Zakke hautasi kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkyttämään hiljaa.
“Solveig on kuollut.”

Vastaus:

Ei tää mikään ihan lyhyimmistä lyhyin tarina ollut, mutta toki ehkä vähän lyhyempi kuin normaalisti. Sanoit tän olevan koiraton tarina ja ymmärsin kyllä pointin, koska Hanya esiintyi tässä vain lyhyesti tuossa yhdessä kappaleessa. Ilmeisesti ne tapahtumat oli kuitenkin unta, koska seuraavassa kohdassa olitkin heräämässä sairaalasta parin päivän unien jälkeen. Onneksi pääsit sieltä kuitenkin heti lähtemään, kun kätesi oli kunnossa ja sait sopivat lääkkeet kivunlievitykseen. Tää tarina oli taas vaihteeksi omalta osaltaan hieman jännittävä loppua kohden, vaikka eihän siinä paljoa ehtinyt tapahtua. Lisäksi oli ihan kamalaa saada tietää, että siinä viime tarinan ammuskelussa oikeasti kuolikin joku, tai ainakin olettaisin Solveigin kuolleen siinä tilanteessa. Jonaksen ja Derekin kohtalo jäi mulle hieman epäselväksi edelleen, mutta ehkä se selviää aikanaan. Annan sulle tästä 16€
- U

Nimi: Hulda

04.08.2018 15:15
9.

3 päivä

Heräsimme aamulla Lindan kanssa Sonjaa aiemmin joten annoimme sen vielä nukkua. Heräillessämme juttelimme syvällisemmin kaikesta mahdollisesta. Kun Sonja heräsi, harjasin sen turkin ja kävin läpi ettei sillä ollut punkkia punkkipannasta huolimatta. Laitoin nartulle aamupalan ja menimme Lindan kanssa itsekkin syömään. Tänä aamuna härdelliä oli normaalia enemmän sillä kaikki valmistautuivat kotiin lähtemiseen iltapäivällä. Muut meninvät vielä uimaan mutta minä ja Linda jäimme Sonjan kanssa mökille. Lähtisimme metsään harjoittamaan etsimistä, tai siis lähinnä kokeilemaan miten Sonja osaisi. Kun muut lähtivät uimaan, lähdimme me metsään Sonjan kanssa. Matkaan pääsy kesti hetken sillä perheen pienimät olivat piilottaneet Sonjan hihnan mutta ajan kanssa sekin löytyi. Pääsimme siis matkaan tien vastapäätä olevaan suureen metsään jossa juuri kukaan ei ikinä käynyt ja sen näki siitä että metsä oli täysi rymeikkö.


Metsässä Linda menisi piiloon ja minä pitäisin Sonjan hihnasta kiinni. Linda antoi huivinsa minulle ja juoksi piiloon muutaman namin kanssa. Ensiksi sonja ihmetteli että mitä tapahtuu mutta minusta tuntuu että se tajusi idean kun Linda leikki olevansa pulassa ja huusi Sonjan nimeä muutamasti.

"Etsi" sanoin sonjalle ja annoin sen haistaa Lindan huivia. Tiesin Sonjan osaavan etsi käskyn joten ajattelin että tämä toimisi hyvin

Ja niin Sonja lähtikin puoli juosten Lindan perään ja hetken metsässä harhailtuaan sen löysi Lindan pienestä kuopasta kiven takaa. Palkitsimme sen namilla ja teimme tätä useamman kerran niin että Sonja oli hihnassa kiinni. Kun olimme tarpeeksi kaukana tiestä niin päästin Sonjan vapaaksi. Käskin sen istua ja odottaa kunnes Linda oli taas uudessa piilossa, annoin nartun haistas Lindan huivia taas ja sitten käskin nartun etsiä Lindan. Sonja ampisi kuin raketti Lindan menemään suuntaan ja se pysähtyi puun eteen. Juoksin Sonjan luokse ja ihmettelin miksi se oli tähän pysähtynyt kunnes tajusin katsoa Sonjan tuijottamaan suuntaan, eli ylöspäin jossa näinkin Lindan istumassa puun alimmalla oksalla.

"Hieno tyttö" kehuin Sonjaa ja annoin sille nameja.

Toistimme tätä useamman kerran kunnes Sonja oli selvästi väsynyt. Kävelimme takaisin mökille josta Linda jatkoi matkaansa kotiin. Kun pääsimme sisälle, olivat muut vielä uimassa joten annoin Sonjalle vettä ja avasin telkkarin. Muut tulivat parin tunnin sisään takaisin uimasta ja aloimme pakata tavaroita jonka jälkeen siivosinme mökin ja lähdimme matkaan. Matka oli taas pitkä. Ajattelin matkalla mitä kaikkea minun pitäisi ostaa Sonjalle, kuten kuljetushäkki, viltti sekä oma ruoka ja juoma kuppi. Markalla pysähtelimme jonkun verran mutta matka tuntuu menevän nopeammin kuin tullessamme.

Kun pääsimme kennelille oli jo ilta, vein Sonjan sisälle Ushman luokse.

"Moi Ushma" huusin kennelin ovelta.

"Moikka Hulda" huusi Ushma koirien huoneessa jossa hän oli juuri abea harjaamassa.

Kuultuaan ääneni abe karkasi Ushman harjauksestanja juoksi luokseni hyppien vasten minua. Vaihdoimme kuulumiset niin minun kun Sonjan kohdslta. Kerroin että reissu oli mennyt todella hyvin. Kun pääsin koirien huoneeseen laitoin Sonjan häkkiin ja pyysin Ushman toimistoon. Jossa kysyin voisinko hoitaa Leitä, kerroin että pärjäisin hyvin kahden koiran kanssa ja uskon että Lei on täydellinen pari Sonjalle, kerroin myös että olin harkinnut tätä todella pitkään. Ushma kertoi miettivänsä asiaa ja ilmoittavansa myöhemmin. Kerroin auton odottavan pihalla joten kiitin että sain ottaa Sonjan mukaan ja lähin autolle ja kotiin.

------------------------------------------
Mökki reissu meni hyvin! Sonja suhtautui hyvin, tietenkinpienellä varauksella perheeseeni. Kokeilimme paljon kaikkea uutta ja Sonja totteli hyvin. Otan Sonjan mieluusti uudestaan mukaan reissuun.

Vastaus:

Oli kyllä hyvä kaiken varalta tarkistaa Sonjan turkki punkkien varalta, eihän sitä koskaan voi tietää toimiiko punkkipanta kuinka suurella varmuudella. Tuo etsimisen harjoittelu oli myös kiva idea, sillä Sonja jo osasikin sen ja on aina hyvä palauttaa mieleen ennestään opittuja käskyjä. Teillä vaikutti olevan hauskaa ja Sonja pärjäsi etsimisessä tosi hyvin :D Kiva kun teidän kotimatka sujui hyvin ja pääsitte illalla takaisin kenneliin ehjin nahoin, Sonjalla olikin ehkä ollut vähän ikävä kotiin ja ilmeisesti pikku Abekin oli aika innoissaan, kun tulitte takaisin :D Saat tästä tarinasta 15€.
- U

Nimi: Hulda

31.07.2018 23:28
8.

2 päivä

Kello oli jo hyvin pitkällä aamua kun Sonja herätti minut, aitassa oli todella kuuma. Annoin Sonjalle aamupalan ja menin itse syömään aamupalaa.

Aamupalan jälkeen lähdin Sonjan kanssa lenkille metsään. Onneksi olin ostanut sonjalle punkki pannan sillä meidän reitillä oli paljon heinikkoa ja kasvustoa jossa punkkeja saattas olla ja paljon. Metsässä oli ihanan varjoista ja tuulikin hieman. Kävelimme noin puoli tuntia ristiin rastiin metsää kunnes päätin että menisimme mökille pakkaamaan tavarat ja lähtisimme läheiselle tallille katsomasn ystäväni treenejä jonka jälkeen hän tulisi mukaamme agility radalle.

En vielä tiennyt miten Sonja suhtautuisi hevosiin joten olin hieman varuissani kun kävelin sen kanssa tallille. Rakastan tallin tuoksua ja sitä tunnelmaa joka siellä on sisään astuessa. Kävelimme tallin poikki kentälle, Sonja hieman luimi hevosille mutta käyttäytyi nätsiti eikä haukkunut tai murissut.

Kentällä ystäväni Linda ratsastikin kauniilla suomenhevosellaan Ruusulla. Hän sai Ruusun ollessamme 5 vuotiaita, ja siitä lähtien hän on ratsastanut ja nykyään onki esteratsastuksessa em kultamitalisti. Olemme Lindan kanssa tuntenut koko ikämme ja koko ikämme olemme olleet parhaita ystäviä vaikka asummekin eri kaupungeissa. Linda liisi Ruusun kanssa esteiden yli kuin tuulispää, kauniisti ja sulavasti.

"Moi Linda, me tultiin" huusin Lindalle joka hyppäsi Ruusun selästä ja talutti sen aidan viereen.

"Moikka Hulda, pitkästä aikaa" Linda huudahti ja tarttui kaulaani. Halasimme pitkään.

"ja tässä on siis Sonja" hän jatkoi ja kumartui silittämään Sonjaa.

"Ihana pieni pallero" Linds tokaisi ja tuli kentän ulkopuolelle Ruusun kanssa.

Sonja selvästi aluksi säikähti sillä se räksytti Roosalle joka kylmänviileästi kuopaisi maata ja sai nartun hiljentymään. Vaihdoimme kuulumisia Lindan kanssa ja Ruusu sekä Sonja tutustuivat toisiinsa. Sitten Linda lähti viemään treeniään loppuun, sillävälin rauhoittelin Sonjaa joka tärisi pelosta. Se ei selvästi ollut tottunut hevosiin. Lindan treeninen jälkeen hän hoiti Ruusun laidun kuntoon ja lähdimme kävelemään kohti agility rataa.

Agility radalle päästyämme päästin Sonjan vapaaksi juoksemaan sillä kyseessä oli aidattu alue. Kylä oli maksanut kentän rakennuttamisen ja esteen viime kesänä kun kylällä on niin paljon koira harrastajia. Ei se mikään iso kenttä ollut mutta sieltä löytyi perus esteet. Lindan avulla aloimme treenata. Aluksi narttu niskotteli vastaan eikä suostunut hyppimään esteitä mutta noin parin tunnin jälkeen alkoi esteet menemään mutkitta. Palkinnoksi sonja sai pallon. Esteet olivat lähinnä maan tasalla olevia rimoja, tunneleita ja pujottelukeppejä.

Lähdimme illalla kävelemään kohti mökkiä, Linda tulisi meille yöksi. Matka oli noin 3km mutta onneksi oli jo aika pimeää ja viileää joten matka ei tuntunut pahalta kulkea. Lindan kanssa juorusimme kaikenmaailman asioita ja samalla tarkkailin Sonjaa joka selvästi oli jännittynyt. Päätin soittaa Ushmalle.

"Moikka ushma" sanoin naiselle kun hän vastasi

"Moi, miten siellä on mennyt" ushma kyseli

"Hyvin, sonja ja minä olemme käyneet uimassa ja tänään kävimme tallilla ja agilityä kokeilemassa. Ajattelimme huomenna mennä metsään katsomaan miten sonja pärjää etsinnässä" vastasin innoissani

Tässä välissä siirsin ushman kaiuttimelle, jotta sonjakin kuulisi sen äänen.

"Sä oot nyt ushma kaiuttimella, juttele sonjalle"

"Sehän kuulostaa mukavalta, ja hei tyttö, onko sulla ollut kivaa siellä" ushma kyseli nartulta

Ushma ja narttu kävivät jonkinlaista sanatonta keskustelua sillä narttu rauhottui. Ennen puhelun lopettamista Ushma muistutti että en päästäisi narttua tuntemattomassa metsässä vapaaksi johon vastasin että en tietenkään.

Piaan olimmekin mökillä. Lopetimme puhelun Ushman kanssa ja heittelimme vielä hetken Sonjalle keppiä pihalla kunnes annoin sille iltapalan ja päästin sen pihalle tarpeilleen. Tämän jälkeen menimme aittaan katsomaan televisiota. Nukahdimme myöhään. Sonja nukkui kuumuuden takia lattialla.

jatkuu...

Vastaus:

Kiva idea lähteä Sonjan kanssa tallille, vaikka se ei ollutkaan hirveän tottunut hevosiin, kun ei niihin usein kennelillä tai sen lähimaastossa törmää. Ihmettelen suuresti, miten Sonja antoi Lindan silittää itseään, kun yleensä narttu on aluksi tosi varautunut ja välttää vieraiden ihmisten kosketusta. Noh, ehkä se aisti, että Linda on sun ystävä eikä tee sille pahaa :) Hevosta se aluksi hieman säikähti, mutta onneksi tottui pian. Kiva kun kokeilitte myös agilityä, vaikka Sonja ei siitä aluksi ollutkaan innoissaan :D En tiedä, oliko sillä vain huono päivä vai oliko sen mielestä kenties liian kuuma treenata, mutta onneksi se loppujen lopuksi suostui edes kokeilemaan esteitä sun kanssa :) Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Hulda

30.07.2018 19:06
7.

Päivä 1

Ushma oli soittanut vielä saman iltana minulle ja sanonut että voin otta Sonjan mukaan mökille, olin melkein kiljunut onnesta. Lähtisimme tänään mökille, ennen sitä hakisimme Sonjan mukaan kenneliltä. Mökkimme sijaitsi aika kaukana kenneliltä, noin 4 tunnin ajomatkan päässä joten minua hieman jännittu olla viikko niin kaukana Ushman luota joka kuitenkin tunsi Sonjan paremmin kuin minä mutta uskoin että pärjäisimme nartun kanssa hyvin sillä välillemme oli kasvanut vahva luottamus side jo nyt näin lyhyessä ajassa. Toki kehittämisen varaa oli vielä.

Hyppäsimme koko konkkaronkka autoon ja ajoimme kennelin porttien eteen. Juoksin portista sisään ja suoraan kennelin oville jossa Ushma odotti minua jo Sonjan kanssa. Hän tarjosi minulle kassia johon oli pakannut nartulle tavaroita mukaan ja sitten antoi talutus hihnan käteeni, pyysi soittelemaan kuulumisia ja lähti takaisin toimistoonsa. Huusin heipat perään ja lähdin kävelemään autolle Sonjan kanssa. Koska meillä on suuri perhe niin mahduimme hyvin Sonjan kanssa autoon. Tavarat takakonttiin ja menoksi, ajattelin.

Matka oli tosiaan pitkä, neljä tuntia. Onneksi pysähtelimme välissä. Sonja käyttäytyi hyvin koko matkan, vaikka välillä se "itki" Ushman perään ja se hieman varautuneesti katseli perhettäni autossa, liimautuen ihan kiinni minuun. Matkalla Sonja katseli tiiviisti maisemia sylissäni, haukahti välillä ohi meneville autoille ja maisemille. Matkapahoinvointia en havannoinut Sonjassa. Pysähdyimme huolto asemalle jossa kävimme Sonjan kanssa pidemmän lenkin ja annoin sen juoda rauhassa sekä tehdä tarpeensa. Enään matkaa olisi jäljellä noin puolitoista tuntia, vaikka sekin tuntui ikuisuudelta.

Meidän mökki sijaitsee metsän keskellä, lähellä jokea. Uinti mahdollisuus oli myös kummisetieni rakentamalla mökillä joka se on järven ranssa, sinne olisi minun tarkoitukseni mennä Sonjan kanssa uimaan jossaib vaiheessa, sillä mökki sijaitsee noin 10min pyöräily matkan päässä. Purimme tavaramme ja avasimme mökkimme portin. Päästin Sonjan vapaaksi, se lähtikin juoksemaan antaumuksella pitkin aidattua pihaa. Avasimme mökin ja ai että sitä mökin tuoksua joka oven avatessa tuli vastaan. Me menisimme Sonjan kanssa aittaan nukkumaan sillä itse mökissä olisi liian vähän tilaa ottaen huomioon että meitä oli tällä hetkellä kuusi lasta ja sijaisvanhempani sekä Sonja. Lähdin kävelemään aittaan samalla raahaten minun sekä Sonjan tavaroita sinne.

Kun kaikki oli valmista, otin mökin seinustalta pyörän ja kytkin Sonjan hihnaan, lähdimme moikkaamaan kummejani heidän mökilleen. Matka meni rattoisasti, Sonja kulki nätisti pyörän vierellä. Tuttuja autoja tuli vastaan monia ja jotkut pysähtyivätkin kohdalle juttelemaan.

Piaan olimmekin kummieni mökillä, jossa he odottivat minua ja sonjaa innolla. Kummeillani on molemmilla omat pojat jotka ruehuivat sonjan kanssa pihalla. Vaihdoin uimapuvun päälle ja menin sonjan kanssa veteen heittelemöän sille palloa jonka ushma oli pakannut mukaan. Pienen maanittelun jälkeen sonja suostui veteen ja innoissaan se nouti palloa jota heittelin sille.

Lähdimme parin tunnin uimisen ja saunomisen jälkeen takaisin mökille. Avasin piha portin ja päästin sonjan taas vapaaksi. Vein pyörän mökin seinustalle ja menin sisälle auttamaan ruuan teossa. Laitoin sonjallekkin oman ruuan.

Söimme ulkona, pienimpien leikkiessä sonjan kanssa menin itse hetkeksi riippukeinuun. Oli ihanaa olla mökillä, omassa rauhassa.

Ilta oli mennyt jo pitkälle kun ajattelin mennä nukkumaan. Huomenna menisimme Sonjan kanssa katsomaan hevosia ja kylän agility radalle. Kutsuin sonjan aittaan ja aloin nukkumaan sonj vierelläni.

Jatkuu...

Vastaus:

Sun ja Sonjan matka tuntui sujuvan hyvin, mikä oli tietty positiivista. Toivoisin jatkossa, että koiraa kuljetettaisiin kuljetuskopissa automatkat, mutta tässä tapauksessa ymmärrän halusi pitää sen sylissä, kun kyse oli teidän ensimmäisestä matkasta yhdessä ja sekä sua että Sonjaa varmaan vähän jännitti, mitä siitä tulee. Matka oli pitkä, mutta onneksi pysähdyitte välillä, niin Sonja pääsi ulos jaloittelemaan ja tarpeilleen ja sai juotavaakin. Sillä taisi olla vähän ikävä kotiin, jos se kerran itkeskeli matkalla, mutta eiköhän se hyvin silti pärjää :) Hyvä että Sonja kulki nätisti pyörän vierellä, vaikka en olekaan viime aikoina sitä sen kanssa kauheasti harjoitellut. Ilmeisesti narttu kuitenkin muisti sen jotenkin ja osasi nyt, kun on joskus aiemmin sitä tehnyt. Te ehdittekin tekemään paljon, kun kävitte uimassakin ja kaikkea :D Myös seuraavan päivän suunnitelmat kuulosti tosi kivoilta, odotan jo innolla jatkoa tälle tarinalle! Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Ellie

30.07.2018 18:10
9.

Tummat värit taivaalta alkoivat hiljalleen värjäytyä vaaleammiksi. Sinisen sekaan sekoittui vaaleanpunaista, violettia ja häivä oranssia. Aamuyön tunnit vierivät eteenpäin ja taivaan kirjo laajeni. Oranssit sävyt leikittelivät valkenevalla taivaalla. Aurinko värjäsi valollaan myös pilvet oransseiksi. Koskaan ei tulisi samanlaista auringonnousua, koskaan mikään ei näyttäisi tuolta.

Istuin kalliolla ja katselin kuinka aurinko teki tuloaan. Lämmin tuuli puhalsi hiuksiani. Ei mennyt aikaakaan kun metsän siimeksestä nousi kirkkaan oranssi pallo, joka leisku lämpöä. Muutaman tunnin päästä helleaalto hilluisi maan päällä. Otin kalliolta paremman asennon ja jäin siihen lepäämään. Auringon noustua sää alkoi oitis lämmetä.

En tiennyt kuinka kauan olin nukkunut, mutta kaikki jäljet taivaan eri väreistä oli kadonnut ja jäljllä oli syvänsininen kansi. Kaivoin puhelimeni taskusta ja katsoin kelloa. 12.27. En ollut varustautunut pitämään arviolta kuuden tunnin päiväunia kalliolla, mutta tapahtuneelle oli tässä vaiheessa vaikea tehdä mitään.

Lähdin kalliolta kohti kenneliä. Kalliolle olin oikeastaan jäänyt eilisen jälkeen, kun vein Leon takaisin. En tahtonut mennä kotiin. Toisaalta olisin voinut jäädä kennelille nukkumaan. Siihenkin oli tosin tässä vaiheessa enää vaikea tehdä mitään. Avasin Sateenkaaritaivaan kennelin portin. Muutama koira haukkui taustalla, mutta en jaksanut välittää siitä. Kävelin sisälle ja löysin Leon makaamassa keittiön kivetyksellä.
”Hei Leo pieni”, sanoin koiralle, jolloin se valpastui heti. Bordercollie nousi lattialta ja heilutti häntäänsä iloisesti.
”Onko siinä lattialla viileä, onko?” Kysyin, johon koira vastasi iloisesti haukahtamalla. Vaikka olinkin nukkunut jonkin verran, olin silti melko väsynyt. En siis ajatellut keksiväni minulle ja Leolle kovinkaan aktiivista tekemistä. Täytin itselleni keittiössä vesipullon, jonka jälkeen valmistauduin lähtemään lenkille.

Saatuani varsin innokkaan koiran kiinni olimme valmiita lähtemään.
”Istu, odota. Hienosti”, komensin ja avasin oven. Niin sanotusti trooppinen tuulahdus puhalsi kasvoilleni. Miten ihmeessä yhtäkkiä alkoivatkin nämä hellesäät. Voi kun minä niin kaipasinkin kylmiä pakkassäitä. Tunnetta kun lumi narskui kenkien alla. Lumiukkoja ja hiljalleen satavia hiutaleita. Voi kun vihasinkin kesää.

Lähdimme Leon kanssa metsään lenkille, koska metsän siimeksessä olisi taatusti viileä. Siitä olikin jonkun aikaa kun olimme käyneet kaksin metsässä. Viimeisin kerta taisi olla talvi kun Leo oli vielä aika pentu. Bordercollie nuuhki innoissaan metsäpolun tuoksuja. Se kuitenkin kulki hyvin hihnassa, vaikka uudet tuoksut näyttivät houkuttelevan sitä eri tielle.
”Tule Leo tänne avaan sun pannan niin voit vapaammin nuuhkia”, sanoin ja avasin koiran pannan kun se oli luonani. Itse olin sen verran väsynyt, että päätin jäädä kivelle istumaan ja katselemaan koiran touhuja.’

Viihdyimme metsän siimeksessä muutaman tunnin, kunnes veteni loppui. Oli muutenkin aika järkevä veto mennä takaisin, koska kennelillä Leo litki kupillisen vettä sisuskaluihinsa. Ei olisi ihme jos me kaikki kuoltaisiin lämpöhalvaukseen. Tai johonkin sellaiseen. Se voisi kyllä olla ihan mukavaa, pääsisi pois täältä. Kesä tosiaan imi minusta mehut. Niin myös kyllä imi äitini minusta mehut. Enkä tosiaan malttanut odottaa, että saisimme perheenlisäystä ja vauva imisi minusta viimeisimmätkin mehut. Sen jälkeen tosiaan olisin rusina konsanaan.

// en oo koskaan kirjoittanut näin tönkköä ja lyhyttä tarinaa :D nohh tarina sekin right? Oli pakko julkaista tämmönen lyhyt tarina ku alko vähän eräpäivät paukkua... muutekin aattelin ennen kolun alkua kirjoittaa kaikkiin virtuaalisivustoihin tarinat niin saan sit aloittaa koulun rauhassa D:< XD

Vastaus:

Aivan oikein, tarina se on tämäkin, vaikkakin lyhyempi kuin sun tarinat normaalisti. Ymmärrän kuitenkin, että halusit tän kirjoittaa ja osin vähän pakostakin jouduit sen kirjoittamaan, joten annan lyhyyden tällä kertaa anteeksi. Sulla taisikin riittää asioita, jotka imee susta mehut yhdellä kertaa, mutta toivottavasti se kierre saadaan katkeamaan ennen kuin on liian myöhäistä. Sulla taisi olla Leon kanssa ihan kivaa, vaikka ette te paljoa tehneet. Ymmärrän hyvin, että sua väsytti ja kyllä Leokin oli varmaan vähän poikki tällaisilla helteillä, joten ei siinä kauheasti jaksakaan touhuta. Annan sulle tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Katerina

24.07.2018 09:38
Heräsin aamulla omasta sängystäni, kun aamuauringon ensimmäiset säteet tulvivat ikkunani sälekaihtimien raoista suoraan silmiini. Raotin silmiäni ja totesin, että oli jo aivan liian valoisaa jatkaa unia. Otin yöpöydällä latautumassa olevan kännykän käteeni ja vilkaisin siitä kelloa, joka näytti 9.30. Olin kerrankin nukkunut melko pitkään, mutta nyt selasin nopeasti kaikki puhelimeni sovellukset läpi viestien ja muiden varalta. Sen jälkeen nousinkin heti ylös, sillä ajattelin, että tänään voisin mennä pitkästä aikaa käymään kennelillä.

Ulkona oli auringonpaisteesta päätellen jälleen kerran todella lämmin ilma, sillä koko heinäkuun ajan joka paikassa tuntui riittäneen hellettä jopa liiaksi asti. Niinpä etsin vaatekaapistani mustat lökäshortsit ja vaaleanpunaisen topin, jotka puin päälleni. Jalkaani laitoin vaaleanpunaiset nilkkasukat, jotta kengät eivät hiertäisi rakkoja kantapäihini kävellessäni. Puettuani suuntasin meikkipöytäni luo ja otin pöydältä hiusharjan, jolla harjasin yön jäljiltä takkuiset hiukseni. Laitoin ne kahdelle letille eri puolilta päätä ja sen jälkeen menin käymään vessassa ja suuntasin keittiöön aamupalalle. Vanhempani nukkuivat vielä, enkä halunnut herättää heitä. Söin pikaisesti sämpylän ja join sen kanssa appelsiinimehua. Sen jälkeen kirjoitin keskelle keittiön pöytää lapun vanhemmilleni, jossa kerroin, mihin olin mennyt.

Kun aamutoimet oli tehty, suuntasin eteiseen pukemaan kengät jalkaan ja lippiksen päähän. Otin eteiseen jääneen käsilaukkuni mukaan ja laitoin sinne puhelimeni sekä varalta myös kotiavaimet, jos vanhempani olivatkin lähdössä johonkin eikä ketään olisi kotona, kun palaisin. Kipaisin nopeasti hakemassa huoneestani myös lompakkoni siltä varalta, että haluaisin käydä kaupassa ostamassa jotain ennen kotiin paluuta. Sen jälkeen olin kuitenkin valmis lähtöön, joten astuin ulos helteeseen ja lähdin kävelemään kohti kenneliä.

Matka oli nopeasti ohi, sillä se ei ollut kovin pitkä. Kennelin pihalla näin heti jonkun hoitajista, mutta en aluksi tunnistanut häntä. Näin kuitenkin Hanyan pyörivän tytön jaloissa innokkaana ja kiehnäävän välillä myös tytön kanssa juttelevan Ushman jaloissa. Lopulta minulla välähti, ja tunnistin tytön Iraksi.
"Ushma, Ira, hei!" tervehdin tyttöjä, kun pääsin kennelin portista sisään. Molemmat kääntyivät katsomaan minua ja vastasivat tervehdyksellä, Hanya parilla haukahduksella ja hännän heilutuksella.
"Sä oot näköjään tullut takaisin", sanoin Iralle, kun pääsin heidän luokseen. Tyttö kohautti olkiaan, mutta nyökkäsi sitten. Eleestä päätellen tilanne oli hieman epäselvä, mutta onneksi Ira päätti selittää sitä hieman.
"Joo, mutta en pysyvästi. Kaikki ei ole vielä täysin selvää. Lähden vielä jatkamaan reissuani, mutta ajattelin ottaa parin päivän hengähdystauon täällä koti-Suomessa ja samalla raportoida Ushmalle minun ja Hanyan kuulumisia. Olipa kiva, että törmättiin sunkin kanssa", Ira selitti ja nyökkäsin hänelle. Kaksikko todennäköisesti halusi jatkaa jutteluaan, joten päätin jättää heidät omiin oloihinsa.
"Menen nyt huolehtimaan Sindistä ja Renosta, niin te kaksi saatte jutella rauhassa. Mutta mikäli olet vielä täällä, kun olen valmis, niin mäkin voisin olla halukas kuulemaan, miten sulla menee nyt ja miten sulla on mennyt siellä reissussa. Tietysti olen välillä Ushmalta kuullut, jos olet sattunut soittamaan, kun olen mennyt hänen puheilleen jonkun asian kanssa", sanoin lähinnä Iralle, joka nyökkäsi ja lupasi kertoa mahdollisimman kattavasti asioista, jos olisi vielä täällä, kun lopettelisin Sindin ja Renon kanssa.

Seuraavaksi suuntasin takapihan tarhoja kohti, sillä Ushma oli ehtinyt mainitsemaan, että koirat olivat tarhassa näin kauniilla säällä. En ollutkaan ainoa, joka oli tullut hakemaan koiriaan. Yhden tarhan luona oli myös Kerttu, joka oli parhaillaan ottamassa Popia ulos tarhasta.
"Hei Kerttu", tervehdin tyttöä, kun menin saman tarhan luokse ottaakseni sieltä Renon.
"Hei Katerina. Säkin tulit kennelille", hän tervehti rapsutellessaan Popia, joka heilutti iloisesti häntäänsä hoitajalleen.
"Joo, mä tulin. Olen juuri lähdössä Sindin ja Renon kanssa lenkille. Haluaisitko tulla mukaan?" kysyin Kertulta, joka näytti hetken miettivältä, kunnes naurahti ja sanoi eleen olleen vain vitsi.
"Totta kai, aina on kiva saada lenkkiseuraa", hän ilmoitti riemastuneena ja jäi odottamaan Popin ja Renon kanssa, kun hain vielä Sindin muiden pentujen joukosta toisesta tarhasta. Reno luotti onneksi jollakin lailla jo Kerttuunkin, koska olimme usein lenkkeilleet yhdessä ja Reno tiesi, ettei tuo tyttö haluaisi hänelle mitään pahaa tehdä.
"Onko ideoita, mihin voisimme mennä lenkille?" kysyin Kertulta, kun suuntasimme koirien kanssa sisälle hakemaan hihnoja.
"Miten olisi ranta? Mulla ei kyllä ole uimavaatteita, mutta ajattelin, että koirat saisi vähän viilennystä. Niillä kuitenkin on kaikilla aika pitkä ja paksu turkki, joten se voisi helpottaa niiden oloa tällä kuumuudella", Kerttu ehdotti.
"Hyvä ajatus. Voidaan ottaa mukaan myös vettä sekä meille että koirille", sanoin Kertulle ja otin treenireppuni eteisen nurkasta. Laitoin sinne sekä omien koirieni että Popin vesikupit ja muutaman vesipullon, joita Ushma oli luvannut tarvittaessa lainata. Kun tavarat oli pakattu, olimme vihdoin valmiita lähtemään. Menimme eteiseen, jossa laitoimme koirille pannat ja hihnat ja lähdimme sitten ulos. Ira ja Ushma juttelivat edelleen etuterassilla Hanyan loikoillessa heidän jaloissaan rapsutuksia kerjäten.
"Ai hei, tytöt. Oletteko lähdössä yhdessä lenkille?" Ushma kysyi meiltä, kun huomasi aikeemme.
"Kyllä ollaan. Ajateltiin mennä rannalle uittamaan koiria. Itse emme voi uida, kun ei ole uikkareita", Kerttu vastasi.
"Kuulostaapa kivalta, pitäkää hauskaa", Ira sanoi puolestaan ja vilkaisi Hanyaa, joka oli noussut ylös ja tullut koiriemme luokse yrittäen saada niistä itselleen leikkiseuraa.
"Hanya, tule pois. Päästä kaverit lähtemään", Ira kutsui, mutta shelttinarttua ei tuntunut kiinnostavan. Suuntasimme Kertun ja koirien kanssa kohti porttia, mutta Hanya roikkui kannoillamme kuin takiainen ja ehdimme jo hieman pelästyä, että se änkisi väkisin mukaamme tai karkaisi.
"Hanya, tänne!" Ira kutsui narttua tomerana, jolloin sheltti lopultakin luovutti ja palasi hoitajansa luokse. Niinpä minä ja Kerttu koirinemme pääsimme pujahtamaan portista ulos ilman pelkoa siitä, että tuo kaunis shelttinarttu lähtisi omille teilleen juoksentelemaan vapaana.
"Olipa kiva nähdä Iraa", Kerttu sanoi, kun olimme kävelleet vähän matkaa kenneliltä pois päin. Hän ei kaiketi halunnut, että Ira kuulisi sitä, mikä oli ehkä hieman outoa.
"Niin minustakin. Näin hänet jo aamulla tullessani ja ehdimme vaihtaa pari sanaa siinä. On kivaa, että hän tuli välillä käymään täälläkin, kun on ollut Hanyan kanssa niin paljon poissa", vastasin Kertulle, joka nyökytteli vieressäni.

Matka rannalle sujui hitaammin kuin odotin, sillä oli niin kuuma, että jouduimme etenemään melko rauhallisesti. Koirat kuitenkin innostuivat rannalle pääsystä ja odottivat suunnattomasti pääsyä veteen. Päästimmekin ne heti irti, sillä rannalla ei ollut sillä hetkellä muita, joita koirat olisivat voineet mennä häiritsemään. Popi ja Reno juoksivat heti veteen niin että räiskyi, mutta Sindi pysytteli etäämmällä. Se meni rantaveteen kahlailemaan, kun urokset uivat jo kilpaa vedessä. Minä ja Kerttu sen sijaan jäimme rannalle istumaan ja katsomaan koirien leikkiä ja uintia, tietysti varmistaen, etteivät ne menisi liian syvälle.
"Miten sun kesä on mennyt?" Kerttu kysyi yllättäen ja sai minut hieman jopa hätkähtämään.
"Ihan hyvin. Tuntuu vain, että koko ajan on ollut kamala kiire ja kauheasti tekemistä, niin en ole oikein ehtinyt käydä kennelilläkään", vastasin tytölle, joka nyökytteli jälleen todella ymmärtäväisen oloisena.
"Sama juttu, mullakin on ollut vähän kaikenlaista. Sitten kun oli vielä se Popin katoamistapaus, niin mua on hieman pelottanut tulla tänne. Oon pelännyt, että mitä jos niin käy uudelleen?" Kerttu selitti huolissaan ja muistinkin sen tilanteen, kun viimeksi olimme Kertun kanssa törmänneet metsälenkillä ja Popi olikin hukassa.
"Ai niin, se oli varmasti ihan kamalaa sulle. Popi on kuitenkin hyvissä käsissä, Ushma huolehtii siitä ja pitää sen turvassa. Ja tuskin kukaan uskaltaa tulla koiraa kirkkaassa päivänvalossa viemään suoraan sun käsistä, tai siis jos olet vaikka taluttamassa sitä jossakin. Älä suotta murehdi, kyllä sä ja Ushma saatte pidettyä Popin varmasti turvassa", lohdutin Kerttua, joka hymyili hieman, mutta ei sanonut mitään.

Siirryimme nopeasti iloisempiin puheenaiheisiin, jotta kaikki kauheat muistot tuosta Popin tilanteesta unohtuisivat. Samalla katselimme, kun koirat touhusivat vedessä. Popi ja Reno kävivät välillä härnäämässä matalammalla kahlailevaa Sindiä roiskimalla vettä sen päälle ja kaatamalla sen veteen niin, että koko koira kastui. Lopulta kaikki kolme kuitenkin kyllästyivät vesileikkeihin ja tulivat luoksemme, joten annoimme niille vettä, jota ne joivatkin todella ahneesti.
"No, jokohan te saitte tarpeeksi viilennystä? Olisikos aika lähteä kotiin?" kyselimme koirilta, jotka vastasivat hännän heilutuksilla. Koirat päättivät ravistella vedet turkistaan suoraan edessämme niin, että ylimääräiset vesitipat roiskuivat meidän päällemme. Emme kuitenkaan voineet kuin nauraa asialle, sillä olihan se omalla tavallaan hauskaa. Emme olleet ottaneet koirille pyyhkeitä mukaan, sillä ajattelimme, että niiden turkit kuivuvat kyllä nopeasti auringonpaisteessa. Niinpä laitoimme vain koirat takaisin hihnoihin kiinni ja lähdimme kohti kenneliä, sillä olimme kuitenkin olleet rannalla jo hieman yli tunnin.

Paluumatka takaisin kennelille sujui vielä hitaammin kuin edellinen, sillä koirat olivat kaikki aivan uuvuksissa ja hädin tuskin jaksoivat edes kävellä. Onneksi matka oli lyhyt, joten pääsimme lopulta perillekin. Jätin omat koirani lepäämään ulkotarhoihin ja varmistin, että siellä oli niille vettä. Kerttukin jätti Popin ulos ja sanoin hänelle heipat, sillä hän oli lähdössä jo kotiin. Minä sen sijaan suuntasin etuterassille, sillä olin nähnyt Iran olevan vielä siellä. Hän lupasi kertoa minulle kuulumisiaan, joten istuuduin hänen seuraansa, kun Ushma oli lähtenyt jatkamaan omia töitään. Ja siihen minä jäin kuuntelemaan Iran kertomuksia ja hellimään Hanyaa, nauttien samalla kesäisestä ilmasta ulkona.

Loppu! <3

Ps. Pahoittelut, jos tää tarina on hieman lyhyt ja tönkkö. Halusin saada jotain kuitenkin kirjoitettua, ettei mua eroteta. En meinannut keksiä oikein mitään, joten siksi liitin tarinaan Iran ja Kertunkin saadakseni edes jotain sisältöä tähän, toivottavasti se on ok.

Vastaus:

Heti alkuun haluan sanoa, ettei tää tarina mun mielestä mikään tönkkö ollut. Kivaa vaihtelua vain, kun sait välillä Irankin liitettyä osaksi sun tarinoita ja sitten vielä Kertun. Oli mukava idea lähteä yhdessä Kertun kanssa ulkoiluttamaan koiria, lenkkeily on yleensä mukavampaa seurassa kuin yksin. Ymmärrän myös hyvin, että Kerttu on vielä hieman arka Popin kanssa ulkoillessa, kun he ovat kokeneet niin kovia. Ehkä hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kun oli sun kanssa yhdessä ulkona. Koiratkin saivat touhuta yhdessä ja niillä taisikin olla mukavaa uidessaan, tai ainakin uroksilla oli, Sindistä en niinkään tiedä :D Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Hulda

23.07.2018 16:18
6.

Kun olin kennelin pihalla, huomasin siellä uudet kasvot jotka tulivat Lennen kanssa ulos. Moikkasin tätä naista ja esittelin itseni. Nainen esittäytyi Lenaksi, stk:n entiseksi ja nykyään uudeksi hoitajaksi. Vaihdoimme pari sanaa ja sitten päästin hänet jatkamaan matkaansa Lennen kanssa kun taas itse astuin kenneliin sisälle ja suuntasin suoraan Ushman luokse.

"Hei Ushma" moikkasin naista

"Moikka Hulda" hän vastasi

"Voitaisiinko me mennä Sonjan kanssa tänään uimaan, kun on niin lämmin" utelin samalla kun seurasin hänen häsellystään toimistossa

"Tottakai voitte, se on hyvä idea. Mutta älä päästä Sonjaa liian pitkälle" hän muistutti johon vastasin nyökkäisyllä

Menin hoitajien huoneeseen ja avasin kaappini, otin sieltä kangaskassiini Sonjan pyyhkeen, vesipullon jonka olin tuonut kotoa sekä laina kupin. Sitten otin naulakosta Sonjan hihnan sekä pannan, jonka jälkeen suuntasin koirien huoneeseen. Avasin Sonjan häkin oven, laitoin nartulle pannan ja hihnan, lähdimme ovesta ulos ja matkaan, kohti rantaa.

Ulkona oli todellakin helle, kuumus iski päin kasvoja avatessani kennelin oven. Hiki valui melkein heti kun pääsimme kennelin pihalta pois. Tiesin ettei Sonja tykännyt mennä veteen joten kehittelin jo matkalle maanittelu suunitelmaa jotta saisin nartunkin viilentämään itseään. Matka rannalle tuntui ikuisuudelta kun aurinko porotti suoraan taivaalta, oli turhauttavaa kävellä kun matkalla oli hädin tuskin varjoa eikä tuuli käynyt ollenkaan.

Kun vihdoin pääsimme rantaan solmin Sonjan puuhun ja riisuin päällysvaatteeni joiden alta paljastui bikinit. Otin laukusta Sonjalle juoma kupin ja pullon jonka olin täyttänyt vedellä, kaadoin kuppiin vettä ja annoin sen nartun eteen jotta se sai juoda.

Otin Sonjan irti puusta ja lähdin kävelemään kohti järveä. Narttu jarrutteli hieman mutta käveli kuitenkin eteen päin kunnes vesirajassa se jähmettyi täysin.

"Noniin tuleppa nyt" maanittelin sitä, tuloksetta.

Maanittelussa meni kauan ennenkuin sain nartun veden puolelle, silti vastentahtoisesti se katsoi minua ja astui hitaati aina askeleen eteenpäin.

"Tule nyt" pyysin narttua ja kävelin niin ett vettä oli noin reiteeni asti.

Narttu alkoi uimaan kun olimme tarpeeksi syvällä. Huomasin sen salaa nauttivan viilennyksestä mutta silti se näytti kummeksuvan sitä miksi pistin sen uimaan.

"Älä viitti, tekee sullekki ihan hyvää uida ja viilentyä" sanoin nartulle ja hymyilin

Kun itse kahlasin annoin sonjan uida pitkän aikaa, välillä kävimme tietysti rannassa juomassa ja rauhoittumassa. Mutta jatkoimme sitten taas uimista. Itse kylläkin kahlasin mutta Sonja ui ja se näytti pidemmän päälle jopa nauttivan siitä. Söin itse evästä ja annoin Sonjan hieman maistaa eväitäni. Ehkä Sonja onkin vesipeto sisimmissään mutta ei halua vain näyttää sitä. Kastelin hieman Sonjaa ja siitäpä se vasta innostui! Se kaatoi minut veteen useita kertoja.

"Selvä selvä, sait kostosi" nauroin nartulle ja lähdin sen kanssa rannalle kuivattelemaan.

Kuivasin Sonjan ensiksi, sidoin sen viereiseen puuhun ja aloin kuivattelemaan itseäni. Hiukseni olivat, yllätys kyllä kuivat vaikks olinkin kaatunut useasti veteen Sonjan ansiosta. Hymähdin itsekseni. Ulkona oli varmasti päälle 30 astetta joten lisäsin Sonjalle kuppiin vettä ja join itsekkin. Heinäkuu oli ollut tuskaisen kuuma, jopa minulle vaikka olen hieman vilukissa.

Noin tunnin jälkeen puin päälleni, pakkasin kamppeet takaisin kangas kassiin ja otin sonjan irti puusta, lähdimme kävelemään kennellille.

Matka oli taas tuskaisen pitkä, ei tuulta eikä varjoa missään. Onneksemme olimme jo piaan kennelillä jossa olikin varjoa, aurinko oli kerennyt laskea niin rytä kennelin etu piha jäi varjoon. Heittelin nartulle pihalla palloa samalla Ushamlle jutellen joka oli tullut mehu kannun kanssa meitä vastaan. Kerroin hänelle että olisin menossa piaan vajaaksi viikoksi mäkille ja pähkäilin että saisinko ottaa Sonjan mukaan vai ottisinko lomaa siksi aikaa. Ushma lupasi miettiä asiaa ja laittaa viestiä perään kun oli miettinyt. Nyökkäsin ja vein Sonjan tavarat takaisin hoitajan hupneeseen. Hyvästelin koiran ja Ushman. Minu hakemaan tullut sijais äitini odottikin jo kennelin portin edessä.

// kirjoitan tuosta mökki hommasta erikseen vieraskirjaan

Vastaus:

Kiva idea lähteä Sonjan kanssa vähän uimaan, niin saitte ainakin vilvoitella kuumalla säällä. Sonja ei tietenkään ollut aluksi yhtään innoissaan, kun se ei pidä vedestä, mutta onneksi sait sen lopulta suostulteltua veteen ja uimaan ihan kunnolla :D Se taisi nauttia, kun sai kostettua sulle kaatamalla sut veteen monta kertaa, mutta tuskin se suakaan haittasi vähän kastautua vedessä, kun on niin kuuma. Teillä tuntui olevan kiva päivä yhdessä ulkoillessanne. Oli myös mukava lisäys tarinaan, kun mainitsit jo tässä tuosta mökkireissusta. Nyt sulla onkin jo vastaus selvillä eli se, että saat ottaa koiran mukaasi mökille :3 Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Ira

10.07.2018 20:30
LUKU 16

Tuijotimme puhelinta kauhuissamme. Kuulimme ulkoa ihmisten sekaista huutoa ja hälytysajoneuvojen ujellusta; katu oli täynnä ihmisiä, joten joku oli heti soittanut poliisin ja ambulanssin. Katsoin varovasti ulos ikkunasta, ja näin ihmisten väistyvän ambulanssin tieltä. Paikalle saapuneet poliisit eristivät aluetta sillä välin, kun sairaanhoitajat nostivat liikkumattoman ruumiin ambulanssiin. Jonas istui lattialla täysin kalpeana. Istuuduin hänen viereen. Yritin halata häntä, mutta.hän ei juurikaan reagoinut läsnäolooni, vaan jatkoi pöydällä olevan puhelimen tuijottamista. Solveig räpläsi puhelinta turhautuneena yrittäen selvittää Prepaid-numeron alkuperän, mutta ei löytänyt minkäänlaista vihjettä. Katseeni kääntyi Hanyaan, joka makasi lattialla shokissa. Muistin, että se pelkää kovia ääniä ja stressitilanteita, ja ahdistukseni kasvoi entisestään. Googlasin äkkiä älypuhelimellani mitä tehdä shokkitilassa olevalle koiralle, ja netissä neuvottiin käärimään koira lämpimään ja antamaan vettä. Harpoin olohuoneen läpi makuuhuoneeseen, josta hain huovan ja koirien vesikupin. Yritin varovasti peittää Hanyaa huovalla, mikä onnistui helposti, sillä se ei rimpuillut vastaan ollenkaan. Istahdin sen viereen, silittäen sen selkäturkkia rauhoittavasti.
“Emme varmaan löydä liittymän ostajaa ilman poliisin apua. Ja on todennäköistä, että viestin lähettäjä on pyytänyt jonkun ulkopuolisen ostamaan liittymän kioskista, jotta hänet olisi vielä vaikeampaa jäljittää”, Solveig murahti.
Jonas nousi lattialta istumaan tuolille pöydän ääreen, ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
“He ovat lähempänä kuin luulimme. Paljon lähempänä”, hän sanoi hiljaa. “He tietävät, missä asumme. Meidän pitää muuttaa.”
Solveig heitti kännykän lattialle ja tuijotti Jonasta vihaisesti. Tytön sininen huulipuna oli haalistunut jonkun verran, ja hänen silmissään paistoi turhautuneisuus. “Ja minne olisimme muuttamassa?”
Jonas kohotti olkapäitään vaisusti. “Löydämme varmasti jotain. Tukholma on suuri ja meillä on rahaa.”
Solveig nousi ylös ja rupesi kävelemään ympyrää. “En tiedä. Se ei välttämättä ole tarpeeksi suuri. Mutta se ei ole tämän hetken huoli. Meidän pitää ilmoittaa muille Yusufin varoituksesta ja hänen kuolemastaan.”
Keskeytin heidän keskustelunsa. “Mistä tiedätte, että hän on kuollut? Kuinka voitte olla niin varmoja siitä?”
Molemmat mulkoilivat minua äreinä. Päätin olla hiljaa.
“Ira, onko sinulla Zakken numero?” Jonas tiedusteli. Ravistin päätäni, mutta Jonas kehotti minua tarkistamaan. Kävin läpi kännykkäni yhteystiedot, ja yllätyksekseni Zakken numero oli tallennettuna viimeisenä.
“Mitä ihmettä, en ole koskaan saanut sitä keneltäkään”, ihmettelin.
Jonas nousi ylös ja naputteli jotain omalla puhelimellaan. “Hän on velho. Tekstaa hänelle, että tarvitsemme kyydin Åkersbergaan nyt heti.”
Hän lähti toiseen huoneeseen soittamaan jollekulle, ja koirat seurasivat hänen perässään. Jäin keittiöön yksin Solveigin kanssa. Hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
“Suurin ongelmamme on koirat. Meidän on vaikea piiloutua koirien kanssa, varsinkin kun vihollisemme tietävät miltä sekä me että koiramme näyttävät.”
Hän rupesi katsomaan minua analysoiden. Istuin paikoillani jäykkänä. Hän katsoi suoraan silmiini, lukien ajatuksiani.
“Niin… Sinusta on varmaan apua.”
Katsoin häntä kysyvästi, mutta hän ei sanonut mitään, vaan rupesi silittämään luoksemme tulleen Hanyan turkkia. Helpotuin nähdessäni Hanyan käyttäytyvän normaalisti. Hanya laittoi etutassunsa Solveigin polvelle, ja raapi hellästi hänen mustia leggingsejään. Käskin Hanyaa lopettamaan, mutta yllätyksekseni Solveig nosti hauvan syliinsä ja jatkoi sen silittämistä. Hanya rentoutui ja otti maharapsutukset vastaan tyytyväisenä. Ihmettelin Solveigin koirakuiskaajakykyä; saan itse juuri ja juuri Hanyan nostettua syliini, eikä se koskaan lepäisi sylissäni rauhassa viittä sekuntia kauempaa. Hanya luotti Solveigiin sataprosenttisesti. Ehkä se kertoi jotain hämärästä nuoresta naisesta. Ehkä minunkin kannattaisi luottaa häneen enemmän...

Kännykkäni kilahti sillä välin, kun olimme laittamassa ulkovaatteita päälle.
“Olen täällä”, tekstiviestissä luki. Kerroin siitä Jonakselle, ja hän käski meitä ottamaan Derekin ja Hanyan mukaan. Joku hänen kavereistaan tulisi hoitamaan Sanny-koiraa.
Kävellessämme alakertaan katsoin tekstiviestiä tarkemmin. Huomasin, että se ei ollutkaan Zakkelta, vaan joltain numerolta, jota en ollut tallentanut. Jonas avasi rappukäytävän ulko-oven ja katsoi ulos ihmeissään.
“Siellä ei ole ketään. Ei auton autoakaan. Zakke odottaa aina tässä. Derek, mikä sinulla on?” Jonas sanoi ämmentyneenä
Derek-malinois pyöri ympyrää ja vinkui hermostuneena. Se yritti saada meitä menemään takaisin sisätiloihin.
“Hei Jonas, se tekstiviesti ei tullutkaan Zakkelta-...”
Konekiväärin tulitus keskeytti lauseeni.


Heräsin jossain valoisassa paikassa. Zakke heilutti kättään kasvojeni yllä. Siristin silmiäni; näköni oli sumea, mutta näin paremmin sekunti sekunnilta. Zakken kasvot olivat kosteat, aivan kuin hän olisi itkenyt.
Yritin nousta, mutta olkapäässäni tuntuva särky pakotti minut takaisin makuuasentoon.
“Mitä tapahtui?”
Zakke pudisti päätään hitaasti. “Saat tietää pian. Nyt sinun täytyy levätä.”
Yritin pakottaa itseäni nousemaan, mutta Zakke piteli tervettä olkapäätäni hellästi alhaalla.
“Kerron sinulle kaiken huomenna, lupaan sen.”
“Missä Hanya on?”, kysyin hätääntyneenä. Ääneni oli paljon heikompi kuin luulin, ja puhuminen oli vaikeaa.
“Se on turvassa, Ira. Pikkupörröläisesi on Olofin luona, ja lupaan koko sydämestäni, että kukaan ei pääse vahingoittamaan sitä. Tunnet Olofin, hän varmistaa että Hanyalla on parhaat mahdolliset olot muiden kennelin koirien kanssa. Siellä se varmasti leikkii muiden pentujen kanssa tälläkin hetkellä. Tai syö lempiruokaansa.”
Ajatus hymyilytti minua. Zakke huomasi hymyni, ja pörrötti lempeästi hiuksiani. Hänen kätensä oli pehmeä ja lämmin, ja oloni oli kaikesta huolimatta turvallinen. Siinä samassa hän purskahti rajuun itkuun, ja sairaalan henkilökunta vei hänet pois osastoltani. En ehtinyt ihmetellä sitä, vaan vaivuin särkylääkkeiden ansiosta syvään uneen.

Vastaus:

Voi kamala, uskon kyllä, että tuo tilanne oli kaikille järkytys. Yusuf-parkaa käy kyllä sääliksi, samoin Hanyaa, joka joutui shokkiin tilanteessa. Onneksi netistä löytyi edes jotain ohjeita koiran olon helpottamiseksi. Olipa yllättävää, että Hanya luottaa noin hyvin Solveigiin, mutta toisaalta se oli myös hyvä asia. Ainakin Hanya nimittäin toipui shokistaan yllättävän äkkiä ja rauhoittui nauttiessaan vain saamastaan huomiosta :) Voi kamala, miten tämäkin tarina taas päättyi. Ilmeisesti joku ampui teitä ja mua kiinnostaisi kovasti tietää, miten Jonakselle ja Derekille kävi, kun ainakin sulla ja Hanyalla vaikuttaisi olevan onneksi kaikki hyvin, vaikka sä taisitkin saada vähän osumaa siitä aseesta. Saat tästä tarinasta 20€, toivottavasti tähän tulee jatkoa mahdollisimman pian :D
- U

Nimi: Lena

08.07.2018 01:40
Lena ~ Paluu, osa 1
Mietin pitkään, että kirjoitanko uudelleen hakemuksen Sateenkaaritaivas- kennelille. Katselin Lennen sivuja, ja kyynel vierähti poskelleni. Pyyhkäisin sen rivakasti kämmenselälläni, ja kirjoitin hakemuksen.

Aamulla heräsin klo 9:34 jännityksen ja surun sekaisin tuntein. Jännitys: odotin innolla vastausta siihen, pääsenkö takaisin Lennen hoitajaksi. Suru: Minulla oli ollut ikävä Lenneä ja Sateenkaaritaivasta. Sinne palaaminen on aika iso riski, sillä en tiedä miten muut ottavat minua enää vastaan, otinhan hatkat aika pian liittymiseni jälkeen... Kuitenkin, kun avasin läppärini ja avasin kennelin sivut, huomasin, että hakemukseni oli hyväksytty Ushman toimesta. Innosta pinkeänä puin päälleni siniset pillifarkut, valkoiset nilkkasukat ja Levis- merkkisen t- paidan, ja hyppelehdin alakertaan uutisia äitille kertomaan.

Huudahduksella: "ÄITIIII!!!" ilmoitin että heränneeni että sen, että minulla oli asiaa, ja riensin äitin luo keittiöön. "No mitä kulta?" äitini kysyi hämmästellen. "Ushma laitto et pääsen takas kennelille!" huudahdan hymyillen suurta, aitoa hymyä. Äitini hymyilee minulle. "Hieno juttu. Voin viedä sut samalla kun käyn kaupassa hakemassa uuden kastelukannun, tuo muovinen hajosi." äitini lupasi, ja okeit vastaten tein itselleni annoksen kaurapuuroa.

Syötyäni kello näytti 9.56 ja riensin pesemään hampaat sekä kasvot ja harjaamaan hiukset jne. ja hoputin äitiä tulemaan pikaisesti meikkaamasta että pääsisimme lähtemään. Sujautin itse jo mustat lenkkarit ja mustavalkoisen NY- lippiksen päähäni ja astuin ulos valoisaan, puhelimen mukaan +20 asteiseen kesäsäähän, ja pakosti hymyillen lintujen laululle, hyvälle säälle, ja ennen kaikkia kennel jutulle menin jo auton oven luo. Äitini avasi auton ovet, ja kun olin menossa takapenkille, äitini ehdottikin etupenkkiä. Hyväksyin tarjouksen ja istuin penkille äitin viereen kiinnittäen äitin tavoin turvavyöni ja sulkien auton oven.

Olimme jo ajaneet pois pihalta, kun muistin repun. Äitini pysäytti auton ja avasin auton oven juosten kotiin äitin avaimet mukana, avasin ulko-oven ja hain huoneestani reppuni, tunkien sinne kaiken tarpeellisen; Lennen makupalat, avaimeni, ja puhelimen. Heilautin repun olalleni ja juoksin autolle muistaen matkaani äitinkin avaimet, joissa roikkui eskari-iässä tekemäni sydämen muotoinen heijastin. Hyppäsin autoon, ojensin avaimet äitille ja lähdimme ajamaan kohti kenneliä.

Äitini punainen auto kaarsi kennelille johtavan polun alkukohtaan. Hyppäsin autosta reppu selässäni ja vilkutin moikat nuorelle äidilleni, jonka jälkeen lähdin kävelemään arasti, jotakin peläten, mutta jotakin samalla kaivaten kohti kennelin suurta, tuttua ja kaunista porttia pitkin hieman kosteaa metsäpolkua, jota reunustivat vehreät pensaikot ja koivupuut, muutamia kuusia unohtamatta. Saavuin suurelle portille, ja vedin syvään henkeä.

Siinä se nyt oli. Sateenkaaritaivaan tuttu, mutta nyt jollakin tavalla oudon ja surukkaan tuntuinen portti. Avasin sen kuitenkin, ja astuin kennelin suurelle pihalle, kuin muutama kuukausikin sitten. Katselin ympärilleni aivan rauhassa, nähden kaikki tutut paikat, kiinnittäen huomioni haikeasti myös keltaiseen taloon, jonka vieressä oli pentujen aitaus. Riensin ensin sinne, silittelemään kaikkia tuttuja, ja ei niin tuttuja koiranpentuja. Lennekin oli siellä. Avasin siis aitauksen portin ja astuin sisään rientäen Lennen luo. "Hei rakas... mulla oli ikävä, Lenne.", sanelin haikeasti pennulle. Pentu oli ensin hämillään ja haisteli kättäni, mutta hyppi sitten vasten heiluttaen tummaa häntäänsä ja haukkuen lisää huomiota.

Olin astunut jo pentuaitauksesta pois, sulkien toki sen portin, ja nyt astelin lähemmäs keltaisen talon valkoista, kaunista, ja siistiä ovea, jota koristi kukkakranssi. Heilautin hiukseni olkani taakse ja avasin talon oven, ja muutama koira alkoi haukkua. "Hysss... hiljaa", Ushma huuteli toimistostaan, haukkuville koirille. Sitten nainen käveli ulos toimistostaan ja äkkäsi minut. "Lena!" hän huudahti ja tuli luokseni halaamaan. "Hei Ushma, palasin.." lausahdin minua halaamaan tulleelle naiselle, Ushmalle. Kyynel valui taas poskelleni mutta pyyhkäisin sen äkisti pois, eikä Ushma huomannut mitään. "Siirsin Lennen naulakon pois, sillä sitä, eikä sen lenkitysvaljaita tarvittu. Ne on kyllä tuolla toimistossa, ootas", Ushma selitti, ja haki Lennen kamppeet. Otin ne kiittäen. "Mä meen lenkille nyt Lennen kaa, jos sopii?" varmistin Ushmalta ja hän nyökkäsi.

Ulos astuessani pyytäisin taas kyyneleen poskeltani, ja astelin Lennen panta, ja fleksi kädessäni kohti pentuaitausta, jossa aijemmin Lennen taas tapasinkin. ~Jatkuu

Vastaus:

Oli ihan kivaa, että tarinassa oli tuollainen realistinen johdanto siihen, kuinka palasit takaisin kennelille. Tarina sisälsi kuitenkin enemmän kaikkea muuta kuin Lennen hoitamista ja se on tietenkin vähän negatiivinen asia, vaikka tarina selvästi jatkuukin vielä. Oli kuitenkin kivaa, että edes jonkin verran sait koiraakin sisällytettyä jo tähän tarinan alkuun. Lenne tuntui ottavan sut hyvin vastaan, vaikka aluksi olikin varmaan vähän hämmentynyt jälleennäkemisestä. Saat tästä tarinasta 10€, merkkaan tästä yhden kokonaisen tarinan sulle sitten, kun jatkat tämän loppuun.
- U

Nimi: Otava

05.07.2018 16:18
Tarina 1.
Se vaikutti ihan tavalliselta päivältä, ihan kuin mikä tahansa päivä muutettua uuteen kotiin. Olin vasta muuttanut uuteen kaupunkiin, rauhalliselle alueelle josta en tuntenut perheeni lisäksi ketään. Asuin nyt yksikerroksisessa talossa n. kahden kilometrin päässä kaupungin hulinasta, alueella, jossa lähimmät naapurit asuivat satojen metrien päässä. Se oli minulle hieman kummallista, olinhan koko elämäni asunut toisella puolen Suomea pienessä rivitaloasunnossa, mutta kyllä siihen tottuisi.

Muutto oli tapahtunut viikkoa aikaisemmin. Minua jännitti, paljonkin, mutta isäni saatua niin hyvän työtarjouksen oli selvää, ettei hän voinut kieltäytyä. Kesäloma oli alkanut vasta viikko sitten, ja aikaa tottua kaupunkiin oli onneksi paljon. Kouluni sijaitsi kaupungin keskustassa, se oli keltaisen värinen iso betonimöhkäle kaikkine siipineen, luokkineen ja käytävineen. Pienempi se oli kuin edellinen kouluni, mikä voisi olla myös hyvä asia. Edellisessä koulussani olin ollut seiskan ja kasin, joten uuteen kouluun menisin sitten yhdeksännelle luokalle.

Kaupungissa en ollut tehnyt vielä paljoakaan, sillä kotona oli ollut niin paljon laittoa. Yhdessä kahvilassa olin käynyt kaakaolla, sekä pikkuruisessa kirjakaupassa, josta ostin postikortin, mutta muuten olin auttanut kotona purkamisessa ja sisustamisessa.

Kävelin rauhallisesti pitkin hiekkatietä. En ollut kääntynyt tähän suuntaan ikinä aikaisemmin, vaikka joka ilta olinkin lenkillä käynyt. Potkiskelin tiellä olevia kiviä, kunnes yhtäkkiä aloin kuulla haukuntaa. Jatkoin eteenpäin, ja haukun ääni voimistui voimistumiseltaan. Mutkien ja puiden takaa paljastui iso, keltainen rakennus, jota ympäröi aidattu suuri piha, vehreät nurmet, paljon hyppiviä koiria ja ihmisiä jotka leikkivät, treenasivat tokoliikkeitä tai heittelivät frisbeetä koiriensa kanssa.

”Mikä tuo oikein on?”, mietin katsoessani näkymää haltioituneena. Minun teki mieli mennä lähemmäksi, mutten tiennyt uskaltaisinko. Olikohan alue yksityisaluetta? Kauempana näin järven ja kentän, jossa näytti olevan agilityesteitä. Sielläkin oli ihminen koiran kanssa. Otin muutamia askelia lähemmäksi ja katselin näkymää kiinnostuneena.

Yhtäkkiä kuulin askelia takanani, tyttö nuoren bordercollien kanssa. Säikähdin hieman, olinko paikassa jonne ei saisi mennä? Tyttö kuitenkin hymyili ja päästi koiransa luokseni. Kyykistyin varovasti rapsuttamaan koiraa.

- Hei pikkuinen, oletpa sä söpö, lepertelin koiralle, joka hyöri ympärilläni malttamatta pysyä aloillaan.

- Ootko sä uusi hoitaja? tyttö kysyi uteliaasti.

- E-en, sanoin nopeasti ja nousin ylös. – Olin vaan lenkillä ja päädyin tänne. Oon vasta muuttanut tänne ja en oikein tiedä näitä paikkoja.

- Aa! No, tervetuloa Sateenkaaritaivaan kenneliin! Mä oon täällä hoitajana, tyttö kertoi. – Tässä on mun hoitokoira.

Tyttö esitteli itsensä ja koiransa.

- Se on ihana, sanoin hymyillen ja katselin ympäriinsä juoksevaa koiraa, joka käväisi välillä nuuhkaisemassa lahkeitani. – Mun nimi on Otava. Se on oikeestaan mun toinen nimi, aika harvinainen mutta mä vihaan mun etunimeä. Mäkin haluaisin koiran, oon aina halunnu mutta äiti on allerginen.

Tyttö mietti hetken.

- Sähän voisit hakea jonkun koiran hoitajaksi? hän ehdotti. – Täällä on tosi kivaa olla hoitajana, kaikki on kannustavia ja valmiita auttamaan heti, jos tarvii, täällä on paljon eri paikkoja missä voi käydä, agilitykenttää, missä vaan uskaltaa pitää koiraa vapaana, jos se vaan pysyy lähellä, niin ja kaikkia eri kursseja. Ja nyt täällä on kanssa kaks nuorta sheltinalkua, joille vasta vapautui hoitajapaikka.

Innostuin heti. Tämä kuulosti erittäin hyvältä, shelttipennun hoitajuus! Mikä unelma.

- Se ois aivan ihanaa! Sheltti on mun lempirotu, ja ois tosi kivaa olla jonkun koiran hoitajana. Mä voisin käydä täällä vaikka joka päivä hoitamassa, se ois ihan superkivaa!

Tunsin saman tien oloni typeräksi. Olinko tehnyt itsestäni tyhmän kuuloisen intoilemalla heti alkuun liikaa? Samaan aikaan pidätin halua huutaa ääneen, vaikka en vielä ollut yhdenkään koiran hoitaja. Kasvoilleni levisi hymy. Jos en mokaisi tätä, voisin pian olla maailman onnellisin tyttö.

- Jos sä haluat niin voin viedä sut Ushman luokse? tyttö ehdotti. – Ushma on Sateenkaaritaivaan kennelin pitäjä.

- Joo, sanoin pystymättä olemaan hymyilemättä.

Samalla minua alkoi jännittää. Mitä minä sanoisin? Möläyttäisin takuulla jotain typerää ja sitten en pääsisi hoitajaksi enkä kehtaisi enää ikinä tulla lähelle kenneliä. Päätin ottaa optimistisemman asenteen. Seurasin tyttöä pihamaan poikki aina kennelrakennukselle saakka. Astuin hänen perässään sisälle ja vastaani pöllähti kaksi shetlanninlammaskoiraa. Toinen haukahti ja pysyi loitommalla, toinen tuli hyörimään lähistölle uteliaasti ja nuuski kenkiäni.

Ushma löytyi toimistosta, hän oli järjestelemässä papereita. Koputin oveen jännittyneenä. Ushma kohotti katsettaan ja näki minut.

- Hei, sanoin varovaisesti.

Sitten minuun iski jännitys. Mitä tässä tilanteessa voi sanoa? Sanonko suoraan haluavani hoitajaksi, esittäydynkö, miten muotoilen sen, menenkö sisään huoneeseen…

- Hei, hän tervehti hymyillen.

- Mun nimi on Otava. Öh, tapasin juuri äsken yhden hoitajistanne ja juttelin hieman hänen kanssaan, aloitin. – Hän ehdotti, että voisin hakea jonkun koirista hoitajaksi. Tykkään tosi paljon koirista mutta äidin allergian takia me emme voi ottaa omaa koiraa.

Toinen shelteistä oli nyt jaloissani, nuuski ja kumarruin rapsuttamaan sitä.

- Okei, Ushma sanoi hyväksyvästi. – Meillä on vielä jonkun verran koiria vailla hoitajia. Muutama on lähiaikoina lopettanut hoitajuuden, ja kaksi uutta koiraa tulivat muutamia päiviä sitten myös iän puolesta valmiiksi saamaan omat hoitajat. Et voi saada hoitajuutta ihan heti, mutta voin esitellä sinulle vapaita koiria ja kertoa lisää hoitajuudesta ja kennelistämme. Ja jos silloinkin olet vielä kiinnostunut, voimme katsoa, josko olisit pian yksi hoitajista.

Hän hymyili minulle rohkaisevasti ja jännitys kaikkosi.

- Okei, sanoin ja hymyilin.

- Olin juuri katsomassa Dessan ja Aben tietoja, varaan heille kuukauden päähän rokotuksen, Ushma kertoi.

- Minkä rotuisia koiria täällä on? kysäisin.

- Meiltä löytyy pääasiassa shelttejä ja bordercollieita, mutta myös kolme saksanpaimenkoiraa, kaksi novascotiannoutajaa ja kelpie, hän kertoi. – Kaikissa roduissa on ainakin yksi koira hoitajaa vailla.

Ushma esitteli minulle kennelrakennuksen sisätilat, sain tietää kennelin ympäristöstä ja missä olisi mikäkin, kävimme agilityradalla katsomassa treenejä, tutustuin muutamiin koiriin, sain kuulla lisää kasvatustoiminnasta ja kennelistä ylipäätään, kyselin kysymyksiä mitä mieleen juolahtikaan ja tapasin ohimennen muutaman hoitajan. Kaikki tuntui täydelliseltä.

Astuimme ulos ovesta ja päädyimme kennelrakennuksen takapihalle ja saman tien haukku alkoi. Se oli musiikkia korvilleni, näin edessäni ulkotarhoja, joissa pomppi jos jonkinnäköisiä koiria leikkien, luuta järsien tai pomppien innoissaan tarhan seinää vasten meidät nähtyään.

- Tässä ovat ulkotarhat, Ushma esitteli. – Niitä on kolme, yksi pennuille, yksi tiineille nartuille ja niille joilla on juoksut, ja viimeisessä ovat loput koirista. Kolme koirista on sisällä, kolme hoitajiensa kanssa lenkillä tai agilitykentällä ja yksi taisi olla etupihalla heittelemässä frisbeetä, mutta tässä ovat loput koiramme. Käydäänkö ensin pentutarhassa katsomassa Dessaa ja Abea?

- Mennään vaan. Eivätkös ne ole juuri ne, joille vasta vapautui hoitajapaikka?

- Kyllä, Ushma nyökytteli ja avasi oven pentutarhaan.

Näin ehkä kaksi maailman söpöintä koiraotusta, ja kumpikin ryntäsivät suoraa päätä luokse. Istahdin maahan ja samassa toinen oli kiivennyt syliini ja toinen hyppäsi selkääni vasten. Nauroin. Pennut hyppelivät ympärillämme, ja toinen meni hyörimään Ushman ympärillä.

- Nämä ovat vasta kaksikuisia, Ushma kertoi ja nappasi pennun syliinsä. – Tässä on Abe ja tuo sinun kimpussasi oleva on Dessa.

Ushma kertoi minulle Abesta ja Dessasta ja niiden luonteista, kyselin kiinnostuneena ja samaan aikaan silittelin syliini kiivennyttä Dessaa. Se oli ehkä maailman täydellisin koira.

- Dessa on kyllä ihana, onko se siis vapaa? kysyin.

- On se, ei ole kauaakaan, kun se vasta sai ikää tarpeeksi omaan hoitajaan, Ushma vastasi. - Eikö olekin aika suloinen?

Nyökkäsin innoissani.

- Ehkä söpöin koira ikinä, sanoin hymyillen ja Dessa nuolaisi kämmentäni.

Hetkisen kuluttua siirryimme seuraavaan tarhaan.

Lauma koiria oli vastassa, osa kauempana haukahdellen, osa tuli hyppimään viereen. Sain kuulla näidenkin koirien nimet, iät ja luonteesta vähän, sekä muutamia hauskoja tarinoita koirille sattuneista kommelluksista.

Vilkuilin sivusilmällä pentutarhaa ja Ushma huomasi sen.

- Taisit aika lailla ihastua Dessaan, hän sanoi naurahtaen.

- Joo, vastasin ja toivoin että kävisimme vielä hetken pentutarhassa. Elättelin toivoa, että saisin Dessan hoitokoirakseni.

- Jos haluat voit ottaa sen tähän pihaan ja vähän tutustua siihen, Ushma ehdotti. - Piha on aidattu ja ei Dessa mihinkään edes lähtisi.

- Joo, se ois tosi kivaa, sanoin riemuissani ja nousin ylös.

Kun olimme taas pentutarhassa nostin Dessan syliini ja kannoin sen ulos tarhasta. Laskin pennun varovasti maahan ja se alkoi haistella nurmikkoa innoissaan. Se löysi maasta joltain hoitajalta maahan unohtuneen lelun ja alkoi leikkiä sillä. Tartuin lelun toisesta päästä kiinni ja aloin heiluttaa sitä Dessan tarratessa siitä kiinni.

- Jätän teidät hetkeksi kahdestaan tähän, kun vien Aben sisälle, Ushma sanoi. - Palaan ihan kohta.

Leikin Dessan kanssa, koppasin sen syliini ja haistoin sen pehmeää, ilmavaa turkkia. Koiran tuoksua parempaa ei ole.

Kun Ushma palasi, makoilin maassa Dessa vatsani päällä.
Hän katsoi minua hetken ja sanoi: - Kyllä sinä luultavasti voisit Dessan saada hoitokoiraksesi, jos haluat, teillä näyttää näet sujuvan aika hyvin.

- Mä oisin Dessan hoitaja ihan tosi, tosi mielelläni, sanoin ja hymyilen onnellisena.

- Tule vaikka huomenna päivällä tänne niin hoidetaan kaikki käytännön asiat, saat oman kaapin ja pistetään tietosi ylös, Ushma sanoi.

- Joo!

En malttanut olla hymyilemättä. Voiko tämä olla totta? Minun kohdallani?

Hetken päästä huomasin kellon olevan jo puoli kahdeksan ja totesin vanhempieni jo odottelevan minua.

Annoin pusun Dessan pikkuiselle suipolle kuonolle, vein sen sisälle ja kävelin portille, koko ajan hymyillen. Olen varmaan maailman onnekkain tyttö.

// kuten varmaan huomaa, en oo mitenkään erityisen hyvä kirjottamaan, ja en oo ihan varma esim. miten noi hoitajuusasiat tässä hoidetaan, ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Mutta tässä mun eka tarina, kyllä se siitä vielä lähtee!
t. Otava

Vastaus:

Ei huolta, mä ainakin uskon, että sä kehityt kyllä vielä tossa kirjoittamisessa, kun joudut sitä aika paljon täällä harrastamaan :D Ja tässä sun tarinassa ei ollut mitään, mitä ei saisi tehdä, joten sitäkään ei tarvitse murehtia. Kerron kyllä, jos teet jotain väärin, mutta älä suotta murehdi sitä etukäteen. Oli kivaa vaihtelua, että eksyit kennelille vähän eri lailla etkä vain suoraan tullut tänne hakemaan hoitokoiraa. Ekaksi tarinaksi tää oli mukavan rauhallinen ja sisälsi kaiken oleellisen, eli sun tutustumisen kenneliin ja hoitokoiran valitsemisen :) Dessa taisi todella valloittaa sun sydämen, mutta eihän se mitään haittaa, kiva vaan kun pieni neiti saa hoitajan <3 Saat tästä tarinasta 16€, jatka vaan samaan malliin.
- U

Nimi: Ellie

01.07.2018 15:46
8.

Avasin narisevan portin ja astuin sisälle kennelin pihaan. Lämmin aamutuuli puhalsi kasvoilleni koirien tuoksua. Aamu oli niin aikainen, ettei Ushma ollut vielä ehtinyt päästää koiria ulos jonka takia vastassa ei ollut tavallista koirien haukuntaa. Olin kaivannut kenneliin ikuisuudelta tuntuvan ajan verran, mutta minulla ei yksinkertaisesti ollut ollut aikaa. Juuri tästä syystä olin saapunu kennelille niin aikaisin.

Kävelin pihan poikki ja koin järkeväksi soittaa ovikelloa, koska kello näytti vasta seitsemää. Hetken odottelun jälkeen oven avasi iloisesti hymyilevä Ushma.
”Moi Ellie! Pitkästä aikaa suakin näkee. Mites kesä on alkanut?” Hän kysyi ja päästi minut sisälle kenneliin.
”Ihan hyvin joo”, vastasin ja riisuin farkkutakkini naulaan. Jaloissani juoksenteli muutama innokas koira, mutta Leo ei näyttänyt olevan lähettyvillä. Ushma oli nähtävästi huomannut etsintäni ja sanoi huolettomasti:
”Leo on varmaankin keittiössä, annoin niille juuri ruokaa. Ulos se ei ole vielä päässyt. Jos viitsisit viedä sen heti ulos.”
Nyökkäsin Ushmalle vastaukseksi ja suuntasin matkan kohti keittiötä.

Keittiöstä bongasin heti Leon, joka touhotti innokkaasti muiden kuppien ympärillä. Se oli ilmeisesti hotkinut jo oman ruokansa, joten kärkkyi muiden kupeilla jospa niiltä heruisi hieman ruokaa.
”Hei Leo!” Huikkasin ja kiinnitin koiran huomion itseeni. Musta bordercollie valpastui kuullessaan nimensä ja haukahti iloisesti nähdessään minut.
”Älä syö muiden ruokia hei, ethän?” Sanoin hieman naurahtaen. Leo hääräsi innoissaan jaloissani. Kaipa silläkin oli ollut ikävä, kun ei oltu pitkään aikaan nähty.
”Sulla on varmaan kuule pissahätä niin eiköhän mennä lenkille, vai mitä?” Kysyin ja käännyin lähteäkseni keittiöstä.

Pujotin nahkapannan edessäni istuvan bordercollien kaulaan. Olin juuri pukemassa takkia päälleni kun Ushma saapui eteiseen Kola mukanaan.
”Pystyisitkö mitenkään ottaa Kolaa mukaasi. Sillä kiertää vähän vatsassa, joten olisi hyvä jos se pääsisi ulos mahdollisimman paljon”, Ushma sanoi ja tarjosi hihnaan köytettyä Kolaa.
”Joo, tietenkin”, sanoin heti ja nappasin punaisen hihnan samaan käteen Leon hihnan kanssa.
”Istu”, sanoin napakasti ja yllätyksekseni molemmat koirat pitivät peppuaan maassa. Toisaalta Leo olikin istunut jo alunperin. Avasin oven ja suuntasin matkaani ulos. Heti suljettuani portin Kola kyykistyi tarpeilleen puskaan.
”Voi sua Kola-parka”, sanoin ja silitin koiran päätä sen tultua puskasta. Leo näytti olevan hieman kateellinen Kolan saamasta huomiosta, joten se tunki kuononsa käteeni, jotta rapsuttaisin sitä. Hymähdin hieman ja rapsutin Leoakin.

Olimme lähteneet koirien kanssa kiertämään rantaviivaa. Leo tutki innokkaasti lähiympäristöään ja poikkesi polulta melkein jokaisen puun kohdalla. Minulla taas oli melkoinen työ saada Leo aina takaisin polulle. Kola sen sijaan käveli nätisti vierelläni ja loi Leoon halveksuvia katseita. Se ilmeisesti halusi näyttää kuinka hihnassa käyttäydyttiin. Kyllähän Leo usemmiten käveli hihnassa hyvin, mutta nyt kun mukana oli toinen koira, unohti se kokonaan käytöstapansa.

Lenkkimme jälkeen palautin Kolan Ushmalle ja lähdin Leon kanssa pihalle heittämään palloa. Kuuma aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Otin meille kaksi pullollista vettä, koska ulkona saattaisi tulla äkisti jano. Aloin heittelemään bordercollielle tennispalloa, mutta huomasin pian Sateenkaaritaivaan tarhoissa olevien koirien tahtovan osallistua leikkiin haukkumalla.
”Leo mennään tuonne nurmikentälle. Niin, joo, mennään”, sanoin ja avasin portin. Luotin Leoon sen verran, että uskalsin lähteä tämän kanssa ilman hihnaa.

Heittelin Leolle jonkun aikaa palloa, mutta noin vartin jälkeen sen kiinnostus alkoi lopahtamaan. Tarjosin sille vettä, jota olin kaatanut pieneen kippoon. Uros joi ahnaasti vettä ja se näytti taas hieman energisemmältä.
”Mennäänkö veteen vähän vilvoittelemaan?” Kysyin siltä ja lähdin kävelemään kohti rantaa. Leo taisi tajuta sanomani ja säntäsi edelleni pallo suussaan. Rannalla ei näyttänyt olevan ketään, joten ajattelin myös itsekin meneväni uimaan.
”Leo, tänne”, huudahdin koiralle, joka kipitti parisenkymmentä metriä minun edelläni. Koira käännähti oitis ympäri ja juoksi luokseni.
”Kiitos Leo, kiitos”, sanoin ja tartuin palloon josta koira oli juuri päästänyt irti. Heitin pallon pitkälle rantaan, ihan veden rajalle, jonka jälkeen astuin itse ranta-alueelle. Hiekka oli polttavan kuumaa jaloissani. Nostin katseeni hiekasta ja näin Leon kahlaamassa rantavedessä. Juoksin koiran luokse, koska jalkani eivät kestäneet kuumaa enää hetkeäkään. Viileä vesi tuntui taivaalliselta jaloissa.
”Tuutko uimaan, tuutko Leo? Osaathan sä uida? Onko Ushma tullut rannalle uimaan teidän kanssa?” Kyselin koiralta samalla kun kahlasin syvemmälle. Leo tuli innokkaasti perässäni ja ei kulunut aikaakaan kun se polski jo ympärilläni. Vettä oli minnulle vasta lantion kohdalle, mutta päätin silti sukeltaa nyt heti, vaikka minulla oli vaatteet päällä. Leo haukahti muutaman kerran, mutta rauhoittui minun noustessa pintaan.

Uimme jonkun aikaa vedessä, mutta päätimme lähteä takaisin kennelille, koska vedessä alkoi tulla kylmä ja vaatteeni olivat aivan märät. Saavuttuamme kennelille pesin Leon, koska se oli ihan hiekassa. Peseminen oli melkoisen helppoa, mutta kuivaaminen olikin sitten ihan toinen juttu. Koira riehaantui ja juoksi ympäri kodinhoitohuonetta kastellen lattiaa. Pienen kamppailun jälkeen olinkin saanut kuin saanutkin Leon kuivattua ja huoneen siistittyä.
”Mulla menee taas hetki ennen kuin voin tulla takas. Äiti on pakottanut mut Kroatiaan. Jäisin kyllä mielummin tänne, mutta en saa”, sanoin ja rapsutin koiraa korvan takaa. Päästin sen portista olohuoneeseen ja lähdin itse kohti kotia vaihtamaan vaatteita ja pakkaamaan.

// anteeksi hei että tässä meni niin kauan D::

Vastaus:

Ellie hei, ei haittaa ollenkaan, vaikka tarinan tulo onkin vähän viivästynyt. Pääasia, että sentään nyt sait kirjoitettua :) Tulitpa varhain kennelille, mutta ehkä se on hyvä asia, jos oot kerran kaivannut sinne ja sulla oli vihdoin aikaa tulla huolehtimaan Leosta, niin halusit varmaan viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Hyvä kun satuit keittiöön juuri sopivasti, ettei Leo saanut ahmittua muidenkin koirien ruokia, ne eivät varmaan olisi siitä kauheasti ilahtuneet :D Kola-parka, mikähän lie saanut sen vatsan sekaisin? Toivottavasti se menee pian ohi, mutta kiitos sulle, että viitsit ottaa sen mukaasi lenkille, vaikka Leo olikin hieman kateellinen joutuessaan jakamaan huomiosi toisen koiran kanssa. Hyvä idea käydä Leon kanssa uimassa, niin se sai vähän vilvoitella. Ja ilmeisesti säkin, kun tuolla lailla vaan menit vaatteet päällä veteen :D Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Hudla

29.06.2018 12:03
5.

Avasin kennelin oven, ilmat olivat muuttuneet todellakin suomalaiseksi. Epävakaata, viileä ja sateista. Mihin olivatkaan kadonneet ne alkukesän helle aallot? mietin itsekseni.

Astuin kenneliin sisälle ja olin törmätä Ushmaan joka kulki kennelissä nenä papereissaan kiinni. Moikkasimme ja sitten menin hoitajien huoneeseen, huomasin että varjon nimi puuttui hänen kaapistaan ja Mystillä sekä Taijalla oli varoituis laput kaapin ovissa.

"Ushma hei" huusin naista joka saapuikin paikalle huoneen ovelle

"Mihin Varjon nimi on hävinnyt, entä miksi heillä on varoituslaput kaapin ovissa" kysyin naiselta epäuskoisena, olinhan tutustunut Varjoon hyvin yhdessä koirien kanssa ulkona.

"Aivan, et tiennytkään vielä tätä käytäntöä, jos on hoitamatta liian pitkän ajan, joutuu ensiksi erotusuhan alle ja tämän jälkeen jos ei silti saavu paikalle hoitamaan koiraansa niin joudun erottomaan hoitajan tehtävästään" Ushma selitti minulle

"Aa okei" vastasin hieman vaisusti ja avasin oman kaappini Ushman poistuttua. Koin pahaa mieltä siitä että olin itsekkin ollut epäaktiivinen hoitaja joten päätin skarpata.

Otin naulasta laina pannan ja hihnan, minun pitäisi kyllä ostaa Sonjalle jo omat, ajattelin. Kävelin huoneeseen jossa koirat olivat ja huomasin Sonjan jo istuvan häkkinsä ovella.

"Noniin tyttö, lähdetäänpä" sanoin Sonjalle ja laitoin sille pannan ja hihnan.

Lähdimme kävelemään kohti hiekkakenttää joka oli aivan kennelin läheisyydessä. Ajattelin että tänään olisi hyvä päivä vähän riehua ja harjoitella kun ei ole niin lämminkään. Matkalla Sonja kulki nätisti koko ajan vieressä eikä se lähtenyt ohittelemaan minua, narttu vaikutti oikein aktiiviselta ja pirteältä joka kohotti minunkin mielialaani.

Siirryimme hiekkakentälle, joka sijaitsi pienen metsikön takana. Hiekkakenttä oli ympäröity aidalla joten uskalsin päästää Sonjan vapaaksi. Narttu pinkaisikin melkoiseen juoksuun kuultuaan käskyn vapaa. Se nauratti hieman minua. Annoin Sonjan juosta ja riehua aluksi aivan itsekseen jotta pahin hepuli lähtisi. Tavallaan harmikseni ja tavallaan onnekseni olimme kentällä kahdestaan. Kun Varjo erotettiin ei minulle ja Sonjalle jäänyt lenkki kaveria joka harmitti minua suuresti, eniten kuitenkin harmitukseni kohdistui Pihlaan joka jäi ilman hoitajaa. Niin herttainen tapaus hän kuin olikin. Olin haaveillut jo toisesta hoitokoirasta, kokiksesta ja olin jopa harkinnut väliaikaista hoitajuutta kunhan asiat Sonjan kanssa alkaisivat rullaamaan.

"Sonja tänne" huusin tyttöä luokseni joka saapuikin luokseni samalla sekunnilla.

Rupesimme käymää kaikkia käskyjä läpi joita Ushma kertoi Sonjan osaavan. Kokeilimme myös koiratanssia jossa Sonja osottautuikin taitavaksi. Haaveilen salaa koiratanssin ja palveluskoira toiminnasta Sonjan kanssa, ehkä myös agilitystä. Mutta vielä ei ole sen aika kun ensin minun on tutustuttava Sonjaan ensiksi ja meidän on luotettava toisiimme täysin.

Sonja totteli kuin unelma, jokaista käskyä jonka sille sanoin, vaikkakin sen keskittyminen meinasi välillä herpaantua autotiellä kulkeviin autoihin. Päätin lopettaa treenaamisen ja rupea juoksemaan pikin hiekkakenttää ja siellä olevien esteiden yli jotta Sonja innostuisi siitä myös. Hypimme esteistä yhdessä pitkän aikaa kunnes kaato sade yllätti meidät. Oli lähdettevä takaisin kennelille.

Kytkin Sonjan takaisin hihnaan ja lähdimme juoksemaan kohti kenneliä. Matka tuntui pidemmältä kun vettä tuli kuin olisi ämpäristä kaatanut mutta vihdoin saavuimme kennelin porteille. Juuri kun olin avaamassa porttia ajoi takanamme auto isosta vesilammikosta ja roiskautti vedet päällemme. Raivostuin siitä hieman sillä nyt olin alusvaatteita myöten aivan todella märkä ja mitä narttuun tuli se oli aivan kurainen ja märkä. Sisälle päästyämme vein Sonjan alakerran hoitajienhuoneen suihkutilaan ja pesin sen. Sonja rimpuili hieman kunnkastelin setä ja sittenhän vasta riemu repesi kun aloin harjata narttua. Se yritti näykkiä ja päästä karkkuun mutta ongelmista huolimatta sain nartun harjattua ja kuivattua. Vein sen takaisin sen häkkiin ja menin juttelemaan Ushmalle joka olikikn toimistossaan.

"Ette tainneet välttyä sateelta" Ushma naurahti

Tuhahdin vastaukseksi ja kysyin voisimmeko tilata sonjalle nylon pannan ja hihnan hänen kanssaan. Ushma vastasi myöntävästi joten tilasimme pinkin hihnan ja pannan Sonjalle. Annoin Ushmalle rahat ja lähdin kävelemään kotiin.

Ovella Ushma huusi vielä perään "lainaa minulta sateenvarjoa"

Otin tarjouksen vastaan ja sitten lähdin kennelin ovista ulos.

(Mää laitan vielä ostoskirjaan että ostin Sonjalle nylon pannan ja hihnan)

Vastaus:

Heti alkuun haluaisin huomauttaa sulle siitä, että sun nimimerkin kohdalla lukee Hudla, vaikka siinä varmaan pitäisi lukea Hulda. Virheitä kyllä sattuu, mutta ajattelin vain mainita, jos jatkossa haluat korjata asian ja varmistaa että nimesi on oikein kirjoitettu :) Voi sua, oli varmaan ikävää aloittaa uusi hoitopäivä kuulemalla noista erottamisjutuista, mutta toisaalta se on fakta, joka kaikkien hoitajien olisi hyvä tietää. Sonjan seura tuntui kuitenkin piristävän sua, joten toivottavasti sun päiväsi ei ihan täysi katastrofi ollut hieman ankeasta alusta huolimatta. Kiva kun treenasit vähän koiratanssia ja käskyjä Sonjan kanssa, varsinkin peruskäskyjä on hyvä välillä palauttaa mieleen ja Sonja tuntuikin osaavan kaiken tosi hyvin :) Voisi ollakin tosi hyvä idea alkaa jossain vaiheessa harrastaa Sonjan kanssa jotain, kunhan välillänne vallitsee ensin kunnon luottamus ja tunnette molemmat toisenne hyvin. Ikävä tuo vesisade joka yllätti teidät ja varsinkin se autoilija, joka vielä kasteli teidät ihan kokonaan. Hyvä kuitenkin, että pesit Sonjan sen jälkeen ja lähditkin heti kotiin, niin pääsit vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle. Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Katerina

25.06.2018 10:34
Lämpimät säät ja kauniit kesäilmat olivat hellineet koko Suomea jo useiden päivien ajan, mutta nyt oli vihdoin koittanut se hetki, kun sää oli alkanut viilenemään. Taivaalla näkyi tummia, synkkiä pilviä ja olin kuullut jopa ukkosen jyrähtelevän pari kertaa jossain kauempana. En kuitenkaan uskonut sen tulevan suoraan yläpuolelle, koska jyrähdykset kuuluivat niin kaukaa. Siksi en antanut sään pilata aikomustani mennä kennelille, josta olin yllättäen ollut taas poissa peräti kuukauden ajan. Se tuntui minusta todella pahalta, sillä kennelillä oli kuitenkin kaksi koiraa, joista kummallekin olin todella tärkeä, ja minun tehtäväni oli pitää niistä huolta. Toinen niistä oli vielä pieni pentu, jonka kouluttamiseen minun pitäisi käyttää paljon aikaa, jotta pennusta kasvaisi yhtä tottelevainen ja kiltti koira kuin isästään. Lisäksi pentu kasvoi todella nopeasti kuukaudessakin, joten minun tulisi viettää sen kanssa mahdollisimman paljon aikaa nähdäkseni sen kasvun kokonaisuudessaan lähietäisyydeltä.

Nyt olin kuitenkin matkalla kennelille polkupyörällä, sillä minulle oli vastikään ostettu uusi pyörä, kun vanha oli käynyt liian pieneksi ja mennyt kaikenlisäksi rikki. Pyöräillen parin kilometrin matka kotoa kennelille oli nopeasti ohi ja saavuin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, kennel Sateenkaaritaivaaseen. Menin sisään pihan portista ja talutin pyöräni seinän vierellä olevaan pyörätelineeseen, johon lukitsin sen. Kypärää minulla ei ollut, sillä jostain syystä en ollut enää moneen vuoteen suostunut sellaista käyttämään, vaikka se oman turvallisuuteni kannalta olisikin viisasta. Jostain syystä minua jännitti palata kennelille niin pitkän tauon jälkeen, minua jännitti miten koirani ja Ushma ottaisivat minut vastaan. Siksi jäinkin vielä hetkeksi ulos vain katselemaan kennelrakennusta ja keräämään rohkeutta, ennen kuin lopulta uskalsin mennä sisälle, jossa minut vastaanotti jälleen kerran tuttu lämpö ja koirien tuoksu, joka oli yksi lempiasioistani tässä maailmassa. Hetken kuluttua oven avaamisesta alkoi sisätiloista kuulua myös kynsien rapinaa, kun koirat suuntasivat eteiseen tulijaa tervehtimään. Joukkoon kuuluivat ainakin Pihla, Iitu, Fia sekä kennelin nuorimmat koirat, Abe ja kennelin oma kasvatti Dessa.
”No hei vaan teille kaikille, onpa kiva nähdä teitä. Tosi mukavaa, kun on aina joku ovella tervehtimässä”, naurahdin koirille ja ryhdyin rapsuttamaan niitä vuorotellen saatuani ensin kengät jalasta. Muut koirat osasivat kyllä jakaa huomion, mutta pikku Abe yritti koko ajan varastaa kaiken huomioni itselleen, kiivetä syliini ja nakertaa paidanhelmaani.
”Kuulehan, nuoriherra. Sä taidat olla melkoisen huomionkipeä tapaus, vai mitä? Oletko, häh?” lepertelin pennulle ja rapsutin sen pehmeää pentukarvaa, joka tuntui todella ihanalta kämmentäni vasten. Abe haukahti pari kertaa ja heilutti innokkaasti häntäänsä, minkä tulkitsin myöntäväksi vastaukseksi.
”No sitähän minäkin. Mutta kuule Abe, oot sä kyllä silti tosi suloinen tapaus. Joo, olet sinä, aivan syötävän suloinen”, sanoin pennulle ja annoin jopa suukon sen otsalle. Abe haukahti jälleen yrittäen kerjätä lisää huomiota, mutta ryhdyin seuraavaksi rapsuttamaan Dessaa.
”Säkin oot tosi suloinen tyttö, Dessa-pieni. Luinkin kennelin nettisivulta, että sä oot jo saanut hoitajan, jonkun Otava-nimisen ihmisen. Hän on varmasti tosi mukava ja tulee pitämään susta tosi hyvää huolta, pikku prinsessa”, sanoin pennulle ja halasin sitä.

Hetken rapsuteltuani eteisen koiria totesin, että minun olisi vihdoin aika suunnata hakemaan omat koirani kanssani ulos. Siispä raivasin tieni pois eteisestä koirien keskeltä, jolloin kaikki suuntasivat omille teilleen touhuamaan mitä kukakin tykkäsi tehdä, kun itse menin koirieni huoneeseen. Reno ja Sindi olivatkin molemmat siellä parhaillaan leikkimässä vetoleikkiä yhdessä jollain kuluneella vetonarulla, jonka ne olivat tainneet kaivaa huoneen nurkassa olevasta lelulaatikosta. En viitsinyt heti keskeyttää leikkiä, vaan kuvasin niistä lyhyen videopätkän, kun ne eivät leikin tiimellyksessä huomanneet minua.
”No hei, mussukat. Ootteko te niin keskittyneitä leikkiin, ettette edes huomaa, kun tulen?” kysyin koirilta lopetettuani kuvaamisen, jolloin Sindi ensimmäisenä pudotti lelun suustaan ja kipitti häntä heiluen luokseni hyppimään jalkojani vasten.
”Heippa, pikku kulta. Mulla on ollut sua hirveä ikävä. Ilmeisesti sullakin mua, vai mitä?” höpötin pennulle, joka haukkui iloisesti häntä heiluen ja nuoli jalkojani pehmeällä kielellään. Nostin pennun syliini antaen suukon sen otsalle ja paijailin sitä hetken, kunnes Renokin tuli luokseni ja aloin rapsuttaa sitäkin laskien Sindin maahan. Paijailin molempia koiria hetken aikaa jutellen niille mukavia, kunnes kuulin taas ukkosen jyrähdyksen.
”Jaahas, eiköhän me lähdetä sitten ulos, ennen kuin alkaa sataa”, totesin koirille ja lähdin kävelemään kohti eteistä, jolloin koirakaksikko kiirehti nopeasti perääni. Eteiseen päästyäni laitoin koirille hihnat ja pannat kaulaan ja olin jo lähdössä ulos, kun Ushma tuli toimistostaan ja huomasi minut.
”Ai, Katerina. Sä oletkin täällä”, hän tervehti hieman yllättyneenä, ihmetellen kai paluutani tauon jälkeen. Ushma oli laittanut nettisivuilleen tiedon, että piti itsekin hieman taukoa kiireiden vuoksi ja kennelillä saattaisi olla sijainen huolehtimassa koirista, mutta näköjään ainakin tänään paikalla oli itse Ushma.
”Hei Ushma, mukava nähdä sua täällä, vaikka kerroit olevasi tauolla. Joo, mä tulin käymään, kun mulla on aikaa. Olen juuri lähdössä koirien kanssa ulos”, kerroin Ushmalle, vaikka osasi hän varmaan sen itsekin päätellä siitä, että koirat oli kytketty hihnoihin ja seisoin ulko-ovella puoliksi menossa jo.
”Joo, sen näen itsekin. No, kiva että tulit kuitenkin. Mulla on tosiaan nyt pari päivää vapaata ja vähemmän kiirettä, joten ehdin olla täällä itse töissä ja voin antaa sijaiselleni pari vapaapäivää. Oo varovainen siellä ulkona, kuuntelin juuri radiosta säätiedotuksen ja siinä sanottiin, että tälle seudulle on luvattu ukkosta ja rankkasadetta, jonka pitäisi alkaa parin tunnin sisällä”, Ushma sanoi huolestuneena, mutta lupasin hänelle tulla ajoissa takaisin siltä varalta, että sää pahenisi. En jäänyt rupattelemaan sen pidemmäksi aikaa, jotta ehtisin oikeasti uloskin ennen vesisadetta, mutta lupasin kertoa kuulumisiani Ushmalle paremmin sitten, kun tulisin takaisin.

Ulos päästyämme päätin suunnata lenkille ihan vain lähimaastoon, josta olisi lyhyt matka palata takaisin, jos vesisade alkaisi kesken lenkin. Lähdin kulkemaan asfalttitietä pitkin kohti läheisiä peltoja ja metsää, jonka keskellä myös pururata oli. Koirat olivat innoissaan ulos pääsystä, sillä viime ulkoilusta taisi olla vierähtänyt jo jonkin aikaa päätellen siitä, että molemmilla koirilla oli todella kova kiire päästä pissalle ja ne pysähtyivätkin tarpeilleen heti tilaisuuden tullen, taistellen tietty ensin siitä kumpi pääsisi ensimmäiseksi merkkaamaan pienen puskan.
”Teillä taisikin olla jo kova hätä ulos, joten ajoitukseni tälle lenkille oli varmaan juuri täydellinen”, sanoin koirille, kun ne olivat saaneet pahinta hätäänsä helpotettua. Matka jatkuikin sen jälkeen kaikessa rauhassa eteenpäin, koirat nuuskivat paikkoja etsien uusia mielenkiintoisia hajujälkiä ja pysähtyivät välillä merkkailemaan reviiriään, tai Reno ainakin. Sindi nyt taisi lähinnä pissata vain silloin kun pissahätä oli, ei se tainnut vielä reviirin merkkaamisesta sen kummemmin mitään tajuta.

Käveltyäni koirien kanssa pururadalle saakka päätin, että voisin päästää koirat hetkeksi irti. Ulkona ei ainakaan vielä satanut, muutama ukkosen jyrähdys vain oli matkan aikana kuulunut. Koirat eivät olleet niistä moksiskaan, joten päästin ne metsään vapaaksi tarkkaillen koko ajan, mihin ne päättivät kulkunsa suunnata. Kumpikin juoksenteli tai käveli metsässä ristiin rastiin nuuskien kaikkea, mikä eteen sattui.
”Ootte te kyllä suloisia otuksia, tiesittekö sen?” naurahdin koirille katsellessani hymyssä suin niiden touhuja vähän etäämpää. Oli mukavaa nähdä, että bordercolliekaksikko nautti ulkona olemisesta ja siitä, että ne saivat käyttää hajuaistiaan johonkin hyödylliseen nuuskiessaan ympäristöään. Tämä metsä oli Renolle varmasti jo todella tuttu paikka, kun olin sen kanssa siellä useasti lenkkeillyt, mutta aina sieltä tuntui jotain uutta ja kiinnostavaa sille löytyvän. Sindille nyt kaikki oli vielä melko uutta, kun pienen pennun kanssa en vielä kovin usein näin kauas ollut lenkillä lähtenyt, ettei pikkuinen väsyisi kesken matkan.

Kun koirat olivat hetken aikaa hölkänneet vapaana, alkoi ukkonen taas jyrähdellä, nyt jo paljon lähempänä kuin aiemmin. Sindi tuntui pelästyvän kovia ääniä, sillä se tuli häntä koipien välissä jalkojeni juureen uikuttamaan ja kyykistyessäni rapsuttamaan sitä tunsin, kuinka sen sydän hakkasi kovempaa kuin normaalisti. Muuten olisin ajatellut sen johtuvan vain juoksemisesta ulkona, mutta tässä tilanteessa myös sää saattoi aiheuttaa pennulle sydämentykytyksiä.
”Kaikki on hyvin, Sindi, ei oo mitään hätää. Lähdetään kotiin, siellä me ollaan ihan turvassa. Ei tarvi pelätä, mä oon tässä sun kanssa”, rauhoittelin pentua, joka alkoi täristä ukkosen jyrähtäessä nyt vain vähän matkan päässä yläpuoleltamme. Renokin haukahti pari kertaa terävästi äänen kuultuaan ja tuli luokseni, jolloin sain kytkettyä molemmat koirat hihnoihin. Yritinkin heti lähteä takaisin kennelille päin, mutta Sindi istui paikallaan kuin se olisi juurtunut kiinni maahan eikä suostunut ottamaan enää askeltakaan eteenpäin. Se vain vinkui, tärisi ja ulvahteli keskellä metsää aivan paniikissa.
”Sindi, tule nyt. Mennään kotiin, sisälle. Siellä nuo äänet vaimenee kummasti, lupaan sen. Tule nyt, ei tarvi pelätä, me mennään vaan kotiin”, houkuttelin pentua, joka ei kuitenkaan edelleenkään suostunut liikkumaan.
”Sindi hei, ei me voida tänne jäädä. Tulehan nyt, mennään”, sanoin pennulle, mutta kun se ei suostunut liikkumaan, kävin nostamassa sen syliini ja lähdin kävelemään kennelille pentu sylissä ja Renon hihna kädessä.

Paluumatkan aikana kaatosade yllätti meidät ja kastuimme kaikki aivan likomäriksi. Minun tuli todella kylmä ulkona, sillä olin lähtenyt sinne vain t-paidalla ja shortseilla, kun kotoa lähtiessäni oli vielä melko lämmin ilma. Märät vaatteet tuntuivat inhottavilta ihoa vasten ja pahensivat kylmyyden tunnetta, eikä likomärkä koiranpentu sylissäni myöskään auttanut asiaa yhtään. Yritin välillä laskea Sindin maahan, mutta se harasi vastaan kaikilla voimillaan, jolloin minun oli pakko luopua ajatuksesta. Lopulta pääsimme kennelin pihaan, jossa yritin vielä kerran laskea Sindiä alas, mutta pentu ei ollut siihen yhtään halukas.
”Sindi, nyt oikeasti. Sun on pakko mennä maahan, sulla on varmasti pissahätä ja sisällä sulle iskee kahta kauheampi sellainen, jos et pissaa nyt”, sanoin ja laskin pennun väkisin maahan, saaden sen lopulta tekemään vielä pikaiset tarpeensa pihalle ennen kuin suuntasimme sisälle. Ukkonen jyrisi nyt jo aivan päämme yläpuolella ja kun lopulta vielä alkoi salamoida ja koko taivas jyrisi ja räsähteli, meni pieni pentu aivan suunniltaan pelosta ja se vain ulvoi ja tärisi eteisen nurkassa, kun pääsimme sisälle.
”Sindi kulta, ei oo mitään hätää. Kaikki on hyvin nyt, me ollaan turvassa täällä sisällä”, rauhoittelin pentua ja suuntasin kaapille ottaen sieltä pyyhkeen, jolla kuivasin koirien turkit. Sen jälkeen lähdin Ushman toimistoon kysyäkseni, olisiko hänellä lainata minulle kuivia vaatteita, omani kun olivat aivan märkiä. Sindi ei suostunut jäämään enää hetkeksikään yksin mihinkään, joten jouduin kantamaan sitä sylissäni koko ajan, eikä pennun pelko tuntunut silti laantuvan yhtään.

Menin Ushman toimiston ovelle ja yritin saada koputetuksi oveen, sylissäni hääräävä Sindi kun ei hirveästi helpottanut hommaa. Onnistuin siinä kuitenkin, ja lopulta ystävällinen sisään-kutsu kuuluikin oven takaa, joten avasin edessäni olevan oven ja astuin sisään. En ehtinyt edes sanoa mitään, sillä Ushma kääntyi tuttuun tapaansa heti katsomaan tulijaa ja hänen suunsa loksahti auki, kun hän näki minut.
”Taivaan tähden, Katerina, mitä sulle on tapahtunut?” hän kysyi hieman kauhistuneena katsellessaan minua.
”Kaatosade ja ukkosmyrsky yllätti, kun olin lenkillä. Tulin vaan kysymään, oisko sulla lainata mulle kuivia vaatteita?” selitin Ushmalle, joka pudisteli päätään sen näköisenä, että hän ei todellakaan ollut kauhean innoissaan tästä.
”On tietenkin, me voidaan hakea niitä mun makuuhuoneesta. Täytyyhän sun saada kuivaa ja lämmintä päälle, ettet tule kipeäksi”, Ushma vastasi lempeästi ja käänsi sitten katseensa sylissäni olevaan Sindiin.
”Onko Sindillä jokin hätä?” hän kysyi sitten, yhtä huolestuneella äänensävyllä kuin hetki sitten kysyessään, mitä minulle oli tapahtunut.
”Äh, ei sillä mitään vakavaa kai ole. Sitä vain pelottaa tuo ukkonen, eikä se halunnut jäädä yksin, joten joudun kantamaan sitä nyt joka paikkaan. On se jo hieman rauhoittunut nyt, kun tultiin sisälle eikä ne äänet kuulu täällä niin kovaa kuin ulkona”, selitin Ushmalle, joka tuli luokseni ja otti Sindin itselleen. Hän paijaili pentua hetken ja puhui sille rauhoittavasti, kunnes lopulta laski pikkuisen maahan. Sindi oli jo hieman rauhallisempi, mutta ukkosen jyrähtäessä jälleen todella kuuluvasti yläpuolellamme, pentu uikutti hetken ja hakeutui jalkojeni juureen kiehnäämään.
”Halusin vain varmistaa, ettei sillä ole mitään paniikkitilaa päällä. Ei hätää, sitä pelottaa, mutta se pärjää kyllä. Nythän sä oot täällä sen kanssa, koska et varmaan ihan heti pääse lähtemään kotiin, ettet kastu uudelleen”, Ushma rauhoitteli ja huokaisin helpotuksesta, sillä oli ihana kuulla, ettei Sindillä ollut mitään hätää.

Ushma johdatti minut yläkertaan makuuhuoneeseensa, jonne hoitajilla ei tavallisesti ollut mitään asiaa. Hän etsi vaatekaapistaan minulle sopivat vaatteet, jotka vaihdoin ylleni ja lähdimme sitten takaisin alakertaan. Vein likomärät vaatteeni pesuhuoneeseen kuivumaan ja suuntasin sen jälkeen olohuoneeseen Sindi mukanani. Asetuin istumaan sohvalle ja annoin edelleen pelokkaan pienen pennun tulla syliini, johon se käpertyikin mahdollisimman pienelle kerälle nauttimaan rapsutuksistani.
”Ei hätää, Sindi, ei mitään hätää. Mä oon tässä sun kanssa koko ajan ja mä pidän susta huolta. Ei sun tarvitse pelätä, ei toi ukkonen tee sulle mitään”, lohdutin pentua rapsutellen sitä, ja pian Renokin tuli olohuoneeseen seuraksemme. Uros ei vaikuttanut pelkäävän ukkosta ihan niin paljon kuin tyttärensä, vaikka oli sekin melko levoton jyrähdysten vuoksi. Niinpä minä jäin koirieni seuraksi olohuoneeseen istumaan ja paijailemaan niitä, sekä puhumaan niille rauhoittavia asioita, jotta ne kokisivat olonsa turvalliseksi eivätkä pelkäisi niin paljon.

Loppu! <3

Vastaus:

Voi että, ihana tuo Abe, kun se yritti kaikin keinoin saada sun huomion itselleen :3 Se on kyllä vähän sellainen huomionhakuinen pikkumies, mutta ainakin se on suloinen sellainen! Hyvä kun ehdit viedä koirat ulos ennen pahimman myrskyn iskemistä, vaikka se sää muuttuikin tosi äkisti kesken teidän lenkin. Sait kuitenkin koirat pissatettua, koska ne eivät hetkeä myöhemmin olisi varmaan enää halunneet ulos ja sitten ne olisivat ehkä tehneet tarpeensa sisälle. Sindi-parka, se koki nyt elämänsä ensimmäisen ukkosilman ja varmaan ihan syystäkin oli peloissaan, kun ei ollut tottunut sellaiseen. Onneksi sillä oli sut koko ajan vierellä rauhoittelemassa ja kaikki meni loppujenlopuksi hyvin, kun sille ei mitään vakavaa paniikkia iskenyt. Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Hudla

15.06.2018 16:42
4.

"HULDA ALA TULLA, MEILLÄ ON JO KIIRE" huusi perhehoitajamme Kirsi alakerrasta kun olin nukkunut pommiin. Olin menossa hänen kyydillään tänään kennelille kun hän vie pikkuveljeni jääkiekko treeneihin. Puin vain nopeasti päälle ja nappasin aamupalan mukaan jonka jälkeen juoksin autoon.

Kun minut oli jätetty kennelin pihaan, oli Ushma ajamassa nurmikkoa ja koirat haukkuivat tarhoissa, tänään oli aika viileä päivä joten Ushmallakin oli takki päällä vaikka olin käsittänyt että hän on aika lämminverinen. "MOI" huusin Ushamlle joka säikähti hieman vastaten käden huiskautuksella ja jatkaen nurmikon ajoa.

Menin tarhoille ja otin Sonjan sieltä mukaani. Hain sisältä uuden hoitosetin sekä punkkipannan jonka olin nartulle ostanut ja istahdin portaille alkaen harjata narttua. Karvaa lähtikin ihan kiitettävästi. Kun olin käynyt koko koiran läpi niin laitoin sille punkkipannan. Ushma piti tässä välissä tauon joten ilmoitin hänelle meneväni nartun kanssa metsään kallioille johon sain myöntävän vastauksen joten lähdimme Sonjan kanssa matkaan.

Pihalla tuuli kunnolla, uskoin sen tekevän hyvää Sonjalle jolla on varmasti ollut kuuma viimepäivien helteiden aikana. Kun saavuin metsään kiitin onnea että olin kerennyt ottaa myös takin mukaa kotoa sillä metsässä oli etenkin todella kylmä ja paljon hyttysiä. Narttu selvästi nautti tuulen vireestä.

Matkalla Sonja käveli nätisti vierellä joten päästin sen kulkemaan vapaana kun olimme tarpeeksi kaukana tiestä. Sonja kulki edelleen nätisti niin että näin sen koko ajan, kutsuin sitä välillä luokse testatakseni sitä todeten et se tottelee kuin unelma. Kävelimme läpi pusikoiden ja yli purojen, metsässä tuoksui ihanalle. Menimme syvälle metsään välillä juosten kilpaa ja välillä piilosta leikkien. Meillä oli todella hauskaa matkan ajan ja tuntui että Sonjakin luottaisi minuun jo enemmän ja minä siihen.

Kun saavuimme kallioille päätin että kiipeämme ylös, kytkin nartun takaisin hihnaan ja lähdimme kiipeämään kallion päälle menevää polkua. Se oli jyrkkä ja kivinen, Sonja selvästi väsyi matkalla joten kannoin sen ylös kallion päälle jotta se ei väsyttäisi itseään täysin.

Perille päästyä tarjosin Sonjalle vettä ja istahdin alas pyytäen sonjan vierelleni makaamaan jotta se saisi kerättyä voimia takaisin paluusen. Kalliolta oli kaunis näköala, näkyi peltoa ja järvi, kennelin katto ja autotie. Otin kuvia maisemista sekä muutaman itsestäni, yritin jopa saada kuvaa Sonjan kanssa onnistuen siinä, kuvasta tuli mielestäni hauska sillä Sonja nuolaisi minua juuri kun otin kuvan, päätin laittaa sen taustakuvaksi.

Olin ottanut muutaman lelun mukaan joten leikimmä niillä hetken aikaa kunnet päätin lähteä pellolle nartun kanssa. Matka pellolle oli lyhyt joten olimme siellä äkkiä. Päästin Sonjan taas vapaaksi ja kivoin repustani naru lelun ja aloin heitellä sitä sille.

Pellolla viihdyimme noin tunnin kunnes päätin että olisi aika lähteä kennelille lun kellokin läheni jo ilta seitsemää ja alkoi hämärtää. Pääsimme nätisti pellolta isolle tielle, jolloin kytkin nartun takaisin hihnaan ja lähdimme kävelemään kohti kenneliä. Matkalla näimme jäniksen jolle Sonja haukahti paristi mutta jätti sen rauhaan. Ohitimme myös minun kotini. Tiellä oli tähän aikaan rauhallista mutta Sonjalla oli selvästi kiire jo kotiin sillä se hieman veti hihnassa vaikka ei mitenkää erityisen paljon.

Piaan olimmekin kennelin pihalla, päästin Sonjan vapaaksi ja vein sen sisälle. Käväsin Ushman huoneessa ja näytin naiselle kuvia reissulta. Lähdin kävelemään kotiin.

Vastaus:

Hyvä kun harjasit Sonjan, kun tuo koirien karvanlähtöaika tuntuu iskeneen nyt yhtä aikaa kaikille enkä millään ehtisi yksin kaikkia harjailemaan. Ihmettelin kyllä hieman, että narttu suostui käsittelyyn mukisematta, mutta ehkä se alkaa tosiaan pikkuhiljaa luottaa suhun enemmän ja enemmän :) Tuo teidän metsälenkki kuulosti tosi kivalta ja keksit hyvin tekemistä Sonjalle myös siellä kalliolla, varoen tietty hienosti ettei se vahingossakaan pääse putoamaan sieltä alas. Tämä tarina oli hieman lyhyt, mutta kyllä siinä silti ehti tapahtua kaikenlaista :3 Saat tästä tarinasta 14€
- U

Nimi: Kerttu

02.06.2018 10:11
11. Jatkoa

Olin kierrellyt metsäaukiota ympäröivässä metsässä Katerinan ja hänen koiriensa kanssa jo reilun puolen tunnin verran. Katerina oli pyytänyt Renoa etsimään Popia ja bordercollieuros oli ainakin jonkin jäljen saanut, tiedä sitten oliko se oikea. Joka tapauksessa seurasin Katerinaa ja Renoa Sindi sylissäni ja Popin hihna toisessa kädessä roikkuen.
"Sindi, älä rimpuilla," rauhoittelin pentua. "Kohta pääset maahan," sanoin taiteillessani varovasti pienen ryteikön läpi, tietenkin pentua satuttamatta.
"Katerina odota vähän! En meinaa pysyä perässä, kun mulla on tää pentu joka rimpuilee vähän turhankin paljon," huusin Katerinalle, joka onnekseni pysähtyi parin kymmenen metrin päähän odottamaan.
"Mitä sä Sindi oikein puuhaat? Kuule mitä mieltä olisit jos vaikka lakkaisit rimpuilemasta ja antaisit Kertulle rauhan selvittää tienne sieltä puskasta ulos?" Katerina kysyi vähän huvittuneena Sindin käytöksestä.
"Sindi rauhassa nyt. Ihan kohta mä lasken sut maahan," sanoin paimenpennulle, jota ei yhtään kiinnostanut minun tai Katerinan puheet. Onnistuin selvittämään tieni ryteikön toiselle puolelle, jossa laskin Sindin maahan. Pentu kun oli lakannut rimpuilemasta heti ryteikön läpi päästyämme.

Katerinan ja Renon luokse päästyäni jatkoimme matkaa ja varmaan kilometrin tarpomisen jälkeen saavuimme Renon johdolla treenihallin parkkipaikalle jossa seisoi yksinäinen musta pakettiauto. Luovutin Sindin takaisin Katerinalle, joka leikitti Renoa vähän, jotta uros saisi hetkeksi muuta ajateltavaa. Itse kävin kurkkaamassa auton ikkunasta sisään, mutten nähnyt siellä mitään muuta kuin punaisen viltin jalkatilassa. Käännyin pois auton luota ja lähdin kävelemään takaisin Katerinan ja koirien luokse, mutta jokin pakotti minut katsomaan vielä kerran autoon päin ja silloin sydämeni jätti useamman lyönnin väliin. Muistin auton jostain sellaisesta paikasta sellaisen tapahtuman yhteydessä, jota en olisi halunnut muistaa. Pakettiauto oli tismalleen samanlainen kuin se, johon Popi yritettiin eräänä talvi-iltana siepata. Päähäni hiipi myös kuva siitä miehestä, joka oli yrittänyt viedä Popin samaisen mustan pakettiauton peräkonttiin; miehestä jonka seurauksena Popi alkoi karttelemaan miehiä.
"Katerina käyn tarkistamassa vielä yhden jutun!" huikkasin tytölle, joka oli jäänyt odottamaan minua. Tyttö nyökkäsi ja juoksin takaisin autolle. Kurkkasin uudelleen ikkunasta sisään, mutta tällä kertaa näin punaisen viltin alta työntyvän kuonon, joka muistutti yllättävän paljon rakkaan Popin kuonoa. Pian viltin alta ilmestyi pää ja melkein saman tien koko koira tupsahti esiin. Melkein kiljaisin riemusta tunnistaessani koiran Popiksi, mutta hillitsin itseni etten säikäyttäisi sitä.

"Katerina! Popi löytyi! Se on tuossa autossa!" huusin Katerinalle kävellessäni hänen luokseen.
"Mitä mieltä olet, pitäisiköhän mun soittaa poliisit?" kysyin ja aloin vastausta odottamatta kaivaa puhelintani taskusta.
"Se voisi olla hyvä ajatus. Tai muuta järkevää vaihtoehtoa ei ainakaan mulle ole tullut mieleen," sanoi Katerina mietittyään hetken.
" Hitsi! Mun puhelin taisi jäädä kotiin latautumaan, " totesin pettyneenä.
"Mä voin lainata," Katerina ojensi kännykkänsä minulle ja minä menin vähän syrjempään soittamaan hätäkeskukseen. Jännityksestäni huolimatta sain puhelun saatettua loppuun asti ja pystyin vain odottamaan Katerinan kanssa poliisien saapumista.
"Miten nämä sun koirat pääsi karkuun!?" kysyin rikkoakseni inhottavan hiljaisuuden.
"No mä en oikein kerennyt edes tajuta sitä, mutta Reno sai vaan jonkun ihmeellisen kohtauksen ja riuhtoi hihnan kädestäni ja tottakai isäänsä matkien myös Sindi päätti häipyä," Katerina kertoi.
"Reno ei kyllä koskaan aikaisemmin ole tehnyt mitään tuollaista, että mä en tiedä mitä sen mieleen oikein juolahti," tyttö lisäsi pohtivaisena. Vilkaisin tielle ja yllättäen tajusin, että treenihalli oli todella lähellä kotiani. Olin perheeni kanssa asunut uudessa kodissa kohta kolmen viikkoa ja olin jopa pikkuhiljaa alkanut kotiutua uuteen asuntoomme. Havahduin ajatuksistani Katerinan lähtiessä kävelemään. Otin tytön nopeasti kiinni ja saman tien huomasin kaksi poliisia, jotka ilmestyivät treenihallin parkkipaikalle.
"Terve! Mikäs täällä on tilanne?" kysyi nuorempi poliiseista. Katerina vilkaisi minua ja viittoili minua puhumaan.
"Öö joo. Tota siis multa vietiin koira ja mä löysin sen tuosta autosta," selitin viittoillen mustaan pakettiautoon päin. Poliisit katsoivat toisiinsa ja nuorempi käveli auton luokse. Vanhempi sanoi käyvänsä tutkimassa lähimaaston, jos sieltä vaikka löytyisi auton kuljettaja.
"Odottakaa te tässä, mä palaan ihan kohta," vanhempi konstaapeli sanoi ja lähti treenihallin taakse.

Parinkymmenen minuutin kuluttua näin poliisin saapuvan rimpuilevan miehen kanssa treenihallin takana olevasta metsiköstä.
"Nyt lopeta tuo rimpuilu! Se ei auta yhtään! Tiedät toimineesi väärin ja joudut siitä vastuuseen," miestä taluttava poliisi sanoi. Nuorempi poliiseista meni heidän luokseen ja teki miehelle henkilötarkastuksen. Mitään muuta hän ei löytänyt, paitsi palan makkaraa ja mustan pakettiauton avaimet. Poliisien nostettua mies autoon, he kävivät avaamassa pakettiauton ovet.
"Saisinko mä ottaa Popin pois sieltä autosta kun se pelkää miehiä?" kysyin ennen kuin poliisit avasivat takaoven.
"Mikäs siinä," toinen heistä sanoi ja päästi minut autolle. Vedin oven auki ja tunnistaessaan minut Popi alkoi vatkata hännällään niin nopeasti, etten ollut ikinä nähnyt sen olevan niin iloinen. Napsautin hihnan uroksen pantaan ja pyysin sen pois autosta. Ulos hypättyään se pesi kasvoni ja vetäytyi sitten viereeni. Kävelin Katerinan ja hänen koiriensa luokse ja heidät nähdessään Popi innostui jälleen!
"Kiva että koira löytyi. Me tästä taidammekin jatkaa matkaa," nuorempi poliisi sanoi. Sitten poliisit lähtivät ja minä päätin lähteä kennelille päin. Katerina kertoi käyvänsä vielä kahluuttamassa koiriaan kun oli niin lämmin ilmankin.

Avasin portin ja astuin Popin kanssa Sateenkaaritaivaan pihaan. Vein uroksen sisälle, jossa tarkistin ettei sitä ollut satutettu fyysisesti. Nousin ja menin Ushman toimistoon. Juuri kun aioin koputtaa oveen, nainen avasi sen ja yllättyi kovasti nähdessään minut.
"Hei! Missä sä olit? Ei sillä, ettet olisi saanut, mutta ihan mielenkiinnosta kysyn kun sä olit epätavallisen kauan ulkona," Ushma kysyi.
"Niin no sitä mä olinkin just tulossa kertomaan," "Tai kun mä menin piknikille, niinkun mä sulle aikaisemmin sanoinkin, niin sitten mun huomaamatta Popi siepattiin," kerroin Ushmalle. Mietin miten olisin jatkanut ja päätin olla kertomatta Katerinan koirien karkaamisesta; kertoo sitten itse, jos katsoo sen tarpeelliseksi.
"Sitten Katerina tuli Sindin ja Renon kanssa sille samalle aukiolle ja me lähdettiin etsimään Popia..." kerroin Ushmalle koko jutun aina siihen asti kun soitin poliisit ja kun poliisit löysivät miehen, joka oli napannut Popin autoonsa. Sitten Ushman pyynnöstä ruokin kaikki kennelin koirat paitsi Renon ja Sindin, jotka olivat Katerinan kanssa vielä ulkona. Lopuksi päästin Popin, Balton ja Kolan tarhaan. Sitten katsoin kelloa ja huomasin sen näyttävän jo 18.06! Nappasin pyöräni kennelin seinustalta ja poljin kilometrin matkan kotiin.

Loppu

Vastaus:

Voi Sindiä, en kyllä yhtään tiedä, miksi se tuollaisen hepulin sai ja rimpuili sun sylissä. Ehkä sillä vaan oli tylsää ja se halusi kävellä itse, en tiedä. Onneksi se kuitenkin lopulta rauhoittui ja pääsi sitten takaisin maahankin :D Onneksi te lopulta löysitte Popin, mutta voi kamala, mihin se olikaan päätynyt! Onneksi poliisit tulivat paikalle ja selvisitte ongelmitta Popin saamisesta takaisin, ties mitä se mies olisi voinut yrittää tehdä teille ilman poliiseja. Onneksi kaikki järjestyi parhain päin lopulta, mutta oli tää kyllä kamalan jännittävä tilanne :D Saat tästä tarinasta 26€
- U

Nimi: Ira

23.05.2018 16:42
Hei, tässä on nyt vihdoin tää ruotsinkielinen tarina. En tiedä aionko jatkaa hoitotarinoita tähän juoneen, mutta ainakin saan jotain lähetettyä xD Voit lähettää mulle vaikka yksityisviestiä, jos sulla on epäselvyyksiä sanojen kanssa!

Vi satt vid bordet och väntade på tecknet. Även hundarna satt tysta och stirrade på mobilen. Snart ringde den, men Jonas, mannen som ägde mobilen, lät den ringa i fem sekunder. Allting blev tyst tills vi hörde någon knacka på dörren. Den korta mannen med mörkbrunt hår stod upp och tog sin 9mm Glock från bordet. Han satt den i sin jackficka och gick för att öppna dörren. Jag och Solveig, en tjej med blåa läppar och ett stort ärr på sitt ansikte, satt och kollade. Hundarna, en schäfer, en malinois och en Shetland sheepdog satt tysta och orörliga, beredda att attackera gästen.
Jonas öppnade metalldörren, och en turkisk man stod där precis utanför den. Hans hud var brun och han var klädd i svarta Adidas-byxor och en jacka i samma färg. Atmosfären släpptes; Jonas log och kramade mannen.
“Hej Yusuf! Läget?”
“Det går bra tack, om det här räknas som bra”, svarade Yusuf. “Tiderna är inte lätta.”
Jonas skrattade. “Det är dem aldrig.”
Lägenheten i Huddinge var liten men mysig. Det fanns tre rum, ett kök och ett ganska fint badrum. Det speciella med lägenheten var att det fanns husväxter nästan överallt; bosättare tyckte om frisk luft. Det som imponerade mig var att hundarna försökte inte ens äta upp växterna, fastän märkte man att de var väldig bra tränade. Även min hund, den bruna Shetland sheepdogen lyssnade alltid på mig. De två andra hundar hade fått polishundträning, så de var väldigt lydiga.
Yusuf kom till bordet och satt på en stol bredvid Solveig. De kramade också, fast kramen var mycket kallare än med Jonas. Solveig brukar inte visa mycket känslor och hon pratar nästan aldrig. Den enda gången jag har sett henne le var en gång när hon klappade sin schäfer.
“Så… Vet ni varför jag kom hit?” frågade Yusuf med en diskret turkisk brytning.
Jonas rörde sig lite för att sitta bekvämare. “Jag kan gissa.”
“Jag kommer hit som era kompis. Jag vill varna er och berätta till er en sak. Deniz tänker inte sluta här. Han vill förstöra er, både fysiskt och psykiskt. Det kommer bli ett hemligt krig i undervärlden.”

Deniz är ledaren av det rivaliserande gänget, det turkiska gänget. Vi kallas östeuropeiska gänget för att de flesta av oss är ryssar eller polacker, fast vi har folk från lite överallt i världen. Det vi gör mest är, du gissade rätt, sälja och smuggla droger. En sidoprojekt några i gänget har är att träna hundar så att de blir lika starka och lydiga som polis- och militärhundar, för att hundar är så bra på att jobba inom olika uppgifter. Kanske låter det lite konstigt, jag vet. Jag ville aldrig vara med i detta, men ni kanske får höra berättelsen om hur det gick till någon annan gång.

“Vet du vad exakt han håller på med just nu?” Jonas frågade. “Jag vet redan att han försöker få ut Zakke, men vem annan är en prioritet på listan?”
Yusuf tänkte och kollade på marken ett tag, och frågade för vatten. Solveig gick upp för att hämta ett glas, och då pekade han på henne utan att hon såg. Både jag och Jonas var väldigt chockade.
Solveig är känd som tjejen som ingen kan skada. Hon är extremt bra på att kämpa snabbt och tyst. Hon har vunnit alla slagsmål som vi vet hon har kämpat i.
Jonas skakade sitt huvud. Yusuf stirrade på honom med en orolig blick, och bytte samtalsämne.
“Hur är det med dig då?” sa han och nickade på mig.
“Vad kan man säga, jag är inte van vid detta livet. Har varit i Sverige i bara en vecka.”
Hans uttryck blev nyfiken. “Är det så? Och du pratar såhär bra svenska?”
Jag nickade. “Jag är finlandssvensk, så det är ingen stor överraskning.”
Yusuf tänkte svara någonting, men till vår förvåning slog Solveig bordet. “Det räcker med skitsnack. Har du något mer att säga?” frågade hon.
Tystheten tog över. Yusuf kollade att alla fönster var stängda och bad oss att sätta våra mobil i ett annat rum. Det var svårt för honom att få ord ut.
“Jag tror att de vet.”
Han sa meningen med den svagaste rösten jag har någonsin hört en man tala med.
Jonas gömde sitt ansikte bakom sina händer. “Nej. Inte nu. Snälla.”
Solveig skakade sitt huvud.
“Ja, så är det. De misstänker mig iallafall. De vet att någon har kontakter med er, och jag är den första de tänkte på. Jag ser det från hur det kollar på mig. Jag ser hat i deras ögon.”
Jag blev paranoid och kollade på dörren och fönstret ungefär varannan sekund. Jonas andades ut långsamt. “Vad ska du göra nu då?”
“Jag måste försvinna. Jag kom hit för att ni behöver hjälpa mig med det.”
En blick av hopp dök upp i Jonas ledsna ögon. “Jag gör vad som helst för att hjälpa.”
“Bra”, morrade Yusuf. “Först måste du skjuta mig, så att folk tror att jag har dött.”
Färgen försvann från unga mannens redan ganska vit hud. Han svarade bara med en nickning.
Turken gav honom en gammal Nokia-mobil. “Det finns ett nummer som du kan ringa från och med två veckor efter jag har försvunnit. Det är det enda sättet du kan få kontakt med mig, fast du ska undvika göra det. Säg inte något till någon annan. Berätta inte numret ens till Solveig.”
“Okej. När kommer du försvinna?” frågade Jonas. Yusuf stod upp och började beredda sig för att lämna lägenheten. “Ni kommer veta när det är dags för det.”
Sen vände han sig, öppnade dörren, sa hejdå och gick ut.
Jonas gick runt bordet med nervösa steg. Solveig lekte med en kniv medans hon tänkte hårt på vad Yusuf hade sagt. De var bra vänner, och båda var ledsna över att han behövde gömma sig. Jag klappade schäfern som låg på mina fötter. Jag hade ingen aning om vad jag skulle göra, jag kände knappt ens människorna jag satt vid bordet med. Jag var rädd för vad skulle hända till mig i framtiden, ärligt talat. Jag ville bara åka tillbaka till mitt enkelt liv i Finland, då jag visste vad skulle hända dagen efter. Och dagen efter den. Och dagen efter den.
Helt plötsligt hörde vi ett starkt ljud utomhus. Det lät som ett… Skott?
Jonas sprang till fönstret omedelbart och hukade sig ner. Han kollade ut försiktigt, och försökte förhindra sig själv från att spy. Han kände igen den orörliga kroppen.
Jag var beredd för det värsta, och min rädsla var bekräftat när Nokia-mobilen fick ett meddelande.

“Vi vet.”


Vastaus:

Mun mielestä tää juoni on ollut mukavaa vaihtelua perus hoitotarinoihin, mutta jos susta tuntuu, ettet tahdo jatkaa näin, niin eihän sun mikään pakko ole :) Tokihan se on ollut vähän haastavaa välillä saada Hanya mukaan näihin tarinoihin, kun näissä on tapahtunut niin paljon kaikkea muuta. Siksi olisi ehkä sulle helpompaa, jos kirjoittaisit vähän erilaisia tarinoita, mutta ihan miten itse tahdot. Olihan tää tietysti heti näin alkuun sanottuna hieman haastavaa luettavaa mulle, kun en mikään mestari ruotsin kielessä ole, mutta ei se mitään. Ymmärsin kuitenkin suurin piirtein kaiken, mitä tässä kerrottiin ja mun mielestä oli vaan kiva vähän haastaa itseäni lukemaan erikielistä tekstiä, varsinkin nyt kun en oo hetkeen koulussakaan ollut harjoittelemassa sitä :D Huomasin myös, ettet tässä käyttänyt Hanyasta kertaakaan sen nimeä. Ymmärrän kuitenkin syyn, jos kerran oot tän tarinan tehnyt koulua varten, niin ehkä parempi, jos koiran nimeä ei erikseen mainita :D Saat tästä tarinasta 20€, toi loppu oli jotenkin tosi jännittävä taas.
- U

Nimi: Katerina

20.05.2018 11:29
Tänään oli sunnuntai, 20. toukokuuta, ja minulla oli Renon kanssa tänään vuorossa ensimmäiset kolmannen luokan agilitytreenit. Olin todella innoissani ylempään luokkaan siirtymisestä, sillä Joel oli kertonut, että kolmannessa luokassa suoritettaisiin vaikeampia kokonaisia ratoja ja keskityttäisiin lähinnä yksilösuoritusten parantamiseen, eli koiran ja ohjaajan välisen luottamussuhteen kehittämiseen ja virheiden vähentämiseen, sekä tietysti suoritusnopeuden lisäämiseen. Treenit kuitenkin alkaisivat vasta neljältä ja kello oli nyt kaksitoista, kun suuntasin kohti kenneliä. Halusin viettää ensin pari tuntia aikaa Sindin kanssa kahdestaan, jotta pentu ei jäisi treenipäivinä vähemmälle huomiolle. Ajattelin, että menisin lenkille yksin Sindin kanssa, jotta Reno ei väsähtäisi ennen treenejä, kun meidän pitäisi agilitykentälle vielä kuitenkin kävellä. Joel oli ilmoittanut, että siirtyisimme takaisin ulos treenaamaan, kun ilmat olivat lopultakin lämmenneet ja lumet sulanneet lähes kokonaan kaikkialta, mitä nyt pieniä lumikasoja saattoi vähän varjoisammissa paikoissa vielä olla.

Kun saavuin kennelin pihaan, näin Ushman istuvan terassilla paperipino edessään terassin lasipöydällä. Ilmeisesti hän oli siirtynyt ulos työskentelemään, koska olihan näin kauniilla säällä toimistossa istuminen melko puuduttavaa varmasti. Lähestyessäni terassia näin myös, että Ushma ei ollut yksin. Hänen jalkojensa juuressa loikoili saksanpaimenkoiranpentu Lenne, jota Ushma välillä rapsutteli hyvinkin antaumuksella.
”Hei Ushma”, tervehdin naista, kun saavuin terassin rappusille. Ushma hätkähti ja kohotti katseensa paperipinosta minuun, loihtien sitten kasvoilleen hieman väkinäiseltä vaikuttavan hymyn.
”Hei”, hän vastasi tervehdykseeni hieman väsyneellä äänensävyllä ja rapsutti taas puolihuolimattomasti Lenneä, joka oli alkanut tökkiä naista kuonollaan saadakseen huomiota.
”Onko jotain sattunut? Vaikutat jotenkin… apeammalta kuin yleensä”, kysyin Ushmalta, joka mietti hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
”No tavallaan. Tiedätkö mikä tämä on?” Ushma kysyi ja vilautti yhtä valkeista, mustaa tekstiä sisältävistä papereista silmieni edessä. Pudistin päätäni, jolloin Ushma jatkoi puhumista.
”Tämä on Lenan, Lennen hoitajan eroanomus. Hän kertoo tässä, kuinka hänellä ei ole aikaa hoitaa Lenneä koulukiireiden vuoksi, ja hänen mielenkiintonsakin tähän hommaan on vähän kadoksissa. Mun piti ensin kirjoittaa tähän hyväksyvä vastaus, koska enhän mä voinut häntä pakottaa jatkamaan täällä. Nyt mun pitäisi mennä tuhoamaan Lenan hoitokansio ja kaikki tiedot hänestä, kun hän kerran ei enää hoitajana jatka täällä”, Ushma selitti hieman murtuneella äänellä. Myös Lenne alkoi vinkua, kun kuuli hoitajansa nimen mainittavan useamman kerran Ushman puhuessa ja myös omansa kerran.
”Voi Lenne, mun käy sua pientä sääliksi”, totesin urokselle ja menin hetkeksi rapsuttamaan sitä, jolloin pieni saksanpaimen kömpi Ushman jaloista paremmin seisomaan eteeni saadakseen nauttia rapsutuksista ihan kunnolla. Halasin vielä lopuksi urosta ja annoin sille suukon.
”Älä huoli, pikkuinen. Ihan varmasti sä hurmaat vielä jonkun toisen sydämen. Älä säkään Ushma murehdi, eiköhän Lennelle vielä joskus uusi hoitaja löydy”, lohdutin naista, joka nyökkäsi ja keräsi paperit pöydältä viedäkseen ne toimiston silppuriin. Itse tarjouduin viemään Lennen ulkotarhaan, mutta Ushma sanoi haluavansa pitää uroksen nyt lähellään, koska pentu tuntui kuitenkin tavallaan ymmärtävän tilanteen ja Ushma halusi tarjota pennulle lohtua ja huomiota hoitajan menettämisestä. Annoin siis Ushman viedä koiran toimistoonsa seuraamaan silppuamisoperaatiota, kun itse suuntasin kohti takapihan pentutarhaa.

Näin kuin näinkin ilokseni Sindin pentutarhassa leikkimässä siskonsa Lellenin kanssa, joka kovasti yritti toimia leikin johtajana ja komennella siskoaan. Sindi kuitenkin huomasi tuloni äkkiä ja jätti Lellenin seisomaan leikkipaikalle kuin nallin kalliolle, pennun kirmatessa sitten itse tarhan portille häntä heiluen ja silmät kiiluen.
”No hei prinsessa, oliko sulla ikävä? Mulla ainakin oli ikävä sua, ja on ihana nähdä sut taas. Niin, kyllä on”, lepertelin pennulle aidan läpi ja rapsutin pentua hieman. Sen jälkeen päästin pikkuisen tarhasta vapaaksi, jolloin tämä hyppäsi häntä heiluen minua vasten ja kaatoi minut hyppynsä voimasta melkein selälleen. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni, mutta pennun innostuneisuus sai minut vain nauramaan, enkä viitsinyt edes torua sitä kovin ankarasti.
”Noh, Sindi, rauhoitupa nyt vähän. Rauhassa”, komensin narttua, kun tämä hyppi edelleen jalkojeni juuressa. Renokin oli toisessa ulkotarhassa ja huomattuaan pennun hösellyksen alkoi haukkua kovaan ääneen siinä toivossa, että sekin huomattaisiin. Sydämeeni alkoi sattua ajatuskin siitä, että minun pitäisi jättää uros sinne. Se oli kuitenkin sen omaksi parhaaksi, ettei tuo upea koira väsyisi ennen treeneihin lähtöä.
”Reno kulta, mä oon pahoillani, mutta en voi ottaa sua nyt mukaan. Me mennään treeneihin illalla, tiesitkö sitä? Sä et saa väsyä ennen sitä, joten mun on nyt jätettävä sut tänne. Anteeksi, kulta. Mutta mä lupaan tulla takaisin ja viedä sut kentälle, mä oikeasti lupaan”, selitin urokselle, kun olin suunnannut aikuisten tarhalle rapsuttamaan koiraa. Hieman haikeana uros tuntui ottavan jopa nokkiinsa käytöksestäni ja vetäytyi tarhan perimmäiseen nurkkaan murjottamaan, kun itse lähdin hakemaan Sindille pantaa ja hihnaa sisältä.

Sindiä ei tuntunut isänsä poissaolo haittaavan ollenkaan, sillä pentu tepasteli oikein nätisti vierelläni hihnassa ja tutki innostuneena uusia tuoksuja. Pentu tuntui nauttivan siitä, että sai tällä kertaa kaiken huomioni täysin itselleen ja sai lisäksi tutkia kaikki ympäristön tuoksut ja kiinnostavat näyt rauhassa yksinään, ilman että täytyi jakaa niitä Renon kanssa. Välillä Sindi kuitenkin innostui ympäristön tutkimisesta ihan liikaa ja kiskoi itsensä voimalla edelleni.
”Ei, Sindi. Vierelle”, komensin pentua, joka parin lisäkäskyn tehostamana palasi lopulta alistuneena vierelleni. Sama toistui vielä muutaman kerran kävellessämme eteenpäin, mutta lopulta pentu hieman rauhoittui ja tajusi lakata vetämästä. Kävelytin Sindiä aluksi hetken aikaa asfaltoitua tienvierustaa pitkin, kunnes ylitimme tien ja lähdimme jollekin pienemmälle hiekkatielle.
”Mulla ei ole aavistustakaan, mihin tää johtaa, mutta katsotaan”, totesin nartulle, sillä en muistanut kulkeneeni tätä tietä koskaan aiemmin. Sindiä se ei kiinnostanut, pentua kiinnosti vain nuuskiminen ja se pysähtyikin useaan kohtaan hieman pidemmäksi aikaa.
”Sindi, tulehan nyt, jatketaan”, jouduin välillä hoputtamaan pientä bordercollieta, kun tuo ei olisi millään malttanut jatkaa matkaa.

Kävelimme hiekkatietä eteenpäin pitkän matkaa, kunnes huomasimme sen kulkevan erään pienemmän metsikön kautta erään peltoaukean läpi, hiekkatien molemmilla puolilla kun aukesi oma pelto. Peltojen kohdalta käännyimme kuitenkin takaisin, sillä lenkkimme oli kestänyt jo tunnin ja saman verran menisi todennäköisesti takaisin, enkä saisi myöhästyä Renonkaan kanssa treeneistä. Paluumatkalla Sindi oli jo hieman vähemmän kiinnostunut nuuskimisesta, kun sama reitti oli kertaalleen jo toiseen suuntaan kuljettu. Siksi olimmekin hieman nopeammin takaisin kennelillä, jossa päästin koiran sisälle ja annoin sille keittiössä heti vettä sen vaaleanpunaiseen posliinikuppiin.
”Ai hei, Katerina. Kävittekö lenkillä?” kuulin Ushman kysyvän, hän kun oli ilmestynyt keittiöön huomaamattani.
”Joo, ihan kahdestaan Sindin kanssa. En halunnut uuvuttaa Renoa, sillä kohta pitää lähteä treeneihin, pakkaan vaan treenirepun valmiiksi”, selitin Ushmalle, joka nyökkäsi.
”Kiva, että oot noin innoissasi agilitystä. Tehän taidattekin olla jo ylimmässä luokassa Renon kanssa”, Ushma totesi siihen ja vastasin vain, että niin olimmekin. Kun Sindi sai juotua kyllikseen, vein sen ulos tarhaan muiden pentujen seuraksi, jotta se olisi pissahädän yllättäessä jo valmiiksi ulkona. Lisäksi sillä oli tarhassa leikkiseuraa, ja näin kauniilla säällä olisi ihan turha jättää koira sisälle. Nyt kävin lopultakin hakemassa Renon tarhasta, mutta se oli hieman haasteellista. Uros oli loukkaantunut jouduttuaan jäämään kennelille, kun otin mukaani pelkän Sindin. Urosta saikin pitkään maanitella ennen kuin sain sen tulemaan luokseni portille.
”Hyvä poika, Reno. Tiesinhän mä, että sä tulet järkiisi. Tule, mennään juomaan vähän vettä ja pakkaamaan mun tavarat. Niin, mennään treeneihin, joo”, puhelin urokselle, kun päästin sen tarhasta pois ja suuntasin sisälle keittiöön. Annoin Renolle vettä sillä välin, kun pakkasin reppuuni koiran makupalat ja tennispallon sekä pari vesipulloa, joista riittäisi minulle ja koiralle. Kun Reno oli juonut tarpeeksi, otin sen vesikupin lattialta, tyhjensin jämävedet pois ja laitoin kulhon reppuuni. Vilkaisin myös keittiön seinällä tikittävää seinäkelloa, joka näytti nyt varttia vaille kolmea.
”Kuule, Reno. Eiköhän lähdetä, niin ollaan ainakin ajoissa paikalla”, sanoin urokselle, joka haukahti ja heilautti häntäänsä vastaukseksi, suunnaten sitten edelläni eteiseen.

Kun sain kytkettyä koiran hihnaan ja puettua kengät jalkaan, olin valmis menemään ulos. Ulko-ovi avautui kuitenkin aivan nenäni edessä eikä minulla ollut Renon hihna kädessä, joten uros ehti ampaista pihalle heti oven avauduttua.
”Reno!” huudahdin koiralle ja katsahdin sitten tulijaa.
”Oi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus päästää koiraa karkuun”, eteiseen astunut tyttö sopersi hieman nolona. Hän näytti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka hän oli.
”Ei se mitään, kaikki hyvin. Ei Reno pääse kauas, kunhan pihan portti on kiinni”, lohdutin tyttöä, joka huokaisi helpotuksesta ja yritti hymyillä.
”No hyvä”, hän sanoi sitten.
”Mä olen muuten Katerina”, esittäydyin, sillä tyttö ei tuntunut hänkään tietävän, kuka olin.
”Mä olen Mysti”, tyttö vastasi ja hymyilimme molemmat toisillemme. Kun tuo kertoi nimensä, minulle valkeni, miksi hän oli niin tutun näköinen. Hänestä oli se lehtijuttu, jossa oli hänen kuvansakin.
”Hauska tavata, Mysti. Mutta mun pitää mennä, mun ja Renon agilitytreenit alkaa neljältä ja me mennään kentälle kävellen, enkä halua myöhästyä”, selitin tytölle, joka sanoi ymmärtävänsä eikä halunnut viivyttää minua.
”Toivottavasti tapaamme vielä paremmalla ajalla uudestaan”, sanoin Mystille vielä ennen kuin menin ulos ja kävin nappaamassa kiinni Renon hihnasta, kun uros hölkkäsi pihalla sinne tänne iloisena vapaudestaan.

Matka agilitykentälle oli hieman lyhyempi kuin matka lähempänä keskustaa sijaitsevalle agilityhallille, joten olimme nopeammin perillä. Paikalla ei ollut vielä muita, sillä kello oli vasta 16.20. Ihmetyksekseni edes Joel ei ollut vielä paikalla, vaikka hän oli ohjaajamme tälläkin kurssilla. Yleensä ohjaaja oli sentään aina paikalla, mutta taisin itse vain olla niin ajoissa Renon kanssa, että muut eivät olleet kerenneet vielä saapua.
”No, Reno, me ollaan nyt ihan kahdestaan täällä. Haluaisitko sä vähän vettä?” kysyin urokselta, kaivaen sitten repustani tämän vesikupin. Kaadoin viileää vettä toisesta pullosta vesikuppiin, josta uros joi kuitenkin vain pari kulausta. Sentään joi, sillä pienikin määrä auttoi nestehukan ja lämpöhalvauksen ehkäisemisessä näin kuumalla säällä. Join itsekin vähän vettä pullosta, minkä jälkeen kuulinkin jo soran ratinaa kentän ulkopuolelta, kun Joel ajoi autonsa kentälle.
”Kappas, Katerina, sä oletkin jo täällä!” Joel huudahti autolta, kun astui ulos. En vastannut hänelle vielä mitään, kun en viitsinyt alkaa huutamaan, jotta hän kuulisi. Odotin, että poika sai koiransa ulos autosta ja tuli itsekin aidatun kenttäalueen sisäpuolelle.
”Mä tulin vähän ajoissa kieltämättä, mutta parempi niin kuin liian myöhään”, naurahdin Joelille, joka naurahti myös ja totesi minun olevan oikeassa.

Autoin Joelia rakentamaan rataa sillä välin, kun odotimme muita saapuvaksi. Kun muut olivat paikalla, oli ratakin jo melkein valmis ja Joel sanoi pystyvänsä jatkamaan sen itse loppuun meidän alkulämmittelymme aikana. Joel ohjasi meidät viereiselle tyhjälle kentälle tekemään alkulämmittelyharjoituksia, joihin sisältyi kentän ympäri juoksemista, käskyjen harjoittelua ja muuta liikkumista sisältävää, jotta koirien lihakset lämpenisivät ja vetreytyisivät. Sillä välin poika vei radalle vielä viimeiset esteet ja tuli sitten seuramaan lämmittelyämme. Noin vartin kuluttua hän puhalsi pilliinsä sen merkiksi, että nyt riittäisi.
”Hyvä, hienoa. Toivottavasti te ja koiranne olette valmiita, sillä nyt on edessä kunnon haaste”, Joel sanoi ja ohjasi meidät radan luokse. Rata sisälsi paljon enemmän esteitä kuin esimerkiksi viime kerran kakkosluokan päätöstreeneissä, ja oli myös haastavamman näköinen. Jätimme koirat kiinni aitaan, kun rataantutustuminen alkoi. Saimme käyttää rataantutustumiseen yhteensä kymmenen minuuttia, sillä rata oli pidempi ja haastavampi, vaikka samoja esteitä siinä oli kuin aina ennenkin. Lopulta kuului taas pillin vihellys rataantutustumisen päättymisen merkiksi, ja palasimme Joelin ja koirien luokse irrottamaan koirat aidasta.
”Aloitetaanpa sitten. Järjestys on sattumanvaraisesti arvottu, ja aloittamaan pääsee tällä kertaa Jenna ja Ronny”, Joel ilmoitti ja Jennan ilme kirkastui, kun hän kuuli tuon. Hän selvästi paloi halusta päästä näyttämään esimerkin täydellisen virheettömästä ja sulavasta suorituksesta, sillä hän oli kieltämättä yksi ryhmämme parhaimpia parivaljakoita cavalierinsa Ronnyn kanssa.
”Paikka”, Jenna komensi koiraansa jätettyään sen istumaan radan alkuun ilman hihnaa. Kun Jenna oli valmis, hän lähti liikkeelle ja koira ampaisi perään. Vauhtia heillä kieltämättä riitti, mutta Jenna teki pari ohjausvirhettä miltei heti radan alkupuolella ja sai siitä kymmenen virhepistettä. Vauhtikin heiltä hidastui sen myötä, jotta parivaljakko ehtisi paremmin keskittyä. Radan loppuun suoritettuaan Jenna palasi hieman pettyneenä luoksemme, hän kun olisi halunnut oikeasti suorittaa tuon ilman virheitä.
”Ei se mitään, Jenna. Aika oli silti hyvä, mutta en paljasta sitä vielä, kerron ne sitten lopuksi yhteisesti kaikille”, Joel sanoi kirjattuaan samalla vihkoonsa Jennan ja Ronnyn tuloksen.
”Seuraavaksi Katerina ja Reno”, kuulin Joelin sanovan ja nielaisin hieman vaikeahkosti. En ollut valmistautunut ollenkaan olevani vuorossa näin pian, ja kun Jennan ja Ronnynkin suoritus oli sisältänyt virheitä, pelkäsin itse mokaavani kokonaan ja saavani hylkäyksen koko radasta. Epäröinnille ei kuitenkaan ollut sijaa, sillä radalle oli mentävä.

Ohjasin Renon radan alkuun istumaan ja irrotin hihnan, jonka heitin sivuun.
”Paikka”, komensin Renoa tomerasti, kun kävelin ensimmäisen hyppyesteen vierelle hieman takaviistoon ja käännyin sitten ottamaan katsekontaktin Renoon. Vilkaisin Joelia, joka nyökkäsi sen merkiksi, että saisin aloittaa heti, kun olisin valmis.
”Tule, hyppää!” komensin Renoa heti liikkeelle lähtiessä ja uros suoritti ensimmäiset hyppyesteet tosi hienosti ilman virheitä. Myös putki ja kepit sujuivat vaivatta, minkä jälkeen vuorossa oli rengas. Siinä teimme yhden virheen, kun Reno ei onnistunut hyppäämään sen läpi ihan niin kuin olisi pitänyt. Renkaan jälkeen oli uusi putki, joka johti meidät puomille. Puomin jälkeen okseri ja muuri, jonka jälkeen keinu. Reno suoritti edellä mainitut esteet varsin sukkelasti ja kiipesi keinun jälkeisen A-esteen myös hienosti ylös ja tuli yhtä hienosti alas. A:n jälkeen oli pari hyppyä, jotka päättyivät pöydälle. Pöydän jälkeen vielä kepit, kolmas putki ja hyppyesteitä ennen radan loppumista.
”Hienosti meni, hyvä! Vain yksi virhe, hienoa!” Joel kehui, kun päätimme Renon kanssa radan. Itse olin ihan hengästynyt ja Renokin läähätti, joten suuntasin antamaan sille vettä ja join itse myös. Sen jälkeen palasimme seuraamaan, kuinka seuraavaksi radalle päätyneet Juha ja Vili suoriutuivat.

Kun muutkin olivat saaneet haastavan radan suoritettua kunnialla loppuun, oli tulosten julkistamisen aika. Keräännyimme koirinemme riviin Joelin eteen ja poika piti aluksi meille puheen, jossa kertoi tämän radan tarkoituksena olleen testata, minkä tasoisista radoista oli hyvä aloittaa. Tämä rata oli useimmille ollut tosi haastava ja virheitä oli tullut, joten ehkä hieman helpompia ratoja olisi hyvä testata aluksi. Sen jälkeen Joel sanoi kertovansa nyt tulokset aikajärjestyksessä huonoimmasta parhaimpaan, jotta jännitys pysyisi yllä.
”Kuudentena Leila ja Alma ajalla 1.45, kaksi virhettä”, Joel aloitti ja taputimme kaksikolle. Mielestäni ei tullut yllätyksenä, että nuo kaksi olivat viimeisiä, he kun olivat tunnettuja hitaasta, mutta varmasta suoriutumisesta. Heillä ei tuntunut olevan mikään kiire, eivätkä he edes yrittäneet päihittää meitä muita ajassa.
”Viidentenä Jenna ja Ronny ajalla 1.40, kaksi virhettä”, Joel sanoi ja huomasin Jennan ilmeen kiristyvän, kun hän kuuli oman nimensä näin varhaisessa vaiheessa. Yleensä tuo parivaljakko oli nopeimmasta päästä, mutta virheistä saatu aikasakko huononsi heidän aikaansa jonkin verran. Joel oli myös sanonut Jennan ja Ronnyn suorituksen jälkeen ajan olevan hyvä, mutta selvästikään Jenna ei ollut samaa mieltä. Hän näytti todella selvästi, ettei ollut tyytyväinen ja halusi parantaa suoritusta saman tien.
”Neljäntenä Juha ja Vili ajalla 1.30, kaksi virhettä”, Joel jatkoi ja annoimme tuollekin kaksikolle aplodit.
”Kolmantena Miina ja Mette ajalla 1.28, yksi virhe”, Joel sanoi ja olin hieman yllättynyt siitä, kuinka pienestä oli kiinni, että Miina ja Mette olisivat pudonneet Juhan ja Vilin alapuolelle. Samalla minua jännitti kuulla seuraavat tulokset, sillä jäljellä olimme enää vain minä ja Elias. Tiesin Eliaksen olevan kovin voitontahtoinen, mutta toisaalta hän iloitsi aina myös siitä, jos minä voittaisin.
”Toisena Elias ja Caspar ajalla 1.20, yksi virhe. Joten voittaja on Katerina ja Reno ajalla 1.10, yksi virhe”, Joel totesi lopuksi ja saimme Eliaksen kanssa raikuvat aplodit. Elias myös tuli luokseni, halasi minua ja antoi minulle pusun.
”Onnea, kulta. Sä ansaitsit ton voiton”, hän sanoi eikä vaikuttanut lainkaan pettyneeltä siitä, että hävisi minulle, päinvastoin.

Treenien päätyttyä oli vuorossa kotimatka, jonka minä taitoin yhdessä Eliaksen kanssa. Juttelimme alkumatkan treeneistä, siirtyen sen jälkeen muihin mukaviin aiheisiin. Kennelin portille saapuessamme oli aika jättää hyvästit, sillä Eliaksella oli kiire kotiin eikä hän viitsinyt jäädä odottamaan minua voidakseen saattaa minut. Hyvästelimme toisemme halauksin ja pusuin, minkä jälkeen suuntasin sisälle ruokkimaan koirat. Ushma olikin ilmeisesti jo ottanut koirat sisälle, sillä hän oli keittiössä ruokkimassa parhaillaan muutamia koiria.
”Hei, me tultiin nyt. Ajattelin antaa Sindille ja Renolle vielä ruuat ennen kuin lähden kotiin”, sanoin Ushmalle, kun hän kääntyi juuri sopivasti katsomaan minua.
”Selvä, se sopii”, Ushma sanoi, joten laitoin koirilleni ruuat valmiiksi ja kutsuin ne keittiöön. Annoin niille ruuat, jotka kumpikin hotkaisivat parempiin suihin ihmeen nopeasti. Annoin kaksikolle myös vettä ennen kuin vein ne tarhaan muiden koirien seuraksi tarpeensa tekemään ja lähdin sitten kotiin.

Loppu! <3

Vastaus:

Musta oli jotenkin liikuttavaa, että olit ottanut tuon Lenan eroamisen mukaan tarinaan ja kerroit siitä jotenkin tosi koskettavalla tavalla :3 Oli myös ihana idea viettää ensin vähän aikaa ihan kahdestaan Sindin kanssa, että sekin saa oman osan sun huomiosta myös treenipäivänä. Ettehän te ehtineet muuta tehdä kuin käydä lenkillä, mutta sekin varmasti piristi pentua huomattavasti ja olihan lenkkikin melko pitkä. Myös sun ja Renon treenit sujui hienosti ja voititte tuon haastavan radankin, oon teistä kahdesta tosi ylpeä <3 Saat tästä tarinasta 27€
- U

Nimi: Mysti

19.05.2018 12:42
Kävelin pitkin keskustan katua. Koulu oli loppunut jo tovi sitten, mutta en halunnut mennä vielä kotiin. En tiennyt, mihin olisin mennyt, joten kävelin vain ympäriinsä. Rahaa minulla ei ollut mukana ja kaikilla kavereilla oli jotakin menoa. Niillä joilla ei ollut mitään, olivat kännissä tai muissa aineissa. Olin luvannut sijaisvanhemmilleni, etten pyörisi heidän kanssa enää, niin saisin käydä kennelillä hoitamassa Frodoa.
''Hei!'' kuulin jonkun huutavan. Katselin ympärilleni ja pian tajusin auton pysähtyneen kohdalleni tien laitaan. Tarkastelin kuskia ja tajusin tämän olevan Ushma.
''Ai hei!'' tervehdin takaisin.
''Tuletko kanssani käymään lemmikkiliikkeessä? Olen juuri menossa hakemaan koirille ruokaa.''
''Joo, voin mä tulla!'' vastasin ilahtuneesti ja nousin vänkärin paikalle kyytiin. ''No hei, kukas se sinä olet?'' kysyin huomatessani koiran jalkojeni juuressa lattialla.
''Se on Fia, ajattelin ottaa pennun mukaan, niin saisi vähän sosiaalisia kontakteja, hoitajaa kun sillä ei ole'', Ushma vastasi ja rapsutti pennun päätä, joka uteliaana työnsi päätänsä kaikkialle. Kaivoin puhelimeni taskustani ja laitoin Lauralle viestiä, että menisin Ushman kanssa kaupassa käymään ja siitä sitten kennelille katsomaan Frodoa. Hyvin nopeasti sainkin vastauksen, että hän soittaisi kohta Ushmalle varmistaakseen asian.
''Voi helv... hitsi!'' ärjäisin ääneen, mutta ymmärsin jättää kirosanan pois.
''No mikäs ny kiukuttaa?'' Ushma kysyi.
''Laitoin Lauralle viestiä, että olen kanssasi ja menen siitä kennelille, mutta ei luota minuun ja nyt aikoo kohta soittaa sulle'', vastasin närkästyneesti.
''Yritä ymmärtää häntä. Tiedän, että tuntuu ikävältä kun sinuun ei luoteta, mutta mietippä mistä tämä voisi johtua? Oletko joskus sanonut meneväsi jonnekin, mutta kuitenkin mennyt ihan toisaalle?''
''No.. joo..'' myönsin nolostuneesti tajutessani asian.
''Kunhan olet heille jatkossakin rehellinen, niin kyllä sinun sanaasi aletaan pian luottamaan'' Ushma sanoi lempeästi ja kaivoi puhelimensa taskustaan, joka oli juuri pärähtänyt soimaan.

Saavuimme lemmikkiliikkeen pihaan. Otin Fian hihnan käteen ja nousin ulos autosta. Pentu hyppäsi varmoin askelin ulos. Ushma avasi meille oven ja astuimme pennun kanssa sisälle liikkeeseen.
''Hei ja tervetuloa! Voinko olla jotenkin avuksi?'' liikkeen myyjä, nuori nainen, tuli heti kysymään. Ushma alkoi puhua naisen kanssa jostain tilauksesta, mutta en jaksanut jäädä selvittämään mistä oli kyse, vaan menin ihastelemaan tavaroita. Olisin halunnut ostaa kaikkea Frodolle, mutta ei minulla ollut rahaa mukana. Hypistelin käsissäni makupaloja. Olisi kiva kouluttaa Frodolle jotain temppuja. Oi, ja naksutinta tarvitsisin kans. Pallostakin koira tykkäisi kovasti. Oma hihna ja pantakin olisi niin hienot, ei tarvitsisi lainata kenneliltä. Ja hoitosetti, harja, kynsisakset ja mitä kaikkea muuta.
''Hei, herätys'', Ushma tuli luokseni naureskellen ja otti pennun hihnan itsellensä, tuo kun oli ehtinyt ottaa itselleen siankorvan syötäväksi. Olin ilmeisesti vaipunut syvälle ajatuksiini.
''Oho'', vastasin naurahtaen. ''Mietin vain, kuinka kiva olisi ostaa Frodolle jotakin''.
''Itse asiassa minulla on tapana maksaa hoitajille vähän siitä kun ne käyvät hoitamassa koiria kennelillä ja sinulle unohdin antaa viimeksi rahat. 44€ olen sinulle nyt velkaa. Odotapas, tässä ole hyvä. Nyt sinulla on rahaa ja voit ostaa jotain kivaa Frodolle jos haluat''.
''Oi vitsi, kiitos!'' huudahdin riemuissani. Enää pitäisi päättää mitä ostaisin koiralle. Pallon nyt ainakin, siitä se pitää tosi paljon. Makupaloja ja naksutin, niin voisin kouluttaa jotakin. Hihna ja panta ois kiva, mut ei rahat kyllä riitä kaikkeen. Kenneliltä nyt kuitenkin saa lenkkeilyvermeet ja kuitenkaan en vielä saisi pihasta lähteä, joten ehken ota niitä vielä. Hmm.. hoitosetti voisi olla sopeva, sitä kuitenkin tarvitsee ja voisi totuttaa koiraa hoitotoimenpiteisiin myös. Mitäköhän nämä kaikki tekee yhteensä. ''38€'', totesin ääneen.
''Mitä sanoit?'' Ushma kysyi
''Niin, että nämä ostokset maksavat 38€ yhteensä.''
''Aivan joo. Olen hoitanut omat ostokseni. Mene vain kassalle, niin minä lähden pennun kanssa ulos, ettei satu vahinkoa sisälle. Tule sitten autolle'', Ushma sanoi ja lähti pentu kainalossaan pihalle. Laitoin syliini keräämäni ostokset kassalle ja maksoin ne ansaitsemillani rahoilla. Käteeni jäi kuusi euroa vielä käytettäväksi myöhemmin.

Ushma kaarsi kennelin pihaan tottuneesti. Ensimmäiseksi vietiin pentu tarhaan muiden pentujen luokse ja sen jälkeen autoin häntä kantamaan ruokasäkit sisälle.
''Tästä riittää nyt ehkä pariksi viikkoa ruokaa'', Ushma sanoi naurahtaen tuotuani kuudennen ja viimeisen säkin sisälle. Yhdestä huoneesta alkoi kuulua voimakasta ja innostunutta haukuntaa. ''Jaahas, joku taisi tajuta sinun tulleesi käymään'', Ushma totesi hymyillen.
''Mihin voin nämä tavarani jättää?'' kysyin häneltä.
Tuolla on hoitajille oma pieni huone, jossa on jokaiselle kaappi. Sinne saat laittaa tavarasi'', hän vastasi. Kiiruhdin viemään ylimääräiset tavarani kaappiin ja sitten etsin huoneen, jossa Frodo majaili. Avasin oven varovasti, mutta Frodo oli niin innoissaan, että ovi paukahti päin naamaani.
''Ai Frodo, tuo sattui'', sanoin koiralle, mutta se vain innoissaan pyöri jaloissani ja hyppi vasten. ''Joo, tulin minä sinua kattomaan. Oli mullakin ikävä sua'' lepertelin koiralle, mikä vain lisäsi koiran intoa. Hetken kuluttua, kun alkuinto oli laantunut, huikkasin Ushmalle meneväni ulos ja kävin hakemassa namit, naksuttimen ja pallon taskuuni. Jätin Ellenin ja Navin huoneeseen ja poistuin uroksen kanssa ulos. Onneksi oli vielä lämmin, eikä vettä satanut.

''Kato poika mitä sulle ostin'', sanoin koiralle ja kaivoin pallon taskustani. Koiran silmät suurenivat lautasen kokoisiksi ja se alkoi vinkumaan innoissaan. Heitin pallon kauemmaksi ja Frodo lähti kuin tykin suusta sen perään. Pian se tulikin pallo suussa takaisin ojentaen sen käteeni, jotta heittäisin sen uudelleen. Toteutin koiran toiveen ja taas pallo lähti ilmassa kaartaen kauemmaksi koira perässä pinkoen minkä kintuistaan ehti. ''Väsytköhän sä tähän ikinä?'' kysyin koiralta, kun se toi palloa yhä uudelleen ja uudelleen ilmaan lennätettäväksi. Hetken vielä jatkettuani päätin keskeyttää leikin. ''Eiköhän se jo riitä, olet saanut jo aika monta kertaa pallon hakea'', sanoin Frodolle ja laitoin kuolaisen pallon pihalla olevalle pöydälle. ''Tule Frodo, käyään juomassa, ettet läkähdy tänne'', huikkasin koiralle, joka tuijotti vain pöydällä olevaa palloa. Frodo empi hetken, mutta tuli sitten perässäni. Avasin oven ja Frodo juoksi sisälle. Voimakas läähätys vain kuului.
''Onko jollakin ollut vähän hauskaa?'' Ushma kysyi nauraen, kun kuuli uroksen läähättävän.
''Eikä aivan niin vähääkään, Frodo on ihan hulluna palloon'', totesin Ushmalle. Otin keittiön kaapista kulhon, laitoin siihen vettä ja pistin sen lattialle, jolloin koira alkoi hulluna juomaan sitä.
''Hyvä, että muistat nesteyttää koiran, ettei se saa lämpöhalvausta. Mitä mieltä olet, jos lähettäis käymään tuossa läheisellä järvellä? Voisin tulla mukaasi ja ottaa pari koiraa mukaan'', Ushma kysyi.
''Joo! Vai mitä poika, mennäänkö uimaan?'' kysyin koiralta, joka vain katseli minua läähättäen.

Käveltiin metsän siimeksessä kulkevalla polulla. Koirat kulkivat vapaina, koska Ushma kuitenkin oli mukana ja tiesi miten koirat toimii. Hän myös totesi, että Frodo tuskin lähtisi luotani kauas, koska se oli selkeästi päättänyt, että minusta on pidettävä huolta, vaikka sen pitäisikin mennä toisin päin. Ushma oli ottanut mukaansa kennelin kaksi bordercollieta, Iitun ja Hugon, koska niillä ei ollut hoitajaa. Toki olihan kennelillä muitakin koiria, joilla ei hoitajaa ole, mutta ilmeisesti oli nyt niiden vuoro päästä vähän juoksemaan.

Koirat juoksivat metsässä kilpaa keskenään. Välillä joku otti maasta kepin ja sitten kaksi muuta halusivat sen itselleen. Silloin tällöin ne tulivat katsomaan, miten meillä menee, mutta todettuaan kaiken olevan kunnossa, ne lähtivät taas kilpaa juoksemaan.
''Iitu, Hugo, Frodo, tänne!'' Ushma yhtäkkiä huusi. Koirat juoksivat innoissaan luoksemme. ''Ota Frodo kiinni''. Muistin, että taskussani oli nameja, joten kaivoin sieltä jokaiselle yhden, jotta voisin palkita ne hyvästä luoksetulosta. Kytkin Frodon kiinni ja annoin namit koirille. ''Katso Mysti, tuolla oikealla edessäpäin on hirviemo ja kaksi vasaa'', Ushma sanoi, ennen kuin ehdin kysymään koirien kytkemisestä.
''Missä.. Aa tuolla!''
''Parempi kytkeä koirat, etteivät ne juokse noita hätyyttelemään. Emo voi käydä päälle herkästi, jos kokee jonkun uhkaavan vasoja'', Ushma totesi rauhallisesti, mutta kuuluvasti. ''On myös parempi puhua vähän kovempaa, niin hirvet kuulevat meidät, vaikka varmasti ovat huomanneet meidät jo kauan ennen kuin me niitä.'' Hirviemo lähti rauhallisesti kävelemään poispäin ja vasat seurasivat sitä. Odotimme hetken aikaa, ennen kuin jatkoimme matkaa. Pian nuo isot eläimet olivat kadonneet näkyvistä. Koirat päästimme irti vasta vähän kauempana, jotta ne eivät lähtisi perään.

Saavuimme järven rantaan. Järvi oli iso ja siellä oli hyvin tilaa. Kaukana vastarannalla oli vesilintuja sekä joutsenpari. Ne kuitenkin olivat niin kaukana meistä, että uskalsimme päästää koirat veteen uimaan. Etsin hyvän kepin ja aloin heittelemään sitä koirille veteen. Frodo etunenässä lähti sitä noutamaan ja paimenet jäivät rannalle ruikuttamaan. Noutaja ui nopeasti räpylöidensä ansiosta ja pian keppi oli jo tuotu rannalle. Hugo oli rannalla vastassa ja otti Frodolta kepin itselleen. Frodo ravisteli ja lähti perään. Iitu ei jaksanut urosten leikkejä, vaan se etsi itselleen oman kepin, jonka se toi heitettäväksi. Heitin kepin veteen ja Iitu lähti sitä noutamaan.
''On nää koirat vaan viisaita'', totesin Ushmalle Iitun nokkeluutta.
''Niihän ne on'', Ushma vastasi ja asettui istumaan hiekalle. ''Ei uskois välttämättä, että täällä keskellä metsää olisi näin hyvä järvi hiekkarantoineen. Moni kennelin ulkopuolinen ei tästä paikasta tiedä, koska tänne ei pääse muuta kuin metsän läpi kävellen.''
''Joo, ei kyllä heti tullut mieleen, että täällä järvi olisi'', vastasin Ushmalle. Iitu juoksi luokseni ja alkoi ravistelemaan vesiä pois.
''Hei, elä viitti'', Ushma kiljaisi veden roiskuessaan hänen päällensä. Nauroin tälle makeasti ja otin kepin maasta heittääkseni sen uudelleen veteen. Pojat juoksivat luoksemme ja heitin niillekin kepin veteen. Jälleen Frodo lähti hakemaan, eikä Hugo jaksanut lähteä kilpaa uimaan, joten jäi odottamaan rannalle. Otin maasta toisen kepin ja heitin sen Hugolle, jota se sitten pääsi noutamaan.

Pari tuntia meni koko lenkkiin, ennen kuin olimme takaisin kennelillä. Koirat olivat jo melkein kuivia, mutta turkki oli kiharalla ja osa metsää oli tullut mukana.
''Ajattelin, että voisin vähän harjailla näiden turkkeja ja sitten leikata kynnet'', sanoin Ushmalle.
''Se olisi tosi kiva! Oletko aikaisemmin leikannut koirien kynsiä?'' Ushma kysyi.
''En oo. Ajattelinkin, jos voisit vähän näyttää, kun siellähän on se ydin, että kuinka paljon voi leikata''. Hain sisältä tänään aikaisemmin ostamani hoitosetin ja ojensin sieltä kynsisakset Ushmalle. Ushma näytti ensin Frodolla yhden tassun verran. Se oli aika helppoa, kun Frodolla on vaaleat kynnet. Sitten Ushma näytti vielä Hugon yhden tassun, koska Hugolla taas oli mustat kynnet, jolloin ytimeen leikkaaminen oli todennäköisempää. ''Frodo, tuu tänne'', pyysin urosta. Käskin sen maahan ja käänsin siitä kyljelleen. Otin sen toisesta takatassusta kiinni ja leikkasin ensimmäisen kynnen.
''Voit ottaa vielä vähä lisää'', Ushma sanoi vierestä seuraten. Otin vähä lisää ja siirryin sitten seuraavaan kynteen. Katsoin hyvän kohdan ja napsasin poikki. ''Hyvä just noin. Sit vaan kaikki kynnet samanlailla''. Leikkasin kynnet oikein onnistuneesti ja Frodokin oli tosi nätisti. Kaivoin sille taskusta pari makupalaa ja annoin ne palkaksi. ''Leikkaatko Iitun ja Hugonkin kynnet?'' Ushma kysyi.
''Joo, voin mä ne tästä samalla lyhentää, saanpahan heti kunnolla opetusta'', vastasin Ushmalle ja pyysin Hugon luokseni. Asetin senkin kyljelleen ja aloitin leikkaamattomasta takatassusta. Leikkasin ensimmäisen kynnen ja siitä alkoi tulla verta. ''Eka kynsi ja heti ytimeen'', totesin tuskastuneesti.
''Ei se mitään, huomaatko, kuinka Hugo ei edes huomannut tapahtunutta. Nyt jatkat vain. Harjoitus tekee mestarin'', Ushma kannusti minua. Otin seuraavan kynnen ja se onnistui hyvin. ''Voit ottaa siitä vielä vähän. Noin, huomaatko tuossa tommoisen harmaan alueen. Silloin tiedät, että olet leikannut tarpeeksi''. Jatkoin ja aloin oppimaan milloin olin leikannut sopivasti ja milloin piti lyhentää vielä lisää.

Sain leikattua kummankin koiran kynnet ja annoin niille makupalat. Ushma vei koirat tarhaan ja itse jatkoin vielä Frodon harjauksella. Harjasin karstalla selän, kyljet, rinnan ja mahan ja harjalla hännän, korvien taustat ja tassukarvat. Sitten kävin vielä perusteellisesti kammalla koiran läpi.
''Sustahan lähtee karvaa ihan kunnolla'', sanoin koiralle kiskoessani kampaan jäänyttä karvaa pois. ''Sulla vissiin on karvanlähtöaika. Se on kyllä ihan hyvä, nyt kun kesäkin yrittää ainakin tulla''. Istuin maassa ja Frodo seisoi edessäni. Harjasin sen lonkat ja selän päältä, koska sieltä karvaa lähti paljon. ''Saadaan viettää vielä monta harjaushetkeä yhdessä'', totesin koiralle. Karva irtosi hyvin ja jäljelle alkoi jäämään kevyempää päälikarvaa. Vaikka alkoi jo näyttämään, että joku kohta oli kokonaan harjattu, niin silti siitä vain lähti karvaa.
''Ai täällä onkin se aika vuodesta'', kuulin jonkun naisen sanovan takaani nauraen. En ollut kuullut kenenkään tulevan, joten säikähdin hieman ja Frodokin kääntyi katsomaan tulijaa tiukka ilme kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui lempeäksi, kun tunnisti tulijan. ''Hei, olen Katerina! Olen ollut täällä hoitajana jo kauan ja hoidan siis Renoa ja Sindiä'', nainen esittäytyi.
''Hei, mä oon Mysti! Ja joo, Frodo ilmeisesti päätti, että nyt on kesä alkanut'', vastasin hänelle.
''Saa nähä, milloin Reno ja Sindi aloittaa tuon. Mutta me varmaan törmäilemme täällä vielä, moikka!''
''Moi!'' huikkasin Katerinan jo mentyä. ''Hänhän vaikutti ihan kivalta tyypiltä'', totesin Frodolle, joka oli lähtenyt vähän matkan päähän piehtaroimaan. ''Ilmeisesti harjaus riitti tältä erää''.

Kaivoin taskustani naksuttimen ja makupalat. ''Nyt voitaisiin Frodo opetella, mitä naksutin tarkoittaa'', sanoin koiralle ja pyysin sen luokseni. Naksautin ja annoin namin. Naksautin ja annoin namin. Toistin tätä muutamia kertoja, jotta Frodo oppisi naksautuksen tarkoittavan namin saamista. ''Kokeillaanpa jotain temppua. Frodo, istu'', pyysin koiraa ja siihen se istahti. Naksautin ja annoin palkan sille. ''Hieno poika!'', kehuin. ''Frodo, maahan'', käskin ja koira mietti hetken, mutta meni sitten maahan. Naksautin ja annoin taas namin. ''Hyvin sä osaat'', kehuin ja kyykistyin rapsuttamaan koiraa. ''Voitais opetella jotain uutta. Frodo, tule'', kutsuin koiraa ja se nousi maasta. Ohjasin koiran vasemmalle puolelle sivulleni istumaan. Naks ja palkka. Siirryin vähän ja ohjasin taas tulemaan sivulleni. Toistin tätä muutaman kerran, kunnes pihalle kaarsi auto ja Frodon huomio herpaantui. Autosta nousi ulos Eero.
''Hei!'' Eero huikkasi.
''Moi! Opetin just Frodolle uutta temppua'', vastasin hänelle.
''Aijaa, minkälaista?'' Eero kysyi.
''Mä voin näyttää. Frodo, tuu tänne'', kutsuin ja ohjasin sen sivulleni. ''Sit ku se oppii tän paikan, ni lähetään opetteleen seuraamista'', kerroin innoissani Eerolle.
''Sehän kuulostaa hyvältä! Riittäisikö kuitenkin tältä päivältä? Voitaisiin lähteä kotia jo. Olet saanut olla täällä jo monta tuntia''. Kello tosiaan oli jo aika paljon, aika oli vain mennyt tosi nopeasti.
''Vien Frodon sisälle ja annan sille ruuan'', sanoin Eerolle, joka oli tullut jo luokseni ja rapsutti nyt Frodoa.
''Sopii hyvin'', mies vastasi ja tuli perässäni sisälle.

''Ai hei!'' Ushma tervehti huomattuaan Eeron. He jäivät juttelemaan jotakin, kun itse menin keittiöön. Otin Frodon ruokakupin kaapista ja mittasin siihen raksuja. Otin jääkaapista vielä raakoja lihanpaloja ja laitoin kuppiin. Piimää vielä joukkoon ja laskin sen koiralle. Koira odotti kuuliaisesti lupaa. ''Ole hyvä!'' sanoin, ja koira alkoi syömään ahneesti ruokaansa.
''Siitä on aikaa, kun olen nähnyt Mystin noin iloisena ja innostuneena jostakin'', kuulin Eeron sanovan.
''Hän on kyllä ihan elementissään täällä, hoitaa koiria tosi taitavasti'', Ushma vastasi miehelle.
''Oli kyllä hyvä sattuma, kun hän löysi tänne. Ja onneksi annoimme luvan hänelle tulla hoitajaksi''.
''Niin, se oli kyllä parasta mitä mulle on luvattu'', sanoin koiralle ja silitin sen punaista turkkia.


//Vähennätkö 26 makupalaa

Vastaus:

Kiva sattuma, kun satuit olemaan mun matkan varrella, niin sain napattua sut mukaani eläinkauppaan. Sait sieltä samalla ostettua Frodolle vähän jotain kivaa, mikä on aina hyvä asia :) Frodokin tuntui rakastavan uutta palloaan heti alussa, kun noin innostuneesti sillä leikki eikä olisi malttanut ollenkaan lopettaa :D Meillä oli tosi kiva yhteislenkkikin, ja koiratkin tuntuivat viihtyvän, kun saivat leikkiä niin yhdessä kuin erikseenkin ihan oman tahtonsa mukaan :D Kynsien leikkaustakin pääsit harjoittelemaan, ja vaikka vahinkojakin sattui, niin ei se mitään. Hyvää harjoitusta se vain on, ja koska mullekin on välillä käynyt noin, niin koirat alkaa olla jo melko tottuneita siihen, jos välillä leikkaa väärin. Hyvä kun harjasit Frodon, koska useimmat kennelin koirista tosiaan on päättäneet aloittaa karvanlähdön nyt ja niitä tuppoja saa olla jatkuvasti siivoilemassa kenneliltä. Saat tästä tarinasta 26€, vähennän nuo toivomasi makupalat.
- U

©2018 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com