Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Tervetuloa Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan!

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Hoitajia on tällä hetkellä sen verran paljon, että toivoisin jokaisen hoitajan odottavan vastausta edelliseen omaan tarinaansa ennen kuin julkaisevat uuden. Tämä helpottaa ylläpitäjän työtä, kun hoitoviekku ei ole koko ajan ihan täynnä saman hoitajan tarinoita. 

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Myös jos opetat koirallesi jonkun uuden käskyn, mainitse asiasta tarinasi lopussa, niin lisään käskyn kaappiisi koiran tietoihin. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita ilmoitukset tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Cindy

14.11.2018 17:54
Osa 1 - Saapuminen

Olin jännittynyt. Sydän hakkasi, kädet hikosivat, suu oli rutikuiva, jalat eivät tuntuneet kantavan. Seisoin kennelin portin edessä. Käsi jo melkein työntämässä porttia auki, että pääsisin astumaan pihan puolelle. Mietin, miten olin päätynyt tähän tilanteeseen. Olin aina toivonut hoitokoiraa, se oli ollut unelmani jo ihan pienestä asti. Nyt aukeni hetki, jolloin koiran hoitaminen kävi mahdolliseksi ja lisäksi olin löytänyt tiedon upeasta saksanpaimenkoira uroksesta, kuka kaipasi aktiivista hoitajaa. Mikä mahtava yhteensattuma! Nyt kuitenkin epäröin hieman, hyvällä tavalla kuitenkin. En halunnut olla liian innokas. En halunnut pelästyttää koiria juoksemalla heidän luokseen ja kaappaamalla kaikkia syliin. Rauhoittelin siis hieman lisää itseäni ja lopulta rento odotus vain valtasi sisimpäni. Olin juuri siellä, missä minun kuului olla. Vedin viimeisen kerran henkeä ja työnsin portin auki. Se narahti kevyesti ja hiekka rahisi jalkojeni alla, kun astuin pihalle. Laitoin portin takanani visusti kiinni ja lähdin kävelemään kohti kenneliä. Kädet syvälle taskuihin tungettuna, ettei pientä tärinää huomaisi.

En ehtinyt kävellä kovinkaan pitkälle, kun kennelistä astui ulos ihmisen hahmo. Siristin silmiäni auringon porottaessa suoraan naamaani ja tajusin, että Ushma oli tullut minua ulos vastaan. Hymyilin heikosti ja heilautin kättäni vastaukseksi Ushman tervehdykseen. Jännitykseni omalla tavallaan poistui, mutta samalla uusi jännitys tuli tilalle. Pääsisin vihdoin tapaamaan Ushman ja koirat. Pääsisin tutustumaan uusiin ihmisiin. Pieni sisäinen introverttini huusi apua ja olisi halunnut kääntyä ympäri. Olin kuitenkin päättänyt ylittää itseni ja kävelin päättäväisin askelin Ushman luokse. Hän otti minut suoraan halaukseen ja toivotti tervetulleeksi joukkoon. Olin aivan fiiliksissä ja niin onnellinen, että en voinut uskoa kaikkea tapahtuvaa todeksi. Ushma ohjasi minut kennelin sisälle ja tarjosi kupin mehua ja keksejä. Otin ne vielä hieman tärisevin käsin vastaan ja hymyilin epävarmasti.

Seuraavaksi lähdimme kiertämään koirien luona. Ihanat karvaturrit tulivat iloisena vastaan ja muutama haukahtikin tervehdyksensä. Olin aivan onneni kukkuloilla ja en olisi millään jaksanut odottaa, että pääsisin tapaamaan Ticon. Tervehdin kaikkia koiria vuorotellen ja rapsuttelin heitä sieltä minne ylsin. Ushma hymyili koirille ja rapsutti muutamaa hajamielisesti. Lopulta hän osoitti minulle Ticon, kuka oli hieman sivummalla katselemassa mitä oli tapahtumassa. Hän varmasti huomasi olevansa huomion keskipisteenä, sillä nopeasti hän nousi seisomaan ja lähti tulemaan luokseni. Hänen sileä, tumma turkkinsa heilahteli kevyiden askelien tahdissa. Korvat olivat valppaat ja häntä heilui hieman, ihan kuin Tico ei olisi ollut vielä varma, onko tarvetta innostua. Menin kyykkyyn ja otin uroksen rauhallisesti vastaan. Hänen ilmeensä tuntui muuttuvan innostuneemmaksi ja iloisemmaksi. Ushma hätisteli hieman muita koiria kauemmas, että Tico pääsisi rauhassa tutustumaan minuun. Hänen nenänsä haisteli ojennettua kättäni nopein tuhahduksin ja lopulta pieni vaaleanpunainen kieli lipaisi sormen päätäni. Uskoin sen olevan merkki siitä, että on hyväksynyt minut hoitajakseen. Koko tilanne sai hymyn leviämään korviin asti.

Ushma toi minulle lainaremmin ja kertoi, että viereisessä metsässä oli hyviä polkuja missä voisin käydä hieman ulkoiluttamassa Ticoa. Otin remmin vastaan ja laitoin sen hieman alkuun aristelevalle Ticolle. Kun remmi oli kiinni, Tico kuitenkin innostui ja lähti määrätietoisesti kohti metsää, häntä puolelta toiselle niin kovaa vispaten, että luulin sen putoavan pian. Nauraen, päätäni hieman pudistellen lähdin seuraamaan koiraa ja vilkutin Ushmalle. Metsän reunassa Tico katseli ympärilleen ja haisteli jokaisen mahdollisen karvatupon. Katselin koiraa sellainen virne naamallani, että sen näki varmasti monen kilometrin päähän. Aurinko lämmitti kasvojani ja kevyt syystuuli leyhytti koiran karvoja. Laitoin piponi hieman syvemmälle päähän ja astuimme Ticon kanssa metsään.

Metsäpolku oli leveä ja niin selkeästi näkyvillä, että uskoin sen olevan kovassa käytössä kennelin puolesta. Tico haisteli innokkaana puiden juuria ja välillä pysähtyi kuuntelemaan, kun joku jyrsijä rapisutteli etäämmällä kuivia lehtiä tai lintu lähti puusta lentoon. Auringon säteet eivät kovin paljoa päässeet maahan asti tuuheiden puun runkojen lomitse, mutta silti minulla oli lämmin ja hyvä olla. Kuuntelin luonnon ääniä ja haistelin raikasta ilmaa. Kaupunkilaistyttönä en ollut päässyt kovin paljoa kävelemään metsässä. Nyt kuitenkin otin kaiken ilon irti tästä pienestä kävelyretkestä ja odotin jo innolla kaikkia niitä seuraaviakin kertoja, kun pääsisin metsään kävelemään. Katselin Ticon hyppelyä ja mietin, miten onnekas olinkaan saadessani hoitaa häntä.

Käveltyämme vielä hetken aikaa metsässä ja Ticon tehtyä tarpeensa, käännyimme takaisin kohti kenneliä. Aurinko oli jo jonkin verran laskenut ja metsä oli muuttunut hieman harmaammaksi. Tajusin jättäneeni reppuni ja puhelimeni kennelille, joten en tiennyt yhtään miten paljon kello oli jo. Kävelimme ripein askelin kennelille ja Ticonkin hyppelyt vaihtuivat väsymyksen takia kevyeen kävelyyn, ilman sen suurempia pysähdyksiä ja haisteluja. Kennelille päästyämme vein Ticon takapihan tarhaan ja riisuin häneltä remmin. Ushma tuli ulos samaan aikaan ja annoin remmin hänelle, sekä kiitin lainasta. Lupasin ostaa oman heti kuin vain oli mahdollista.

Hain reppuni kennelin sisältä ja otin esiin pienen pussin, jossa oli muutama namipala. Menin Ticon luokse, joka alkoi heti häntä heiluen haistella pussia. Naurahdin ja silitin koiran päätä. Halusin kokeilla miten hyvin Tico osaisi temppuja, joten otin hänet vähän sivummalle. Tarhassa ei ollut kovin montaa muuta koiraa ja ne ketkä siellä olivat, katsoivat vain kiinnostuneena kauempaa meidän toimiamme. Otin ensimmäisen makupalan pussista ja annoin sen suoraan Ticolle. Hän otti sen kevyesti, ensin nopeasti haistettuaan, että kyseessä oli jotain hyvää. Seuraavaksi pyysin Ticoa istumaan, sillä Ushma oli kertonut hänen osaavan joitakin peruskäskyjä. Hetken Tico katseli minua hölmistyneenä, mutta muutaman yrityksen jälkeen hän istahti kevyesti maahan. Palkkioksi annoin totta kai namipalan. Seuraavaksi kokeilimme käskyä ”maahan” ja sekin luonnistui helposti.

Vielä hetken kokeilin erilaisia käskyjä ja katselin haltioituneena, kun Tico teki kaiken sen suurempia miettimättä. Kun namini olivat pussista loppu, kävin hakemassa sisältä Ushman näyttämästä paikasta Ticon ruokakuppiin ruokaa ja vesikuppiin vettä. Vein kupit Ticon pedin viereen ja hain Ticon syömään. Katselin hetken, kun muruset vain lentelivät ruokakupista pois ja hymyilin vieläkin sitä samaa onnellista hymyä kuin olin koko päivän hymyillyt. Kun Tico sai syötyä, rapsutin häntä vielä hieman ja aloin tehdä lähtöä. Kävin sanomassa heipat Ushmalle ja lupasin tulla pian uudelleen. Hymy korvissa lähdin ja suljin kennelin portin takanani. En malta odottaa, että pääsen uudelleen viettämään aikaa Ticon kanssa.

Vastaus:

Heti alkuun haluan antaa positiivista palautetta siitä, miten hyvin kuvailit kaikkea tarinassasi. Tätä oli helppo syventyä lukemaan, kun käytit välillä niin yksityiskohtaista kuvailua, että saatoin melkein nähdä kaikki maisemat ja tapahtumat mun pään sisällä samalla, kun luin tätä :D Oli myös jotenkin hauskaa, että käytit myös koirasta sanaa hän, muista hoitajista kun kukaan ei taida tehdä niin. Tarina oli muutenkin tosi hyvä, sisälsi kaiken oleellisen ensimmäisestä hoitopäivästä eli saapumisesi kennelille, tutustumisen Ticoon ja vielä lyhyen ulkoilunkin. Oli myös kivaa, että harjoittelitte vähän Ticon kanssa temppuja, se kun on oiva tapa kehittää luottamusta välillänne :) Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Ellie

05.11.2018 21:31
Luku (12)

Ensilumi oli jo satanut maahan, kun astelin marraskuisena iltana kennelille. Tämä oli ensimmäinen päivä moneen viikkoon kun en ollut kipeänä, koeviikon valtaamana tai läksypinon uhkaamana. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut ehtinyt käydä Leoa tapaamassa. Näin ollen en tuhlannut hetkeäkään aikaani kun astelin sisälle kenneliin.

Tuttu koirien tuoksu tulvahti nenääni ja vastassani oli kymmenen hännänheiluttajaa. Ekojen joukosta bongasin Leon, joka hypähti innoissaan luokseni.
”Hei poika! Mulla on ollut ikävä, niin on. Onko sullakin ollut ikävä?”
Tummansävyinen bordercollie oli saanut lihaa luidensa ympärille viimekerrasta. Olin iloinen, että vihdoinkin näin Leon. Olin oikeastaan unohtanut miltä täysi onnellisuus tuntui.

Olin minä kyllä jotain niin sanotusti hyödyllistä tehnyt poissaoloni aikana. Olin sosialisoitunut tietyllä asteella. En enää ollut täysin mykkä ihmisten seurassa. Pystyin puhumaan, keskustelemaan. Enää ei ahdistanut puhuminen samalla tavalla kuin esimerkiksi vuosi sitten.

”Ai moi Ellie, pitkästä aikaa”, kuulin Ushman aina niin säteilevän äänen sanovan. Nostin katseeni koirista ja moikkasin kennelin omistajaa. ”Leo onkin kaipaillut sinua.”
”Joo, anteeksi kun en ole käynyt”, pahoittelin. Ushma kuitenkin vastasi pahoitteluuni lämpimällä hymyllä ja sanoi:
”Ei se mitään, tärkeintä on että olet nyt täällä.”

Olin kiitollinen siitä, että Ushma jaksoi temppuilujani ja niin edelleen. Pitemmittä puheitta päätin viedä Leon lenkille, joten nappasin ostamani hihnan ja valjaat koiralle. Leo käytti ensimmäistä kertaa ostamiani valjaita, koska aikaisemmin ne olivat olleet liian isot. Meillä oli melkoinen työ saada ne koiruuden päälle, mutta onneksi poika totteli minua.
Koska Leo ei ennen ollut pitänyt valjaita, vaati se aikamoista totuttelua ensiksi. Päästyämme
metsän siimekseen lopetti Leo valjaissa rimpuilun.

Koska ilta oli pitkällä, ei metsässä näkynyt yhtään mitään. Aurinko muutenkin näin marraskuussa laski aikaisin. Pistin puhelimestani taskulampun päälle, ja lenkkeilimme sen valossa tunnin ajan. Leo ei vaatinut itselleen muuta kuin tilaa tutkia lähiympäristöään. Hajut olivat hautautuneet lumikerroksen alle, joten jos halusi saada kunnon vainun, piti tonkia maata.

Vaikka olikin lunta, ei tarkoittanut että sää olisi plussan puolella. Niinpä Leo-paran tassut ja kuono olivat lenkkeilymme jälkeen ihan mudassa.
”Kiitos hei Leo paljon, nyt sut pitää pestä”, naurahdin hieman. Koira katsoi minua iloisesti läähättäen.
Johdatin Leon kodinhoitohuoneen ovesta sisälle, jotta se ei sotkisi paikkoja. Komensin bordercollien koirien suihkukaappiin ja huuhtelin sen tassut.
”Taidat tykätä tästä lämpimästä suihkusta”, naurahdin kun Leo koko pesun aikana pysyi tosi reippaana ja heilutteli häntäänsä. Parin kuukauden poissaoloni aikana Ushma oli selvästi kouluttanut Leoa, koska se ei todellakaan ollut enää samanlainen rasavilli kuin esimerkiksi kesällä, saatikaan sitten viime talvena.

Pestyäni ja kuivattuani Leon menimme olohuoneeseen nauttimaan laatuajasta. Kello läheni yhdeksää, eikä muita hoitajia enää näkynyt kennelillä. Koin siis sopivaksi laittaa puoli-isälleni viestiä, jospa hän voisi tulla hakemaan.
Rapsuttelin Leoa sen lempikohdasta - masusta - ja katsoimme televisiosta salkkareita. En varsinaisesti edes pitänyt kyseisestä tv-sarjasta, mutta kyllä se meni kun muutakaan ei ollut.

Ennen lähtöäni laitoin Leolle vielä iltaruoan, koska puoli-isälläni kesti harvinaisen kauan. Moottoritiellä ei kuitenkaan pitänyt olla ruuhkaa puoli kymmenen aikoihin, joten ajattelin ettei hän olut löytänyt perille. Niinpä päätin siis lähteä vastaan.

// anteeksi että tässä kesti D: kirjoitin tän alle puolessa tunnissa kun huomasin erotusuhan tavoittaneen minut. Elämä aika hektistä tällä hetkellä ja 8-17 koulupäiviä... anteeksi vielä :D jos nyt oikeeseen paikkaan tms

Vastaus:

No tulihan se tarina nyt lopulta oikeeseenkin paikkaan :D Ja ei se mitään, vaikka vähän kestikin, en kuitenkaan ehtinyt vielä kokonaan sua erottamaan. Itselläkin on kyllä aika kiireistä nyt ja pitkiä päiviä koulussa, joten on tää kennel jäänyt vähän taka-alalle. Leo onneksi otti sut pitkästä poissaolosta huolimatta hyvin vastaan, sillä on varmasti ollut kova ikävä. Hyvä että pesit Leon lenkin jälkeen, ettei se sotke joka paikkaa ihan mutaan. Uroksesta onkin kasvanut melkoisen kiltti ja tottelevainen poika, kun se on jo vähän rauhoittunut eikä aina hösellä niin kamalasti. Saat tästä tarinasta 12, tää oli vähän lyhkäinen mutta ihan hyvä tarina silti.
- U

Nimi: Kerttu

05.11.2018 21:19
18.

Talutin Beibiä talliin. Beibi oli kaunis tummanruunikko tamma, jolla oli ohut piirto ja kolmessa jalassa melkein polviin asti ulottuvat sukat. Tamma oli uusi vuokrahevoseni, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun olin ratsastanut sitä itsenäisesti. Tamma oli toiminut kuin unelma, ja sen askeleetkin olivat todella tasaiset. Tallissa riisuin hevoselta varusteet, jonka jälkeen harjasin ja loimitin tamman. Sitten vein sen tarhaan.

Kotiin saavuttuani vaihdoin tallivaatteet siistimpiin vaatteisiin, tässä tapauksessa harmaisiin kollareihin ja valkoiseen mustin tassuin kuvitettuun t-paitaan. T-paidan päälle vedin turkoosin hupparin. Sitten menin keittiöön, jonne äiti oli jättänyt minulle ruuan, koska hän oli lähtenyt Hertan kanssa käymään lääkärissä, pikkusiskoni oltua kohta yli kaksi viikkoa jonkin asteen kuumeessa. Ladoin sopivan määrän ruokaa mikron kestävään rasiaan ja suljin sen huolella. Pakkasin "kennelreppuuni" juuri täyttämäni rasian lisäksi lompakon, kauppareissua varten, sekä sateenvarjon, koska säätiedotteet enteilivät sadetta. Kun olin saanut reppuni pakattua, menin eteiseen, jossa puin päälleni vettähylkivän syystakin, sekä lenkkarit. Nappasin takin taskuun vielä kotiavaimen, bussikorttini ja kännykän, ja sitten totesin olevani valmis lähtöön. Tällä kertaa päätin kävellä kennelille. Matkaan meni noin puoli tuntia, ja onnekseni kävelymatkani aikana ei ollut alkanut sataa.

"No moi Fia!" tervehdin narttua, joka oli kovin innoissaan tavatessaan minut. Hetken rapsuttelun jälkeen näin Popin melkein ryntäävän luokseni, ja pian huomasinkin sheltin nuolevan kasvojani.
"Popi, mä pesin mun kasvot kyllä aamulla, joten ei sun tarvi," nauroin koiralle. Fia yritti tyrkkiä Popia pois tieltään, jotta sekin saisi huomiota, mutta uros ärähti pennulle, koska Popia ärsytti Fian tunkeilu. Hetkellisesti pieni bordercollie painautui matalaksi, mutta pian se taas näykki Popia takajalasta saadakseen uroksen väistämään ylvästä prinsessaa. Popi haukahti ja irvisti Fialle, jolloin narttu ymmärsi pysyä vähän kauempana.
"Mä tulin nyt sitten," sanoin Ushmalle, kun huomasin tämän laskeutuvan yläkerrasta.
"Pitikö sun tänään käydä siellä lemmikkikaupassa? Vai ootko muuttanut suunnitelmia?" Ushma kysyi pilke silmäkulmassaan.
"En mä turhaan suunnitelmia muuta, sinne kauppaanhan mä oon tässä lähdössä," vastasin. Ihmettelin hieman, miksi Ushma puki takkia päälleen, mutta kun nainen kutsui Frodoa eteiseen, olin melko varma, että hän oli lähdössä nuoren noutajan kanssa lenkille.
"Etkö sä ota ketään muuta koiraa sun mukaan?" kysyin hieman tökerön kuuloisesti.
"En tällä kertaa. Mä käytän Frodon eläinlääkärillä kun se on jostain saanut pari tikkua kuonoon, enkä mä saa itse poistettua niitä, kun ne on niin syvällä. Jos sulle vaan sopii, niin mä voisin tarjota teille kyydin kaupunkiin, niin ei tarvitse mennä heti ensimmäisenä bussiin koirien kanssa," Ushma sanoi.
"Kyllä se ainakin mulle sopii, en tosin tiedä Popista ja Fiasta, mutta on ne varmaan ihan tyytyväisiä tähän ratkaisuun," vastasin. Puin koirilleni pannat, ja nyt se onnistui Fiankin kohdalla yllättävän hyvin.

Pakkauduimme autoon niin, että Ushma laittoi Frodon omistamiinsa turvavyövaljaisiin takapenkille istumaan. Popi pääsi auton tavaratilassa olevaan häkkiin ja Fia päätyi lopulta olemaan sylissäni. Matkan aikana rapsutin Frodoa leuan alta ja rauhoittelin Fiaa, joka tuntui ihmettelevän kovasti ohi viliseviä maisemia.
"Kuinka Fian kanssa on sujunut tää matka?" Ushma kysyi auton seistessä liikennevaloissa.
"Ihan hyvin, mitä se nyt vähän on jännittynyt," sanoin auton nytkähtäessä liikkeelle.
"Hyvä, onhan se toki matkustanut ennenkin, mutta välillä vaan jännittää," Ushma sanoi.
"Fia on kerran matkustanut pidemmän matkan autossa, mutta silloin se kärsi matkapahoinvoinnista, kuka tietää meneekö se ikinä ohi," Ushma jatkoi ja pysäytti auton eläinkaupan eteen.
"Mä jatkan tästä eläinlääkärille," Ushma ilmoitti, kun otin Popin pois häkistä.
"Joo mene vaan, mä voin tulla pois vaikka bussilla," vastasin. Sitten vilkutin Ushmalle, ja menin sisään eläinkauppaan.

Olin kiertänyt kaupassa vajaa viisi minuuttia, kun huomasin nuoren myyjän tulevan luokseni.
"Moikka, tarviitko apua? Mä voin auttaa jos tulee jotain kysyttävää," nainen kysyi.
"En mä oikeastaan muuta, mutta näille molemmille pitäisi löytää vähän ulkoilutarvikkeita," vastasin myyjälle, joka oli kyykistynyt tervehtimään koiria. Fia oli riemuissaan ylimääräisestä huomiosta, mutta Popi perääntyi jalkojeni taakse.
"En mä sua väkisin silitä, kun kerran pelottaa," myyjä sanoi Popille. Sitten hän johdatti minut koirineni ulkoilutarvikehyllyjen luokse.
"Minkälaista on hakusessa?" hän kysyi hymyillen.
"Tälle bortsulle, mä tarvitsen pannan ja hihnan ja joku sadeasu vois olla kiva," vastasin hetken mietittyäni. Myyjä ryhtyi oitis etsimään kanssani sopivan kokoista pantaa Fialle. Kokeilimme muutamaa erilaista ja sitten löytyi Fialle juuri täydellinen panta! Se oli hyvin tummanruskeaa nahkaa, ja siihen mätsäävä nahkahihnakin löytyi tuota pikaa. Sitten soitimme Fialle erilaisia sadeasuja, ja vaikka sopiva sellainen löytyikin, narttu ei ollut erityisemmin innoissaan sen päälle puetusta vaatteesta. Päätin kuitenkin ostaa sadeasun, koska välttyisin kahden koiran turkinkuivausoperaatiolta, ja loppujen lopuksi Fiakin varmaan tykkäisi kun ei joka sateesta kastu ihan märäksi. Katsoin Fialle vielä heijastinvaljaita, ja vaikka ne olivat vähän isot, ajattelin, että narttu kyllä kasvaisi niille sopivaksi. Popille päädyin ostamaan heijastava hihnan, niin sekin näkyisi pimeässä.
"Jos tarvitset vielä apua jossain asiassa, niin tule vaan pyytämään," myyjä huikkasi kun olin saanut valittua koirille ulkoiluvälineet. Sitten päätin ostaa bortsupennulle vielä ruoka- ja juomakupit, ja vähän ruokaa. Lopuksi annoin molempien koirieni valita yhden jutun, jonka ne saivat ostaa. Kiertelimme kaupassa sinne tänne, kunnes Popi päätyi ostamaan itselleen luun ja Fia ihastui tennispalloon. Maksoin ostokset kassalla ja kiitin myyjää. Sitten lähdin ulos. Päätin kävellä yhden bussipysäkin verran edemmäs, jotta koirat saivat tehdä tarpeensa.

Nousin bussiin ja vilautin korttiani lukijassa. Maksoin vielä koirien matkat ja menin istumaan melko taakse. Otin koiristani söpön kuvan ja asetin sen puhelimeni taustakuvaksi. Kennelin pysäkki tulikin yllättävän nopeasti, joten minun oli aika jäädä pois. Popi tärisi, kun jouduimme ohittamaan, tuntemattomia ihmisiä, jotka selvästi olivat jotain ihan kamalaa. Fia sen sijaan yritti tunkea jokaisen luokse!
"Fia, lähdetään kotiin," sanoin nartulle, koska se ei ollut ymmärtänyt, että nyt oli aika jäädä pois bussista. Narttu kai luuli, että nyt oltaisiin jääty tutustumaan uusiin ihmisiin!
"Oletko sä vähän höpsö? Oletko? Oothan sä vähän erikoinen tapaus," nauroin Fialle, joka oli hölmistynyt tajutessaan, että olimme melkein kennelillä. Kävelin Sateenkaaritaivaaseen häntää heiluttavien koirien kanssa.

"Mä tulin takaisin!" huusin eteisestä järjestellessäni tavaroita kaappiini. Annoin Popille luun ja Fialle tennispallon ja pentu saikin heti leikkiseuraa. Ruokin Ushman avuksi kaikki koirat, ja syötyään Fia asettui nukkumaan omalle paikalleen. Keräsin nartun tennispallon kaappiini ja kävin ilmoittamassa Ushmalle, että lähden kotiin.

Juuri kun astuin pihallemme, taivaalta tippui ensimmäinen vesipisara, joten olin onnekas kun olin ehtinyt niinkin pitkälle ennen sadetta. Avasin oven ja siinä samassa näin Hertan juoksevan vastaan.
"Ootko sä vielä kuumeessa?" kysyin tytöltä.
"En," tämä vastasi lyhyesti.
"Hertta sai jotain lääkettä mikä laskee kuumetta vähän pidemmäksi aikaa. Se lääkäri sanoi, että tuon lääkkeen pitäisi vaikuttaa kymmenestä kahteentoista tuntiin," äiti sanoi.

Loppu

Vastaus:

Voi Popia ja Fiaa, niillä taisi olla pienimuotoinen valtataistelu menossa, kun kumpikin niin kovasti oisi halunnut sun huomiota :D Onneksi ne eivät kuitenkaan satuttaneet toisiaan, vähän vain ärähtelivät ja Popi lopulta vanhempana sai komennettua Fiaa niin, että se tajusi antaa uroksellekin vähän tilaa. Kiva kun satuitte olemaan samaan aikaan lähdössä, niin saitte sitten kauppaan kyydin, ettei heti tarvitse tuota bussia kokeilla koirien kanssa. Löysitkin koirille ihan mukavasti ulkoilutarvikkeita myyjän avustuksella, joten oli ainakin onnistunut kauppareissu :D Bussimatkakin taisi sujua ihan hyvin, mitä nyt Popi vähän tuntemattomia ihmisiä jännitti. Kiva että Herttakin parantui ainakin sen lääkkeen avulla hetkeksi, jospa sairastelu menisi pysyvästikin pian ohi :) Saat tästä tarinasta 14€
- U

Nimi: Gitte

01.11.2018 19:19
1.

Hätkähdän yhtäkkiä hereille, kun kuulokkeista kajahtaa The Rasmuksen In The Shadows täydellä teholla. Katsoin nopeasti kelloa, se tuli vasta seitsemää sunnuntai aamuna. Alan hyräillä vielä hieman unisena kuulokkeista tulevaa klassikkoa, kunnes hetken päästä tajuan laittaa musiikin pois. Pöydällä lojui fysiikan monisteita ja olin nukahtanut ilmeisesti lukiessani huomisen kokeeseen.
Päätin mennä kuitenkin vielä omaan sänkyyn, jos sitä nukkuisi vielä edes pari tuntia.
Kello kymmeneltä heräsin uudelleen pikkusiskon huutoon.
”Greta, oo hiljaa! Täällä yritetään nukkua”, huusin takaisin ilman vastausta.
Hetken päästä päätin nousta viimeinkin ylös. Kävelin suoraan vaatekaapille ja otin sieltä mustat collarit, mustan topin ja lämpimän hupparin ja vedin ne päälleni. Astuessani ulos huoneesta äiti tuli heti vastaan rappusissa.
”Voitko ottaa Gretan mukaan Sateenkaaritaivaaseen kun menet? Mun on pakko mennä käymään töissä, isä on työmatkalla ja tulee vasta illalla”, äiti sanoi ennen kuin ehdin avata suuni.
”Onko ihan pakko? Greta on kahdeksan, ei se osaa siellä käyttäytyä”, sanoin ja yritin päästä hänen ohitseen alakertaan.
”Älä nyt, sä tiedät kuinka paljon Greta tykkää koirista”, äiti aneli ja lupasi vastineeksi viedä meidät autolla kennelin portille saakka samalla kun menisi töihin.
”No okei, mut sen pitää oikeesti käyttäytyä”, huokaisin ja suuntasin suoraan olohuoneen kautta keittiöön. Olohuoneessa Greta katsoi tyytyväisen hiljaa Winxejä mussuttaen samalla leipäänsä.
Tein nopeasti itselleni leivän ja otin vähän omenamehua. Menin aamupalani kanssa Gretan viereen lattialle.
”Greta, arvaa mitä”, sanoin ja yritin saada siskon huomion pois televisiosta.
”No”, Greta sanoi välinpitämättömästi. Hän ei jakanut huomiotaan lainkaan minua kohtaan ja tuijotti ruutua hyvin intensiivisesti.
”Sä tuut mun mukaan Sateenkaaritaivaaseen”, yritin kertoa tälle asian innostuneesti, mutta Greta ei ollut aluksi kuulevinaan.
”Ai minne? Sinne kennelille? Oikeesti?!”, pienen tauon jälkeen hän tajusi mitä sanoin ja oli heti lähtövalmiina.
”Joo, mut oot sitten hiljaa siellä ja käyttäydyt, katotaan osaatko ees olla hiljaa”, sanoin hiljaa, ettei äiti kuullut.
Lähtö oli viiden minuutin sisällä. Kehotin Gretaa ottamaan jotakin tekemistä mukaan siksi aikaa, kun olisin uuden hoitokoirani Hugon kanssa, mutta hän ei suostunut ja tahtoisi leikkiä vain koirien kanssa. Greta oli niin innoissaan ettei meinannut pysyä paikoillaan. Laitoin varmuuden vuoksi toppatakin päälle, lämmintä säätä siedän, mutta kylmyyttä en niinkään hyvin.
”Hei rauhotu, ne koirat pelästyy jos oot noin innoissas”, sanoin siskolle, että hän vähän rauhoittuisi, mutta ei väkisin.

Automatka kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Greta kyseli kennelistä ja koirista minkä kerkesi ja yritin parhaani mukaan vastata hänen kysymyksiin.
”Mitä sä teet sen Hugon kanssa?”, Greta kysyi viimeiseksi, kun saavuimme jo kennelin portille.
”Ainakin nyt ensiksi tutustun koiraan ja toisinpäin, luottamus pitää rakentaa koiran kanssa heti alusta alkaen” sanoin, mutta Greta juoksi portille jo ennen kuin sain sanottua lauseeni loppuun.
”Pidä Gretaa silmällä, se ei ehkä vielä tajua, miten koirien kanssa ollaan”, äiti huikkaisi auton ikkunasta ennen kuin lähti. Nyökkäsin ja juoksin Gretan perään.
”Haluuks sä koputtaa?”, sanoin Gretalle ovella, jossa oli kyltti shetlanninlammaskoirista sekä bordercollieista. Koirien haukuntaa kuului jo oven läpi. Hän nyökkäsi ja koputti oveen innokkaasti. Ensin mitään ei tapahtunut, mutta hetken päästä ovi avautui ja Ushman pää pilkisti esiin oven raosta.
”Hei, sä taidat olla Gitte?” hän sanoi ja ojensi kätensä kätelläkseen.
”Joo. Mun piti tuoda mun riiviö pikkusisko mukaan, tässä on Greta”, sanoin ja kättelin Ushmaa.
”Sehän on hauskaa, että siskosikin innostui tulemaan mukaan, uusi väki on tervetullutta”, Ushma sanoi ja hymyili Gretalle.
”Missä koirat on?” Greta kysyi heti ensimmäisenä suuri hymy kasvoillaan.
”Hei, vähän nyt vieraanvaraisuutta”, tönäisin Gretaa hellästi, mutta tämä näytti kieltään vastalauseeksi.
”Taidat tykätä koirista? Tänne päin, esittelen teille molemmille meidän katraan ja pääset sitten Hugon kanssa hommiin”, Ushma sanoi hymyillen ja suuntasi kohti käytävää.
Koirien esittelyn jälkeen tapasin Hugon. Hugo oli heti hyvin utelias ja tuli kerjäämään rapsutuksia minulta ja Gretalta. Greta istui lattialle ja Hugo tuli heti nuolemaan Gretan naamaa.
”Löydätte mut toimistosta, jos kaipaatte. Pitäkää hauskaa!” Ushma sanoi ja jätti meidät kolmistaan.
”Hei komistus”, kyykistyin ja annoin Hugon tutustua myös minuun. Hugo haukahti ja yritti tökkiä kuonollaan kättäni, jotta rapsuttaisin sitä.
”Mennäänkö lenkille näin aluksi?” Sanoin yhä kyykyssä Hugolle, joka tiesi heti mitä tarkoitin ja riemastui täysin.
”Tuunko mä mukaan?” Greta kysyi ja nousi seisomaan.
”Voit jäädä tänne tai tule mukaan, ihan miten tykkäät”, sanoin laittaessani hihnaa Hugon pantaan kiinni.
Eteisessä meitä vastaan tuli kennelin nuorimmasta päästä oleva Abe, vasta puolivuotias pikkuherra. Greta ihastui tähän täysin, eikä osannut päättää jäisikö leikkimään Aben kanssa vai tulisiko ulos meidän kanssa. Koleaan syyskeliin verraten Greta halusi jäädä leikkimään Aben kanssa kennelin sisätiloihin, jossa oli ainakin lämmintä.

Ulkona oli todellakin kylmä. Ei mikään ihme, joulu oli jo lähellä.
Olin ottanut eteisestä löytämäni frisbeen mukaan, ja Hugo huomasi sen heti. Se yritti saada sitä käsistäni ennen kuin edes olin heittämässä sitä Hugolle.
”Odota hetki, kyllä me vielä leikitään”, naurahdin ja rapsutin koiraa päälaesta.
Suuntasin koiran kanssa pellon laidalle. Siellä olisi helppo heitellä frisbeetä koiralle.
”Mä päästän sut nyt irti, älä jooko karkaa. Istu”, sanoin ja kyykistyin hitaasti koiran tasolle. Koira istui heti kuullessaan käskyn, eikä se lähtenyt minnekään kun sain hihnan pois.
”Hieno poika!”, kehuin ja rapsutin iloista hännänheiluttajaa.
Otin frisbeen esille. Hugo istui yhä, mutta innostui selvästi heti nähdessään frisbeen. Hymyilin ja heitin frisbeen ilmaan. Koira lähti heti juoksemaan frisbeen perään ja nappasi sen suoraan ilmasta.
”Vau! Hieno, tuo se takaisin!”, sanoin hymyillen ja kyykistyin ottamaan Hugon tuomaa frisbeetä vastaan.
”Oot selvästi leikkinyt tätä ennenkin”, naurahdin ja heitin frisbeen uudelleen. Toisella kertaa Hugo ei saanut frisbeestä otetta ja se ehti pudota maahan. Hugo otti sen maasta ja omatoimisesti oli tuomassa sitä takaisin minulle, mutta koira tahtoi kujeilla eikä antanut sitä heti takaisin ja juoksi ohitseni.
”Hugo! Tänne!”, huusin koiralle, joka juoksi jo kauempana frisbee suussaan. Hugo totteli heti ja kääntyi luokseni.
Heittelimme frisbeetä jonkin aikaa, kunnes alkoi hämärtyä. Siinä vaiheessa päätin kääntyä takaisin kennelille. Laitoin Hugon takaisin kiinni hihnaan ja suuntasimme kohti kennelrakennusta.
Hugo halusi kantaa frisbeetä matkalla kennelille ja se kulki eteiseen yhä frisbee suussaan.
”Noniin, anna se tänne”, sanoin rauhallisesti ja otin frisbeestä kiinni. Koira ei ensin halunnut antaa sitä takaisin, mutta hetken päästä luovutti ja päästi irti. Laitoin frisbeen takaisin samaan paikkaan mistä sen otin.
Ushma tuli toimistostaan samoihin aikoihin.
”Oliko teillä mukava päivä?”, Ushma kysyi iloisesti ja rapsutti Hugoa, jonka häntä heilui yhä vimmatusti.
Nyökkäsin ja selostin Ushmalle hiukan päivästä ja meidän frisbeetuokiosta. Alkoi tosiaan olla jo aika myöhä, ja minun oli löydettävä Greta vielä jostain. Oli liian hiljaista.
Pian löysin Gretan hoitajien taukohuoneesta sohvalta. Hän oli nukahtanut Aben kanssa sylikkäin ja se oli pitkästä aikaa yksi suloisimmista näyistä ikinä.
”Anteeksi, jos Gretasta oli vaivaa”, sanoin takanani seisovalle Ushmalle herättäessäni Gretaa.
”Ei hänestä ollut vaivaa, Abe on iloinen hauva kun joku pitää sillekin vähän seuraa”, Ushma sanoi ja hymyili katsoessaan nukkuvaa Abea.
Äiti oli portilla vastassa, kun pääsimme vihdoinkin Gretan kanssa ulos. Greta nukahti uudestaan autoon ja äiti kiitteli vielä, että olin ottanut Gretan mukaan.

//Anteeksi, kun tän kirjoittamiseen vähän vierähti aikaa D: IRL on nyt koulun kanssa vähän kiireitä, mutta eiköhän joulua kohden helpota niin pääsen aktivoitumaan paremmin!

Vastaus:

Ei se mitään, vaikka menikin vähän aikaa ennen kuin ehdit kirjoittaa. On mullakin ollut nyt tosi kiireistä, niin en välttämättä aina ehdi näitä heti lukemaankaan :D Voi sua, jouduit ilmeisesti pakolla ottamaan sun siskon mukaan ja ymmärrän kyllä, että noinkin pienen lapsen kanssa huoli käytöstavoista voi olla kovakin. Onneksi kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin, kun Greta löysi Abesta itselleen kaverin ja jäi pitämään pienelle seuraa teidän lenkin ajaksi. Teidän lenkkikin sujui ihan onnistuneesti ja ainakin Hugolla oli varmaan kivaa, kun se sai leikkiä ja temmeltää vapaana ja uskon, että säkin viihdyit sen koiran kanssa tosi hyvin. Saat tästä tarinasta 15€
- U

Nimi: Kerttu

30.10.2018 18:31
17.

Tunsin rintakehääni kohdistuvan pienen piston seistessäni kennelin pihalla. Olin ollut luvattoman kauan poissa. Erityisesti tämä harmitti siksi, koska Popi oli juuri alkanut luottaa minuun sen verran, että olin uskaltanut jo vähän pitää sitä irtikin. Toisaalta olin vasta saanut Fian väliaikaiseksi hoitokoirakseni ja oli kaikin puolin epäreilua sekä sitä, että Popia kohtaan yllättävä häviämiseni kenneliltä. Huokaisin syvään ja kävelin kuistille. Pyyhin kenkiäni oven edessä olevaan kuramattoon, ennen kuin nykäisin oven auki. Sisältä alkoi heti kuulua riehakasta haukuntaa, ja pian jaloissani hyöri lähemmäs kymmenen koiraa. Joukossa olivat myös Fia ja Popi, joka lipaisi kämmenselkääni lämpimällä kielellään. Sen jälkeen uros vetäytyi kauemmas. Fia hyppi minua vasten, koittaen kerjätä huomiota. Vaikka tämä lämmittikin mieltäni, tiesin silti, että Fia oli vain iloinen kun joku kumma vieras tuli kennelille. Jos olisin käynyt täällä useammin, Fiakin varmaan jo olisi oppinut tuntemaan minut. Riisuin takin ja hanskat ja laitoin kengät siististi naulakon alle. Sitten rapsutin pikaisesti Abea, joka oli tullut katsomaan isompien kavereidensa perässä mitä eteisessä oikein tapahtui.

Löysin Ushman toimistostaan tietokoneen äärestä.
"Moi, Kerttu," Ushma tervehti minua kun olin luvan saatuani tullut sisään.
"Moi," vastasin. Ushma kääntyi minuun päin ja näin pettymyksen paistavan hänen silmistään.
"En halua loukata sua, mutta olen todella pettynyt sinuun," nainen sanoi. "Olet nyt erotusuhan alla, joten sun täytyy todellakin aktivoitua, luuletko pystyväsi siihen?" Ushma kysyi. Nyökkäsin.
"Lupaan yrittää," sanoin rauhallisesti.
"Kerttu, jos susta joskus alkaa tuntua siltä ettet enää viihdy täällä tai aika ei muuten riitä, niin kerro siitä mulle. Sä voit pyytää vaikka vähän lomaa tai jos tuntuu, ettei innostus millään ota palatakseen, sä voit itse ilmoittaa, että haluat erota. Se on parempi niin sekä mulle, että sulle ja ennen kaikkea Popille ja Fialle, joita sä tällä hetkellä hoidat. Mutta päätä itse mitä teet ja tee kuten parhaaksi näet. En nimittäin halua ketään pakottaa käymään täällä," Ushma sanoi ja hänen huulilleen, nousi pieni hymynkare.
"Mä yritän aktivoitua parhaani mukaan," sanoin helpottuneena siitä, että Ushma ei suuttunut minulle sen pahemmin. Nousin tuolilta ja lähdin etsimään koiriani. Löysin Fian leikkimästä Lellenin kanssa ja Popi makoili omassa häkissään.
"Popi, Fia, lähdetään ulos!" kutsuin koiria eteiseen. Popi tuli luokseni, joten sain sille pannan kaulaan.
"Fia, tänne!" kutsuin bortsupentua. Se rymisteli Lellenin kanssa eteiseen, eikä olisi millään malttanut pysyä paikoillaan kun yritin pukea sille lainapantaa.
"Fia, istu," komensin narttua lempeästi mutta määrätietoisesti. Fia ei kuitenkaan ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, joten hätistelin Lellenin kauemmas.
"Istu, Fia istu," komensin pentua. Tällä kertaa se istui, mutta heti kun yritin laittaa sille pantaa, se kiemurteli päänsä pois pannasta ja alkoi hyöriä ympäriinsä, joten jouduin aloittamaan kaiken alusta. Ensin komensin nartun istumaan. Sitten houkuttelin Fian pujottamaan päänsä pannan läpi vetämällä toisen käden pannan läpi niin, että Fia seurasi perässä, koska luuli että se saisi makupalan. Napsautin vihdoin hihnan paikoilleen ja päästin koirat edeltäni pihalle.

Olin kävellyt koirien kanssa jo jonkin aikaa ja olimme päässeet vanhan tutun pellon laitaan. Päätin ylittää sen niin, että pystyisimme metsän läpi oikaisemaan järven rantaan. Alkuun Fia aristi uutta pintaa tassujensa alla, mutta kun olimme päässeet pellon toiseen laitaan, oli narttu jo selvästi tottunut sänkipellon pintaan. Oikaisin pienen metsän läpi rantaan aivan kuten olin suunnitellutkin. Popi kahlasi järvessä sen verran syvälle, että sen vatsakarvojen kärjet kastuivat. Fia oli ilmeisesti päättänyt seurata shelttiuroksen esimerkkiä ja uskaltautui kokeilemaan oikealla etutassullaan kylmää vettä. Huomatessaan että järvi olikin märkä, Fia kavahti kauemmas ja alkoi nuolla etutassuaan, kuin yrittäen kuivata sitä. Kun bortsuneiti oli mielestään valmis se nousi seisomaan ja tuhahti järvelle.
"Oliko se vesi nyt noin kamalaa, oliko?" kysyin Fialta.
"Etkö sä tiennyt, että vesi on märkää? Kuule ihan kun mä olisin kuullut Ushmalta, ettet sä tykkää siitä," sanoin nauraen Fialle, joka tuijotti järveä suorastaan vihamielisesti.
"Älä nyt ole niin loukkaantunut. Itsehän sä halusit koittaa sitä. Ehkä sä totut veteen vielä joskus," sanoin nartulle ja rapsutin sitä korvan taakaa. Jatkoin lenkkiä vasemmalle kulkevaa hiekkatietä pitkin. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä päin, joten oli kivaa vaihtelua nähdä välillä jotain uutta. Koirat tekivät tarpeitaan matkan varrella ja pian olimmekin saapuneet jollekin peltoaukiolle, missä en tietenkään ollut koskaan käynyt. Näin vähän matkan päässä hiekkatien varressa sijaitsevan ladon ja ihan vain mielenkiinnosta päätin käydä kurkkaamassa sisään. Ensinäkemältä lato näytti aivan tavalliselta ladata; olkipaaleja ties kuinka monta ja niiden välissä hyvin kapea käytävää muistuttava väylä, joka johti ladon perällä oleville olkipaaleille. Kävelin aivan ladon perälle, jonka toisessa kulmassa olikin yllättäen täysin oljeton nurkka. Nurkassa haisi itikkamyrkky ja huomasin, että siellä istui myös kaksi suunnilleen ikäistäni poikaa, joiden edessä oli pieni kytevä risukasa. Poikien vieressä oli myös muutama energiajuomatölkki, joten arvasin poikien olevan asiattomilla asioilla ladossa. Enempiä miettimättä vetäisin koirat hellävaraisesti vierelleni. Huomasin Popin näyttävän hampaita ja Fian kurkusta kuului hiljaista pennun murinaa.
"Rauhassa nyt," yritin rauhoitella koiria hiljaisella matalalla äänellä. Fiaan se tepsi, mutta Popi piti pintansa. Se irvisti pojille ja, sekä minua että itseään puolustavan sheltin alta huomasin pienen pilkahduksen myös arkuutta, joka Popilla oli vieraita eteenkin miespuolisia ihmisiä kohtaan.
"Mitä te oikein luulette tekevänne?" kysyin vihaisena pojilta. He hätkähtivät, sillä he eivät ilmeisesti olleet huomanneet minua koirineni.
"Öö tota, joo. No en mä oikeastaan osaa sanoa," poika sopersi nolostuneena, eikä edes katsonut minuun. Toinen pojista kääntyi katsomaan minua ja silloin tajusin pojan olevan Joni, eräs rinnakkaisluokkalaisistani. Katsoin häntä yhtä yllättyneenä kuin hän minua ja Popia ja Fiaa.
"Hei kato Sampsa, se on Kerttu, nyt ollaan kyllä liemessä," Joni kuiskasi kovaan ääneen kaverilleen. Kun näin Sampsaksi kutsutun pojan kasvot, tunnistin hänet minua vuotta nuoremmaksi Sampoksi. Sampo kirosi itsekseen ja sammutti nopeasti heidän omituisen nuotiota muistuttavan risukasan.
"Miksi te täällä sitä nuotiota poltitte? Ettekö te tajua, että tää lato on jonkun omaisuutta?" kysyin Sampolta ja Jonilta järkyttyneenä. Hiljaa mielessäni myönsin, että kieltämättä kuulostin hieman aikuiselta, mutta eihän kukaan edes vähän fiksu 15-16 vuotias menisi polttamaan jonkun toisen latoa.
"Me oltais paistettu vähän makkaraa," Joni sopersi ja kaivoi esiin repustaan grillimakkarapaketin.
"Menkää muualle paistamaan makkaranne!" sanoin vihaisena. Samalla huomasin Popin vetäytyvän Fian tavoin vähän kauemmas, kun se huomasi minun pärjäävän pojille.
"Minne muka? Ei me tiedetä tästä läheltä mitään paikkaa missä saisi polttaa nuotiota," Sampo kysyi. Päätin jättää vastaamatta, ja seuraavaksi kuulin Jonin sanovan:
"Rauhoitu, sä tiedät että me ollaan tehty väärin ja meidän pitää mennä sopimaan tää asia tämän ladon omistajan kanssa. Ja voisin lyödä vaikka vetoa, että nyt ainakaan Kerttu ei halua seurustella sun kanssa." Olin todella yllättynyt Jonin sanoista. Kaikki mitä hän sanoi oli totta, mutta seurustelu Sampon kanssa oli aina ollut vihonviimeinen ajatus mikä koskaan mun päässä on käynyt.

Olin onnistunut häätämään pojat ulos ladosta ja he sanoivatkin lähtevänsä selvittämään asiaa ladon omistajan kanssa. Vahdin heitä niin kauan, että näin heidän pysähtyvän jonkun talon kohdalle puhumaan pihalla puutarhahommissa olevan naisen kanssa.
"Ihan tyhmä välikohtaus," sanoin Popille, joka nuolaisi kättäni.
"Sitä kun ei olisi tullut jos Joni ja Sampo olisivat osanneet käyttäytyä," jatkoin samalla kun käännyin koirineni autotien varteen. Tiesin, että olisin kohta kennelillä, koska silloin kun asuin vielä kaupungissa, olin aina kennelille mennessäni kulkenut tämän tien vartta Sateenkaaritaivaaseen johtavalle hiekkatielle.

Kennelille päästyäni kuivasin Popin tassupyyhkeellä molempien koirien tassut ja turkin, koska aivan loppumatkasta oli alkanut sataa. Sitten kerroin Ushmalle tapahtuneen, autoin häntä hakemaan koirat sisälle tarhasta ja ruokkimaan ne ja sitten lähdin kotiin. Kotimatkalla asetin puhelimeen hälytyksen joka muistuttaisi minua kennelillä käymisestä.

//Kuten jo tarinassa kerroinkin, yritän nyt aktivoitua. Mitään varsinaista syytä tähän kirjoittamattomuuteeni ei ole, kaikki on vaan jotain tekosyitä miksei tarvitse kirjoittaa. Mulla on nyt ollut inspiraatio ihan kateissa ja sitä koitan tässä palautella :) ja tuntuu ihan siltä , että oisin saanut sitä edes vähän takaisin tämän tarinan väsäämisen aikana :)//

Loppu

Vastaus:

Hyvä että yrität jatkossa olla aktiivisempi, mutta älä kuitenkaan pakota itseäsi kirjoittamaan, jos se ei tunnu hyvältä. En halua, että kirjoittamisesta tulee kenellekään hoitajalle pakkopullaa. Mutta sitten itse tarinaan, josta heti alkuun haluan sanoa, että oli kiva kun mainitsit tarinassakin tosta aktivoitumisesta niin se toi vähän realistisuutta tähän :) Fialla taisi olla vähän ylimääräistä vauhtia, kun ei meinannut aluksi haluta pantaa kaulaan touhuillessaan Lellenin kanssa, mutta onneksi pääsitte kuitenkin lopulta lähtemään ulos. Hassu Fia, vesi ei taida olla ihan sen elementti :D Vesi alkaa kyllä ollakin nyt jo niin kylmää, että ehkä parempikin, ettei koirat enää ihan hirveästi siellä seikkaile etteivät palelluta itseään. Olipa mielenkiintoinen tapaus nuo pojat tuolla ladossa, mutta onneksi sait tilanteen hoidettua ja häädettyä heidät pois sieltä tulistelemasta. Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Katerina

22.09.2018 13:54
Oli keskiviikkoiltapäivä ja olin juuri sapaunut kennelille, sillä olin päässyt koulusta hieman normaalia aiemmin. Minulla alkaisi neljältä agilitytreenit Renon kanssa, mutta sitä ennen ajattelin viedä Sindin lenkille, jotta pentukin saisi oman osansa huomiostani. Niinpä suuntasin hakemaan bordercollieta huoneestaan, jossa Ushma hetki sitten kertoi sen yhä olevan, kun hänet tapasin. Ja siellähän pentu olikin, se leikki innoissaan muutaman muun koiran kanssa, kunnes huomasi saapumiseni.
”No hei, pikkuinen. Oliko sulla leikki kesken, oliko?” lässytin pennulle, kun se tuli luokseni häntä heiluen huomiota kerjäämään. Kyykistyin rapsuttamaan pennun pehmeää, karvaista kaulaa ja annoin suukon sen otsalle.
”No, jos sua ei haittaa jättää kaverit nyt hetkeksi tänne, niin lähdetäänkö lenkille? Mitä mieltä oot, Sindi, haluatko lähteä ulos?” kyselin pennulta, jonka häntä alkoi viuhua kahta kovempaa vauhtia ja se päästi pari haukahdustakin.
”Sindi, ei hauku”, toruin pentua, joka vaikeni kyllä, mutta vispasi edelleen häntäänsä.
”Tuo taitaa olla kyllä. Tulehan, Sindi, mennään sitten”, naurahdin pennulle ja suuntasin kohti eteistä laittaakseni pennun kiinni.

Sindi antoi laittaa pannan ja hihnan itselleen todella nätisti, sillä se tykkäsi niiden käyttämisestä huomattavasti enemmän kuin valjaista. Oli kuitenkin sanomattakin selvää, että iltojen alkaessa taas pimetä aina vain aikaisemmin syksyn saapuessa ja talven lähestyessä, pitäisi minun ihan turvallisuussyistä alkaa käyttää pennulla heijastavia valjaita, jotta meidät erottaisi pimeässä. Nyt ulkona oli kuitenkin vielä valoisaa, joten saatoin käyttää pantaa valjaiden sijaan. Kun olimme valmiita, menin Sindin kanssa ulos ja johdatin sen pois kennelin pihasta. Aidan ulkopuolella pentu teki heti tarpeensa ensimmäisen puskan juurelle, mutta sen jälkeen se kulkikin todella kiltisti mukanani. Kävelin vähän matkaa autotien reunassa kenneliltä poispäin, kunnes poikkesin lopulta hiekkatielle, joka kulki laidunten läpi. Yhdellä aidatulla laitumella olikin hevosia, joista osa oli parhaillaan syömässä heinää aivan tien vieressä, niiden mukana oli jopa pieni varsa. Sindi tietysti huomasi hevoset ja hetken niitä tuijotettuaan se alkoi haukkua kovaan ääneen, jolloin ruokailevat eläimetkin lopulta huomasivat meidät.
”Sindi, hiljaa! Ei hauku”, toruin pentua, joka ei kyllä tainnut ottaa käskyä kuuleviin korviinsa. Hevosetkin olivat alkaneet hirnua ja varsa oli paennut paikalta hieman kauemmaksi isomman samannäköisen hevosen luokse, joka oli varmasti sen emä. Muut hevoset hirnuivat ja hörähtelivät kuuluvasti kuopien maata.
”Sindi, ei hauku! Lopeta nyt”, komensin pentua, kun se yllytti haukunnallaan hevosia vielä lisää. Lopulta yksi niistä hermostui, nousi takajaloilleen kovaan ääneen hirnuen ja yritti potkaista Sindiä, mutta oli onneksi niin kaukana, ettei osunut.
”Sindi! Kato nyt, mitä sait aikaan. Tuhma tyttö, ei saa pelotella hevosia. Hyi sua, tuhma tyttö”, toruin pentua, joka oli lopultakin lakannut haukkumasta, ilmeisesti säikähdettyään hevosen reaktiota. Nyt koira vain vinkui ja kiehnäsi jaloissani täristen hieman. Pentu oli peloissaan, ja syystäkin. Ties mitä olisi sattunut, jos olisimme olleet hieman lähempänä aitausta.

Kun pysähdyin rauhoittelemaan pelästynyttä pentua, aloin kuulla jostain juoksuaskelia ja näin pian nuoren tytön juoksevan laitumen poikki meidän luoksemme, asettuen aivan aidan läheisyyteen seisomaan.
”Mitä täällä tapahtuu? Mitä te teitte hevosille, ne on ihan kauhusta suunniltaan”, tyttö miltei kiljui nähdessään minut ja Sindin tien reunassa.
”Anteeksi! Ei me tehty mitään, vannon sen. Sindi vain vähän haukkui niille, mistä ne hermostuivat. En tosin ymmärrä sitä, koska Sindihän on niitä monta kertaa pienempi, ei niiden tarvitse sitä pelätä”, selitin tytölle, päättäen sitten vielä jatkaa.
”Sindi tässä on enemmän kauhusta suunniltaan kuin nuo hevoset, koska yksi niistä yritti potkaista sitä. Katso nyt, koirahan ihan tärisee”, mutisin tytölle jopa hieman vihaisena, koska olin oikeasti huolissani Sindistä. Pentu oli kyllä jo hieman rauhoittunut, mutta päätin silti ottaa asian puheeksi.
”Ai, en tiennytkään sitä. Mikä näistä se oli?” tyttö kysyi, ja osoitin lähimpänä häntä seisovaa tummanruskeaa hevosta.
”Tuo”, sanoin tytölle, joka vilkaisi hevosta ja nyökkäsi sitten.
”Ai, no sitten ymmärrän. Huomasitteko, että täällä on myös varsa? Tuo heppa tuossa on sen varsan isä, ja tuolla kauempana oleva hevonen on sen emä. Isäheppa halusi varmasti vain suojella varsaansa, ei sen kummempaa. Ei kai teille sattunut mitään?” tyttö kysyi, mutta pudistin päätäni ja kerroin, ettei hevonen osunut meihin.

Juttelimme tytön kanssa vielä hetken, kunnes koko asia oli selvitetty. Hän tuli lopuksi pois aitauksesta ja rapsutti hetken aikaa Sindiä, joka nautti uuden ihmisen huomiosta ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö kertoi pitävänsä koirista ja harrastavansa ratsastusta, ja se kyseisen varsan isä oli hevonen, jolla tyttö useimmiten ratsasti. Kerroin itsekin pitäväni hevosista, jolloin tyttö sanoi, että voisin varmasti tulla joskus halutessani ratsastamaan hänen kanssaan. Lupasin harkita asiaa ja ilmoittaa hänelle, joten vaihdoimme numeroita, jotta saisin hänet sitten kiinni. Sen jälkeen minun olikin jo aika palata takaisin kennelille, jotta ehtisin hakemaan Renon. Hyvästelin tytön, joka esittäytyi Oliviaksi, ja lähdin takaisin.

Kun pääsin kennelille, Ushma oli parhaillaan pihalla harjaamassa koiria. Tällä hetkellä hänen käsittelyssään näytti olevan novascotiannoutajanarttu Ellen, joka loikoili yllättävän tyytyväisenä terassilla, kun Ushma käsitteli sen turkkia.
”Heippa, miten lenkki sujui?” Ushma kysyi, jolloin aloin selittää hänelle tarinaa tapahtuneesta. Kun lopetin kertomuksen, Ushma totesi olevansa iloinen, että sain uuden ystävän ja että Sindille ei käynyt kuinkaan.
”Minun on nyt pakko mennä, etten myöhästy. Treenit alkaa ihan pian”, sanoin Ushmalle, sillä treenien alkamiseen oli enää kolme varttia, kello kun oli jo 15.15. Ushma päästi minut menemään, joten vein Sindin sisälle, annoin sille vettä ja kutsuin Renon paikalle.
”Tulehan, kulta. Lähdetään treenaamaan”, sanoin Renolle eteisessä, kun laitoin sille pantaa kaulaan. Uros taisi innostua siitä, sillä sen silmät kirkastuivat ja sen häntä alkoi heilua tiuhaan tahtiin.
”Noh, onkos sulla noin kova ikävä treenikentille? Ei hätää, ihan pian pääset sinne. Meidän pitääkin mennä reippaasti, että me ei myöhästytä”, juttelin urokselle, kunnes olin valmis lähtöön. Otin hihnan käteeni ja astuin ulos, jossa Ushma oli juuri viimeistellyt Ellenin harjauksen ja yritti seuraavaksi houkutella Frodoa luokseen. Sanoin hänelle vain pikaiset heipat ja lähdin kävelemään melko nopeaa vauhtia kohti treenihallia, sillä pelkäsin meidän oikeasti myöhästyvän. Joel ei katsonut myöhästymistä hyvällä, varsinkaan kun olin saanut jo anteeksi niin paljon kokonaisia poissaoloja treeneistä, kun en vain ollut saanut aikaiseksi mennä sinne. En halunnut tuottaa hänelle pettymystä nyt, kun olin päättänyt alkaa taas panostaa treenaamiseen paremmin, jotta saisin suoritettua vielä viimeisenkin luokan Renon kanssa loppuun.

Kun saavuin hallille, kello oli tasan neljä ja kaikki muut olivat jo paikalla, mutta he eivät olleet vielä aloittaneet alkulämmittelyä. Otin muutaman juoksuaskeleen porukan luokse ja kierrätin nolostuneena katsettani treenikavereissani, kääntäen sen lopuksi Joelin suuntaan.
”Anteeksi, että tulin näin myöhään”, sopersin nolostuneena, päättäen jättää selittämättä, miksi tulin taas näin viime tingassa paikalle. Joel tuskin edes uskoisi selitystäni siitä, että lenkki Sindin kanssa viivästyi hevosjupakan takia.
”Ei se mitään, pääasia että olet paikalla. Jatkossa voisit alkaa panostaa hieman enemmän siihenkin, että olet ajoissa paikalla, niin muiden ei aina tarvitsisi odottaa”, Joel sanoi hieman tylyn kuuloisena ja ymmärsihän sen, koska käytökseni varmasti ärsytti häntä. Olin luvannut panostaa treenaamiseen ja silti olin heti myöhästyä seuraavista treeneistä, mikä ei tietenkään antanut kovin hyvää kuvaa minusta.
”Tiiän, mä vaan… Äh, ei mitään. Mä lupaan yrittää parhaani, oikeasti”, sanoin Joelille, joka nyökkäsi. Jätimme jaarittelun sikseen ja siirryimme ensin tekemään alkulämmittelyä, jota kesti noin vartin. Sen jälkeen oli jälleen ratojen aika. Joel oli rakentanut kaksi erilaista rataa. Hän jakoi porukan puoliksi niin, että toinen ryhmä menisi toiselle radalle ja toinen toiselle, ja sitten vaihdettaisiin, kun kaikki olivat suorittaneet ensimmäisen radan. Minä olin ryhmässä Miinan ja Juhan kanssa, ja toisessa ryhmässä olivat Jenna, Leila ja Elias, joka näytti viihtyvän yllättävän hyvin nuoren kaksostytön kanssa. Olin siitä hieman mustasukkainen, vaikka todennäköisesti siihen ei olisi mitään syytä. Jaoimme järjestyksen, jossa kukin meistä suorittaisi radan ja yllätyksekseni aloitusvuoro osui minulle, joten ohjasin Renon radan alkuun istumaan, irrotin sen hihnasta ja menin ensimmäisenä esteenä olevan aidan viereen hieman sivuviistoon seisomaan.
”Tule!” komensin Renoa, joka lähti juoksuun ja ylitti ensimmäisen hyppyesteen ilman erillistä käskyä. Seuraavana oli okseri, jonka Reno myös ylitti hienosti ja syöksyi sen jälkeen putkeen. Putken jälkeen oli taas aita ja kepit, jotka Reno suoritti tosi hyvin. Keppien jälkeen oli puomi, joka ylitettiin vauhdilla ja sen jälkeen mentiin renkaan kautta uuteen putkeen ja pöydälle. Reno suoritti esteitä kuin vanha tekijä, mutta olihan sillä kieltämättä jo usean kuukauden kokemus tästä. Pöydältä matka jatkui keinulle, jonka jälkeen oli toinen okseri, tavallinen aita ja uusi putki. Putken jälkeen oli vielä A ja pari hyppyä ennen kuin rata loppui.
”Hyvä te, sehän meni hyvin”, Miina kehui, kun pääsin Renon kanssa pois radalta. Kiitin häntä ja aloin seurata Juhaa ja Viliä, jotka suorittivat radan seuraavaksi.

Kun ensimmäiset radat oli suoritettu, oli vuodossa ratojen vaihto. Järjestyksemme oli edelleen sama, joten aloitin myös seuraavan radan, joka oli hieman pidempi ja haastavampi kuin edellinen. Minä ja Reno suoriuduimme siitä kuitenkin omasta mielestäni ihan hyvin, ja myös suoritustamme seurannut Joel kehui meitä, samoin tietysti ryhmäkaverini. Olin iloinen saadessani kehuja, niistä tuli aina hyvä mieli ja ne vahvistivat uskoani siitä, etten ollut täysi surkimus, vaikka olinkin laiminlyönyt treenejä viime aikoina melko paljon. Juha ja Vilikin suorittivat radan hienosti, samoin Miina ja Mette. Kun olimme valmiita, Joel kutsui meidät kokoon ja kysyi mielipidettämme näistä treeneistä ja siitä, haluaisimmeko tehdä tällaista jatkossakin, jotta voisimme verrata erilaisia ratoja ja niiden suorituksia keskenään.
”Olihan tää kivaa vaihtelua kieltämättä. Oli kiva huomata, miten erilaiset radat vaikuttaa suoritukseen”, sanoin, kun kukaan muu ei avannut suutaan.
”Oon samaa mieltä. Aikakin kuluu paremmin, kun on useampi rata, eikä tarvitse vaan odotella omaa vuoroa sivussa”, Elias jatkoi ja hymyilin itsekseni, kun sain hänetkin innostettua kertomaan mielipiteensä julkisesti. Muutkin kommentoivat asiaa, ja sen jälkeen olikin aika päättää treenit ja lähteä kotiin. Pakkasin jälleen tavarat annettuani Renolle ensin vielä vähän vettä ja juotuani itsekin. Eliaskin oli valmis, joten hän lähti saattamaan minua kennelille, kun asui kuitenkin samassa suunnassa.

Loppu!

// Sori oikeesti, että tän tarinan kanssa meni näin kauan D: Toivottavasti hyväksyt tän agitarinaksi, vaikka tossa alussa tapahtui muuta ja toi agilityosuus jäi ehkä vähän lyhyeksi...

Vastaus:

Ei se mitään, mullakin on tähän sun tarinaan vastaaminen "vähän" jäänyt. Hyväksyn tän agitarinaksi ja hyvitykseksi viivästyneestä vastauksesta merkkaan tarinan kirjoituspäiväksi tämän päivän, jotta saat lisäaikaa kirjoittaa uuden tarinan etkä joudu erotetuksi. Olipa jännittävä tuo alku, kun näitte ne hevoset ja saitte ne ilmeisesti vähän säikähtämään teitä. Onneksi kaikki kuitenkin meni loppujenlopuksi hyvin ja tutustuit vähän uuteen ihmiseen, tuohon Oliviaan. Tiedä sitten, vaikka teistä tulisikin vielä tosi hyviä kavereita :) Myös treenit tuntui sujuvan sulla ja Renolla tosi hyvin, vaikka hieman viime tippaan sun saapuminen sinne menikin. Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Ellie

07.09.2018 21:36

10.

Onnellisuus on kuulemma läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Ihminen, joka on onnellinen ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.

Viileät syysaamut olivat saapuneet. Oli ihanan raikasta herätä kylmään huoneeseen, mutta sen mukana tulikin sitten kylmyys. Nousin sängyltäni ja puin päälleni lämpimän villapaidan ja mustat farkut. Kesäloman loputtua kaikki vapaat hetket olivat menneet läksyihin ja muihin koulujuttuihin, enkä siis ollut ehtinyt nähdä Leoa. Näin viikonloppuna minulla kuitenkin oli aikaa vierailla kennelillä. Pakkasin reppuuni juomapullon ja lompakon, ja lähdin alakertaan päin.

Keittiössä tein itselleni pikaisesti leivän, mutta koitin olla mahdollisimman hiljaa, koska äitini nukkui vielä. Kellohan tosiaan oli vasta hieman yli kahdeksan. Viikonloppuisin saisi nukkua niin pitkään kun haluaisi, mutta minä en koskaan nukkunut pitkään. Unessa olo oli epämiellyttävää, koska ajatuksia oli vaikea kontrolloida. Valveilla pystyin sensuroimaan itseltäni ajatuksia, mitä en tahtonut kokea.

Suljin oven takaatani ja lähdin bussipysäkkiä kohti. Viileän ilman ansiosta hengittäessäni suustani muodostui valkoisia pilviä. Oloni oli kuin lohikäärmeellä. Aurinko paistoi kauniisti taivaalla, mutta sillä ei enää ollut lämmittävää vaikutusta, vaan se ikään kuin kiusallaan paistoi kirkkaasti ilman lämpöä.

Ehdin istumaan pysäkin penkillä ehkä minuutin verran, ennen kuin sininen bussi kaarsi kohdalleni. Leimasin kortin lukijaan ja kävelin bussin perälle odottamaan.
Bussin vaihdon ja puolen tunnin jälkeen painoin punaista nappia ja jäin pysäkillä pois. Maa oli sateen jäljiltä vielä kosteaa ja vesilammikoita oli siellä sun täällä epätasaisella hiekkatiellä. Tielle oli jo pudonnut muutama keltainen lehti, ja tien päädyssä vilkkui jo Sateekaaritaivaan haalean keltainen rakennus. Koirien haukunta kantautui korviini ennen kuin ehdin edes nähdä niitä.

Leon bongasin tarhasta heti. Tumma bordercollie heilutti innoissaan häntäänsä ja seisoi takajaloillaan nojaten tarhan aitaan.
”No hei pieni”, sanoin iloisesti hymyillen. Koulun takia en ollut ehtinyt käydä kennelillä kauheasti, joten Leo tuntui kasvaneen huimasti, vaikka todellisuudessa se oli saman kokoinen kuin viikko sitten. Avasin tarhan oven, jolloin Leo tuli iloisesti luokseni ja haisteli minua. Silitin koiran pehmeää turkkia ja kutsuin sen ulos tarhasta. Varmistettuani että tarha oli lukossa, lähdimme sisätiloja kohti.

Ovelta moikkasin pikaisesti Ushmaa, joka työskenteli toimistossaan. Näin syksyisin Ushmalla taisi olla suuret paperipinot selvitettävänä kesän jäljiltä. Tai ainakin siltä tuntui, koska raukkaparka oli aina toimistossa.
Nappasin hyllystä nahkaisen pannan ja kiinnitin sen Leon kaulaan. Monien kuukauden väännön jälkeen Leo tajusi pysyä paikallaan ilman että sitä erikseen pyysi. Uros oli näemmä tajunnut pääsevän helpommin lenkille jos ei rimpuilisi tai touhottaisi koko aikaa.
”Istu”, komensin ja avasin oven. ”Hienosti Leo, mennään!”

Lähdimme lenkille kaupan suuntaan, koska yksi pieni leipä ei täyttänyt mahaani. Olin muutenkin syönyt hieman huonosti viimeisen parin päivän aikana. Leo tutki innokkaasti jokaista pensaikkoa ja puuta pitkän hiekkatien varrella. Viimekertaisesta matkasta kaupalle oli vierähtänyt pian vuosi.

Vuosi sitten moni asia oli toisin. Molemmilla meillä meni nyt paremmin. Leo oli silloin vielä melko rasavilli nuori poika, joka tuskin totteli. Nykyään se osasi kulkea melkeinpä poikkeuksetta hihnassa. Minä taas olen nykyään hieman avoimempi kuin vuosi sitten. Pystyn puhumaan ihmisille.

Mietintätuokioni aikana olimme saapuneet pienelle kaupalle. Jätin Leon kaupan ulkopuolelle odottamaan, eikä se tuntunut haittaavan sitä. Tahdoin kuitenkin olla kaupassa nopea, joten päädyin ostamaan halvimpaa ja nopeinta ruokaa - pakastepitsaa. Maksoin pikaisesti ostokseni ja suuntasin reittini Leon luokse. Koira innostui heti kun havaitsi minut.
”Hei Leo, odotitko nätisti siinä, odotitko? Haluatko makupalan?” Lepertelin sille. Kaivoin taskustani ruskean tikun.
”Istu. Hienosti, nyt Leo anna tassu”, komensin ja lopulta palkitsin koiran. Irrotin Leon kaupan koiraparkista sillä aikaa kun bordercollie söi palkkiotaan.

Hieman yli vuosi sitten saavuin ensimmäistä kertaa Sateenkaaritaivaan kennelin ovista sisään. Välillä mietin miltä tuntuisi, jos en olisi koskaan aloittanut hoitamaan Leoa. Jos äitini ei olisi antanut lupaa ottaa hoitokoiraa, tai jos en olisi nähnyt ilmoitusta lehdessä. Missä tilanteessa olisin nyt? Yksi olisi varmaa, en olisi lenkittämässä koiraa. Enkä varmasti olisi yhtä onnellinen kuin nyt.

Oikeastaan, olisinko edes onnellinen? Tuntui nimittäin siltä, että Leon kautta löysin onnellisuuden. Tai palan sitä.

// vähennätkö makupalan? Tää jatkuu vielä, mutta siis sisälsin tähän tekstiin vähän omia diippejä mietintöjä ja ajattelin että se sopis lyhyempänä ku nää diipit mietinnät tekee siitä pitkäveteisen

Vastaus:

Ei tää musta ollut mitenkään pitkäveteinen, musta on vaan kivaa että tarinoihin sisältyy vähän tollaista pohdintaa elämästä myös eikä vaan niitä perinteisiä hoitojuttuja :) Ihanaa, että Leo on oppinut antamaan sun laittaa hihnan paikoilleen ilman erillistä käskyä, helpottaa varmasti tosi paljon ulos lähtemistä. Se on toki kasvanut ja oppinut kaikenlaista, joten varmaan siitä syystä se on vähän rauhoittunutkin eikä oo enää niin villi poika :D Kiva kun kävit kaupassa ostamassa vähän lisää ruokaa ja Leo malttoi hienosti odottaa sua pihalla, saa tosta pojasta vaan olla tosi ylpeä <3 Saat tästä tarinasta 15€
- U

Nimi: Kerttu

25.08.2018 10:13
14.

Painoin kotioven kiinni ja lähdin pyöräilemään kennelille. Oli lauantai 25. päivä elokuuta, ja viimeksi olin käynyt kennelillä reilu kaksi viikkoa sitten, kun olin Ushman ja Katerinan kanssa palannut leiriltä. Vajaan viiden minuutin kuluttua saavuin tutun keltaisen talon pihaan, jonne parkeerasin pyöräni. Kiipesin muutaman rapun ylöspäin päästäkseni kuistille, jonka kaiteella roikkui muutama pyyhe kuivumassa. Tartuin oven kahvaan avatakseni sen, mutta sitä en ehtinyt tehdä, koska Ushma aukaisi työnsi oven auki.
"Moi," sanoin hieman tökerösti ennen kuin toivuin hämmennyksestä.
"Ai Kerttu, muistathan sä että tänään sulla on Popin lisäksi hoidettavana toinenkin koira, nimittäin Fia?" Ushma kysyi.
"Totta kai! Ajattelin ostaa sille ihan tässä lähiaikoina ulkoiluvälineet, niin ei tarvitse lainata täältä," sanoin Ushmalle. Sitten jätin kengät eteiseen, josta suuntasin Popin luokse.
"No hei Popi," tervehdin urosta iloisesti ja rapsutin sitä leuan alta. Sheltti lipaisi kättäni ja alkoi heiluttaa häntäänsä.
"Kuule, tänään sä pääset lenkille Fian kanssa. Mä otin sen väliaikaiseksi hoitokoiraksi, joten saat luvan sietää sitä lenkillämme," lässytin urokselle. Sitten menin etsimään Fiaa. Ihmettelin vähän missä se oikein oli, kun en löytänyt sitä sisältä, mutta onneksi hoksasin käydä katsomassa tarhoilta ja siellähän se olikin Sonja ja Pihla seuranaan. Tervehdin nuorta narttua ja se vaikutti olevan innoissaan, kun annoin sen tehdä tuttavuutta vähän lähemmin kuin aiemmin.
"Mitä sanot, lähdettäisiinkö sisälle? Joo lähdetään vaan," juttelin bordercollienartulle, joka hyöri jaloissani niin, etten uskaltanut astua yhtään minnekään, sillä pelkäsin tallaavani Fian hännän tai tassun päälle.
"Fia väistähän vähän," sanoin pennulle ja työnsin sen hellästi syrjään. Kun lähdin takaisin sisälle, Fia ryntäsi ohitseni ja ehti melkein sisälle asti ennen kuin sain napattua pennun kiinni.
"Eipäs etuilla," naurahdin pienelle bortsu pennulle. Tiesin, että Fia oli jo melkein yhdeksän kuukautta, mutta kooltaan se ei ollut vielä tietenkään aikuisen koiran kokoinen.

"Istu," komensin koiria, jotta saisin niille pannat kaulaan. Popi istui heti ja Fia hetken pohdiskeltuaan istuutui myös.
"Hyvä tyttö," kehuin pientä narttua. Ensin laitoin Popille pannan kaulaan. Uros antoi laittaa sen yhtä hyvin kuin aina ennenkin, mutta kun yritin laittaa pantaa Fialle, tuli eteen ongelma. Fia rimpuili heti kun panta lähestyi sen kuonoa. Yritin uudestaan, tällä kertaa jutellen koiralle rauhallisesti. En kuitenkaan ehtinyt vetää pantaa nartun korvien taakse, kun se alkoi taas rimpuilla ja loppujen lopuksi se työnsi tassullaan kättäni kauemmas, jottei pannan laittaminen onnistuisi. Yritin kolmannen kerran, mutta tällä kertaa pentu nousi seisomaan. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin mikään aikaisemmista Fian tarjoamista vaihtoehdoista, joten onnistuin vihdoin vetämään pannan paikoilleen. Laitoin kengät takaisin jalkaan ja kiinnitin hihnat paikoilleen. Sitten lähdin ulos.
"Lähden näiden kanssa lenkille," sanoin Ushmalle tarkoittaen Fiaa ja Popia. Ushma vilkutti meille ja niin lähdin läheiselle pellolle. Matkalla pysähdyin muutaman kerran, että koirat saivat tehdä tarpeitaan ja kun saavuin pellon laitaan, huomasin, että siitä oli vilja korjattu jo aikoja sitten pois, ja niin päätin oikaista pellon yli metsään. Popi kulki nätisti vierelläni, mutta Fia jäi jälkeen, koska se nosteli tassuja aivan turhan korkealle yrittäessään välttää astumasta sänkeen.
"Voi Fia, tuntuuko tää pelto susta noin ikävälle?" kysyin bortsupennulta hymyillen.
"Eiköhän sä pian totu," rohkaisin pientä narttua ja kyykistyin, jotta Fia ymmärtäisi tulla luokse. Nartun häntä alkoi heilua ja se tuntui unohtavan, että sen piti kartella peltoa.
"Hieno, hyvä Fia," kehuin pentua kun se oli päässyt jalkojeni juureen.
"Ja tottakai hieno Popi," lisäsin kun tajusin Popin katsovan minua tuo-pentu-tunkee-joka-paikkaan- ilmeellä. Rapsutin molempia koiria ja Fia jopa kääntyi selälleen niin, että pystyin silittämään sen mahaa. Popi nuuhki kättäni kuin odottaen, että saisi herkkuja.
"Ei nyt, Popi. Mä en edes ottanut mukaan niitä," sanoin Popille ja nousin takaisin seisomaan. Lähdin jatkamaan matkaa metsään, ja tällä kertaa Fiakin kulki nätisti perässäni enempiä valittamitta.

Saavuin metsään ja harkitsin Popin irti päästämistä, mutta päätin etten päästäisi sitä irti, koska täällä ei ollut järveä toppuuttelemassa Popia, mikäli se päättäisi karata. Toisekseen Ushma ei ollut täällä, joten häntä ei voisi hälyttää apuun tarpeen vaatiessa. Heitin Popille keppiä ja Fia hinkui päästä sen perään. Pidin koiran kuitenkin aloillaan ja selitin pennulle, että tuo keppi oli Popille.
"Popi tänne!" komensin urosta. Se oli kuitenkin niin keskittynyt kepin kanssa touhuamiseen, ettei se vaikuttanut kuulevan sanojani. Nykäisin uroksen hihnasta, jotta se älyäisi tulla luokseni ja jättää kepin sikseen. Luokse se kyllä tuli, tosin kepin kanssa. Nauroin Popille ja sanoin:
"Jätä, Popi, jätä!" uros katseli taivaalle kuin miettiäkseen mitähän tuo kummallinen jätä-käsky mahtoi tarkoittaa, mutta lopulta se pudotti kepin käteeni.
"Vau! Hieno poika!" kehuin sitä iloisesti.
"Istu," sanoin molemmille koirille, jotka istuivat saman tien. Fia ei kuitenkaan malttanut pysyä paikoillaan kun se näki kädessäni olevan kepin, ja niinpä se nousi tuon tuosta seisomaan ja yritti tavoitella keppiä.
"Fia istu," komensin pienen koiran takaisin istumaan.
"Popi, paikka," sanoin Popille jotta se ei ryntäsi kohta heittämäni kepin perään.
"Paikka," sanoin vielä kerran ennen kuin heitin kepin Fialle. Pentu juoksi kepin perään ja keppi suussaan se jatkoi matkaansa eteenpäin.
"Fia," yritin kiinnittää koiran huomion juostessani sen perässä, jotta pentu ei säikähtäisi yhtä-äkkistä nykäisyä pannasta. Kun pentu hidasti, hidastin myös minä Popin kanssa. Menin kyykkyyn ja houkuttelin Fian kääntymään minuun ja Popiin päin rapisuttamalla maata. Fia kääntyikin katsomaan jolloin kehuin sitä ja houkuttelin sen tulemaan vierelleni.
"Hienosti, juuri noin," sanoin iloisena pennulle, joka vaikutti hyvin tyytyväiseltä itseensä. Käännyimme takaisin ja lähdimme omia jälkiämme sänkipellon poikki takaisin kennelille.

Katsoin kuinka Fia asettui nukkumaan omalle paikalleen. Popi sen sijaan alkoi toisessa huoneessa leikkiä jonkun vanhalla vinkulelulla, josta vinku oli mennyt jo aikoja sitten rikki. Ulkona alkoi sataa, joten koska minulla ei ollut juuri nyt mitään tekemistä, kaivoin repustani vanhan hedelmäpussin ja kävin vetämäss sen pyöräni satulan suojaksi. Palasin sisälle ja huomasin Ushman etsivän jotain.
"Mitä sä etsit?" kysyin naiselta, joka kääntyi yllättyneenä puoleeni.
"Oikeastaan sua," hän sanoi.
"Voisitko ottaa nartut, Dessan ja Aben sisälle? Mulla on niin paljon paperitöitä, että kaikki aika mitä vaan liikenee, olisi hyvä omistaa tänään niille," Ushma pyysi minulta.
"Totta kai," hihkaisin ja menin tarhoille.

Kutsuin Popin sateen suojassa olevalle kuistille, koska olin ajatellut harjata uroksen siinä. Harjasin sheltiltä takut pois kainaloista ja korvien takaa ja sitten kampasin koiran turkin sileäksi.

Katsoin kelloa. Se näytti 15.30, joten päätin lähteä kotiin. Kävin sanomassa koirille heipat ja sen jälkeen menin Ushman toimistoon.
"Mä lähden nyt," sanoin.
"Kiva kun kävit," Ushma sanoi.
"Heippa!" huikkasin Ushmalle ennen kuin suljin toimiston oven. Kuulin Ushman vastaavan jotain, mutten mennyt kysymään, mitä tämä oli sanonut. Vedin kengät jalkaan ja otin pyöräni satulan päältä pois hedelmäpussin. Kävin heittämässä sen roskiin, koska se oli jo niin vanha ja kulunut, ettei siitä olisi enää hyötyä. Sitten talutin pyörän portista ulos, ja suljin sen perässäni. Sitten lähdin polkemaan kotiin.

Loppu

Vastaus:

Voi että, Fia taisikin olla riemuissaan saadessaan sut sen hoitajaksi, kun jo heti ensitapaamisestanne lähtien se hössötti tuolla tavoin :D Pannan laittamisen kanssa näytti olevan vähän ongelmia, mutta onneksi onnistuit siinä lopulta, niin pääsitte lähtemään ulos. Popi taisi aluksi olla hieman kateellinen, kun joutui jakamaan sun huomion Fian kanssa, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Eiköhän se totu ajan kanssa, uusi tilanne varmaan vain hämmensi urosta. Kiva idea leikkiä tuolla kepillä koirien kanssa, vaikka jouduitkin pitämään ne hihnassa. Niillä tuntui kuitenkin siitä huolimatta olevan ihan hauskaa, ja Fiakin totteli yllättävän hyvin pienistä alkuvaikeuksista huolimatta :D Kiitos, kun autoit mua vielä koirien kanssa ennen lähtöäsi ja harjasit Popinkin, jotta sen turkki olisi taas hetken aikaa paremmassa kunnossa. Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Katerina

20.08.2018 11:07
Oli sunnuntai, 19. elokuuta, ja olin parhaillaan matkalla agilitytreeneihin Renon kanssa. Minusta tuntui, että olin ollut ikuisuuden poissa treeneistä ja jäänyt muista jälkeen, sillä olin ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt treenata juurikaan. Kesäloman aikana treeneistä oli kyllä muutenkin ollut vähän taukoa ja niinsanotusti lomaa, mutta nyt ne olivat jo jatkuneet jo toissa viikon keskiviikkona, eli koulujenalkamisviikolla, mutten ollut käynyt treeneissä silloin enkä sen jälkeenkään ennen kuin vasta nyt. Oli jo syksy ja ilmat olivat alkaneet viilentyä, joten treenasimme hallissa. Kun menin sisään ison treenihallin ovesta, minut vastaanotti tuttu lämpö ja treenihallin oma tuoksu, joka tunki nenääni aina, kun sinne menin. Muut olivatkin jo paikalla, sillä olin jopa muutaman minuutin myöhässä sovitusta aloitusajankohdasta.
”Hei, sori kun oon myöhässä...” mutisin nolona Joelille, kun pääsin hänen ja muiden treeniryhmäläisten luokse. Hän katsoi minua pitkään todella vakavana ja minua pelotti, että hän heittäisi minut ulos ja sanoisi, etten saisi enää tulla tänne. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni hymyyn ja se sai minunkin jännitykseni hieman laantumaan.
”Ei se mitään, pääasia että tulit. Pitkästä aikaa, niinhän? Oot ollut paljon poissa”, hän sanoi hymyillen ja kirjoitti samalla vihkoonsa minun ja Renon nimet muiden nimien jatkoksi.
”Joo, tässä on nyt ollut vähän muuta… Oon ollut tosi kiireinen, ja vaikka oon luvannut sitoutua tähän, niin en vaan oo nyt ehtinyt treeneihin ennen tätä päivää. Oon välillä jopa vakavasti harkinnut lopettavani kokonaan, kun en haluaisi roikkua listoilla täyttämässä vapaata paikkaa, jos en kuitenkaan itse ehdi käydä täällä yhtä aktiivisesti kuin muut”, selitin Joelille, joka katsoi minua hämmennyksen vallassa, samoin poikaystäväni Elias ja muut ryhmäläiset. Kukaan ei tainnut uskoa korviaan, kun puhuin treenaamisen lopettamisesta.
”Kulta, sä oot yksi tän ryhmän parhaita treenaajia, ethän sä voi noin vaan lopettaa. Mieti nyt, ootte Renon kanssa päässeet jo näin pitkälle”, Elias sanoi lopulta ja nyökkäsin hänelle vaitonnaisena. Keskustelu ei ehtinyt jatkua pidemmälle, sillä Joel totesi, että oli parasta aloittaa nyt ennen kuin koko aika menisi vain siihen, että keskustelisimme tästä.

Joel ohjasi meidät aluksi tekemään perinteistä alkulämmittelyä, eli pari kierrosta juoksua kentän ympäri koirien kanssa. Sen jälkeen kertasimme erilaisia peruskäskyjä, kuten istumista, maahanmenoa, paikallaoloa ja luoksetuloa, jotta koirat saivat harjoitusta ja samalla vetreytystä lihaksiinsa. Kun Joel uskoi koirien lämmenneen tarpeeksi, hän ohjasi meidät tutustumaan rakentamaansa rataan. Muut näyttivät siltä, että rata oli heille todella yksinkertainen, mutta minun silmiini se näytti kamalan haastavalta ja jopa vaikealta. Tätä se treenien laiminlyöminen teettää, ajattelin samalla, kun yritin parhaani mukaan miettiä mielessäni, miten ohjaisin Renon suorittamaan radan mahdollisimman virheettömästi.

Kun rataantutustuminen oli kestänyt tarpeeksi kauan, Joel kutsui meidät taas koolle ja päätti järjestyksen, jossa rata suoritettaisiin. Ensimmäisen kunnian saivat Elias ja Caspar, joten poikaystäväni meni entistäkin suuremmalta näyttävän saksanpaimenkoirauroksensa kanssa radan alkuun, komensi koiran istumaan ja irrotti siltä hihnan. Uroskoira totteli omistajaansa kuin unelma ja olin siitä jopa hieman kateellinen. Kyllähän Renokin totteli minua melko hyvin, mutta Sindi osasi olla varsinainen pikku riiviö aina välillä, kun sille iski pentumainen kiukuttelukohtaus. Naulitsin katseeni Eliakseen ja Caspariin heidän lähtiessään etenemään radalla, sillä Joel oli kehottanut minua seuraamaan muiden suorituksia tarkasti, jotta osaisin itse paremmin eikä pitkä poissaoloni ehkä näkyisi niin selvästi. Elias ja Caspar etenivät rauhallisen varmasti aina radan loppuun saakka, jolloin Joel kirjasi heidän aikansa vihkoon ylös ja kehotti seuraavaksi radalle Juhon ja Vilin. Nuori mies ja vielä nuorempi dalmatialainen menivät radalle yhtä varmoina kuin Elias ja Caspar hetki sitten, mutta heidän suorituksensa ei ollut samaa laatua. Nuori ja vilkas dalmatialaisuros teki pari virhettä radalla ja oli muutenkin yhtä kömpelö kuin ennenkin, ja Juho näytti neuvottomalta tajuttuaan, ettei tiennyt enää, miten parantaisi koiran suoritusta. Heidänkin aika kirjattiin ylös ja sitten oli Leilan ja Alman vuoro. Tämä parivaljakko oli tunnettu hitaasta ja rauhalliselta, mutta silti varmasta suorituksesta, jollainen tämäkin oli. He liikkuivat kyllä hieman nopeammin kuin ennen, mutta eivät silti nopeimmasta päästä ikänsä vuoksi. Kun he lopettivat, oli minun ja Renon vuoro. Epäröin edelleen, olinko valmis tähän, mutta Elias tuli luokseni ja laski molemmat kätensä olkapäilleni, pakottaen minut katsomaan itseään silmiin.
”Rakas, sä pystyt tähän. Mä luotan suhun. Hyvin se menee, usko pois”, hän sanoi hymyillen ja vastasin hänen hymyynsä, nyökäten samalla pienesti. Sen jälkeen otin bordercollieurokseni mukaan ja menin radalle.

Kun aloitin suorituksen, minut valtasi sellainen adrenaliiniryöppy, että muistin taas kaikki ne syyt, miksi pidin tästä harrastuksesta. Sen tunnekuohun avulla suoritin radan alusta loppuun saakka täysin virheettömästi ja vieläpä kaikenlisäksi melko nopeasti, ainakin omasta mielestäni. Koko ryhmä hukutti minut ja Renon kehuihin sillä välin, kun Joel kirjasi aikamme ylös ja komensi radalle Jennan ja Ronnyn. Vielä oli vuorossa kaksosten suoritukset, joista Jenna ja Ronny tekivät sen ensin ja heidän jälkeensä Miina ja Mette. Kun kaikki olivat valmiita, Joel tarkisti pikaisesti ajat ja ryhtyi sitten kertomaan tuloksia.
”Kuudentena Juha ja Vili ajalla 1.50”, hän sanoi ja sai minut hieman yllättymään, sillä olin aivan varma, että se olisi Leilan ja Alman paikka, mutta ilmeisesti tilanne oli päässyt muuttumaan.
”Viidentenä Leila ja Alma ajalla 1.45”, Joel jatkoi ja annoimme taputukset parivaljakolle.
”Neljäntenä Elias ja Caspar ajalla 1.25”, Joel jatkoi ja tunsin pientä voitonriemua sisälläni tajutessani, etten vielä ollut kuullut omaa nimeäni, eli olin päihittänyt Eliaksen ja Casparin.
”Kolmantena Katerina ja Reno ajalla 1.15”, Joel sanoi ja sain muilta aplodit. Olin tyytyväinen sijaani, sillä olin ollut pitkään poissa enkä odottanut pärjääväni näinkään hyvin. Eliaskin vaikutti tyytyväiseltä puolestani, vaikka samalla tiesin hänen kihisevän kateudesta sisimmässään.
”Toisena Miina ja Mette ajalla 1.02 ja ensimmäisellä sijalla Jenna ja Ronny ajalla 0.58”, Joel luki loputkin tulokset ja annoimme aplodit myös kaksostytöille. Sen jälkeen tämänkertaiset treenit olivatkin ohi, joten keräsin tavarani ja odotin Eliasta, joka oli halunnut kävellä kanssani samaa matkaa. Kun hänkin oli valmis, lähdimme kävelemään kohti kenneliä, jonne Elias saattaisi minut suunnatessaan itse kohti kotiaan.

Loppu! <3

// Sori oikeesti, että näitä agilitytarinoita on tullut hirveän vähän tästä viimeisestä luokasta. Mulla alkaa inspis näihin olla ihan hukassa, mutta tässä nyt joku tällainen lyhyt väsäys.

Vastaus:

Ei se mitään, ymmärrän kyllä, jos ei inspiraatiota ole niin sitten on vähän vaikea väkisinkään alkaa kirjoittamaan. Arvostan sitä, että kuitenkin kirjoitit edes tämän :) Huomasin jo tuota lukiessani, että olit pohtinut lopettamista ja oletan, että pohdit sitä sitten ihan oikeastikin etkä vaan tarinassa. Mun puolesta saat tietysti lopettaa kesken, jos susta tuntuu, ettet enää halua näitä kirjoittaa. Olisi tietysti hienoa, jos jatkaisit vielä kolmosluokan loppuun, mutta se on sun ihan oma päätös :) Treenit näytti kuitenkin loppujenlopuksi sujuvan tosi hyvin, eikä sun poissaolo tainnut näkyä missään. Saitte vielä Renon kanssa ihan hyvän ajankin siihen nähden, että olitte jopa kolmannella sijalla etkä itse tainnut osata odottaa sitä ollenkaan :D Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Otava

14.08.2018 21:13
Parkkeerasin hengästyneenä pyöräni koivun juurelle ja astuin sisään portista. Tämä olisi kolmas päiväni Dessan hoitajana, ja olin lähdössä käymään ihanan pentuseni kanssa kaupungin lemmikkitarvikeliikkeeseen.

Ushma oli luvannut ottaa meidät kyytiin, sillä oli itsekin menossa samaiseen kauppaan ostamaan lisää koiranruokaa. Olin superinnoissani, pääsisin ostamaan Dessalle tarvikkeita! Odotin innolla pääseväni valitsemaan valjaiden väriä ja hihnan pituutta, ostamaan Dessalle sille mieluisia herkkuja ja ehkä jonkun lelunkin. Ilmeisesti koiran hoitamisesta sai rahaa, jolla pystyisi ostamaan hoitokoiralleen erilaisia tarvikkeita, luita ja mitä nyt haluaisikaan ostaa.

Astuin sisään kennelrakennukseen ja Ushma olikin siellä jo vastassa.

- Moi! tervehdin edelleen hieman hengästyneenä äskeisestä pyörämatkasta, olin polkenut niin kovaa mitä pyörästä lähti.

- Moi, Ushma vastasi. - Jos haet Dessan niin päästäänkin sitten jo varmaan lähtemään.

- Selvä, äiti pyys mua tuomaan tämmösiä keksejä, sanoin aavistuksen nolostuneesti kaivaessani repusta paketillisen suklaakeksejä. - Ne saa syödä pois.

- Jos laitan ne vaikka tonne, Ushma ehdotti. - Mä kirjotan tähän lapun et nää saa syödä pois.

- Juu, vastasin ja lähdin vihellellen etsimään Dessaa. Se riensi saman tien vastaan ja kyykistyin silittelemään sitä. - No hei pienokainen, lähettäskö me kauppaan? lepertelin koiralle.

Pujotin pannan pennun kaulaan ja nappasin naulakosta sille remmin jonka kiinnitin pannan klipsuun.

Dessa oli vielä aika kokematon automatkustaja, joten se matkasi takapenkillä sylissäni. Radio soi hiljaisena taustalla meidän keskustellessamme koirista ja eri tuotteista.

- Eli rahaa saat 31e, Ushma sanoi. - Osta sillä Dessalle jotain tarvikkeita, sille ehkä voisi ostaa jo valjaat ilman että ne jäisi heti pieniksi, jos ostaa säädettävät. Mutta katsoo nyt tuolla, kaupan myyjät kyllä varmasti auttaa.

Nostin Dessan syliini ja se aluksi hieman arasteli kävellä asfaltilla, mutta ei mennyt kauaakaan kun se jo innoissaan ryntäili sinne tänne uusien hajujen perässä.

-Kato äiti, ihana koira! eräs lapsi huudahti osoittaen Dessaa ja hymy nousi huulilleni. - Saako sitä silittää?

Katsoin nopeasti Ushmaa ja tämä nyökkäsi.

- Joo jos se malttaa pysyä paikallaan, sanoin ystävällisesti.

Dessa tuli haistelemaan tyttöä hetkeksi ja tämä kikatti kun Dessa nuolaisi tämän kaulaa. Tytön äiti halusi jo jatkaa matkaa joten nousin ylös, sanoin heipat tytölle ja lähdin kävelemään Ushman perässä kauppaan.

Pian astuimmekin jo ovesta sisään ja en tiennyt mihin päin katsoisi. Vaikka kauppa oli kohtalaisen pieni, se oli tupattu täyteen tavaraa ja tällä kertaa minulla oli koira jolle ostaa jotain.

Ushma lähti hakemaan koiranruokaa ja juttelemaan myyjälle joka oli selvästi vanha tuttu, ja minä menin Dessan kanssa luu- ja herkkuhyllylle. Katseeni vaelsi ylähyllyllä kun kuulin rysäyksen. Dessa oli napannut herkkupussin hyllyltä ja kantoi sitä ympäriinsä.

- Dessa! voihkaisin ja nappasin pussista kiinni. Pentu luovutti pussin melkein heti, mutta sen pienet hampaat olivat jo tehneet reiän pussiin.

- No, nämä lähtee ainakin mukaan...huokasin.

Hetken kuluttua luoksemme tuli myyjä joka silitteli Dessaa ja kertoi erilaisista valjaista.

- Itse suosittelisin ehkä näitä, hän sanoi nostaen seinältä pienet säädettävät valjaat. - Kuten näkyy, niissä on tätä heijastinpintas, niitä pystyy hyvin säätämään pennun kasvaessa ja ne on lisäksi helppo pistää päälle, kestäviksihän niitä sanotaan ja aika suosittuja on, myyjä kertoi.

Päädyin lopulta myyjän suosittelemiin valjaisiin ja ostin niiden lisäksi vielä naksuttimen. Siihen menikin kaikki rahat, mutta ainakin pääsisi treenaamaan. Hihna pitäisi ostaa kun seuraavan kerran saisi rahaa, sillä olisihan se hyvä jos Dessalla olisi ihan oma hihna.

Kauppareissun jälkeen pissitin Dessan parkkipaikan nurmikkoalueella ja ajoimme takaisin kennelille.

Leikkasin hintalapun pois valjaista ja säädin ne sopiviksi, ne istuivat Dessalle täydellisesti.

- Hieno tyttö, tosi nätisti! kehuin pikkuista kun valjaat oli laitettu. Räpsäisin ylpeänä pari kuvaa.

Käytin Dessan vielä lyhyellä kävelyllä ja päätin tulla heti huomenna takaisin niin pääsisimme aloittamaan naksutintreenit. Ihanaa!


// Sori meni näin kauan tän seuraavan kaa!

Lisää pienet heijastinvaljaat, makupalat 50kpl ja naksutin

Vastaus:

Olipa kiva idea ottaa Dessa mukaan, kun lähdit käymään eläinkaupassa. On ihan hyvä, että sitä totuttaa jo pentuna erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin :) Ihana kun annoit sen tytön silittää Dessaa, hän oli varmaan innoissaan ja eiköhän Dessakin tykännyt, tottuu ainakin lapsiinkin tosi hyvin jo pienestä pitäen. Dessa oli selvästi herkkuja vailla, kun pihisti kaupassa pussin hyllyltä :D Ainakin se sai haluamansa, kun jouduit sen pussin ostamaan pennun rikottua sen. Saat tästä tarinasta 16€, hoidan myös nuo sun ostokset kuntoon.
- U

Nimi: Ira

06.08.2018 16:29
Tässä taas lyhyt, koiraton tarina, mutta tää on juonen kannalta erittäin tärkeä.

Here’s the massacre
A mausoleum fit for me
Lived a hundred years
A hundred years I didn’t see

“Missä olen?” ihmettelin kävellessäni pitkin leveää käytävää. Käytävän kiviseinät olivat koristeelliset, ja katsoessani niitä tarkemmin näin kultaisia ristejä punaisella pohjalla. Pysähdyin nähdessäni kuvan parrakkaasta miehestä, joka piti kultaista ristiä oikeassa kädessään ja pyhää kirjaa vasemmassa. Hän oli pukeutunut tulenpunaiseen kaapuun, ja seisoi aavikolla. Kun katsoin kuvaa tarkemmin, näin miehen ilmeen muuttuvan neutraalista kärsivään. Tunsin kylmien väreiden hiipivän pitkin selkärankaani. Kylmä hiljaisuus katkesi. Dulcissime kaikui pitkin loputtomia käytäviä. Jatkoin pitkin tunnelia seuraten enkelimäistä laulua, kunnes saavuin valtavaan huoneeseen. Huoneen katto oli kymmenen metriä pitkä, ja seinät olivat graniitinharmaat. Tajusin silloin olevani kiviluolassa. Kylmä kosteus tunkeutui vaatteideni sisään, ja aloin väristä kylmästä. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta yhden seinän peittävää ikonostaasia. Ikonostaasin edessä oli kaksi tuolia. Toisella istui nainen. Hän tuijotti ikonostaasia, joten en nähnyt hänen kasvojaan. Hän istui ja lauloi laulua.

“Dulcissime, totam tibi subdo me”

Laulettuaan sen loppuun hän nosti kätensä, ja osoitti vieressään olevaa tuolia. Istuuduin siihen, ja näin naisen vihdoin kunnolla. Hänellä oli suden pää ihmisen pään sijasta, ja hän oli pukeutunut siniseen mekkoon. Yllätyin nähdessäni Hanyan hänen sylissään. Koira istui siinä rauhallisesti, eikä juurikaan reagoinut läsnäolooni. Se katsoi minua tyynesti samalla kun nainen alkoi puhua.
“Elin sata vuotta. Sata sokeaa vuotta. Nyt näen kaiken selkeästi. Tiedän, mitä tehdä.”
Ääni kuulosti tutulta. Se oli karhea ja matala, mutta samalla kirkas ja selkeä. Minulla kesti hetki tunnistaa ääni.
“Olet Solveig.”
Sanottuani sen hän katsoi minua lempeästi silmiin. Hanya kiinnostui myös minusta enemmän.
Solveig hymyili. “Olet oikeassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
Katsoin ympärilleni. “Missä olemme?”
Hän hymähti. “Olemme Konstantinopolissa ja kaukana siitä. Olemme maailman tärkeimmässä paikassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
En tiennyt mitä vastata. “En”, sanoin käheästi.
Hän kumartui hitaasti minua kohti, ja yhtäkkiä käteni oli hänen kätensä alla. Kosketus tuntui pehmeältä ja rauhoittavalta.
“Tulin ilmoittamaan sinulle, että kaikki on hyvin. Palaan pian. Pyhä kuoro ei laula minulle vielä.”
Kuulin voimistuvaa laulua, ja pian Solveig yhtyi kuoroon laulaen. Hanya ulvoi melodiaa kuoron mukana.

Hac in hora
Sine mora
Corde pulsum tangite;
Quod per sortem
Sternit fortem
Mecum omnes plangite!


Havahduin siihen, että sairaanhoitaja vaihtoi siteitäni. Räpyttelin silmiäni, kunnes näin selkeästi. Minulla oli huomattavasti enemmän energiaa kuin aiemmin. En tiennyt, mitä kello oli tai edes mikä päivä oli. Oloni oli sekava.
“Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin hoitajalta. Hoitaja ei vastannut, vaan meni avaamaan sairaalahuoneen oven. Zakke astui sisään. Näky rauhoitti minua hieman, sillä luotin häneen.
“Zakke! Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin heti, kun hän istahti vieressäni olevalle tuolille.
“Olet nukkunut pari päivää. Sinulle annettiin tujuja rauhoittavia. Hyvä puoli on, että saat lähteä sairaalasta aivan pian, kunhan sairaanhoitaja saa siteesi laitettua oikein.”
Kaunis, ruskeahiuksinen hoitaja tuli viereeni, ja kosketti kättäni kevyesti. “Sattuuko tämä?” hän kysyi vahvalla venäläisellä murteella. Kättäni koski hieman, joten vedin sen vaistomaisesti irti hoitajan otteesta. Hän nyökkäsi ja antoi minulle kaksi särkylääkepakettia. Yhdessä luki Ibumax ja toisessa OxyContin. Hoitaja huomasi, etten tunnistanut toista pakettia, ja rupesi antamaan ohjeita.
“Ota ibuprofeenia tai paracetamolia, jos sinulla on lievää kipua. Jos kipu on vahvaa, ota oxycodonea, mutta noudata pakkauksen ohjeita tarkasti. Älä missään nimessä ota yliannostusta tai käytä sitä usein. Sen sivuoireita ovat hikoilu, pahoinvointi, suun kuivuminen ja riippuvuus. Tule tänne jos sivuoireet ovat vakavia tai jos käden särky pahenee tai jatkuu pitkään. Älä mene mihinkään muuhun sairaalaan.”
Kuuntelin tarkasti ja nyökkäsin kuuliaisesti. Hoitaja hymyili lempeästi, jolloin kirkkaanpunaisiksi punatut huulet paljastivat siistin, valkoisen hammasrivistön. “Noniin, kaiken pitäisi olla hyvin. Kätesi paranee, sillä luoti raapaisi vain ihoa eikä vahingoittanut luuta tai hermoja”, hän jatkoi, ja antoi minun nousta ja lähteä. Hän toivotti pikaista paranemista, ja lähti huoneesta. Zakke auttoi minua laittamaan ruskean nahkatakin päälle, ja kävelimme yhdessä ulos käytävälle.

Käytävällä huomasin, ettei paikka ollut mikään tavallinen sairaala. Se näytti olevan luolan sisällä, eikä näyttänyt samanlaiselta kuin sairaalat, joissa olin ollut aiemmin.
“Mikä paikka tämä on? Aika jännän näköinen sairaala”, tokaisin.
Zakke nolostui hieman. “Niin… Öm, tämä ei ole sairaala. Henkilökunta on kyllä hyvin koulutettu, mutta normaalit ihmiset eivät pääse tähän sairaalaan. Tänne tulevat henkilöt, jotka pyrkivät välttämään tavallisia sairaaloita.”
“Oho”, vastasin hieman hermostuneena. En ollutkaan enää varma siitä, että käteni parantuisi hyvin.
Zakke käveli nopeammin kuin tavallisesti. Hänen olemuksensa oli kireä ja katse pysyi kiinteänä kohti päämääräämme.
“Minne olemme menossa?” kysyin vielä, ja tarkkailin hänen yleensä huoletonta ilmettään.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan katsoi kelloa. Yhtäkkiä hän pysähtyi. “Voisitko odottaa tässä hetken? Minulla kestää vain pari minuuttia.” En ehtinyt edes vastata, sillä hän avasi edessämme olevan huoneen oven. Huone näytti vilaukselta samanlaiselta kuin se huone, jossa olin hoidettavana. Mieleeni juolahti, että joku tutuistamme oli todennäköisesti siellä. Muistot tapahtuneesta tulvahtivat mieleeni. Kaikki tapahtui niin äkkiä…

Muutaman minuutin jälkeen Zakke tuli ulos huoneesta stressaantuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti kävelemään ulko-ovelle. Paksu metalliovi oli raskas, mutta hän avasi sen vaivatta. Kävelimme ripeää tahtia kadun poikki punaiselle Audille, jonka oven hän veti auki. Wladislaw istui etupenkillä, ja heti istuttuamme auton penkeille hän käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän ei edes antanut meidän laittaa turvavöitä päälle, vaan kaasutti heti pitkin sivukujaa, jolla olimme. Hiljaisuus oli painostava, ja oli selvää, että jokin oli pielessä. En uskaltanut edes kysyä, minne olimme menossa, mutta pian tiedon tarve otti vallan.
“Minne olemme matkalla?” kysyin hermostuneena, sillä auton nopeus kasvoi ja kasvoi. Olimme pian suurella tiellä, mutta en tunnistanut mitään tiekylttien nimistä. Tajusin vain sen, että olimme lähdössä kovaa vauhtia pois Tukholmasta.
Kukaan ei sanonut mitään. He käyttäytyivät aivan kuin en olisi edes paikalla. Tuntui siltä, että olin aave heidän seurassaan. Kysyin muutaman minuutin päästä uudelleen, jolloin Zakke keskeytti minut vihaisena.
“Solveigin muistotilaisuuteen.”
Tunsin värin valahtavan kasvoiltani. Sisukseni kääntyivät ylösalaisin. Slavan oli vaikea pitää ratista kiinni, ja näin hänen partaisen leuan värähtävän. Hänen ilmeetön katseensa pysyi kohdistuneena tiehen, vaikka läheisyydessä ei ollut muita autoja.
Zakke hautasi kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkyttämään hiljaa.
“Solveig on kuollut.”

Vastaus:

Ei tää mikään ihan lyhyimmistä lyhyin tarina ollut, mutta toki ehkä vähän lyhyempi kuin normaalisti. Sanoit tän olevan koiraton tarina ja ymmärsin kyllä pointin, koska Hanya esiintyi tässä vain lyhyesti tuossa yhdessä kappaleessa. Ilmeisesti ne tapahtumat oli kuitenkin unta, koska seuraavassa kohdassa olitkin heräämässä sairaalasta parin päivän unien jälkeen. Onneksi pääsit sieltä kuitenkin heti lähtemään, kun kätesi oli kunnossa ja sait sopivat lääkkeet kivunlievitykseen. Tää tarina oli taas vaihteeksi omalta osaltaan hieman jännittävä loppua kohden, vaikka eihän siinä paljoa ehtinyt tapahtua. Lisäksi oli ihan kamalaa saada tietää, että siinä viime tarinan ammuskelussa oikeasti kuolikin joku, tai ainakin olettaisin Solveigin kuolleen siinä tilanteessa. Jonaksen ja Derekin kohtalo jäi mulle hieman epäselväksi edelleen, mutta ehkä se selviää aikanaan. Annan sulle tästä 16€
- U

Nimi: Hulda

04.08.2018 15:15
9.

3 päivä

Heräsimme aamulla Lindan kanssa Sonjaa aiemmin joten annoimme sen vielä nukkua. Heräillessämme juttelimme syvällisemmin kaikesta mahdollisesta. Kun Sonja heräsi, harjasin sen turkin ja kävin läpi ettei sillä ollut punkkia punkkipannasta huolimatta. Laitoin nartulle aamupalan ja menimme Lindan kanssa itsekkin syömään. Tänä aamuna härdelliä oli normaalia enemmän sillä kaikki valmistautuivat kotiin lähtemiseen iltapäivällä. Muut meninvät vielä uimaan mutta minä ja Linda jäimme Sonjan kanssa mökille. Lähtisimme metsään harjoittamaan etsimistä, tai siis lähinnä kokeilemaan miten Sonja osaisi. Kun muut lähtivät uimaan, lähdimme me metsään Sonjan kanssa. Matkaan pääsy kesti hetken sillä perheen pienimät olivat piilottaneet Sonjan hihnan mutta ajan kanssa sekin löytyi. Pääsimme siis matkaan tien vastapäätä olevaan suureen metsään jossa juuri kukaan ei ikinä käynyt ja sen näki siitä että metsä oli täysi rymeikkö.


Metsässä Linda menisi piiloon ja minä pitäisin Sonjan hihnasta kiinni. Linda antoi huivinsa minulle ja juoksi piiloon muutaman namin kanssa. Ensiksi sonja ihmetteli että mitä tapahtuu mutta minusta tuntuu että se tajusi idean kun Linda leikki olevansa pulassa ja huusi Sonjan nimeä muutamasti.

"Etsi" sanoin sonjalle ja annoin sen haistaa Lindan huivia. Tiesin Sonjan osaavan etsi käskyn joten ajattelin että tämä toimisi hyvin

Ja niin Sonja lähtikin puoli juosten Lindan perään ja hetken metsässä harhailtuaan sen löysi Lindan pienestä kuopasta kiven takaa. Palkitsimme sen namilla ja teimme tätä useamman kerran niin että Sonja oli hihnassa kiinni. Kun olimme tarpeeksi kaukana tiestä niin päästin Sonjan vapaaksi. Käskin sen istua ja odottaa kunnes Linda oli taas uudessa piilossa, annoin nartun haistas Lindan huivia taas ja sitten käskin nartun etsiä Lindan. Sonja ampisi kuin raketti Lindan menemään suuntaan ja se pysähtyi puun eteen. Juoksin Sonjan luokse ja ihmettelin miksi se oli tähän pysähtynyt kunnes tajusin katsoa Sonjan tuijottamaan suuntaan, eli ylöspäin jossa näinkin Lindan istumassa puun alimmalla oksalla.

"Hieno tyttö" kehuin Sonjaa ja annoin sille nameja.

Toistimme tätä useamman kerran kunnes Sonja oli selvästi väsynyt. Kävelimme takaisin mökille josta Linda jatkoi matkaansa kotiin. Kun pääsimme sisälle, olivat muut vielä uimassa joten annoin Sonjalle vettä ja avasin telkkarin. Muut tulivat parin tunnin sisään takaisin uimasta ja aloimme pakata tavaroita jonka jälkeen siivosinme mökin ja lähdimme matkaan. Matka oli taas pitkä. Ajattelin matkalla mitä kaikkea minun pitäisi ostaa Sonjalle, kuten kuljetushäkki, viltti sekä oma ruoka ja juoma kuppi. Markalla pysähtelimme jonkun verran mutta matka tuntuu menevän nopeammin kuin tullessamme.

Kun pääsimme kennelille oli jo ilta, vein Sonjan sisälle Ushman luokse.

"Moi Ushma" huusin kennelin ovelta.

"Moikka Hulda" huusi Ushma koirien huoneessa jossa hän oli juuri abea harjaamassa.

Kuultuaan ääneni abe karkasi Ushman harjauksestanja juoksi luokseni hyppien vasten minua. Vaihdoimme kuulumiset niin minun kun Sonjan kohdslta. Kerroin että reissu oli mennyt todella hyvin. Kun pääsin koirien huoneeseen laitoin Sonjan häkkiin ja pyysin Ushman toimistoon. Jossa kysyin voisinko hoitaa Leitä, kerroin että pärjäisin hyvin kahden koiran kanssa ja uskon että Lei on täydellinen pari Sonjalle, kerroin myös että olin harkinnut tätä todella pitkään. Ushma kertoi miettivänsä asiaa ja ilmoittavansa myöhemmin. Kerroin auton odottavan pihalla joten kiitin että sain ottaa Sonjan mukaan ja lähin autolle ja kotiin.

------------------------------------------
Mökki reissu meni hyvin! Sonja suhtautui hyvin, tietenkinpienellä varauksella perheeseeni. Kokeilimme paljon kaikkea uutta ja Sonja totteli hyvin. Otan Sonjan mieluusti uudestaan mukaan reissuun.

Vastaus:

Oli kyllä hyvä kaiken varalta tarkistaa Sonjan turkki punkkien varalta, eihän sitä koskaan voi tietää toimiiko punkkipanta kuinka suurella varmuudella. Tuo etsimisen harjoittelu oli myös kiva idea, sillä Sonja jo osasikin sen ja on aina hyvä palauttaa mieleen ennestään opittuja käskyjä. Teillä vaikutti olevan hauskaa ja Sonja pärjäsi etsimisessä tosi hyvin :D Kiva kun teidän kotimatka sujui hyvin ja pääsitte illalla takaisin kenneliin ehjin nahoin, Sonjalla olikin ehkä ollut vähän ikävä kotiin ja ilmeisesti pikku Abekin oli aika innoissaan, kun tulitte takaisin :D Saat tästä tarinasta 15€.
- U

Nimi: Hulda

31.07.2018 23:28
8.

2 päivä

Kello oli jo hyvin pitkällä aamua kun Sonja herätti minut, aitassa oli todella kuuma. Annoin Sonjalle aamupalan ja menin itse syömään aamupalaa.

Aamupalan jälkeen lähdin Sonjan kanssa lenkille metsään. Onneksi olin ostanut sonjalle punkki pannan sillä meidän reitillä oli paljon heinikkoa ja kasvustoa jossa punkkeja saattas olla ja paljon. Metsässä oli ihanan varjoista ja tuulikin hieman. Kävelimme noin puoli tuntia ristiin rastiin metsää kunnes päätin että menisimme mökille pakkaamaan tavarat ja lähtisimme läheiselle tallille katsomasn ystäväni treenejä jonka jälkeen hän tulisi mukaamme agility radalle.

En vielä tiennyt miten Sonja suhtautuisi hevosiin joten olin hieman varuissani kun kävelin sen kanssa tallille. Rakastan tallin tuoksua ja sitä tunnelmaa joka siellä on sisään astuessa. Kävelimme tallin poikki kentälle, Sonja hieman luimi hevosille mutta käyttäytyi nätsiti eikä haukkunut tai murissut.

Kentällä ystäväni Linda ratsastikin kauniilla suomenhevosellaan Ruusulla. Hän sai Ruusun ollessamme 5 vuotiaita, ja siitä lähtien hän on ratsastanut ja nykyään onki esteratsastuksessa em kultamitalisti. Olemme Lindan kanssa tuntenut koko ikämme ja koko ikämme olemme olleet parhaita ystäviä vaikka asummekin eri kaupungeissa. Linda liisi Ruusun kanssa esteiden yli kuin tuulispää, kauniisti ja sulavasti.

"Moi Linda, me tultiin" huusin Lindalle joka hyppäsi Ruusun selästä ja talutti sen aidan viereen.

"Moikka Hulda, pitkästä aikaa" Linda huudahti ja tarttui kaulaani. Halasimme pitkään.

"ja tässä on siis Sonja" hän jatkoi ja kumartui silittämään Sonjaa.

"Ihana pieni pallero" Linds tokaisi ja tuli kentän ulkopuolelle Ruusun kanssa.

Sonja selvästi aluksi säikähti sillä se räksytti Roosalle joka kylmänviileästi kuopaisi maata ja sai nartun hiljentymään. Vaihdoimme kuulumisia Lindan kanssa ja Ruusu sekä Sonja tutustuivat toisiinsa. Sitten Linda lähti viemään treeniään loppuun, sillävälin rauhoittelin Sonjaa joka tärisi pelosta. Se ei selvästi ollut tottunut hevosiin. Lindan treeninen jälkeen hän hoiti Ruusun laidun kuntoon ja lähdimme kävelemään kohti agility rataa.

Agility radalle päästyämme päästin Sonjan vapaaksi juoksemaan sillä kyseessä oli aidattu alue. Kylä oli maksanut kentän rakennuttamisen ja esteen viime kesänä kun kylällä on niin paljon koira harrastajia. Ei se mikään iso kenttä ollut mutta sieltä löytyi perus esteet. Lindan avulla aloimme treenata. Aluksi narttu niskotteli vastaan eikä suostunut hyppimään esteitä mutta noin parin tunnin jälkeen alkoi esteet menemään mutkitta. Palkinnoksi sonja sai pallon. Esteet olivat lähinnä maan tasalla olevia rimoja, tunneleita ja pujottelukeppejä.

Lähdimme illalla kävelemään kohti mökkiä, Linda tulisi meille yöksi. Matka oli noin 3km mutta onneksi oli jo aika pimeää ja viileää joten matka ei tuntunut pahalta kulkea. Lindan kanssa juorusimme kaikenmaailman asioita ja samalla tarkkailin Sonjaa joka selvästi oli jännittynyt. Päätin soittaa Ushmalle.

"Moikka ushma" sanoin naiselle kun hän vastasi

"Moi, miten siellä on mennyt" ushma kyseli

"Hyvin, sonja ja minä olemme käyneet uimassa ja tänään kävimme tallilla ja agilityä kokeilemassa. Ajattelimme huomenna mennä metsään katsomaan miten sonja pärjää etsinnässä" vastasin innoissani

Tässä välissä siirsin ushman kaiuttimelle, jotta sonjakin kuulisi sen äänen.

"Sä oot nyt ushma kaiuttimella, juttele sonjalle"

"Sehän kuulostaa mukavalta, ja hei tyttö, onko sulla ollut kivaa siellä" ushma kyseli nartulta

Ushma ja narttu kävivät jonkinlaista sanatonta keskustelua sillä narttu rauhottui. Ennen puhelun lopettamista Ushma muistutti että en päästäisi narttua tuntemattomassa metsässä vapaaksi johon vastasin että en tietenkään.

Piaan olimmekin mökillä. Lopetimme puhelun Ushman kanssa ja heittelimme vielä hetken Sonjalle keppiä pihalla kunnes annoin sille iltapalan ja päästin sen pihalle tarpeilleen. Tämän jälkeen menimme aittaan katsomaan televisiota. Nukahdimme myöhään. Sonja nukkui kuumuuden takia lattialla.

jatkuu...

Vastaus:

Kiva idea lähteä Sonjan kanssa tallille, vaikka se ei ollutkaan hirveän tottunut hevosiin, kun ei niihin usein kennelillä tai sen lähimaastossa törmää. Ihmettelen suuresti, miten Sonja antoi Lindan silittää itseään, kun yleensä narttu on aluksi tosi varautunut ja välttää vieraiden ihmisten kosketusta. Noh, ehkä se aisti, että Linda on sun ystävä eikä tee sille pahaa :) Hevosta se aluksi hieman säikähti, mutta onneksi tottui pian. Kiva kun kokeilitte myös agilityä, vaikka Sonja ei siitä aluksi ollutkaan innoissaan :D En tiedä, oliko sillä vain huono päivä vai oliko sen mielestä kenties liian kuuma treenata, mutta onneksi se loppujen lopuksi suostui edes kokeilemaan esteitä sun kanssa :) Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Hulda

30.07.2018 19:06
7.

Päivä 1

Ushma oli soittanut vielä saman iltana minulle ja sanonut että voin otta Sonjan mukaan mökille, olin melkein kiljunut onnesta. Lähtisimme tänään mökille, ennen sitä hakisimme Sonjan mukaan kenneliltä. Mökkimme sijaitsi aika kaukana kenneliltä, noin 4 tunnin ajomatkan päässä joten minua hieman jännittu olla viikko niin kaukana Ushman luota joka kuitenkin tunsi Sonjan paremmin kuin minä mutta uskoin että pärjäisimme nartun kanssa hyvin sillä välillemme oli kasvanut vahva luottamus side jo nyt näin lyhyessä ajassa. Toki kehittämisen varaa oli vielä.

Hyppäsimme koko konkkaronkka autoon ja ajoimme kennelin porttien eteen. Juoksin portista sisään ja suoraan kennelin oville jossa Ushma odotti minua jo Sonjan kanssa. Hän tarjosi minulle kassia johon oli pakannut nartulle tavaroita mukaan ja sitten antoi talutus hihnan käteeni, pyysi soittelemaan kuulumisia ja lähti takaisin toimistoonsa. Huusin heipat perään ja lähdin kävelemään autolle Sonjan kanssa. Koska meillä on suuri perhe niin mahduimme hyvin Sonjan kanssa autoon. Tavarat takakonttiin ja menoksi, ajattelin.

Matka oli tosiaan pitkä, neljä tuntia. Onneksi pysähtelimme välissä. Sonja käyttäytyi hyvin koko matkan, vaikka välillä se "itki" Ushman perään ja se hieman varautuneesti katseli perhettäni autossa, liimautuen ihan kiinni minuun. Matkalla Sonja katseli tiiviisti maisemia sylissäni, haukahti välillä ohi meneville autoille ja maisemille. Matkapahoinvointia en havannoinut Sonjassa. Pysähdyimme huolto asemalle jossa kävimme Sonjan kanssa pidemmän lenkin ja annoin sen juoda rauhassa sekä tehdä tarpeensa. Enään matkaa olisi jäljellä noin puolitoista tuntia, vaikka sekin tuntui ikuisuudelta.

Meidän mökki sijaitsee metsän keskellä, lähellä jokea. Uinti mahdollisuus oli myös kummisetieni rakentamalla mökillä joka se on järven ranssa, sinne olisi minun tarkoitukseni mennä Sonjan kanssa uimaan jossaib vaiheessa, sillä mökki sijaitsee noin 10min pyöräily matkan päässä. Purimme tavaramme ja avasimme mökkimme portin. Päästin Sonjan vapaaksi, se lähtikin juoksemaan antaumuksella pitkin aidattua pihaa. Avasimme mökin ja ai että sitä mökin tuoksua joka oven avatessa tuli vastaan. Me menisimme Sonjan kanssa aittaan nukkumaan sillä itse mökissä olisi liian vähän tilaa ottaen huomioon että meitä oli tällä hetkellä kuusi lasta ja sijaisvanhempani sekä Sonja. Lähdin kävelemään aittaan samalla raahaten minun sekä Sonjan tavaroita sinne.

Kun kaikki oli valmista, otin mökin seinustalta pyörän ja kytkin Sonjan hihnaan, lähdimme moikkaamaan kummejani heidän mökilleen. Matka meni rattoisasti, Sonja kulki nätisti pyörän vierellä. Tuttuja autoja tuli vastaan monia ja jotkut pysähtyivätkin kohdalle juttelemaan.

Piaan olimmekin kummieni mökillä, jossa he odottivat minua ja sonjaa innolla. Kummeillani on molemmilla omat pojat jotka ruehuivat sonjan kanssa pihalla. Vaihdoin uimapuvun päälle ja menin sonjan kanssa veteen heittelemöän sille palloa jonka ushma oli pakannut mukaan. Pienen maanittelun jälkeen sonja suostui veteen ja innoissaan se nouti palloa jota heittelin sille.

Lähdimme parin tunnin uimisen ja saunomisen jälkeen takaisin mökille. Avasin piha portin ja päästin sonjan taas vapaaksi. Vein pyörän mökin seinustalle ja menin sisälle auttamaan ruuan teossa. Laitoin sonjallekkin oman ruuan.

Söimme ulkona, pienimpien leikkiessä sonjan kanssa menin itse hetkeksi riippukeinuun. Oli ihanaa olla mökillä, omassa rauhassa.

Ilta oli mennyt jo pitkälle kun ajattelin mennä nukkumaan. Huomenna menisimme Sonjan kanssa katsomaan hevosia ja kylän agility radalle. Kutsuin sonjan aittaan ja aloin nukkumaan sonj vierelläni.

Jatkuu...

Vastaus:

Sun ja Sonjan matka tuntui sujuvan hyvin, mikä oli tietty positiivista. Toivoisin jatkossa, että koiraa kuljetettaisiin kuljetuskopissa automatkat, mutta tässä tapauksessa ymmärrän halusi pitää sen sylissä, kun kyse oli teidän ensimmäisestä matkasta yhdessä ja sekä sua että Sonjaa varmaan vähän jännitti, mitä siitä tulee. Matka oli pitkä, mutta onneksi pysähdyitte välillä, niin Sonja pääsi ulos jaloittelemaan ja tarpeilleen ja sai juotavaakin. Sillä taisi olla vähän ikävä kotiin, jos se kerran itkeskeli matkalla, mutta eiköhän se hyvin silti pärjää :) Hyvä että Sonja kulki nätisti pyörän vierellä, vaikka en olekaan viime aikoina sitä sen kanssa kauheasti harjoitellut. Ilmeisesti narttu kuitenkin muisti sen jotenkin ja osasi nyt, kun on joskus aiemmin sitä tehnyt. Te ehdittekin tekemään paljon, kun kävitte uimassakin ja kaikkea :D Myös seuraavan päivän suunnitelmat kuulosti tosi kivoilta, odotan jo innolla jatkoa tälle tarinalle! Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Ellie

30.07.2018 18:10
9.

Tummat värit taivaalta alkoivat hiljalleen värjäytyä vaaleammiksi. Sinisen sekaan sekoittui vaaleanpunaista, violettia ja häivä oranssia. Aamuyön tunnit vierivät eteenpäin ja taivaan kirjo laajeni. Oranssit sävyt leikittelivät valkenevalla taivaalla. Aurinko värjäsi valollaan myös pilvet oransseiksi. Koskaan ei tulisi samanlaista auringonnousua, koskaan mikään ei näyttäisi tuolta.

Istuin kalliolla ja katselin kuinka aurinko teki tuloaan. Lämmin tuuli puhalsi hiuksiani. Ei mennyt aikaakaan kun metsän siimeksestä nousi kirkkaan oranssi pallo, joka leisku lämpöä. Muutaman tunnin päästä helleaalto hilluisi maan päällä. Otin kalliolta paremman asennon ja jäin siihen lepäämään. Auringon noustua sää alkoi oitis lämmetä.

En tiennyt kuinka kauan olin nukkunut, mutta kaikki jäljet taivaan eri väreistä oli kadonnut ja jäljllä oli syvänsininen kansi. Kaivoin puhelimeni taskusta ja katsoin kelloa. 12.27. En ollut varustautunut pitämään arviolta kuuden tunnin päiväunia kalliolla, mutta tapahtuneelle oli tässä vaiheessa vaikea tehdä mitään.

Lähdin kalliolta kohti kenneliä. Kalliolle olin oikeastaan jäänyt eilisen jälkeen, kun vein Leon takaisin. En tahtonut mennä kotiin. Toisaalta olisin voinut jäädä kennelille nukkumaan. Siihenkin oli tosin tässä vaiheessa enää vaikea tehdä mitään. Avasin Sateenkaaritaivaan kennelin portin. Muutama koira haukkui taustalla, mutta en jaksanut välittää siitä. Kävelin sisälle ja löysin Leon makaamassa keittiön kivetyksellä.
”Hei Leo pieni”, sanoin koiralle, jolloin se valpastui heti. Bordercollie nousi lattialta ja heilutti häntäänsä iloisesti.
”Onko siinä lattialla viileä, onko?” Kysyin, johon koira vastasi iloisesti haukahtamalla. Vaikka olinkin nukkunut jonkin verran, olin silti melko väsynyt. En siis ajatellut keksiväni minulle ja Leolle kovinkaan aktiivista tekemistä. Täytin itselleni keittiössä vesipullon, jonka jälkeen valmistauduin lähtemään lenkille.

Saatuani varsin innokkaan koiran kiinni olimme valmiita lähtemään.
”Istu, odota. Hienosti”, komensin ja avasin oven. Niin sanotusti trooppinen tuulahdus puhalsi kasvoilleni. Miten ihmeessä yhtäkkiä alkoivatkin nämä hellesäät. Voi kun minä niin kaipasinkin kylmiä pakkassäitä. Tunnetta kun lumi narskui kenkien alla. Lumiukkoja ja hiljalleen satavia hiutaleita. Voi kun vihasinkin kesää.

Lähdimme Leon kanssa metsään lenkille, koska metsän siimeksessä olisi taatusti viileä. Siitä olikin jonkun aikaa kun olimme käyneet kaksin metsässä. Viimeisin kerta taisi olla talvi kun Leo oli vielä aika pentu. Bordercollie nuuhki innoissaan metsäpolun tuoksuja. Se kuitenkin kulki hyvin hihnassa, vaikka uudet tuoksut näyttivät houkuttelevan sitä eri tielle.
”Tule Leo tänne avaan sun pannan niin voit vapaammin nuuhkia”, sanoin ja avasin koiran pannan kun se oli luonani. Itse olin sen verran väsynyt, että päätin jäädä kivelle istumaan ja katselemaan koiran touhuja.’

Viihdyimme metsän siimeksessä muutaman tunnin, kunnes veteni loppui. Oli muutenkin aika järkevä veto mennä takaisin, koska kennelillä Leo litki kupillisen vettä sisuskaluihinsa. Ei olisi ihme jos me kaikki kuoltaisiin lämpöhalvaukseen. Tai johonkin sellaiseen. Se voisi kyllä olla ihan mukavaa, pääsisi pois täältä. Kesä tosiaan imi minusta mehut. Niin myös kyllä imi äitini minusta mehut. Enkä tosiaan malttanut odottaa, että saisimme perheenlisäystä ja vauva imisi minusta viimeisimmätkin mehut. Sen jälkeen tosiaan olisin rusina konsanaan.

// en oo koskaan kirjoittanut näin tönkköä ja lyhyttä tarinaa :D nohh tarina sekin right? Oli pakko julkaista tämmönen lyhyt tarina ku alko vähän eräpäivät paukkua... muutekin aattelin ennen kolun alkua kirjoittaa kaikkiin virtuaalisivustoihin tarinat niin saan sit aloittaa koulun rauhassa D:< XD

Vastaus:

Aivan oikein, tarina se on tämäkin, vaikkakin lyhyempi kuin sun tarinat normaalisti. Ymmärrän kuitenkin, että halusit tän kirjoittaa ja osin vähän pakostakin jouduit sen kirjoittamaan, joten annan lyhyyden tällä kertaa anteeksi. Sulla taisikin riittää asioita, jotka imee susta mehut yhdellä kertaa, mutta toivottavasti se kierre saadaan katkeamaan ennen kuin on liian myöhäistä. Sulla taisi olla Leon kanssa ihan kivaa, vaikka ette te paljoa tehneet. Ymmärrän hyvin, että sua väsytti ja kyllä Leokin oli varmaan vähän poikki tällaisilla helteillä, joten ei siinä kauheasti jaksakaan touhuta. Annan sulle tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Katerina

24.07.2018 09:38
Heräsin aamulla omasta sängystäni, kun aamuauringon ensimmäiset säteet tulvivat ikkunani sälekaihtimien raoista suoraan silmiini. Raotin silmiäni ja totesin, että oli jo aivan liian valoisaa jatkaa unia. Otin yöpöydällä latautumassa olevan kännykän käteeni ja vilkaisin siitä kelloa, joka näytti 9.30. Olin kerrankin nukkunut melko pitkään, mutta nyt selasin nopeasti kaikki puhelimeni sovellukset läpi viestien ja muiden varalta. Sen jälkeen nousinkin heti ylös, sillä ajattelin, että tänään voisin mennä pitkästä aikaa käymään kennelillä.

Ulkona oli auringonpaisteesta päätellen jälleen kerran todella lämmin ilma, sillä koko heinäkuun ajan joka paikassa tuntui riittäneen hellettä jopa liiaksi asti. Niinpä etsin vaatekaapistani mustat lökäshortsit ja vaaleanpunaisen topin, jotka puin päälleni. Jalkaani laitoin vaaleanpunaiset nilkkasukat, jotta kengät eivät hiertäisi rakkoja kantapäihini kävellessäni. Puettuani suuntasin meikkipöytäni luo ja otin pöydältä hiusharjan, jolla harjasin yön jäljiltä takkuiset hiukseni. Laitoin ne kahdelle letille eri puolilta päätä ja sen jälkeen menin käymään vessassa ja suuntasin keittiöön aamupalalle. Vanhempani nukkuivat vielä, enkä halunnut herättää heitä. Söin pikaisesti sämpylän ja join sen kanssa appelsiinimehua. Sen jälkeen kirjoitin keskelle keittiön pöytää lapun vanhemmilleni, jossa kerroin, mihin olin mennyt.

Kun aamutoimet oli tehty, suuntasin eteiseen pukemaan kengät jalkaan ja lippiksen päähän. Otin eteiseen jääneen käsilaukkuni mukaan ja laitoin sinne puhelimeni sekä varalta myös kotiavaimet, jos vanhempani olivatkin lähdössä johonkin eikä ketään olisi kotona, kun palaisin. Kipaisin nopeasti hakemassa huoneestani myös lompakkoni siltä varalta, että haluaisin käydä kaupassa ostamassa jotain ennen kotiin paluuta. Sen jälkeen olin kuitenkin valmis lähtöön, joten astuin ulos helteeseen ja lähdin kävelemään kohti kenneliä.

Matka oli nopeasti ohi, sillä se ei ollut kovin pitkä. Kennelin pihalla näin heti jonkun hoitajista, mutta en aluksi tunnistanut häntä. Näin kuitenkin Hanyan pyörivän tytön jaloissa innokkaana ja kiehnäävän välillä myös tytön kanssa juttelevan Ushman jaloissa. Lopulta minulla välähti, ja tunnistin tytön Iraksi.
"Ushma, Ira, hei!" tervehdin tyttöjä, kun pääsin kennelin portista sisään. Molemmat kääntyivät katsomaan minua ja vastasivat tervehdyksellä, Hanya parilla haukahduksella ja hännän heilutuksella.
"Sä oot näköjään tullut takaisin", sanoin Iralle, kun pääsin heidän luokseen. Tyttö kohautti olkiaan, mutta nyökkäsi sitten. Eleestä päätellen tilanne oli hieman epäselvä, mutta onneksi Ira päätti selittää sitä hieman.
"Joo, mutta en pysyvästi. Kaikki ei ole vielä täysin selvää. Lähden vielä jatkamaan reissuani, mutta ajattelin ottaa parin päivän hengähdystauon täällä koti-Suomessa ja samalla raportoida Ushmalle minun ja Hanyan kuulumisia. Olipa kiva, että törmättiin sunkin kanssa", Ira selitti ja nyökkäsin hänelle. Kaksikko todennäköisesti halusi jatkaa jutteluaan, joten päätin jättää heidät omiin oloihinsa.
"Menen nyt huolehtimaan Sindistä ja Renosta, niin te kaksi saatte jutella rauhassa. Mutta mikäli olet vielä täällä, kun olen valmis, niin mäkin voisin olla halukas kuulemaan, miten sulla menee nyt ja miten sulla on mennyt siellä reissussa. Tietysti olen välillä Ushmalta kuullut, jos olet sattunut soittamaan, kun olen mennyt hänen puheilleen jonkun asian kanssa", sanoin lähinnä Iralle, joka nyökkäsi ja lupasi kertoa mahdollisimman kattavasti asioista, jos olisi vielä täällä, kun lopettelisin Sindin ja Renon kanssa.

Seuraavaksi suuntasin takapihan tarhoja kohti, sillä Ushma oli ehtinyt mainitsemaan, että koirat olivat tarhassa näin kauniilla säällä. En ollutkaan ainoa, joka oli tullut hakemaan koiriaan. Yhden tarhan luona oli myös Kerttu, joka oli parhaillaan ottamassa Popia ulos tarhasta.
"Hei Kerttu", tervehdin tyttöä, kun menin saman tarhan luokse ottaakseni sieltä Renon.
"Hei Katerina. Säkin tulit kennelille", hän tervehti rapsutellessaan Popia, joka heilutti iloisesti häntäänsä hoitajalleen.
"Joo, mä tulin. Olen juuri lähdössä Sindin ja Renon kanssa lenkille. Haluaisitko tulla mukaan?" kysyin Kertulta, joka näytti hetken miettivältä, kunnes naurahti ja sanoi eleen olleen vain vitsi.
"Totta kai, aina on kiva saada lenkkiseuraa", hän ilmoitti riemastuneena ja jäi odottamaan Popin ja Renon kanssa, kun hain vielä Sindin muiden pentujen joukosta toisesta tarhasta. Reno luotti onneksi jollakin lailla jo Kerttuunkin, koska olimme usein lenkkeilleet yhdessä ja Reno tiesi, ettei tuo tyttö haluaisi hänelle mitään pahaa tehdä.
"Onko ideoita, mihin voisimme mennä lenkille?" kysyin Kertulta, kun suuntasimme koirien kanssa sisälle hakemaan hihnoja.
"Miten olisi ranta? Mulla ei kyllä ole uimavaatteita, mutta ajattelin, että koirat saisi vähän viilennystä. Niillä kuitenkin on kaikilla aika pitkä ja paksu turkki, joten se voisi helpottaa niiden oloa tällä kuumuudella", Kerttu ehdotti.
"Hyvä ajatus. Voidaan ottaa mukaan myös vettä sekä meille että koirille", sanoin Kertulle ja otin treenireppuni eteisen nurkasta. Laitoin sinne sekä omien koirieni että Popin vesikupit ja muutaman vesipullon, joita Ushma oli luvannut tarvittaessa lainata. Kun tavarat oli pakattu, olimme vihdoin valmiita lähtemään. Menimme eteiseen, jossa laitoimme koirille pannat ja hihnat ja lähdimme sitten ulos. Ira ja Ushma juttelivat edelleen etuterassilla Hanyan loikoillessa heidän jaloissaan rapsutuksia kerjäten.
"Ai hei, tytöt. Oletteko lähdössä yhdessä lenkille?" Ushma kysyi meiltä, kun huomasi aikeemme.
"Kyllä ollaan. Ajateltiin mennä rannalle uittamaan koiria. Itse emme voi uida, kun ei ole uikkareita", Kerttu vastasi.
"Kuulostaapa kivalta, pitäkää hauskaa", Ira sanoi puolestaan ja vilkaisi Hanyaa, joka oli noussut ylös ja tullut koiriemme luokse yrittäen saada niistä itselleen leikkiseuraa.
"Hanya, tule pois. Päästä kaverit lähtemään", Ira kutsui, mutta shelttinarttua ei tuntunut kiinnostavan. Suuntasimme Kertun ja koirien kanssa kohti porttia, mutta Hanya roikkui kannoillamme kuin takiainen ja ehdimme jo hieman pelästyä, että se änkisi väkisin mukaamme tai karkaisi.
"Hanya, tänne!" Ira kutsui narttua tomerana, jolloin sheltti lopultakin luovutti ja palasi hoitajansa luokse. Niinpä minä ja Kerttu koirinemme pääsimme pujahtamaan portista ulos ilman pelkoa siitä, että tuo kaunis shelttinarttu lähtisi omille teilleen juoksentelemaan vapaana.
"Olipa kiva nähdä Iraa", Kerttu sanoi, kun olimme kävelleet vähän matkaa kenneliltä pois päin. Hän ei kaiketi halunnut, että Ira kuulisi sitä, mikä oli ehkä hieman outoa.
"Niin minustakin. Näin hänet jo aamulla tullessani ja ehdimme vaihtaa pari sanaa siinä. On kivaa, että hän tuli välillä käymään täälläkin, kun on ollut Hanyan kanssa niin paljon poissa", vastasin Kertulle, joka nyökytteli vieressäni.

Matka rannalle sujui hitaammin kuin odotin, sillä oli niin kuuma, että jouduimme etenemään melko rauhallisesti. Koirat kuitenkin innostuivat rannalle pääsystä ja odottivat suunnattomasti pääsyä veteen. Päästimmekin ne heti irti, sillä rannalla ei ollut sillä hetkellä muita, joita koirat olisivat voineet mennä häiritsemään. Popi ja Reno juoksivat heti veteen niin että räiskyi, mutta Sindi pysytteli etäämmällä. Se meni rantaveteen kahlailemaan, kun urokset uivat jo kilpaa vedessä. Minä ja Kerttu sen sijaan jäimme rannalle istumaan ja katsomaan koirien leikkiä ja uintia, tietysti varmistaen, etteivät ne menisi liian syvälle.
"Miten sun kesä on mennyt?" Kerttu kysyi yllättäen ja sai minut hieman jopa hätkähtämään.
"Ihan hyvin. Tuntuu vain, että koko ajan on ollut kamala kiire ja kauheasti tekemistä, niin en ole oikein ehtinyt käydä kennelilläkään", vastasin tytölle, joka nyökytteli jälleen todella ymmärtäväisen oloisena.
"Sama juttu, mullakin on ollut vähän kaikenlaista. Sitten kun oli vielä se Popin katoamistapaus, niin mua on hieman pelottanut tulla tänne. Oon pelännyt, että mitä jos niin käy uudelleen?" Kerttu selitti huolissaan ja muistinkin sen tilanteen, kun viimeksi olimme Kertun kanssa törmänneet metsälenkillä ja Popi olikin hukassa.
"Ai niin, se oli varmasti ihan kamalaa sulle. Popi on kuitenkin hyvissä käsissä, Ushma huolehtii siitä ja pitää sen turvassa. Ja tuskin kukaan uskaltaa tulla koiraa kirkkaassa päivänvalossa viemään suoraan sun käsistä, tai siis jos olet vaikka taluttamassa sitä jossakin. Älä suotta murehdi, kyllä sä ja Ushma saatte pidettyä Popin varmasti turvassa", lohdutin Kerttua, joka hymyili hieman, mutta ei sanonut mitään.

Siirryimme nopeasti iloisempiin puheenaiheisiin, jotta kaikki kauheat muistot tuosta Popin tilanteesta unohtuisivat. Samalla katselimme, kun koirat touhusivat vedessä. Popi ja Reno kävivät välillä härnäämässä matalammalla kahlailevaa Sindiä roiskimalla vettä sen päälle ja kaatamalla sen veteen niin, että koko koira kastui. Lopulta kaikki kolme kuitenkin kyllästyivät vesileikkeihin ja tulivat luoksemme, joten annoimme niille vettä, jota ne joivatkin todella ahneesti.
"No, jokohan te saitte tarpeeksi viilennystä? Olisikos aika lähteä kotiin?" kyselimme koirilta, jotka vastasivat hännän heilutuksilla. Koirat päättivät ravistella vedet turkistaan suoraan edessämme niin, että ylimääräiset vesitipat roiskuivat meidän päällemme. Emme kuitenkaan voineet kuin nauraa asialle, sillä olihan se omalla tavallaan hauskaa. Emme olleet ottaneet koirille pyyhkeitä mukaan, sillä ajattelimme, että niiden turkit kuivuvat kyllä nopeasti auringonpaisteessa. Niinpä laitoimme vain koirat takaisin hihnoihin kiinni ja lähdimme kohti kenneliä, sillä olimme kuitenkin olleet rannalla jo hieman yli tunnin.

Paluumatka takaisin kennelille sujui vielä hitaammin kuin edellinen, sillä koirat olivat kaikki aivan uuvuksissa ja hädin tuskin jaksoivat edes kävellä. Onneksi matka oli lyhyt, joten pääsimme lopulta perillekin. Jätin omat koirani lepäämään ulkotarhoihin ja varmistin, että siellä oli niille vettä. Kerttukin jätti Popin ulos ja sanoin hänelle heipat, sillä hän oli lähdössä jo kotiin. Minä sen sijaan suuntasin etuterassille, sillä olin nähnyt Iran olevan vielä siellä. Hän lupasi kertoa minulle kuulumisiaan, joten istuuduin hänen seuraansa, kun Ushma oli lähtenyt jatkamaan omia töitään. Ja siihen minä jäin kuuntelemaan Iran kertomuksia ja hellimään Hanyaa, nauttien samalla kesäisestä ilmasta ulkona.

Loppu! <3

Ps. Pahoittelut, jos tää tarina on hieman lyhyt ja tönkkö. Halusin saada jotain kuitenkin kirjoitettua, ettei mua eroteta. En meinannut keksiä oikein mitään, joten siksi liitin tarinaan Iran ja Kertunkin saadakseni edes jotain sisältöä tähän, toivottavasti se on ok.

Vastaus:

Heti alkuun haluan sanoa, ettei tää tarina mun mielestä mikään tönkkö ollut. Kivaa vaihtelua vain, kun sait välillä Irankin liitettyä osaksi sun tarinoita ja sitten vielä Kertun. Oli mukava idea lähteä yhdessä Kertun kanssa ulkoiluttamaan koiria, lenkkeily on yleensä mukavampaa seurassa kuin yksin. Ymmärrän myös hyvin, että Kerttu on vielä hieman arka Popin kanssa ulkoillessa, kun he ovat kokeneet niin kovia. Ehkä hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kun oli sun kanssa yhdessä ulkona. Koiratkin saivat touhuta yhdessä ja niillä taisikin olla mukavaa uidessaan, tai ainakin uroksilla oli, Sindistä en niinkään tiedä :D Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Hulda

23.07.2018 16:18
6.

Kun olin kennelin pihalla, huomasin siellä uudet kasvot jotka tulivat Lennen kanssa ulos. Moikkasin tätä naista ja esittelin itseni. Nainen esittäytyi Lenaksi, stk:n entiseksi ja nykyään uudeksi hoitajaksi. Vaihdoimme pari sanaa ja sitten päästin hänet jatkamaan matkaansa Lennen kanssa kun taas itse astuin kenneliin sisälle ja suuntasin suoraan Ushman luokse.

"Hei Ushma" moikkasin naista

"Moikka Hulda" hän vastasi

"Voitaisiinko me mennä Sonjan kanssa tänään uimaan, kun on niin lämmin" utelin samalla kun seurasin hänen häsellystään toimistossa

"Tottakai voitte, se on hyvä idea. Mutta älä päästä Sonjaa liian pitkälle" hän muistutti johon vastasin nyökkäisyllä

Menin hoitajien huoneeseen ja avasin kaappini, otin sieltä kangaskassiini Sonjan pyyhkeen, vesipullon jonka olin tuonut kotoa sekä laina kupin. Sitten otin naulakosta Sonjan hihnan sekä pannan, jonka jälkeen suuntasin koirien huoneeseen. Avasin Sonjan häkin oven, laitoin nartulle pannan ja hihnan, lähdimme ovesta ulos ja matkaan, kohti rantaa.

Ulkona oli todellakin helle, kuumus iski päin kasvoja avatessani kennelin oven. Hiki valui melkein heti kun pääsimme kennelin pihalta pois. Tiesin ettei Sonja tykännyt mennä veteen joten kehittelin jo matkalle maanittelu suunitelmaa jotta saisin nartunkin viilentämään itseään. Matka rannalle tuntui ikuisuudelta kun aurinko porotti suoraan taivaalta, oli turhauttavaa kävellä kun matkalla oli hädin tuskin varjoa eikä tuuli käynyt ollenkaan.

Kun vihdoin pääsimme rantaan solmin Sonjan puuhun ja riisuin päällysvaatteeni joiden alta paljastui bikinit. Otin laukusta Sonjalle juoma kupin ja pullon jonka olin täyttänyt vedellä, kaadoin kuppiin vettä ja annoin sen nartun eteen jotta se sai juoda.

Otin Sonjan irti puusta ja lähdin kävelemään kohti järveä. Narttu jarrutteli hieman mutta käveli kuitenkin eteen päin kunnes vesirajassa se jähmettyi täysin.

"Noniin tuleppa nyt" maanittelin sitä, tuloksetta.

Maanittelussa meni kauan ennenkuin sain nartun veden puolelle, silti vastentahtoisesti se katsoi minua ja astui hitaati aina askeleen eteenpäin.

"Tule nyt" pyysin narttua ja kävelin niin ett vettä oli noin reiteeni asti.

Narttu alkoi uimaan kun olimme tarpeeksi syvällä. Huomasin sen salaa nauttivan viilennyksestä mutta silti se näytti kummeksuvan sitä miksi pistin sen uimaan.

"Älä viitti, tekee sullekki ihan hyvää uida ja viilentyä" sanoin nartulle ja hymyilin

Kun itse kahlasin annoin sonjan uida pitkän aikaa, välillä kävimme tietysti rannassa juomassa ja rauhoittumassa. Mutta jatkoimme sitten taas uimista. Itse kylläkin kahlasin mutta Sonja ui ja se näytti pidemmän päälle jopa nauttivan siitä. Söin itse evästä ja annoin Sonjan hieman maistaa eväitäni. Ehkä Sonja onkin vesipeto sisimmissään mutta ei halua vain näyttää sitä. Kastelin hieman Sonjaa ja siitäpä se vasta innostui! Se kaatoi minut veteen useita kertoja.

"Selvä selvä, sait kostosi" nauroin nartulle ja lähdin sen kanssa rannalle kuivattelemaan.

Kuivasin Sonjan ensiksi, sidoin sen viereiseen puuhun ja aloin kuivattelemaan itseäni. Hiukseni olivat, yllätys kyllä kuivat vaikks olinkin kaatunut useasti veteen Sonjan ansiosta. Hymähdin itsekseni. Ulkona oli varmasti päälle 30 astetta joten lisäsin Sonjalle kuppiin vettä ja join itsekkin. Heinäkuu oli ollut tuskaisen kuuma, jopa minulle vaikka olen hieman vilukissa.

Noin tunnin jälkeen puin päälleni, pakkasin kamppeet takaisin kangas kassiin ja otin sonjan irti puusta, lähdimme kävelemään kennellille.

Matka oli taas tuskaisen pitkä, ei tuulta eikä varjoa missään. Onneksemme olimme jo piaan kennelillä jossa olikin varjoa, aurinko oli kerennyt laskea niin rytä kennelin etu piha jäi varjoon. Heittelin nartulle pihalla palloa samalla Ushamlle jutellen joka oli tullut mehu kannun kanssa meitä vastaan. Kerroin hänelle että olisin menossa piaan vajaaksi viikoksi mäkille ja pähkäilin että saisinko ottaa Sonjan mukaan vai ottisinko lomaa siksi aikaa. Ushma lupasi miettiä asiaa ja laittaa viestiä perään kun oli miettinyt. Nyökkäsin ja vein Sonjan tavarat takaisin hoitajan hupneeseen. Hyvästelin koiran ja Ushman. Minu hakemaan tullut sijais äitini odottikin jo kennelin portin edessä.

// kirjoitan tuosta mökki hommasta erikseen vieraskirjaan

Vastaus:

Kiva idea lähteä Sonjan kanssa vähän uimaan, niin saitte ainakin vilvoitella kuumalla säällä. Sonja ei tietenkään ollut aluksi yhtään innoissaan, kun se ei pidä vedestä, mutta onneksi sait sen lopulta suostulteltua veteen ja uimaan ihan kunnolla :D Se taisi nauttia, kun sai kostettua sulle kaatamalla sut veteen monta kertaa, mutta tuskin se suakaan haittasi vähän kastautua vedessä, kun on niin kuuma. Teillä tuntui olevan kiva päivä yhdessä ulkoillessanne. Oli myös mukava lisäys tarinaan, kun mainitsit jo tässä tuosta mökkireissusta. Nyt sulla onkin jo vastaus selvillä eli se, että saat ottaa koiran mukaasi mökille :3 Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Ira

10.07.2018 20:30
LUKU 16

Tuijotimme puhelinta kauhuissamme. Kuulimme ulkoa ihmisten sekaista huutoa ja hälytysajoneuvojen ujellusta; katu oli täynnä ihmisiä, joten joku oli heti soittanut poliisin ja ambulanssin. Katsoin varovasti ulos ikkunasta, ja näin ihmisten väistyvän ambulanssin tieltä. Paikalle saapuneet poliisit eristivät aluetta sillä välin, kun sairaanhoitajat nostivat liikkumattoman ruumiin ambulanssiin. Jonas istui lattialla täysin kalpeana. Istuuduin hänen viereen. Yritin halata häntä, mutta.hän ei juurikaan reagoinut läsnäolooni, vaan jatkoi pöydällä olevan puhelimen tuijottamista. Solveig räpläsi puhelinta turhautuneena yrittäen selvittää Prepaid-numeron alkuperän, mutta ei löytänyt minkäänlaista vihjettä. Katseeni kääntyi Hanyaan, joka makasi lattialla shokissa. Muistin, että se pelkää kovia ääniä ja stressitilanteita, ja ahdistukseni kasvoi entisestään. Googlasin äkkiä älypuhelimellani mitä tehdä shokkitilassa olevalle koiralle, ja netissä neuvottiin käärimään koira lämpimään ja antamaan vettä. Harpoin olohuoneen läpi makuuhuoneeseen, josta hain huovan ja koirien vesikupin. Yritin varovasti peittää Hanyaa huovalla, mikä onnistui helposti, sillä se ei rimpuillut vastaan ollenkaan. Istahdin sen viereen, silittäen sen selkäturkkia rauhoittavasti.
“Emme varmaan löydä liittymän ostajaa ilman poliisin apua. Ja on todennäköistä, että viestin lähettäjä on pyytänyt jonkun ulkopuolisen ostamaan liittymän kioskista, jotta hänet olisi vielä vaikeampaa jäljittää”, Solveig murahti.
Jonas nousi lattialta istumaan tuolille pöydän ääreen, ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
“He ovat lähempänä kuin luulimme. Paljon lähempänä”, hän sanoi hiljaa. “He tietävät, missä asumme. Meidän pitää muuttaa.”
Solveig heitti kännykän lattialle ja tuijotti Jonasta vihaisesti. Tytön sininen huulipuna oli haalistunut jonkun verran, ja hänen silmissään paistoi turhautuneisuus. “Ja minne olisimme muuttamassa?”
Jonas kohotti olkapäitään vaisusti. “Löydämme varmasti jotain. Tukholma on suuri ja meillä on rahaa.”
Solveig nousi ylös ja rupesi kävelemään ympyrää. “En tiedä. Se ei välttämättä ole tarpeeksi suuri. Mutta se ei ole tämän hetken huoli. Meidän pitää ilmoittaa muille Yusufin varoituksesta ja hänen kuolemastaan.”
Keskeytin heidän keskustelunsa. “Mistä tiedätte, että hän on kuollut? Kuinka voitte olla niin varmoja siitä?”
Molemmat mulkoilivat minua äreinä. Päätin olla hiljaa.
“Ira, onko sinulla Zakken numero?” Jonas tiedusteli. Ravistin päätäni, mutta Jonas kehotti minua tarkistamaan. Kävin läpi kännykkäni yhteystiedot, ja yllätyksekseni Zakken numero oli tallennettuna viimeisenä.
“Mitä ihmettä, en ole koskaan saanut sitä keneltäkään”, ihmettelin.
Jonas nousi ylös ja naputteli jotain omalla puhelimellaan. “Hän on velho. Tekstaa hänelle, että tarvitsemme kyydin Åkersbergaan nyt heti.”
Hän lähti toiseen huoneeseen soittamaan jollekulle, ja koirat seurasivat hänen perässään. Jäin keittiöön yksin Solveigin kanssa. Hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
“Suurin ongelmamme on koirat. Meidän on vaikea piiloutua koirien kanssa, varsinkin kun vihollisemme tietävät miltä sekä me että koiramme näyttävät.”
Hän rupesi katsomaan minua analysoiden. Istuin paikoillani jäykkänä. Hän katsoi suoraan silmiini, lukien ajatuksiani.
“Niin… Sinusta on varmaan apua.”
Katsoin häntä kysyvästi, mutta hän ei sanonut mitään, vaan rupesi silittämään luoksemme tulleen Hanyan turkkia. Helpotuin nähdessäni Hanyan käyttäytyvän normaalisti. Hanya laittoi etutassunsa Solveigin polvelle, ja raapi hellästi hänen mustia leggingsejään. Käskin Hanyaa lopettamaan, mutta yllätyksekseni Solveig nosti hauvan syliinsä ja jatkoi sen silittämistä. Hanya rentoutui ja otti maharapsutukset vastaan tyytyväisenä. Ihmettelin Solveigin koirakuiskaajakykyä; saan itse juuri ja juuri Hanyan nostettua syliini, eikä se koskaan lepäisi sylissäni rauhassa viittä sekuntia kauempaa. Hanya luotti Solveigiin sataprosenttisesti. Ehkä se kertoi jotain hämärästä nuoresta naisesta. Ehkä minunkin kannattaisi luottaa häneen enemmän...

Kännykkäni kilahti sillä välin, kun olimme laittamassa ulkovaatteita päälle.
“Olen täällä”, tekstiviestissä luki. Kerroin siitä Jonakselle, ja hän käski meitä ottamaan Derekin ja Hanyan mukaan. Joku hänen kavereistaan tulisi hoitamaan Sanny-koiraa.
Kävellessämme alakertaan katsoin tekstiviestiä tarkemmin. Huomasin, että se ei ollutkaan Zakkelta, vaan joltain numerolta, jota en ollut tallentanut. Jonas avasi rappukäytävän ulko-oven ja katsoi ulos ihmeissään.
“Siellä ei ole ketään. Ei auton autoakaan. Zakke odottaa aina tässä. Derek, mikä sinulla on?” Jonas sanoi ämmentyneenä
Derek-malinois pyöri ympyrää ja vinkui hermostuneena. Se yritti saada meitä menemään takaisin sisätiloihin.
“Hei Jonas, se tekstiviesti ei tullutkaan Zakkelta-...”
Konekiväärin tulitus keskeytti lauseeni.


Heräsin jossain valoisassa paikassa. Zakke heilutti kättään kasvojeni yllä. Siristin silmiäni; näköni oli sumea, mutta näin paremmin sekunti sekunnilta. Zakken kasvot olivat kosteat, aivan kuin hän olisi itkenyt.
Yritin nousta, mutta olkapäässäni tuntuva särky pakotti minut takaisin makuuasentoon.
“Mitä tapahtui?”
Zakke pudisti päätään hitaasti. “Saat tietää pian. Nyt sinun täytyy levätä.”
Yritin pakottaa itseäni nousemaan, mutta Zakke piteli tervettä olkapäätäni hellästi alhaalla.
“Kerron sinulle kaiken huomenna, lupaan sen.”
“Missä Hanya on?”, kysyin hätääntyneenä. Ääneni oli paljon heikompi kuin luulin, ja puhuminen oli vaikeaa.
“Se on turvassa, Ira. Pikkupörröläisesi on Olofin luona, ja lupaan koko sydämestäni, että kukaan ei pääse vahingoittamaan sitä. Tunnet Olofin, hän varmistaa että Hanyalla on parhaat mahdolliset olot muiden kennelin koirien kanssa. Siellä se varmasti leikkii muiden pentujen kanssa tälläkin hetkellä. Tai syö lempiruokaansa.”
Ajatus hymyilytti minua. Zakke huomasi hymyni, ja pörrötti lempeästi hiuksiani. Hänen kätensä oli pehmeä ja lämmin, ja oloni oli kaikesta huolimatta turvallinen. Siinä samassa hän purskahti rajuun itkuun, ja sairaalan henkilökunta vei hänet pois osastoltani. En ehtinyt ihmetellä sitä, vaan vaivuin särkylääkkeiden ansiosta syvään uneen.

Vastaus:

Voi kamala, uskon kyllä, että tuo tilanne oli kaikille järkytys. Yusuf-parkaa käy kyllä sääliksi, samoin Hanyaa, joka joutui shokkiin tilanteessa. Onneksi netistä löytyi edes jotain ohjeita koiran olon helpottamiseksi. Olipa yllättävää, että Hanya luottaa noin hyvin Solveigiin, mutta toisaalta se oli myös hyvä asia. Ainakin Hanya nimittäin toipui shokistaan yllättävän äkkiä ja rauhoittui nauttiessaan vain saamastaan huomiosta :) Voi kamala, miten tämäkin tarina taas päättyi. Ilmeisesti joku ampui teitä ja mua kiinnostaisi kovasti tietää, miten Jonakselle ja Derekille kävi, kun ainakin sulla ja Hanyalla vaikuttaisi olevan onneksi kaikki hyvin, vaikka sä taisitkin saada vähän osumaa siitä aseesta. Saat tästä tarinasta 20€, toivottavasti tähän tulee jatkoa mahdollisimman pian :D
- U

Nimi: Lena

08.07.2018 01:40
Lena ~ Paluu, osa 1
Mietin pitkään, että kirjoitanko uudelleen hakemuksen Sateenkaaritaivas- kennelille. Katselin Lennen sivuja, ja kyynel vierähti poskelleni. Pyyhkäisin sen rivakasti kämmenselälläni, ja kirjoitin hakemuksen.

Aamulla heräsin klo 9:34 jännityksen ja surun sekaisin tuntein. Jännitys: odotin innolla vastausta siihen, pääsenkö takaisin Lennen hoitajaksi. Suru: Minulla oli ollut ikävä Lenneä ja Sateenkaaritaivasta. Sinne palaaminen on aika iso riski, sillä en tiedä miten muut ottavat minua enää vastaan, otinhan hatkat aika pian liittymiseni jälkeen... Kuitenkin, kun avasin läppärini ja avasin kennelin sivut, huomasin, että hakemukseni oli hyväksytty Ushman toimesta. Innosta pinkeänä puin päälleni siniset pillifarkut, valkoiset nilkkasukat ja Levis- merkkisen t- paidan, ja hyppelehdin alakertaan uutisia äitille kertomaan.

Huudahduksella: "ÄITIIII!!!" ilmoitin että heränneeni että sen, että minulla oli asiaa, ja riensin äitin luo keittiöön. "No mitä kulta?" äitini kysyi hämmästellen. "Ushma laitto et pääsen takas kennelille!" huudahdan hymyillen suurta, aitoa hymyä. Äitini hymyilee minulle. "Hieno juttu. Voin viedä sut samalla kun käyn kaupassa hakemassa uuden kastelukannun, tuo muovinen hajosi." äitini lupasi, ja okeit vastaten tein itselleni annoksen kaurapuuroa.

Syötyäni kello näytti 9.56 ja riensin pesemään hampaat sekä kasvot ja harjaamaan hiukset jne. ja hoputin äitiä tulemaan pikaisesti meikkaamasta että pääsisimme lähtemään. Sujautin itse jo mustat lenkkarit ja mustavalkoisen NY- lippiksen päähäni ja astuin ulos valoisaan, puhelimen mukaan +20 asteiseen kesäsäähän, ja pakosti hymyillen lintujen laululle, hyvälle säälle, ja ennen kaikkia kennel jutulle menin jo auton oven luo. Äitini avasi auton ovet, ja kun olin menossa takapenkille, äitini ehdottikin etupenkkiä. Hyväksyin tarjouksen ja istuin penkille äitin viereen kiinnittäen äitin tavoin turvavyöni ja sulkien auton oven.

Olimme jo ajaneet pois pihalta, kun muistin repun. Äitini pysäytti auton ja avasin auton oven juosten kotiin äitin avaimet mukana, avasin ulko-oven ja hain huoneestani reppuni, tunkien sinne kaiken tarpeellisen; Lennen makupalat, avaimeni, ja puhelimen. Heilautin repun olalleni ja juoksin autolle muistaen matkaani äitinkin avaimet, joissa roikkui eskari-iässä tekemäni sydämen muotoinen heijastin. Hyppäsin autoon, ojensin avaimet äitille ja lähdimme ajamaan kohti kenneliä.

Äitini punainen auto kaarsi kennelille johtavan polun alkukohtaan. Hyppäsin autosta reppu selässäni ja vilkutin moikat nuorelle äidilleni, jonka jälkeen lähdin kävelemään arasti, jotakin peläten, mutta jotakin samalla kaivaten kohti kennelin suurta, tuttua ja kaunista porttia pitkin hieman kosteaa metsäpolkua, jota reunustivat vehreät pensaikot ja koivupuut, muutamia kuusia unohtamatta. Saavuin suurelle portille, ja vedin syvään henkeä.

Siinä se nyt oli. Sateenkaaritaivaan tuttu, mutta nyt jollakin tavalla oudon ja surukkaan tuntuinen portti. Avasin sen kuitenkin, ja astuin kennelin suurelle pihalle, kuin muutama kuukausikin sitten. Katselin ympärilleni aivan rauhassa, nähden kaikki tutut paikat, kiinnittäen huomioni haikeasti myös keltaiseen taloon, jonka vieressä oli pentujen aitaus. Riensin ensin sinne, silittelemään kaikkia tuttuja, ja ei niin tuttuja koiranpentuja. Lennekin oli siellä. Avasin siis aitauksen portin ja astuin sisään rientäen Lennen luo. "Hei rakas... mulla oli ikävä, Lenne.", sanelin haikeasti pennulle. Pentu oli ensin hämillään ja haisteli kättäni, mutta hyppi sitten vasten heiluttaen tummaa häntäänsä ja haukkuen lisää huomiota.

Olin astunut jo pentuaitauksesta pois, sulkien toki sen portin, ja nyt astelin lähemmäs keltaisen talon valkoista, kaunista, ja siistiä ovea, jota koristi kukkakranssi. Heilautin hiukseni olkani taakse ja avasin talon oven, ja muutama koira alkoi haukkua. "Hysss... hiljaa", Ushma huuteli toimistostaan, haukkuville koirille. Sitten nainen käveli ulos toimistostaan ja äkkäsi minut. "Lena!" hän huudahti ja tuli luokseni halaamaan. "Hei Ushma, palasin.." lausahdin minua halaamaan tulleelle naiselle, Ushmalle. Kyynel valui taas poskelleni mutta pyyhkäisin sen äkisti pois, eikä Ushma huomannut mitään. "Siirsin Lennen naulakon pois, sillä sitä, eikä sen lenkitysvaljaita tarvittu. Ne on kyllä tuolla toimistossa, ootas", Ushma selitti, ja haki Lennen kamppeet. Otin ne kiittäen. "Mä meen lenkille nyt Lennen kaa, jos sopii?" varmistin Ushmalta ja hän nyökkäsi.

Ulos astuessani pyytäisin taas kyyneleen poskeltani, ja astelin Lennen panta, ja fleksi kädessäni kohti pentuaitausta, jossa aijemmin Lennen taas tapasinkin. ~Jatkuu

Vastaus:

Oli ihan kivaa, että tarinassa oli tuollainen realistinen johdanto siihen, kuinka palasit takaisin kennelille. Tarina sisälsi kuitenkin enemmän kaikkea muuta kuin Lennen hoitamista ja se on tietenkin vähän negatiivinen asia, vaikka tarina selvästi jatkuukin vielä. Oli kuitenkin kivaa, että edes jonkin verran sait koiraakin sisällytettyä jo tähän tarinan alkuun. Lenne tuntui ottavan sut hyvin vastaan, vaikka aluksi olikin varmaan vähän hämmentynyt jälleennäkemisestä. Saat tästä tarinasta 10€, merkkaan tästä yhden kokonaisen tarinan sulle sitten, kun jatkat tämän loppuun.
- U

Nimi: Otava

05.07.2018 16:18
Tarina 1.
Se vaikutti ihan tavalliselta päivältä, ihan kuin mikä tahansa päivä muutettua uuteen kotiin. Olin vasta muuttanut uuteen kaupunkiin, rauhalliselle alueelle josta en tuntenut perheeni lisäksi ketään. Asuin nyt yksikerroksisessa talossa n. kahden kilometrin päässä kaupungin hulinasta, alueella, jossa lähimmät naapurit asuivat satojen metrien päässä. Se oli minulle hieman kummallista, olinhan koko elämäni asunut toisella puolen Suomea pienessä rivitaloasunnossa, mutta kyllä siihen tottuisi.

Muutto oli tapahtunut viikkoa aikaisemmin. Minua jännitti, paljonkin, mutta isäni saatua niin hyvän työtarjouksen oli selvää, ettei hän voinut kieltäytyä. Kesäloma oli alkanut vasta viikko sitten, ja aikaa tottua kaupunkiin oli onneksi paljon. Kouluni sijaitsi kaupungin keskustassa, se oli keltaisen värinen iso betonimöhkäle kaikkine siipineen, luokkineen ja käytävineen. Pienempi se oli kuin edellinen kouluni, mikä voisi olla myös hyvä asia. Edellisessä koulussani olin ollut seiskan ja kasin, joten uuteen kouluun menisin sitten yhdeksännelle luokalle.

Kaupungissa en ollut tehnyt vielä paljoakaan, sillä kotona oli ollut niin paljon laittoa. Yhdessä kahvilassa olin käynyt kaakaolla, sekä pikkuruisessa kirjakaupassa, josta ostin postikortin, mutta muuten olin auttanut kotona purkamisessa ja sisustamisessa.

Kävelin rauhallisesti pitkin hiekkatietä. En ollut kääntynyt tähän suuntaan ikinä aikaisemmin, vaikka joka ilta olinkin lenkillä käynyt. Potkiskelin tiellä olevia kiviä, kunnes yhtäkkiä aloin kuulla haukuntaa. Jatkoin eteenpäin, ja haukun ääni voimistui voimistumiseltaan. Mutkien ja puiden takaa paljastui iso, keltainen rakennus, jota ympäröi aidattu suuri piha, vehreät nurmet, paljon hyppiviä koiria ja ihmisiä jotka leikkivät, treenasivat tokoliikkeitä tai heittelivät frisbeetä koiriensa kanssa.

”Mikä tuo oikein on?”, mietin katsoessani näkymää haltioituneena. Minun teki mieli mennä lähemmäksi, mutten tiennyt uskaltaisinko. Olikohan alue yksityisaluetta? Kauempana näin järven ja kentän, jossa näytti olevan agilityesteitä. Sielläkin oli ihminen koiran kanssa. Otin muutamia askelia lähemmäksi ja katselin näkymää kiinnostuneena.

Yhtäkkiä kuulin askelia takanani, tyttö nuoren bordercollien kanssa. Säikähdin hieman, olinko paikassa jonne ei saisi mennä? Tyttö kuitenkin hymyili ja päästi koiransa luokseni. Kyykistyin varovasti rapsuttamaan koiraa.

- Hei pikkuinen, oletpa sä söpö, lepertelin koiralle, joka hyöri ympärilläni malttamatta pysyä aloillaan.

- Ootko sä uusi hoitaja? tyttö kysyi uteliaasti.

- E-en, sanoin nopeasti ja nousin ylös. – Olin vaan lenkillä ja päädyin tänne. Oon vasta muuttanut tänne ja en oikein tiedä näitä paikkoja.

- Aa! No, tervetuloa Sateenkaaritaivaan kenneliin! Mä oon täällä hoitajana, tyttö kertoi. – Tässä on mun hoitokoira.

Tyttö esitteli itsensä ja koiransa.

- Se on ihana, sanoin hymyillen ja katselin ympäriinsä juoksevaa koiraa, joka käväisi välillä nuuhkaisemassa lahkeitani. – Mun nimi on Otava. Se on oikeestaan mun toinen nimi, aika harvinainen mutta mä vihaan mun etunimeä. Mäkin haluaisin koiran, oon aina halunnu mutta äiti on allerginen.

Tyttö mietti hetken.

- Sähän voisit hakea jonkun koiran hoitajaksi? hän ehdotti. – Täällä on tosi kivaa olla hoitajana, kaikki on kannustavia ja valmiita auttamaan heti, jos tarvii, täällä on paljon eri paikkoja missä voi käydä, agilitykenttää, missä vaan uskaltaa pitää koiraa vapaana, jos se vaan pysyy lähellä, niin ja kaikkia eri kursseja. Ja nyt täällä on kanssa kaks nuorta sheltinalkua, joille vasta vapautui hoitajapaikka.

Innostuin heti. Tämä kuulosti erittäin hyvältä, shelttipennun hoitajuus! Mikä unelma.

- Se ois aivan ihanaa! Sheltti on mun lempirotu, ja ois tosi kivaa olla jonkun koiran hoitajana. Mä voisin käydä täällä vaikka joka päivä hoitamassa, se ois ihan superkivaa!

Tunsin saman tien oloni typeräksi. Olinko tehnyt itsestäni tyhmän kuuloisen intoilemalla heti alkuun liikaa? Samaan aikaan pidätin halua huutaa ääneen, vaikka en vielä ollut yhdenkään koiran hoitaja. Kasvoilleni levisi hymy. Jos en mokaisi tätä, voisin pian olla maailman onnellisin tyttö.

- Jos sä haluat niin voin viedä sut Ushman luokse? tyttö ehdotti. – Ushma on Sateenkaaritaivaan kennelin pitäjä.

- Joo, sanoin pystymättä olemaan hymyilemättä.

Samalla minua alkoi jännittää. Mitä minä sanoisin? Möläyttäisin takuulla jotain typerää ja sitten en pääsisi hoitajaksi enkä kehtaisi enää ikinä tulla lähelle kenneliä. Päätin ottaa optimistisemman asenteen. Seurasin tyttöä pihamaan poikki aina kennelrakennukselle saakka. Astuin hänen perässään sisälle ja vastaani pöllähti kaksi shetlanninlammaskoiraa. Toinen haukahti ja pysyi loitommalla, toinen tuli hyörimään lähistölle uteliaasti ja nuuski kenkiäni.

Ushma löytyi toimistosta, hän oli järjestelemässä papereita. Koputin oveen jännittyneenä. Ushma kohotti katsettaan ja näki minut.

- Hei, sanoin varovaisesti.

Sitten minuun iski jännitys. Mitä tässä tilanteessa voi sanoa? Sanonko suoraan haluavani hoitajaksi, esittäydynkö, miten muotoilen sen, menenkö sisään huoneeseen…

- Hei, hän tervehti hymyillen.

- Mun nimi on Otava. Öh, tapasin juuri äsken yhden hoitajistanne ja juttelin hieman hänen kanssaan, aloitin. – Hän ehdotti, että voisin hakea jonkun koirista hoitajaksi. Tykkään tosi paljon koirista mutta äidin allergian takia me emme voi ottaa omaa koiraa.

Toinen shelteistä oli nyt jaloissani, nuuski ja kumarruin rapsuttamaan sitä.

- Okei, Ushma sanoi hyväksyvästi. – Meillä on vielä jonkun verran koiria vailla hoitajia. Muutama on lähiaikoina lopettanut hoitajuuden, ja kaksi uutta koiraa tulivat muutamia päiviä sitten myös iän puolesta valmiiksi saamaan omat hoitajat. Et voi saada hoitajuutta ihan heti, mutta voin esitellä sinulle vapaita koiria ja kertoa lisää hoitajuudesta ja kennelistämme. Ja jos silloinkin olet vielä kiinnostunut, voimme katsoa, josko olisit pian yksi hoitajista.

Hän hymyili minulle rohkaisevasti ja jännitys kaikkosi.

- Okei, sanoin ja hymyilin.

- Olin juuri katsomassa Dessan ja Aben tietoja, varaan heille kuukauden päähän rokotuksen, Ushma kertoi.

- Minkä rotuisia koiria täällä on? kysäisin.

- Meiltä löytyy pääasiassa shelttejä ja bordercollieita, mutta myös kolme saksanpaimenkoiraa, kaksi novascotiannoutajaa ja kelpie, hän kertoi. – Kaikissa roduissa on ainakin yksi koira hoitajaa vailla.

Ushma esitteli minulle kennelrakennuksen sisätilat, sain tietää kennelin ympäristöstä ja missä olisi mikäkin, kävimme agilityradalla katsomassa treenejä, tutustuin muutamiin koiriin, sain kuulla lisää kasvatustoiminnasta ja kennelistä ylipäätään, kyselin kysymyksiä mitä mieleen juolahtikaan ja tapasin ohimennen muutaman hoitajan. Kaikki tuntui täydelliseltä.

Astuimme ulos ovesta ja päädyimme kennelrakennuksen takapihalle ja saman tien haukku alkoi. Se oli musiikkia korvilleni, näin edessäni ulkotarhoja, joissa pomppi jos jonkinnäköisiä koiria leikkien, luuta järsien tai pomppien innoissaan tarhan seinää vasten meidät nähtyään.

- Tässä ovat ulkotarhat, Ushma esitteli. – Niitä on kolme, yksi pennuille, yksi tiineille nartuille ja niille joilla on juoksut, ja viimeisessä ovat loput koirista. Kolme koirista on sisällä, kolme hoitajiensa kanssa lenkillä tai agilitykentällä ja yksi taisi olla etupihalla heittelemässä frisbeetä, mutta tässä ovat loput koiramme. Käydäänkö ensin pentutarhassa katsomassa Dessaa ja Abea?

- Mennään vaan. Eivätkös ne ole juuri ne, joille vasta vapautui hoitajapaikka?

- Kyllä, Ushma nyökytteli ja avasi oven pentutarhaan.

Näin ehkä kaksi maailman söpöintä koiraotusta, ja kumpikin ryntäsivät suoraa päätä luokse. Istahdin maahan ja samassa toinen oli kiivennyt syliini ja toinen hyppäsi selkääni vasten. Nauroin. Pennut hyppelivät ympärillämme, ja toinen meni hyörimään Ushman ympärillä.

- Nämä ovat vasta kaksikuisia, Ushma kertoi ja nappasi pennun syliinsä. – Tässä on Abe ja tuo sinun kimpussasi oleva on Dessa.

Ushma kertoi minulle Abesta ja Dessasta ja niiden luonteista, kyselin kiinnostuneena ja samaan aikaan silittelin syliini kiivennyttä Dessaa. Se oli ehkä maailman täydellisin koira.

- Dessa on kyllä ihana, onko se siis vapaa? kysyin.

- On se, ei ole kauaakaan, kun se vasta sai ikää tarpeeksi omaan hoitajaan, Ushma vastasi. - Eikö olekin aika suloinen?

Nyökkäsin innoissani.

- Ehkä söpöin koira ikinä, sanoin hymyillen ja Dessa nuolaisi kämmentäni.

Hetkisen kuluttua siirryimme seuraavaan tarhaan.

Lauma koiria oli vastassa, osa kauempana haukahdellen, osa tuli hyppimään viereen. Sain kuulla näidenkin koirien nimet, iät ja luonteesta vähän, sekä muutamia hauskoja tarinoita koirille sattuneista kommelluksista.

Vilkuilin sivusilmällä pentutarhaa ja Ushma huomasi sen.

- Taisit aika lailla ihastua Dessaan, hän sanoi naurahtaen.

- Joo, vastasin ja toivoin että kävisimme vielä hetken pentutarhassa. Elättelin toivoa, että saisin Dessan hoitokoirakseni.

- Jos haluat voit ottaa sen tähän pihaan ja vähän tutustua siihen, Ushma ehdotti. - Piha on aidattu ja ei Dessa mihinkään edes lähtisi.

- Joo, se ois tosi kivaa, sanoin riemuissani ja nousin ylös.

Kun olimme taas pentutarhassa nostin Dessan syliini ja kannoin sen ulos tarhasta. Laskin pennun varovasti maahan ja se alkoi haistella nurmikkoa innoissaan. Se löysi maasta joltain hoitajalta maahan unohtuneen lelun ja alkoi leikkiä sillä. Tartuin lelun toisesta päästä kiinni ja aloin heiluttaa sitä Dessan tarratessa siitä kiinni.

- Jätän teidät hetkeksi kahdestaan tähän, kun vien Aben sisälle, Ushma sanoi. - Palaan ihan kohta.

Leikin Dessan kanssa, koppasin sen syliini ja haistoin sen pehmeää, ilmavaa turkkia. Koiran tuoksua parempaa ei ole.

Kun Ushma palasi, makoilin maassa Dessa vatsani päällä.
Hän katsoi minua hetken ja sanoi: - Kyllä sinä luultavasti voisit Dessan saada hoitokoiraksesi, jos haluat, teillä näyttää näet sujuvan aika hyvin.

- Mä oisin Dessan hoitaja ihan tosi, tosi mielelläni, sanoin ja hymyilen onnellisena.

- Tule vaikka huomenna päivällä tänne niin hoidetaan kaikki käytännön asiat, saat oman kaapin ja pistetään tietosi ylös, Ushma sanoi.

- Joo!

En malttanut olla hymyilemättä. Voiko tämä olla totta? Minun kohdallani?

Hetken päästä huomasin kellon olevan jo puoli kahdeksan ja totesin vanhempieni jo odottelevan minua.

Annoin pusun Dessan pikkuiselle suipolle kuonolle, vein sen sisälle ja kävelin portille, koko ajan hymyillen. Olen varmaan maailman onnekkain tyttö.

// kuten varmaan huomaa, en oo mitenkään erityisen hyvä kirjottamaan, ja en oo ihan varma esim. miten noi hoitajuusasiat tässä hoidetaan, ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Mutta tässä mun eka tarina, kyllä se siitä vielä lähtee!
t. Otava

Vastaus:

Ei huolta, mä ainakin uskon, että sä kehityt kyllä vielä tossa kirjoittamisessa, kun joudut sitä aika paljon täällä harrastamaan :D Ja tässä sun tarinassa ei ollut mitään, mitä ei saisi tehdä, joten sitäkään ei tarvitse murehtia. Kerron kyllä, jos teet jotain väärin, mutta älä suotta murehdi sitä etukäteen. Oli kivaa vaihtelua, että eksyit kennelille vähän eri lailla etkä vain suoraan tullut tänne hakemaan hoitokoiraa. Ekaksi tarinaksi tää oli mukavan rauhallinen ja sisälsi kaiken oleellisen, eli sun tutustumisen kenneliin ja hoitokoiran valitsemisen :) Dessa taisi todella valloittaa sun sydämen, mutta eihän se mitään haittaa, kiva vaan kun pieni neiti saa hoitajan <3 Saat tästä tarinasta 16€, jatka vaan samaan malliin.
- U

©2018 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com