Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Tervetuloa Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan!

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Hoitajia on tällä hetkellä sen verran paljon, että toivoisin jokaisen hoitajan odottavan vastausta edelliseen omaan tarinaansa ennen kuin julkaisevat uuden. Tämä helpottaa ylläpitäjän työtä, kun hoitoviekku ei ole koko ajan ihan täynnä saman hoitajan tarinoita. 

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Myös jos opetat koirallesi jonkun uuden käskyn, mainitse asiasta tarinasi lopussa, niin lisään käskyn kaappiisi koiran tietoihin. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita ilmoitukset tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Ira

23.05.2018 16:42
Hei, tässä on nyt vihdoin tää ruotsinkielinen tarina. En tiedä aionko jatkaa hoitotarinoita tähän juoneen, mutta ainakin saan jotain lähetettyä xD Voit lähettää mulle vaikka yksityisviestiä, jos sulla on epäselvyyksiä sanojen kanssa!

Vi satt vid bordet och väntade på tecknet. Även hundarna satt tysta och stirrade på mobilen. Snart ringde den, men Jonas, mannen som ägde mobilen, lät den ringa i fem sekunder. Allting blev tyst tills vi hörde någon knacka på dörren. Den korta mannen med mörkbrunt hår stod upp och tog sin 9mm Glock från bordet. Han satt den i sin jackficka och gick för att öppna dörren. Jag och Solveig, en tjej med blåa läppar och ett stort ärr på sitt ansikte, satt och kollade. Hundarna, en schäfer, en malinois och en Shetland sheepdog satt tysta och orörliga, beredda att attackera gästen.
Jonas öppnade metalldörren, och en turkisk man stod där precis utanför den. Hans hud var brun och han var klädd i svarta Adidas-byxor och en jacka i samma färg. Atmosfären släpptes; Jonas log och kramade mannen.
“Hej Yusuf! Läget?”
“Det går bra tack, om det här räknas som bra”, svarade Yusuf. “Tiderna är inte lätta.”
Jonas skrattade. “Det är dem aldrig.”
Lägenheten i Huddinge var liten men mysig. Det fanns tre rum, ett kök och ett ganska fint badrum. Det speciella med lägenheten var att det fanns husväxter nästan överallt; bosättare tyckte om frisk luft. Det som imponerade mig var att hundarna försökte inte ens äta upp växterna, fastän märkte man att de var väldig bra tränade. Även min hund, den bruna Shetland sheepdogen lyssnade alltid på mig. De två andra hundar hade fått polishundträning, så de var väldigt lydiga.
Yusuf kom till bordet och satt på en stol bredvid Solveig. De kramade också, fast kramen var mycket kallare än med Jonas. Solveig brukar inte visa mycket känslor och hon pratar nästan aldrig. Den enda gången jag har sett henne le var en gång när hon klappade sin schäfer.
“Så… Vet ni varför jag kom hit?” frågade Yusuf med en diskret turkisk brytning.
Jonas rörde sig lite för att sitta bekvämare. “Jag kan gissa.”
“Jag kommer hit som era kompis. Jag vill varna er och berätta till er en sak. Deniz tänker inte sluta här. Han vill förstöra er, både fysiskt och psykiskt. Det kommer bli ett hemligt krig i undervärlden.”

Deniz är ledaren av det rivaliserande gänget, det turkiska gänget. Vi kallas östeuropeiska gänget för att de flesta av oss är ryssar eller polacker, fast vi har folk från lite överallt i världen. Det vi gör mest är, du gissade rätt, sälja och smuggla droger. En sidoprojekt några i gänget har är att träna hundar så att de blir lika starka och lydiga som polis- och militärhundar, för att hundar är så bra på att jobba inom olika uppgifter. Kanske låter det lite konstigt, jag vet. Jag ville aldrig vara med i detta, men ni kanske får höra berättelsen om hur det gick till någon annan gång.

“Vet du vad exakt han håller på med just nu?” Jonas frågade. “Jag vet redan att han försöker få ut Zakke, men vem annan är en prioritet på listan?”
Yusuf tänkte och kollade på marken ett tag, och frågade för vatten. Solveig gick upp för att hämta ett glas, och då pekade han på henne utan att hon såg. Både jag och Jonas var väldigt chockade.
Solveig är känd som tjejen som ingen kan skada. Hon är extremt bra på att kämpa snabbt och tyst. Hon har vunnit alla slagsmål som vi vet hon har kämpat i.
Jonas skakade sitt huvud. Yusuf stirrade på honom med en orolig blick, och bytte samtalsämne.
“Hur är det med dig då?” sa han och nickade på mig.
“Vad kan man säga, jag är inte van vid detta livet. Har varit i Sverige i bara en vecka.”
Hans uttryck blev nyfiken. “Är det så? Och du pratar såhär bra svenska?”
Jag nickade. “Jag är finlandssvensk, så det är ingen stor överraskning.”
Yusuf tänkte svara någonting, men till vår förvåning slog Solveig bordet. “Det räcker med skitsnack. Har du något mer att säga?” frågade hon.
Tystheten tog över. Yusuf kollade att alla fönster var stängda och bad oss att sätta våra mobil i ett annat rum. Det var svårt för honom att få ord ut.
“Jag tror att de vet.”
Han sa meningen med den svagaste rösten jag har någonsin hört en man tala med.
Jonas gömde sitt ansikte bakom sina händer. “Nej. Inte nu. Snälla.”
Solveig skakade sitt huvud.
“Ja, så är det. De misstänker mig iallafall. De vet att någon har kontakter med er, och jag är den första de tänkte på. Jag ser det från hur det kollar på mig. Jag ser hat i deras ögon.”
Jag blev paranoid och kollade på dörren och fönstret ungefär varannan sekund. Jonas andades ut långsamt. “Vad ska du göra nu då?”
“Jag måste försvinna. Jag kom hit för att ni behöver hjälpa mig med det.”
En blick av hopp dök upp i Jonas ledsna ögon. “Jag gör vad som helst för att hjälpa.”
“Bra”, morrade Yusuf. “Först måste du skjuta mig, så att folk tror att jag har dött.”
Färgen försvann från unga mannens redan ganska vit hud. Han svarade bara med en nickning.
Turken gav honom en gammal Nokia-mobil. “Det finns ett nummer som du kan ringa från och med två veckor efter jag har försvunnit. Det är det enda sättet du kan få kontakt med mig, fast du ska undvika göra det. Säg inte något till någon annan. Berätta inte numret ens till Solveig.”
“Okej. När kommer du försvinna?” frågade Jonas. Yusuf stod upp och började beredda sig för att lämna lägenheten. “Ni kommer veta när det är dags för det.”
Sen vände han sig, öppnade dörren, sa hejdå och gick ut.
Jonas gick runt bordet med nervösa steg. Solveig lekte med en kniv medans hon tänkte hårt på vad Yusuf hade sagt. De var bra vänner, och båda var ledsna över att han behövde gömma sig. Jag klappade schäfern som låg på mina fötter. Jag hade ingen aning om vad jag skulle göra, jag kände knappt ens människorna jag satt vid bordet med. Jag var rädd för vad skulle hända till mig i framtiden, ärligt talat. Jag ville bara åka tillbaka till mitt enkelt liv i Finland, då jag visste vad skulle hända dagen efter. Och dagen efter den. Och dagen efter den.
Helt plötsligt hörde vi ett starkt ljud utomhus. Det lät som ett… Skott?
Jonas sprang till fönstret omedelbart och hukade sig ner. Han kollade ut försiktigt, och försökte förhindra sig själv från att spy. Han kände igen den orörliga kroppen.
Jag var beredd för det värsta, och min rädsla var bekräftat när Nokia-mobilen fick ett meddelande.

“Vi vet.”


Vastaus:

Mun mielestä tää juoni on ollut mukavaa vaihtelua perus hoitotarinoihin, mutta jos susta tuntuu, ettet tahdo jatkaa näin, niin eihän sun mikään pakko ole :) Tokihan se on ollut vähän haastavaa välillä saada Hanya mukaan näihin tarinoihin, kun näissä on tapahtunut niin paljon kaikkea muuta. Siksi olisi ehkä sulle helpompaa, jos kirjoittaisit vähän erilaisia tarinoita, mutta ihan miten itse tahdot. Olihan tää tietysti heti näin alkuun sanottuna hieman haastavaa luettavaa mulle, kun en mikään mestari ruotsin kielessä ole, mutta ei se mitään. Ymmärsin kuitenkin suurin piirtein kaiken, mitä tässä kerrottiin ja mun mielestä oli vaan kiva vähän haastaa itseäni lukemaan erikielistä tekstiä, varsinkin nyt kun en oo hetkeen koulussakaan ollut harjoittelemassa sitä :D Huomasin myös, ettet tässä käyttänyt Hanyasta kertaakaan sen nimeä. Ymmärrän kuitenkin syyn, jos kerran oot tän tarinan tehnyt koulua varten, niin ehkä parempi, jos koiran nimeä ei erikseen mainita :D Saat tästä tarinasta 20€, toi loppu oli jotenkin tosi jännittävä taas.
- U

Nimi: Katerina

20.05.2018 11:29
Tänään oli sunnuntai, 20. toukokuuta, ja minulla oli Renon kanssa tänään vuorossa ensimmäiset kolmannen luokan agilitytreenit. Olin todella innoissani ylempään luokkaan siirtymisestä, sillä Joel oli kertonut, että kolmannessa luokassa suoritettaisiin vaikeampia kokonaisia ratoja ja keskityttäisiin lähinnä yksilösuoritusten parantamiseen, eli koiran ja ohjaajan välisen luottamussuhteen kehittämiseen ja virheiden vähentämiseen, sekä tietysti suoritusnopeuden lisäämiseen. Treenit kuitenkin alkaisivat vasta neljältä ja kello oli nyt kaksitoista, kun suuntasin kohti kenneliä. Halusin viettää ensin pari tuntia aikaa Sindin kanssa kahdestaan, jotta pentu ei jäisi treenipäivinä vähemmälle huomiolle. Ajattelin, että menisin lenkille yksin Sindin kanssa, jotta Reno ei väsähtäisi ennen treenejä, kun meidän pitäisi agilitykentälle vielä kuitenkin kävellä. Joel oli ilmoittanut, että siirtyisimme takaisin ulos treenaamaan, kun ilmat olivat lopultakin lämmenneet ja lumet sulanneet lähes kokonaan kaikkialta, mitä nyt pieniä lumikasoja saattoi vähän varjoisammissa paikoissa vielä olla.

Kun saavuin kennelin pihaan, näin Ushman istuvan terassilla paperipino edessään terassin lasipöydällä. Ilmeisesti hän oli siirtynyt ulos työskentelemään, koska olihan näin kauniilla säällä toimistossa istuminen melko puuduttavaa varmasti. Lähestyessäni terassia näin myös, että Ushma ei ollut yksin. Hänen jalkojensa juuressa loikoili saksanpaimenkoiranpentu Lenne, jota Ushma välillä rapsutteli hyvinkin antaumuksella.
”Hei Ushma”, tervehdin naista, kun saavuin terassin rappusille. Ushma hätkähti ja kohotti katseensa paperipinosta minuun, loihtien sitten kasvoilleen hieman väkinäiseltä vaikuttavan hymyn.
”Hei”, hän vastasi tervehdykseeni hieman väsyneellä äänensävyllä ja rapsutti taas puolihuolimattomasti Lenneä, joka oli alkanut tökkiä naista kuonollaan saadakseen huomiota.
”Onko jotain sattunut? Vaikutat jotenkin… apeammalta kuin yleensä”, kysyin Ushmalta, joka mietti hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
”No tavallaan. Tiedätkö mikä tämä on?” Ushma kysyi ja vilautti yhtä valkeista, mustaa tekstiä sisältävistä papereista silmieni edessä. Pudistin päätäni, jolloin Ushma jatkoi puhumista.
”Tämä on Lenan, Lennen hoitajan eroanomus. Hän kertoo tässä, kuinka hänellä ei ole aikaa hoitaa Lenneä koulukiireiden vuoksi, ja hänen mielenkiintonsakin tähän hommaan on vähän kadoksissa. Mun piti ensin kirjoittaa tähän hyväksyvä vastaus, koska enhän mä voinut häntä pakottaa jatkamaan täällä. Nyt mun pitäisi mennä tuhoamaan Lenan hoitokansio ja kaikki tiedot hänestä, kun hän kerran ei enää hoitajana jatka täällä”, Ushma selitti hieman murtuneella äänellä. Myös Lenne alkoi vinkua, kun kuuli hoitajansa nimen mainittavan useamman kerran Ushman puhuessa ja myös omansa kerran.
”Voi Lenne, mun käy sua pientä sääliksi”, totesin urokselle ja menin hetkeksi rapsuttamaan sitä, jolloin pieni saksanpaimen kömpi Ushman jaloista paremmin seisomaan eteeni saadakseen nauttia rapsutuksista ihan kunnolla. Halasin vielä lopuksi urosta ja annoin sille suukon.
”Älä huoli, pikkuinen. Ihan varmasti sä hurmaat vielä jonkun toisen sydämen. Älä säkään Ushma murehdi, eiköhän Lennelle vielä joskus uusi hoitaja löydy”, lohdutin naista, joka nyökkäsi ja keräsi paperit pöydältä viedäkseen ne toimiston silppuriin. Itse tarjouduin viemään Lennen ulkotarhaan, mutta Ushma sanoi haluavansa pitää uroksen nyt lähellään, koska pentu tuntui kuitenkin tavallaan ymmärtävän tilanteen ja Ushma halusi tarjota pennulle lohtua ja huomiota hoitajan menettämisestä. Annoin siis Ushman viedä koiran toimistoonsa seuraamaan silppuamisoperaatiota, kun itse suuntasin kohti takapihan pentutarhaa.

Näin kuin näinkin ilokseni Sindin pentutarhassa leikkimässä siskonsa Lellenin kanssa, joka kovasti yritti toimia leikin johtajana ja komennella siskoaan. Sindi kuitenkin huomasi tuloni äkkiä ja jätti Lellenin seisomaan leikkipaikalle kuin nallin kalliolle, pennun kirmatessa sitten itse tarhan portille häntä heiluen ja silmät kiiluen.
”No hei prinsessa, oliko sulla ikävä? Mulla ainakin oli ikävä sua, ja on ihana nähdä sut taas. Niin, kyllä on”, lepertelin pennulle aidan läpi ja rapsutin pentua hieman. Sen jälkeen päästin pikkuisen tarhasta vapaaksi, jolloin tämä hyppäsi häntä heiluen minua vasten ja kaatoi minut hyppynsä voimasta melkein selälleen. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni, mutta pennun innostuneisuus sai minut vain nauramaan, enkä viitsinyt edes torua sitä kovin ankarasti.
”Noh, Sindi, rauhoitupa nyt vähän. Rauhassa”, komensin narttua, kun tämä hyppi edelleen jalkojeni juuressa. Renokin oli toisessa ulkotarhassa ja huomattuaan pennun hösellyksen alkoi haukkua kovaan ääneen siinä toivossa, että sekin huomattaisiin. Sydämeeni alkoi sattua ajatuskin siitä, että minun pitäisi jättää uros sinne. Se oli kuitenkin sen omaksi parhaaksi, ettei tuo upea koira väsyisi ennen treeneihin lähtöä.
”Reno kulta, mä oon pahoillani, mutta en voi ottaa sua nyt mukaan. Me mennään treeneihin illalla, tiesitkö sitä? Sä et saa väsyä ennen sitä, joten mun on nyt jätettävä sut tänne. Anteeksi, kulta. Mutta mä lupaan tulla takaisin ja viedä sut kentälle, mä oikeasti lupaan”, selitin urokselle, kun olin suunnannut aikuisten tarhalle rapsuttamaan koiraa. Hieman haikeana uros tuntui ottavan jopa nokkiinsa käytöksestäni ja vetäytyi tarhan perimmäiseen nurkkaan murjottamaan, kun itse lähdin hakemaan Sindille pantaa ja hihnaa sisältä.

Sindiä ei tuntunut isänsä poissaolo haittaavan ollenkaan, sillä pentu tepasteli oikein nätisti vierelläni hihnassa ja tutki innostuneena uusia tuoksuja. Pentu tuntui nauttivan siitä, että sai tällä kertaa kaiken huomioni täysin itselleen ja sai lisäksi tutkia kaikki ympäristön tuoksut ja kiinnostavat näyt rauhassa yksinään, ilman että täytyi jakaa niitä Renon kanssa. Välillä Sindi kuitenkin innostui ympäristön tutkimisesta ihan liikaa ja kiskoi itsensä voimalla edelleni.
”Ei, Sindi. Vierelle”, komensin pentua, joka parin lisäkäskyn tehostamana palasi lopulta alistuneena vierelleni. Sama toistui vielä muutaman kerran kävellessämme eteenpäin, mutta lopulta pentu hieman rauhoittui ja tajusi lakata vetämästä. Kävelytin Sindiä aluksi hetken aikaa asfaltoitua tienvierustaa pitkin, kunnes ylitimme tien ja lähdimme jollekin pienemmälle hiekkatielle.
”Mulla ei ole aavistustakaan, mihin tää johtaa, mutta katsotaan”, totesin nartulle, sillä en muistanut kulkeneeni tätä tietä koskaan aiemmin. Sindiä se ei kiinnostanut, pentua kiinnosti vain nuuskiminen ja se pysähtyikin useaan kohtaan hieman pidemmäksi aikaa.
”Sindi, tulehan nyt, jatketaan”, jouduin välillä hoputtamaan pientä bordercollieta, kun tuo ei olisi millään malttanut jatkaa matkaa.

Kävelimme hiekkatietä eteenpäin pitkän matkaa, kunnes huomasimme sen kulkevan erään pienemmän metsikön kautta erään peltoaukean läpi, hiekkatien molemmilla puolilla kun aukesi oma pelto. Peltojen kohdalta käännyimme kuitenkin takaisin, sillä lenkkimme oli kestänyt jo tunnin ja saman verran menisi todennäköisesti takaisin, enkä saisi myöhästyä Renonkaan kanssa treeneistä. Paluumatkalla Sindi oli jo hieman vähemmän kiinnostunut nuuskimisesta, kun sama reitti oli kertaalleen jo toiseen suuntaan kuljettu. Siksi olimmekin hieman nopeammin takaisin kennelillä, jossa päästin koiran sisälle ja annoin sille keittiössä heti vettä sen vaaleanpunaiseen posliinikuppiin.
”Ai hei, Katerina. Kävittekö lenkillä?” kuulin Ushman kysyvän, hän kun oli ilmestynyt keittiöön huomaamattani.
”Joo, ihan kahdestaan Sindin kanssa. En halunnut uuvuttaa Renoa, sillä kohta pitää lähteä treeneihin, pakkaan vaan treenirepun valmiiksi”, selitin Ushmalle, joka nyökkäsi.
”Kiva, että oot noin innoissasi agilitystä. Tehän taidattekin olla jo ylimmässä luokassa Renon kanssa”, Ushma totesi siihen ja vastasin vain, että niin olimmekin. Kun Sindi sai juotua kyllikseen, vein sen ulos tarhaan muiden pentujen seuraksi, jotta se olisi pissahädän yllättäessä jo valmiiksi ulkona. Lisäksi sillä oli tarhassa leikkiseuraa, ja näin kauniilla säällä olisi ihan turha jättää koira sisälle. Nyt kävin lopultakin hakemassa Renon tarhasta, mutta se oli hieman haasteellista. Uros oli loukkaantunut jouduttuaan jäämään kennelille, kun otin mukaani pelkän Sindin. Urosta saikin pitkään maanitella ennen kuin sain sen tulemaan luokseni portille.
”Hyvä poika, Reno. Tiesinhän mä, että sä tulet järkiisi. Tule, mennään juomaan vähän vettä ja pakkaamaan mun tavarat. Niin, mennään treeneihin, joo”, puhelin urokselle, kun päästin sen tarhasta pois ja suuntasin sisälle keittiöön. Annoin Renolle vettä sillä välin, kun pakkasin reppuuni koiran makupalat ja tennispallon sekä pari vesipulloa, joista riittäisi minulle ja koiralle. Kun Reno oli juonut tarpeeksi, otin sen vesikupin lattialta, tyhjensin jämävedet pois ja laitoin kulhon reppuuni. Vilkaisin myös keittiön seinällä tikittävää seinäkelloa, joka näytti nyt varttia vaille kolmea.
”Kuule, Reno. Eiköhän lähdetä, niin ollaan ainakin ajoissa paikalla”, sanoin urokselle, joka haukahti ja heilautti häntäänsä vastaukseksi, suunnaten sitten edelläni eteiseen.

Kun sain kytkettyä koiran hihnaan ja puettua kengät jalkaan, olin valmis menemään ulos. Ulko-ovi avautui kuitenkin aivan nenäni edessä eikä minulla ollut Renon hihna kädessä, joten uros ehti ampaista pihalle heti oven avauduttua.
”Reno!” huudahdin koiralle ja katsahdin sitten tulijaa.
”Oi, anteeksi. Ei ollut tarkoitus päästää koiraa karkuun”, eteiseen astunut tyttö sopersi hieman nolona. Hän näytti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka hän oli.
”Ei se mitään, kaikki hyvin. Ei Reno pääse kauas, kunhan pihan portti on kiinni”, lohdutin tyttöä, joka huokaisi helpotuksesta ja yritti hymyillä.
”No hyvä”, hän sanoi sitten.
”Mä olen muuten Katerina”, esittäydyin, sillä tyttö ei tuntunut hänkään tietävän, kuka olin.
”Mä olen Mysti”, tyttö vastasi ja hymyilimme molemmat toisillemme. Kun tuo kertoi nimensä, minulle valkeni, miksi hän oli niin tutun näköinen. Hänestä oli se lehtijuttu, jossa oli hänen kuvansakin.
”Hauska tavata, Mysti. Mutta mun pitää mennä, mun ja Renon agilitytreenit alkaa neljältä ja me mennään kentälle kävellen, enkä halua myöhästyä”, selitin tytölle, joka sanoi ymmärtävänsä eikä halunnut viivyttää minua.
”Toivottavasti tapaamme vielä paremmalla ajalla uudestaan”, sanoin Mystille vielä ennen kuin menin ulos ja kävin nappaamassa kiinni Renon hihnasta, kun uros hölkkäsi pihalla sinne tänne iloisena vapaudestaan.

Matka agilitykentälle oli hieman lyhyempi kuin matka lähempänä keskustaa sijaitsevalle agilityhallille, joten olimme nopeammin perillä. Paikalla ei ollut vielä muita, sillä kello oli vasta 16.20. Ihmetyksekseni edes Joel ei ollut vielä paikalla, vaikka hän oli ohjaajamme tälläkin kurssilla. Yleensä ohjaaja oli sentään aina paikalla, mutta taisin itse vain olla niin ajoissa Renon kanssa, että muut eivät olleet kerenneet vielä saapua.
”No, Reno, me ollaan nyt ihan kahdestaan täällä. Haluaisitko sä vähän vettä?” kysyin urokselta, kaivaen sitten repustani tämän vesikupin. Kaadoin viileää vettä toisesta pullosta vesikuppiin, josta uros joi kuitenkin vain pari kulausta. Sentään joi, sillä pienikin määrä auttoi nestehukan ja lämpöhalvauksen ehkäisemisessä näin kuumalla säällä. Join itsekin vähän vettä pullosta, minkä jälkeen kuulinkin jo soran ratinaa kentän ulkopuolelta, kun Joel ajoi autonsa kentälle.
”Kappas, Katerina, sä oletkin jo täällä!” Joel huudahti autolta, kun astui ulos. En vastannut hänelle vielä mitään, kun en viitsinyt alkaa huutamaan, jotta hän kuulisi. Odotin, että poika sai koiransa ulos autosta ja tuli itsekin aidatun kenttäalueen sisäpuolelle.
”Mä tulin vähän ajoissa kieltämättä, mutta parempi niin kuin liian myöhään”, naurahdin Joelille, joka naurahti myös ja totesi minun olevan oikeassa.

Autoin Joelia rakentamaan rataa sillä välin, kun odotimme muita saapuvaksi. Kun muut olivat paikalla, oli ratakin jo melkein valmis ja Joel sanoi pystyvänsä jatkamaan sen itse loppuun meidän alkulämmittelymme aikana. Joel ohjasi meidät viereiselle tyhjälle kentälle tekemään alkulämmittelyharjoituksia, joihin sisältyi kentän ympäri juoksemista, käskyjen harjoittelua ja muuta liikkumista sisältävää, jotta koirien lihakset lämpenisivät ja vetreytyisivät. Sillä välin poika vei radalle vielä viimeiset esteet ja tuli sitten seuramaan lämmittelyämme. Noin vartin kuluttua hän puhalsi pilliinsä sen merkiksi, että nyt riittäisi.
”Hyvä, hienoa. Toivottavasti te ja koiranne olette valmiita, sillä nyt on edessä kunnon haaste”, Joel sanoi ja ohjasi meidät radan luokse. Rata sisälsi paljon enemmän esteitä kuin esimerkiksi viime kerran kakkosluokan päätöstreeneissä, ja oli myös haastavamman näköinen. Jätimme koirat kiinni aitaan, kun rataantutustuminen alkoi. Saimme käyttää rataantutustumiseen yhteensä kymmenen minuuttia, sillä rata oli pidempi ja haastavampi, vaikka samoja esteitä siinä oli kuin aina ennenkin. Lopulta kuului taas pillin vihellys rataantutustumisen päättymisen merkiksi, ja palasimme Joelin ja koirien luokse irrottamaan koirat aidasta.
”Aloitetaanpa sitten. Järjestys on sattumanvaraisesti arvottu, ja aloittamaan pääsee tällä kertaa Jenna ja Ronny”, Joel ilmoitti ja Jennan ilme kirkastui, kun hän kuuli tuon. Hän selvästi paloi halusta päästä näyttämään esimerkin täydellisen virheettömästä ja sulavasta suorituksesta, sillä hän oli kieltämättä yksi ryhmämme parhaimpia parivaljakoita cavalierinsa Ronnyn kanssa.
”Paikka”, Jenna komensi koiraansa jätettyään sen istumaan radan alkuun ilman hihnaa. Kun Jenna oli valmis, hän lähti liikkeelle ja koira ampaisi perään. Vauhtia heillä kieltämättä riitti, mutta Jenna teki pari ohjausvirhettä miltei heti radan alkupuolella ja sai siitä kymmenen virhepistettä. Vauhtikin heiltä hidastui sen myötä, jotta parivaljakko ehtisi paremmin keskittyä. Radan loppuun suoritettuaan Jenna palasi hieman pettyneenä luoksemme, hän kun olisi halunnut oikeasti suorittaa tuon ilman virheitä.
”Ei se mitään, Jenna. Aika oli silti hyvä, mutta en paljasta sitä vielä, kerron ne sitten lopuksi yhteisesti kaikille”, Joel sanoi kirjattuaan samalla vihkoonsa Jennan ja Ronnyn tuloksen.
”Seuraavaksi Katerina ja Reno”, kuulin Joelin sanovan ja nielaisin hieman vaikeahkosti. En ollut valmistautunut ollenkaan olevani vuorossa näin pian, ja kun Jennan ja Ronnynkin suoritus oli sisältänyt virheitä, pelkäsin itse mokaavani kokonaan ja saavani hylkäyksen koko radasta. Epäröinnille ei kuitenkaan ollut sijaa, sillä radalle oli mentävä.

Ohjasin Renon radan alkuun istumaan ja irrotin hihnan, jonka heitin sivuun.
”Paikka”, komensin Renoa tomerasti, kun kävelin ensimmäisen hyppyesteen vierelle hieman takaviistoon ja käännyin sitten ottamaan katsekontaktin Renoon. Vilkaisin Joelia, joka nyökkäsi sen merkiksi, että saisin aloittaa heti, kun olisin valmis.
”Tule, hyppää!” komensin Renoa heti liikkeelle lähtiessä ja uros suoritti ensimmäiset hyppyesteet tosi hienosti ilman virheitä. Myös putki ja kepit sujuivat vaivatta, minkä jälkeen vuorossa oli rengas. Siinä teimme yhden virheen, kun Reno ei onnistunut hyppäämään sen läpi ihan niin kuin olisi pitänyt. Renkaan jälkeen oli uusi putki, joka johti meidät puomille. Puomin jälkeen okseri ja muuri, jonka jälkeen keinu. Reno suoritti edellä mainitut esteet varsin sukkelasti ja kiipesi keinun jälkeisen A-esteen myös hienosti ylös ja tuli yhtä hienosti alas. A:n jälkeen oli pari hyppyä, jotka päättyivät pöydälle. Pöydän jälkeen vielä kepit, kolmas putki ja hyppyesteitä ennen radan loppumista.
”Hienosti meni, hyvä! Vain yksi virhe, hienoa!” Joel kehui, kun päätimme Renon kanssa radan. Itse olin ihan hengästynyt ja Renokin läähätti, joten suuntasin antamaan sille vettä ja join itse myös. Sen jälkeen palasimme seuraamaan, kuinka seuraavaksi radalle päätyneet Juha ja Vili suoriutuivat.

Kun muutkin olivat saaneet haastavan radan suoritettua kunnialla loppuun, oli tulosten julkistamisen aika. Keräännyimme koirinemme riviin Joelin eteen ja poika piti aluksi meille puheen, jossa kertoi tämän radan tarkoituksena olleen testata, minkä tasoisista radoista oli hyvä aloittaa. Tämä rata oli useimmille ollut tosi haastava ja virheitä oli tullut, joten ehkä hieman helpompia ratoja olisi hyvä testata aluksi. Sen jälkeen Joel sanoi kertovansa nyt tulokset aikajärjestyksessä huonoimmasta parhaimpaan, jotta jännitys pysyisi yllä.
”Kuudentena Leila ja Alma ajalla 1.45, kaksi virhettä”, Joel aloitti ja taputimme kaksikolle. Mielestäni ei tullut yllätyksenä, että nuo kaksi olivat viimeisiä, he kun olivat tunnettuja hitaasta, mutta varmasta suoriutumisesta. Heillä ei tuntunut olevan mikään kiire, eivätkä he edes yrittäneet päihittää meitä muita ajassa.
”Viidentenä Jenna ja Ronny ajalla 1.40, kaksi virhettä”, Joel sanoi ja huomasin Jennan ilmeen kiristyvän, kun hän kuuli oman nimensä näin varhaisessa vaiheessa. Yleensä tuo parivaljakko oli nopeimmasta päästä, mutta virheistä saatu aikasakko huononsi heidän aikaansa jonkin verran. Joel oli myös sanonut Jennan ja Ronnyn suorituksen jälkeen ajan olevan hyvä, mutta selvästikään Jenna ei ollut samaa mieltä. Hän näytti todella selvästi, ettei ollut tyytyväinen ja halusi parantaa suoritusta saman tien.
”Neljäntenä Juha ja Vili ajalla 1.30, kaksi virhettä”, Joel jatkoi ja annoimme tuollekin kaksikolle aplodit.
”Kolmantena Miina ja Mette ajalla 1.28, yksi virhe”, Joel sanoi ja olin hieman yllättynyt siitä, kuinka pienestä oli kiinni, että Miina ja Mette olisivat pudonneet Juhan ja Vilin alapuolelle. Samalla minua jännitti kuulla seuraavat tulokset, sillä jäljellä olimme enää vain minä ja Elias. Tiesin Eliaksen olevan kovin voitontahtoinen, mutta toisaalta hän iloitsi aina myös siitä, jos minä voittaisin.
”Toisena Elias ja Caspar ajalla 1.20, yksi virhe. Joten voittaja on Katerina ja Reno ajalla 1.10, yksi virhe”, Joel totesi lopuksi ja saimme Eliaksen kanssa raikuvat aplodit. Elias myös tuli luokseni, halasi minua ja antoi minulle pusun.
”Onnea, kulta. Sä ansaitsit ton voiton”, hän sanoi eikä vaikuttanut lainkaan pettyneeltä siitä, että hävisi minulle, päinvastoin.

Treenien päätyttyä oli vuorossa kotimatka, jonka minä taitoin yhdessä Eliaksen kanssa. Juttelimme alkumatkan treeneistä, siirtyen sen jälkeen muihin mukaviin aiheisiin. Kennelin portille saapuessamme oli aika jättää hyvästit, sillä Eliaksella oli kiire kotiin eikä hän viitsinyt jäädä odottamaan minua voidakseen saattaa minut. Hyvästelimme toisemme halauksin ja pusuin, minkä jälkeen suuntasin sisälle ruokkimaan koirat. Ushma olikin ilmeisesti jo ottanut koirat sisälle, sillä hän oli keittiössä ruokkimassa parhaillaan muutamia koiria.
”Hei, me tultiin nyt. Ajattelin antaa Sindille ja Renolle vielä ruuat ennen kuin lähden kotiin”, sanoin Ushmalle, kun hän kääntyi juuri sopivasti katsomaan minua.
”Selvä, se sopii”, Ushma sanoi, joten laitoin koirilleni ruuat valmiiksi ja kutsuin ne keittiöön. Annoin niille ruuat, jotka kumpikin hotkaisivat parempiin suihin ihmeen nopeasti. Annoin kaksikolle myös vettä ennen kuin vein ne tarhaan muiden koirien seuraksi tarpeensa tekemään ja lähdin sitten kotiin.

Loppu! <3

Vastaus:

Musta oli jotenkin liikuttavaa, että olit ottanut tuon Lenan eroamisen mukaan tarinaan ja kerroit siitä jotenkin tosi koskettavalla tavalla :3 Oli myös ihana idea viettää ensin vähän aikaa ihan kahdestaan Sindin kanssa, että sekin saa oman osan sun huomiosta myös treenipäivänä. Ettehän te ehtineet muuta tehdä kuin käydä lenkillä, mutta sekin varmasti piristi pentua huomattavasti ja olihan lenkkikin melko pitkä. Myös sun ja Renon treenit sujui hienosti ja voititte tuon haastavan radankin, oon teistä kahdesta tosi ylpeä <3 Saat tästä tarinasta 27€
- U

Nimi: Mysti

19.05.2018 12:42
Kävelin pitkin keskustan katua. Koulu oli loppunut jo tovi sitten, mutta en halunnut mennä vielä kotiin. En tiennyt, mihin olisin mennyt, joten kävelin vain ympäriinsä. Rahaa minulla ei ollut mukana ja kaikilla kavereilla oli jotakin menoa. Niillä joilla ei ollut mitään, olivat kännissä tai muissa aineissa. Olin luvannut sijaisvanhemmilleni, etten pyörisi heidän kanssa enää, niin saisin käydä kennelillä hoitamassa Frodoa.
''Hei!'' kuulin jonkun huutavan. Katselin ympärilleni ja pian tajusin auton pysähtyneen kohdalleni tien laitaan. Tarkastelin kuskia ja tajusin tämän olevan Ushma.
''Ai hei!'' tervehdin takaisin.
''Tuletko kanssani käymään lemmikkiliikkeessä? Olen juuri menossa hakemaan koirille ruokaa.''
''Joo, voin mä tulla!'' vastasin ilahtuneesti ja nousin vänkärin paikalle kyytiin. ''No hei, kukas se sinä olet?'' kysyin huomatessani koiran jalkojeni juuressa lattialla.
''Se on Fia, ajattelin ottaa pennun mukaan, niin saisi vähän sosiaalisia kontakteja, hoitajaa kun sillä ei ole'', Ushma vastasi ja rapsutti pennun päätä, joka uteliaana työnsi päätänsä kaikkialle. Kaivoin puhelimeni taskustani ja laitoin Lauralle viestiä, että menisin Ushman kanssa kaupassa käymään ja siitä sitten kennelille katsomaan Frodoa. Hyvin nopeasti sainkin vastauksen, että hän soittaisi kohta Ushmalle varmistaakseen asian.
''Voi helv... hitsi!'' ärjäisin ääneen, mutta ymmärsin jättää kirosanan pois.
''No mikäs ny kiukuttaa?'' Ushma kysyi.
''Laitoin Lauralle viestiä, että olen kanssasi ja menen siitä kennelille, mutta ei luota minuun ja nyt aikoo kohta soittaa sulle'', vastasin närkästyneesti.
''Yritä ymmärtää häntä. Tiedän, että tuntuu ikävältä kun sinuun ei luoteta, mutta mietippä mistä tämä voisi johtua? Oletko joskus sanonut meneväsi jonnekin, mutta kuitenkin mennyt ihan toisaalle?''
''No.. joo..'' myönsin nolostuneesti tajutessani asian.
''Kunhan olet heille jatkossakin rehellinen, niin kyllä sinun sanaasi aletaan pian luottamaan'' Ushma sanoi lempeästi ja kaivoi puhelimensa taskustaan, joka oli juuri pärähtänyt soimaan.

Saavuimme lemmikkiliikkeen pihaan. Otin Fian hihnan käteen ja nousin ulos autosta. Pentu hyppäsi varmoin askelin ulos. Ushma avasi meille oven ja astuimme pennun kanssa sisälle liikkeeseen.
''Hei ja tervetuloa! Voinko olla jotenkin avuksi?'' liikkeen myyjä, nuori nainen, tuli heti kysymään. Ushma alkoi puhua naisen kanssa jostain tilauksesta, mutta en jaksanut jäädä selvittämään mistä oli kyse, vaan menin ihastelemaan tavaroita. Olisin halunnut ostaa kaikkea Frodolle, mutta ei minulla ollut rahaa mukana. Hypistelin käsissäni makupaloja. Olisi kiva kouluttaa Frodolle jotain temppuja. Oi, ja naksutinta tarvitsisin kans. Pallostakin koira tykkäisi kovasti. Oma hihna ja pantakin olisi niin hienot, ei tarvitsisi lainata kenneliltä. Ja hoitosetti, harja, kynsisakset ja mitä kaikkea muuta.
''Hei, herätys'', Ushma tuli luokseni naureskellen ja otti pennun hihnan itsellensä, tuo kun oli ehtinyt ottaa itselleen siankorvan syötäväksi. Olin ilmeisesti vaipunut syvälle ajatuksiini.
''Oho'', vastasin naurahtaen. ''Mietin vain, kuinka kiva olisi ostaa Frodolle jotakin''.
''Itse asiassa minulla on tapana maksaa hoitajille vähän siitä kun ne käyvät hoitamassa koiria kennelillä ja sinulle unohdin antaa viimeksi rahat. 44€ olen sinulle nyt velkaa. Odotapas, tässä ole hyvä. Nyt sinulla on rahaa ja voit ostaa jotain kivaa Frodolle jos haluat''.
''Oi vitsi, kiitos!'' huudahdin riemuissani. Enää pitäisi päättää mitä ostaisin koiralle. Pallon nyt ainakin, siitä se pitää tosi paljon. Makupaloja ja naksutin, niin voisin kouluttaa jotakin. Hihna ja panta ois kiva, mut ei rahat kyllä riitä kaikkeen. Kenneliltä nyt kuitenkin saa lenkkeilyvermeet ja kuitenkaan en vielä saisi pihasta lähteä, joten ehken ota niitä vielä. Hmm.. hoitosetti voisi olla sopeva, sitä kuitenkin tarvitsee ja voisi totuttaa koiraa hoitotoimenpiteisiin myös. Mitäköhän nämä kaikki tekee yhteensä. ''38€'', totesin ääneen.
''Mitä sanoit?'' Ushma kysyi
''Niin, että nämä ostokset maksavat 38€ yhteensä.''
''Aivan joo. Olen hoitanut omat ostokseni. Mene vain kassalle, niin minä lähden pennun kanssa ulos, ettei satu vahinkoa sisälle. Tule sitten autolle'', Ushma sanoi ja lähti pentu kainalossaan pihalle. Laitoin syliini keräämäni ostokset kassalle ja maksoin ne ansaitsemillani rahoilla. Käteeni jäi kuusi euroa vielä käytettäväksi myöhemmin.

Ushma kaarsi kennelin pihaan tottuneesti. Ensimmäiseksi vietiin pentu tarhaan muiden pentujen luokse ja sen jälkeen autoin häntä kantamaan ruokasäkit sisälle.
''Tästä riittää nyt ehkä pariksi viikkoa ruokaa'', Ushma sanoi naurahtaen tuotuani kuudennen ja viimeisen säkin sisälle. Yhdestä huoneesta alkoi kuulua voimakasta ja innostunutta haukuntaa. ''Jaahas, joku taisi tajuta sinun tulleesi käymään'', Ushma totesi hymyillen.
''Mihin voin nämä tavarani jättää?'' kysyin häneltä.
Tuolla on hoitajille oma pieni huone, jossa on jokaiselle kaappi. Sinne saat laittaa tavarasi'', hän vastasi. Kiiruhdin viemään ylimääräiset tavarani kaappiin ja sitten etsin huoneen, jossa Frodo majaili. Avasin oven varovasti, mutta Frodo oli niin innoissaan, että ovi paukahti päin naamaani.
''Ai Frodo, tuo sattui'', sanoin koiralle, mutta se vain innoissaan pyöri jaloissani ja hyppi vasten. ''Joo, tulin minä sinua kattomaan. Oli mullakin ikävä sua'' lepertelin koiralle, mikä vain lisäsi koiran intoa. Hetken kuluttua, kun alkuinto oli laantunut, huikkasin Ushmalle meneväni ulos ja kävin hakemassa namit, naksuttimen ja pallon taskuuni. Jätin Ellenin ja Navin huoneeseen ja poistuin uroksen kanssa ulos. Onneksi oli vielä lämmin, eikä vettä satanut.

''Kato poika mitä sulle ostin'', sanoin koiralle ja kaivoin pallon taskustani. Koiran silmät suurenivat lautasen kokoisiksi ja se alkoi vinkumaan innoissaan. Heitin pallon kauemmaksi ja Frodo lähti kuin tykin suusta sen perään. Pian se tulikin pallo suussa takaisin ojentaen sen käteeni, jotta heittäisin sen uudelleen. Toteutin koiran toiveen ja taas pallo lähti ilmassa kaartaen kauemmaksi koira perässä pinkoen minkä kintuistaan ehti. ''Väsytköhän sä tähän ikinä?'' kysyin koiralta, kun se toi palloa yhä uudelleen ja uudelleen ilmaan lennätettäväksi. Hetken vielä jatkettuani päätin keskeyttää leikin. ''Eiköhän se jo riitä, olet saanut jo aika monta kertaa pallon hakea'', sanoin Frodolle ja laitoin kuolaisen pallon pihalla olevalle pöydälle. ''Tule Frodo, käyään juomassa, ettet läkähdy tänne'', huikkasin koiralle, joka tuijotti vain pöydällä olevaa palloa. Frodo empi hetken, mutta tuli sitten perässäni. Avasin oven ja Frodo juoksi sisälle. Voimakas läähätys vain kuului.
''Onko jollakin ollut vähän hauskaa?'' Ushma kysyi nauraen, kun kuuli uroksen läähättävän.
''Eikä aivan niin vähääkään, Frodo on ihan hulluna palloon'', totesin Ushmalle. Otin keittiön kaapista kulhon, laitoin siihen vettä ja pistin sen lattialle, jolloin koira alkoi hulluna juomaan sitä.
''Hyvä, että muistat nesteyttää koiran, ettei se saa lämpöhalvausta. Mitä mieltä olet, jos lähettäis käymään tuossa läheisellä järvellä? Voisin tulla mukaasi ja ottaa pari koiraa mukaan'', Ushma kysyi.
''Joo! Vai mitä poika, mennäänkö uimaan?'' kysyin koiralta, joka vain katseli minua läähättäen.

Käveltiin metsän siimeksessä kulkevalla polulla. Koirat kulkivat vapaina, koska Ushma kuitenkin oli mukana ja tiesi miten koirat toimii. Hän myös totesi, että Frodo tuskin lähtisi luotani kauas, koska se oli selkeästi päättänyt, että minusta on pidettävä huolta, vaikka sen pitäisikin mennä toisin päin. Ushma oli ottanut mukaansa kennelin kaksi bordercollieta, Iitun ja Hugon, koska niillä ei ollut hoitajaa. Toki olihan kennelillä muitakin koiria, joilla ei hoitajaa ole, mutta ilmeisesti oli nyt niiden vuoro päästä vähän juoksemaan.

Koirat juoksivat metsässä kilpaa keskenään. Välillä joku otti maasta kepin ja sitten kaksi muuta halusivat sen itselleen. Silloin tällöin ne tulivat katsomaan, miten meillä menee, mutta todettuaan kaiken olevan kunnossa, ne lähtivät taas kilpaa juoksemaan.
''Iitu, Hugo, Frodo, tänne!'' Ushma yhtäkkiä huusi. Koirat juoksivat innoissaan luoksemme. ''Ota Frodo kiinni''. Muistin, että taskussani oli nameja, joten kaivoin sieltä jokaiselle yhden, jotta voisin palkita ne hyvästä luoksetulosta. Kytkin Frodon kiinni ja annoin namit koirille. ''Katso Mysti, tuolla oikealla edessäpäin on hirviemo ja kaksi vasaa'', Ushma sanoi, ennen kuin ehdin kysymään koirien kytkemisestä.
''Missä.. Aa tuolla!''
''Parempi kytkeä koirat, etteivät ne juokse noita hätyyttelemään. Emo voi käydä päälle herkästi, jos kokee jonkun uhkaavan vasoja'', Ushma totesi rauhallisesti, mutta kuuluvasti. ''On myös parempi puhua vähän kovempaa, niin hirvet kuulevat meidät, vaikka varmasti ovat huomanneet meidät jo kauan ennen kuin me niitä.'' Hirviemo lähti rauhallisesti kävelemään poispäin ja vasat seurasivat sitä. Odotimme hetken aikaa, ennen kuin jatkoimme matkaa. Pian nuo isot eläimet olivat kadonneet näkyvistä. Koirat päästimme irti vasta vähän kauempana, jotta ne eivät lähtisi perään.

Saavuimme järven rantaan. Järvi oli iso ja siellä oli hyvin tilaa. Kaukana vastarannalla oli vesilintuja sekä joutsenpari. Ne kuitenkin olivat niin kaukana meistä, että uskalsimme päästää koirat veteen uimaan. Etsin hyvän kepin ja aloin heittelemään sitä koirille veteen. Frodo etunenässä lähti sitä noutamaan ja paimenet jäivät rannalle ruikuttamaan. Noutaja ui nopeasti räpylöidensä ansiosta ja pian keppi oli jo tuotu rannalle. Hugo oli rannalla vastassa ja otti Frodolta kepin itselleen. Frodo ravisteli ja lähti perään. Iitu ei jaksanut urosten leikkejä, vaan se etsi itselleen oman kepin, jonka se toi heitettäväksi. Heitin kepin veteen ja Iitu lähti sitä noutamaan.
''On nää koirat vaan viisaita'', totesin Ushmalle Iitun nokkeluutta.
''Niihän ne on'', Ushma vastasi ja asettui istumaan hiekalle. ''Ei uskois välttämättä, että täällä keskellä metsää olisi näin hyvä järvi hiekkarantoineen. Moni kennelin ulkopuolinen ei tästä paikasta tiedä, koska tänne ei pääse muuta kuin metsän läpi kävellen.''
''Joo, ei kyllä heti tullut mieleen, että täällä järvi olisi'', vastasin Ushmalle. Iitu juoksi luokseni ja alkoi ravistelemaan vesiä pois.
''Hei, elä viitti'', Ushma kiljaisi veden roiskuessaan hänen päällensä. Nauroin tälle makeasti ja otin kepin maasta heittääkseni sen uudelleen veteen. Pojat juoksivat luoksemme ja heitin niillekin kepin veteen. Jälleen Frodo lähti hakemaan, eikä Hugo jaksanut lähteä kilpaa uimaan, joten jäi odottamaan rannalle. Otin maasta toisen kepin ja heitin sen Hugolle, jota se sitten pääsi noutamaan.

Pari tuntia meni koko lenkkiin, ennen kuin olimme takaisin kennelillä. Koirat olivat jo melkein kuivia, mutta turkki oli kiharalla ja osa metsää oli tullut mukana.
''Ajattelin, että voisin vähän harjailla näiden turkkeja ja sitten leikata kynnet'', sanoin Ushmalle.
''Se olisi tosi kiva! Oletko aikaisemmin leikannut koirien kynsiä?'' Ushma kysyi.
''En oo. Ajattelinkin, jos voisit vähän näyttää, kun siellähän on se ydin, että kuinka paljon voi leikata''. Hain sisältä tänään aikaisemmin ostamani hoitosetin ja ojensin sieltä kynsisakset Ushmalle. Ushma näytti ensin Frodolla yhden tassun verran. Se oli aika helppoa, kun Frodolla on vaaleat kynnet. Sitten Ushma näytti vielä Hugon yhden tassun, koska Hugolla taas oli mustat kynnet, jolloin ytimeen leikkaaminen oli todennäköisempää. ''Frodo, tuu tänne'', pyysin urosta. Käskin sen maahan ja käänsin siitä kyljelleen. Otin sen toisesta takatassusta kiinni ja leikkasin ensimmäisen kynnen.
''Voit ottaa vielä vähä lisää'', Ushma sanoi vierestä seuraten. Otin vähä lisää ja siirryin sitten seuraavaan kynteen. Katsoin hyvän kohdan ja napsasin poikki. ''Hyvä just noin. Sit vaan kaikki kynnet samanlailla''. Leikkasin kynnet oikein onnistuneesti ja Frodokin oli tosi nätisti. Kaivoin sille taskusta pari makupalaa ja annoin ne palkaksi. ''Leikkaatko Iitun ja Hugonkin kynnet?'' Ushma kysyi.
''Joo, voin mä ne tästä samalla lyhentää, saanpahan heti kunnolla opetusta'', vastasin Ushmalle ja pyysin Hugon luokseni. Asetin senkin kyljelleen ja aloitin leikkaamattomasta takatassusta. Leikkasin ensimmäisen kynnen ja siitä alkoi tulla verta. ''Eka kynsi ja heti ytimeen'', totesin tuskastuneesti.
''Ei se mitään, huomaatko, kuinka Hugo ei edes huomannut tapahtunutta. Nyt jatkat vain. Harjoitus tekee mestarin'', Ushma kannusti minua. Otin seuraavan kynnen ja se onnistui hyvin. ''Voit ottaa siitä vielä vähän. Noin, huomaatko tuossa tommoisen harmaan alueen. Silloin tiedät, että olet leikannut tarpeeksi''. Jatkoin ja aloin oppimaan milloin olin leikannut sopivasti ja milloin piti lyhentää vielä lisää.

Sain leikattua kummankin koiran kynnet ja annoin niille makupalat. Ushma vei koirat tarhaan ja itse jatkoin vielä Frodon harjauksella. Harjasin karstalla selän, kyljet, rinnan ja mahan ja harjalla hännän, korvien taustat ja tassukarvat. Sitten kävin vielä perusteellisesti kammalla koiran läpi.
''Sustahan lähtee karvaa ihan kunnolla'', sanoin koiralle kiskoessani kampaan jäänyttä karvaa pois. ''Sulla vissiin on karvanlähtöaika. Se on kyllä ihan hyvä, nyt kun kesäkin yrittää ainakin tulla''. Istuin maassa ja Frodo seisoi edessäni. Harjasin sen lonkat ja selän päältä, koska sieltä karvaa lähti paljon. ''Saadaan viettää vielä monta harjaushetkeä yhdessä'', totesin koiralle. Karva irtosi hyvin ja jäljelle alkoi jäämään kevyempää päälikarvaa. Vaikka alkoi jo näyttämään, että joku kohta oli kokonaan harjattu, niin silti siitä vain lähti karvaa.
''Ai täällä onkin se aika vuodesta'', kuulin jonkun naisen sanovan takaani nauraen. En ollut kuullut kenenkään tulevan, joten säikähdin hieman ja Frodokin kääntyi katsomaan tulijaa tiukka ilme kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui lempeäksi, kun tunnisti tulijan. ''Hei, olen Katerina! Olen ollut täällä hoitajana jo kauan ja hoidan siis Renoa ja Sindiä'', nainen esittäytyi.
''Hei, mä oon Mysti! Ja joo, Frodo ilmeisesti päätti, että nyt on kesä alkanut'', vastasin hänelle.
''Saa nähä, milloin Reno ja Sindi aloittaa tuon. Mutta me varmaan törmäilemme täällä vielä, moikka!''
''Moi!'' huikkasin Katerinan jo mentyä. ''Hänhän vaikutti ihan kivalta tyypiltä'', totesin Frodolle, joka oli lähtenyt vähän matkan päähän piehtaroimaan. ''Ilmeisesti harjaus riitti tältä erää''.

Kaivoin taskustani naksuttimen ja makupalat. ''Nyt voitaisiin Frodo opetella, mitä naksutin tarkoittaa'', sanoin koiralle ja pyysin sen luokseni. Naksautin ja annoin namin. Naksautin ja annoin namin. Toistin tätä muutamia kertoja, jotta Frodo oppisi naksautuksen tarkoittavan namin saamista. ''Kokeillaanpa jotain temppua. Frodo, istu'', pyysin koiraa ja siihen se istahti. Naksautin ja annoin palkan sille. ''Hieno poika!'', kehuin. ''Frodo, maahan'', käskin ja koira mietti hetken, mutta meni sitten maahan. Naksautin ja annoin taas namin. ''Hyvin sä osaat'', kehuin ja kyykistyin rapsuttamaan koiraa. ''Voitais opetella jotain uutta. Frodo, tule'', kutsuin koiraa ja se nousi maasta. Ohjasin koiran vasemmalle puolelle sivulleni istumaan. Naks ja palkka. Siirryin vähän ja ohjasin taas tulemaan sivulleni. Toistin tätä muutaman kerran, kunnes pihalle kaarsi auto ja Frodon huomio herpaantui. Autosta nousi ulos Eero.
''Hei!'' Eero huikkasi.
''Moi! Opetin just Frodolle uutta temppua'', vastasin hänelle.
''Aijaa, minkälaista?'' Eero kysyi.
''Mä voin näyttää. Frodo, tuu tänne'', kutsuin ja ohjasin sen sivulleni. ''Sit ku se oppii tän paikan, ni lähetään opetteleen seuraamista'', kerroin innoissani Eerolle.
''Sehän kuulostaa hyvältä! Riittäisikö kuitenkin tältä päivältä? Voitaisiin lähteä kotia jo. Olet saanut olla täällä jo monta tuntia''. Kello tosiaan oli jo aika paljon, aika oli vain mennyt tosi nopeasti.
''Vien Frodon sisälle ja annan sille ruuan'', sanoin Eerolle, joka oli tullut jo luokseni ja rapsutti nyt Frodoa.
''Sopii hyvin'', mies vastasi ja tuli perässäni sisälle.

''Ai hei!'' Ushma tervehti huomattuaan Eeron. He jäivät juttelemaan jotakin, kun itse menin keittiöön. Otin Frodon ruokakupin kaapista ja mittasin siihen raksuja. Otin jääkaapista vielä raakoja lihanpaloja ja laitoin kuppiin. Piimää vielä joukkoon ja laskin sen koiralle. Koira odotti kuuliaisesti lupaa. ''Ole hyvä!'' sanoin, ja koira alkoi syömään ahneesti ruokaansa.
''Siitä on aikaa, kun olen nähnyt Mystin noin iloisena ja innostuneena jostakin'', kuulin Eeron sanovan.
''Hän on kyllä ihan elementissään täällä, hoitaa koiria tosi taitavasti'', Ushma vastasi miehelle.
''Oli kyllä hyvä sattuma, kun hän löysi tänne. Ja onneksi annoimme luvan hänelle tulla hoitajaksi''.
''Niin, se oli kyllä parasta mitä mulle on luvattu'', sanoin koiralle ja silitin sen punaista turkkia.


//Vähennätkö 26 makupalaa

Vastaus:

Kiva sattuma, kun satuit olemaan mun matkan varrella, niin sain napattua sut mukaani eläinkauppaan. Sait sieltä samalla ostettua Frodolle vähän jotain kivaa, mikä on aina hyvä asia :) Frodokin tuntui rakastavan uutta palloaan heti alussa, kun noin innostuneesti sillä leikki eikä olisi malttanut ollenkaan lopettaa :D Meillä oli tosi kiva yhteislenkkikin, ja koiratkin tuntuivat viihtyvän, kun saivat leikkiä niin yhdessä kuin erikseenkin ihan oman tahtonsa mukaan :D Kynsien leikkaustakin pääsit harjoittelemaan, ja vaikka vahinkojakin sattui, niin ei se mitään. Hyvää harjoitusta se vain on, ja koska mullekin on välillä käynyt noin, niin koirat alkaa olla jo melko tottuneita siihen, jos välillä leikkaa väärin. Hyvä kun harjasit Frodon, koska useimmat kennelin koirista tosiaan on päättäneet aloittaa karvanlähdön nyt ja niitä tuppoja saa olla jatkuvasti siivoilemassa kenneliltä. Saat tästä tarinasta 26€, vähennän nuo toivomasi makupalat.
- U

Nimi: Hulda

18.05.2018 11:10
3.

Oli niin kuuma että meinasin läkähtyä matkalla kenneliin. Tänään lähtisin Sonjan kanssa metsään pidemmälle lenkille, tutkimaan paikkoja ja tutustumaan metsään. Olen myös haaveillut joskus agilityn aloittamista sekä sitä missä koira etsii ihmisen piilosta, mutta ne ajattelin toteuttaa vasta kun olen tutustunut Sonjaan kunnolla ja se minuun, sekä jos löytäisin itselleni kaverin tuohon jälkimmäiseen harrastukseen. Aika meni taas kuin siivillä ja olin jo kennelin pihalla.

Ushma olikin pihalla harjailemassa koiria. "Moikkka Hulda!" Nainen huusi koirankarvojen ja haukahduksen seasta. Naurahdin hieman ja moikkasin takaisin. "Sulla on vissiin menoa ja meininkiä"
"Ai se näkyy noin selvästi" vastasi Ushma nauraen.
"Joo, tarviitko apua?" Kysyin udellen
"Jos millään viitsisit niin apu kelpaa" Ushma sanoi ja ojensi minulle harja kassin.

Harjailimme koiria ja juttelimme niitä näitä, kun urakka tuli valmiiksi astui pihalle minulle uusi ihminen, nainen esittäytyi Varjoksi, Pihlan hoitajaksi. Esittelin itseni ja kysyin haluisiko tämä lähteä kanssani lenkille. Nainen suostui ehdotukseeni joten menimme sisälle pakkaamaan. Minä pkkadin vesipullon ja lainakipon Sonjalle ja Varjo pakkasi omat vermeensä. Tämän jälkeen menimme ulos laittamaan koirille kaulapannat ja hihnat jonka jälkeen lähdimme matkaan. Metsikössä oli ihanan viileä, Sonjakin selvästi nautti viileästä ilmasta.

Juttelimme Varjon kanssa niitänäitä samalla kun Pihla ja Sonja haistelivat ympäristöä. "Olit aika uhkarohkea kun aloit Sonjan hoitajaksi" totesi Varjo johon vastasin tietäväni sen mutta uskovani että Sonja kehittyy ajan kanssa. "Pihla on oikein herttainen" totesin kun se yritti saada Sonjaa leikkimään kanssaan, johonka Varjo vastasi naurahduksella. Vastaamme tuli iso puro ja aukeama johon voisimme istua koirien kanssa.

Asettauduimme maahan ja silloin Varjo kertoi vanhasta hevosestaan ja nykyisestä hevosestaan. Jutta riitti hevosista paljon sillä itsekkin rakastan hevosia vaikkakin niitä hieman pelkään. Itse kerroin Varjolle taustoistani ja tilanteestani, myös siitä että haaveilen joskus tulevaisuudessa omasta koirasta.

Sonja ja Pihla leikkivät keskenään, Pihla tosin oli selvästi hävitä leikissään Sonjalle joka on luonteeltaan kovapäinen narttu. Söimme Varjon kanssa eväät jotka olimme pakanneet ja annoimme koirille vettä, jota ne joivatkin hyvällä antaumuksella. Tämän jälkeen sain päähän piston mennä lähemmäs puroa Sonjan kanssa jos saisin vaikka Sonjan viilentymään. Maanittelua jatkui erittäin kauan ennenkuin itsekkin menin puroon seisomaan ja roiskautin hieman vettä nartun turkkiin, se oli sille selvästi viimeinen tippa joten se tuli ja kaato minut kumoon puroon. Varjo nauroi aukiolla ja tuli Pihlan kanssa auttamaan minut ylös mutta kas kummaa Pihlakin innostui vedestä ja ne yhdessä Sonjan kanssa kaatoivat Varjonkin kumoon. Nauraa räkätimme Varjon kanssa ja nousimme ylös, pois purosta jottemme joutuisi taas narttujen uhriksi.

Hakeuduimme aurinkoon kuivaamaan Varjon kanssa kun taas Sonja ja Pihla näyttivät juonivan taas jotain tyytyväisellä ilmeellä. "On noi koirat kyllä pirullisia välillä" Varjo tuhahti, vastasin hymyllä. Yhtäkkiä koirat hyppäsivät märkine tassuineen päällemme ja alkoivat "tanssia" päällämme. Siinä vaiheessa en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Käskin Sonjan vierelleni ja otin pyyhkeen jonks olin ottanut kotoa ja kuivasin nartun. Saman teki Varjo pihlan kanssa. Kuivaus session jälkeen lähdimme kävelemään metsästä pois ja Varjo esitteli Pihlan kanssa minulle paikkoja. En ollutkaan tajunnut kuinka iso alue kennelin ympärillä oli. Oli treeni kenttää ja oikeastaan kaikki mahdollinen.

Matkalla kenneliin nauroimme vielä tapahtuneelle ja toivoimme että kuivaisimme mahdollisimman piaan auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Päätimme kävellä takaisin kennelille metsän kautta mutta kiersimme puron jotta koirat eivät innostuisi enempää vedellä leikkimisestä. Piaan olimmekin kennelin pihalla jossa Ushma olikin kukkapenkkinsä kimpussa.

"Mitäs teille on tapahtunut" naureskeli Ushma.

"Koirat tapahtuivat, ne hieman innostuivat kun olimme purolla" Varjo vastasi katsoen viattoman näköisiä narttuja

"Vai sellaisia metkuja tällä kertaa" nainen vastasi.

"Jep" tuhahdin märkien hiusteni alta

Päästimme koirat vapaaksi ja Varjo meni sisälle jatkamaan omia juttujaan, sovimme että menisimme joskus yhdessä kentälle harjoittelemaan. Minä taas ajattelin kokeilla miten Sonja tottelisi minua joten kokeilin käskyjä joita Ushma oli kertonut mitä Sonjan edellinen hoitaja oli opettanut nartulle.
"Istu"
"Maahan"
"Tanssi"
"Vierelle"
"Seuraa"
"Tassu"
"Femma"
"Ryömi"
Luettelin koiralle yksi kerrallaan ja tämä totteli kuin unelma jokaista käskyä. Olin ylpeä Sonjasta. Päätin kuitenkin että tämä riitti tältä erää joten vein Sonjan ulkotarhasn ja hihkaisin heipat Ushmalle. Lähdin kävelemäön kotia kohti.

Vastaus:

Kiitos sulle, kun tulit auttamaan koirien harjaamisessa! Koirilla on näköjään karvanlähtöaika alkanut ihan kunnolla, kun kesä tekee tuloaan ja nyt on ollut jo pidemmän aikaa tosi lämmin :D Kiva kun pääsit tutustumaan Varjoon ja sait hänestä heti lenkkikaverin, seurassa on varmaan aina vähän mukavampi lenkkeillä, vaikka sujuuhan se yksinkin. Koirat näköjään taisi ajatella, että te sitä viilentymistä tarvitsette, kun kaatoivat teidät siihen puroon :D Onneksi vaatteet kuivuu nopeasti, jos on lämmin ulkona. Sonja totteli noita sun käskyjäkin tosi hienosti, joten eiköhän se oo jo pieni merkki siitä, että se alkaa pikkuhiljaa luottaa suhun enemmän :) Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Kerttu

16.05.2018 16:19
11.

"Tule, Popi! Mennään jatkamaan lenkkiämme!" huikkasin shelttiurokselle, joka tapansa mukaan haisteli kennelin portin pieltä. Uros nosti päätään kuullessaan nimensä ja tallusteli luokseni. Se katsoi hetken minua silmiin, mutta kääntyi nopeasti metsään päin, arvatenkin havaittuaan siellä jotain.
"Mitä? Sinnekö sä haluat?" kysyin koiralta. Popi vinkaisi ja otti askeleen metsää kohti.
"Joo voidaan mennä sinne," sanoin koiralle ja lähdin kulkemaan jotain metsäpolkua, innokas koira hihnan toisessa päässä.

Käännyin eräästä risteyksestä minulle täysin vieraalle polulle ja painoin mieleeni tuloreittiä jos sattuisin eksymään. Äitienpäiväviikonloppuna luonto oli yllättäen alkanut viheriöimään ja huomasin ensi kertaa elämässäni miten kaunis luonto saattoi ollakaan. Arvelin sen johtuvan siitä, että olin asunut koko tähänastisen elämäni kaupungissa, mutta nyt maalle muutettuamme olin lähellä luontoa miltei jatkuvasti. Havahduin ajatuksistani tuntiessani hihnan kiristyvän. nykäisin kevyesti takaisin päin ja yllätyksekseni huomasin uroksen saapuvan viereeni.
"Hyvä poika!" kehuin sitä ja rapsutin sen kaulaa. Kävelimme pienelle metsäaukiolle ja päätin levittää mukaan ottamani viltin maahan ja alkaa syömään eväitä. Olin Popillekin ottanut mukaan pari makupalaa. Sidoin uroksen puuhun, annoin sille makupalat ja asetuin itse viltin päälle purkamaan repustani omia eväitäni. Saatuani kaiken tarvittavan esille aloin syömään tonnikalaleipää sekä sipsejä. Ottaessani repusta mehupulloa, käteni osui johonkin kapeaan repun pohjalla. Nostin sen ylös nähdäkseni mikä se oli ja tajusin sen olevan suklaapatukka, joka oli sulanut repussa ollessaan.

Kuulin rapinaa jostain takaani, käännyin katsomaan mitä se oli ja näin Sindin ja Renon juoksevan pusikosta esiin. En nähnyt niiden perässä ketään ja yllättäen päähäni pisti ajatus siitä, että bordercolliet olivat saattaneet karata. Tartuin molempia koiria pannoista kiinni pitäen ne paikoillaan ja pian Katerina ilmestyikin samaiselle metsäaukiolle.
"Kerttu! Oletko nähnyt Sindi-" tyttö keskeytti huomattuaan koirat.
"Aiinähän te olette!" hän sanoi ja nappasi koirien hihnoista kiinni. Sitten hän katsoi ympärilleen ja kääntyi tuijottamaan minua ihmeissään.
"Missä Popi on?" hän kysyi. Vasta nyt tajusin itsekin etsiä katseellani urosta. Se ei kuitenkaan ollut puussa johon olin sen sitonut. Puun rungon ympärillä oli vain hihna, mutta koiraa ei näkynyt missään. Keräsin nopeasti tavarani ja lähdin Katerinan kanssa etsimään koiraa.

Jatkuu!

//Kirjoitin tarinan koneella Ja lupaan että kaikki selviää!//
Loppu

Vastaus:

Tuo piknikki metsäaukiolla oli tosi kiva idea ja ihanasti olit ajatellut Popiakin, kun otit sillekin omia herkkuja mukaan :) Hyvä kun otit varmuuden vuoksi Katerinan koirat kiinni, koska ilmeisesti ne olivat karanneet hoitajaltaan, kun niillä kerran hihnatkin oli pannoissa vielä kiinni niiden tullessa luoksesi. Popin karkaaminen oli kyllä ikävä juttu, mitenköhän se oli edes päässyt hihnastaan irti? D: Hyvä kuitenkin, että Katerina sattui paikalle, niin sait hänestä ja hänen koiristaan apuvoimia etsintään. Toivottavasti Popi löytyy pian, saat tästä tarinasta 12€. Koska tämä on jatkotarina, merkkaan tästä sulle yhden kokonaisen hoitotarinan sitten, kun kirjoitat lopetusosan tähän :)
- U

Nimi: Hulda

14.05.2018 17:41
2.

PAMPAMPAMTATTARAA! Puhelimeni kello soi ja kun katsoin kelloa nousin rakettina ylös. "9.35!" Kiljahdin ja rupesin repimään vaatteita päälleni, leveä lahkeiset kesähousut ja kesätopin. Olin luvannut olla kennelillä 10.15 auttamassa Ushmaa tekemään siivousta koirien sisätiloissa ja ulkotarhoissa koska itselläni oli työharjoittelusta vapaapäiviä vielä kaksi jäljellä.
Harjasin hiukseni ja laitoin ne korkealle nutturalle pääni päälle. Söin aamupalan nopeasti ja lähdin kävelemeen kohti kenneliä. Matkallla kennelille kuuntelin lempi musiikkiani ja lauloin sen mukaan ja kuin huomaamatta olinki jo kennelin portilla.
Katsoin kelloa joka näytti 10.14.
"Huhhuh juuri ajoissa" ajattelin ja siirryin kennelin porteista sisään kennelin pihalle.

Ushma tulikin sisälle mennessäni vastaan. "Loistavaa sä tulit, koirat on ulkotarhoissa, voidaan alottaa sisätilojen siivoamisen" nainen tokasi samalla kävellessään kohti koirien huonetta. Minä ja Ushma imuroimme, pesimme lattiat ja ikkunat, tamppasimme koirien pehmusteet, pesimme kulhot ja öljysimme lukkot ja saranat. Tähän operaatioon meni noin puoltoista tuntia, samalla juttelimme niitä näitä ja kerroin Ushmalle asuvani perhekodissa ja syistä miksi siellä olin. Kun olimme valmiita kävelimme ulos ja päästimme koirat pihamaalle leikkimään kun siivosimme ulkotarhoja, niihin upposi ainakin tunti.

Kun olimme valmiita Ushma haki mehua sisältä jota joinkin suurella antaumuksella koska olihan ulkona oli sen +25 astetta ja siivoamisessa oli tullut todella kuuma. Ushma kiitteli avusta ja halasi minua, jonks jälkeen hän ehdotti että leikkisin Sonjan kanssa jotta se rentoutuisi hieman.

Täytimme vielä koirien vesikupit ja laitoimme koirat takaisin tarhoihin lukuunottamatta Sonjaa. Ushma meni sisälle siivoaamaan kuulemma muita tiloja. Jäimme siis Sonjan kanssa kahdestaan. "Kuule Sonja, miten olis jos heiteltäs palloa?" Kysyin siltä samalla hakien pihalta pallon jota heitellä. Heitin pallon Sonjalle: "nouda" pyysin Sonjaa joka ryntäsikin pallon perään salamana ja toi sen takaisin. Heittelimme palloa pitkään kunnes löysin maasta frishpeen jota aloin heitellä Sonjalle, narttu sai kiekon hienosti välillä ilmasta kiinni. Sonja oli onnellisen näköinen. Piaan mieleeni tuli että voisimme käydä Sonjan kanssa etsimässä kennelin lähellä sijaitsevan rannan ja käydä kahlaamassa. Kävin ehdottomassa tätä Ushmalle joka suostui kunhan en päästäisi koiraa uimaan sillä vesi olisi todella kylmää vielä näin Toukokuussa.

Puin sonjalle kaulapannan ja hihnan, otin mukaan hoitajien huoneesta vesipullon jonka täytin, kupin Sonjalle sekä pyyhkeen jonka jälkeen lähdimme matkaan. Ushma oli antanu ohjeet miten löydän rannalle ja se löytyikin yllättävän hyvin! Kun pääsimme rannalle, levitin pyyhkeen maahan ja riisuin ballerinani pois ja menin seisomaan aivan vesirajalle, viileä vesi tuntui hyvältä. "Tuu nyt Sonja" maanittelin koiraa joka katsoi mua juuri sellaisella ilmeellä että "et oo tosissas". Jonkun aikaa maaniteltuani Sonja tuli kanssani kahlaamaan mutta piti minuun selvän matkaeron. Kyykistyin hieman ja kutsuin narttua luokseni, se tuli yllättävän helpolla eteeni seisoomaan ja annoin sen haistaa kättäni jonka jälkeen kokeilin saisinko silittää sitä. Onnistuin. Sain silitettyy narttua päästä eikä se perääntynyt. Kehuin sitä ja juttelin mukavia kunnes tein sille yllätyksen ja roiskasin sen päälle hieman vettä. Siitäpä se innostui hetken hämmentymisen jälkeen ja tönäisi minut melkein kumoon. Hetken leikittyämme Sonjalle selvästi riitti ja se meni takaisin rantaan. Menin perässä ja kuivasin sen tassut ja muutenkin hieman sen turkkia. Istuimme rannalle katsomaan lintuja ja muita koiransa ulkoiluttajia.

Yllätyin kun Sonja tuli melko lähelle minua ja antoi silittää itseään. Itkin melkein onnesta. Noin kahden tunnin jälkeen lähdimme kävelemään kohti kenneliä, Sonja kulki nätisti hihnassa vieressäni ja teki tarpeensa matkalla. Kun olimme kennelin portilla oli Ushma leikkimässä koirien kanssa auringossa. "Moii me tultiin nyt" huusin Ushmalle ja portin suljettuani päästin Sonjankin vapaaksi. Ushma tuli luokseni ja kysyi miten meillä meni Sonjan kanssa. Kerroin Ushmalle vesileikeistä ja siitä että sain silittää Sonjaa, näin Ushman silmässä pienen kyyneleen. "Hienoa" hän totesi ja pyyhki silmiään "olen onnellinen sun puolesta, mutta muista ottaa Sonjan kanssa rauhallisesti" nainen jatkoi. "Tietenkin, ajattelin lähteä kotiin ja jättää Sonjan lepäämään" totesin ja vilkutin koirille ja Ushmalle.

(Huomasin vasta äskön että mun tarina muistutti hieman Katerinan tarinaa, pahoittelen siitä. En ollut edes lukenut muiden tarinoita ennen tämän kirjoittamista ja jälki käteen huomasin tämän. Anteeksi ja toivon ettei se kauheasti haittaa

Vastaus:

Pakko heti alkuun sanoa, että mulla kieltämättä pisti hieman silmään heti tarinan alusta asti, kuinka paljon tää muistutti Katerinan edellistä hoitotarinaa. Sille ei kuitenkaan voi mitään, jos hoitajat välillä sattuu samoista asioista kirjoittamaan, joten en mä voi siitä tuomita. Olit kuitenkin kirjoittanut tähän vähän muutakin, joten uskon kyllä, ettet ole matkinut ideaa suoraan Katerinalta :) Sinusta oli kuitenkin suuri apu kennelin siivoustöissä, jotka oli jo korkea aika tältä keväältä tehdä, kun säät sallii sen että koiria voi pitää ulkona poissa haitasta :D Tuo kahlailu teki varmasti Sonjallekin hyvää, kun se melko pitkäturkkinen koira on ja ulkona on sille varmasti aika kuuma. Yhteinen puuhastelu varmasti myös rentoutti narttua, kun se antoi jo sun silittääkin sitä ja uskalsi tulla vähän lähemmäksi :) Kyllä se siitä, tämä on jo hyvä alku! Saat tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Katerina

14.05.2018 11:17
Suomeen oli yllättäen iskenyt äkillinen helleaalto, joka oli kestänyt jo muutaman päivän, vaikka nyt oli kuitenkin vasta toukokuu. Olin tänäkin aamuna pukenut jalkaani lyhkäiset vaaleansiniset farkkushortsit sekä harmaan narutopin, ja jalkaani olin pujottanut harmaat nilkkasukat. Hiukseni olin laittanut kahdelle letille ja päässäni minulla oli parhaillaan musta DC:n käppi, jonka logo oli kirjoitettu valkoisella ja jossa oli pinkki lippa. Pidin lakkia päässä, jotta en saisi auringonpistosta niin helposti. Olin parhaillaan matkalla kennelille, sillä halusin nauttia lämpimästä vapaapäivästä yhdessä koirieni kanssa. Kennelin lähellä sijaitsevan järven jäät olivat jo sulaneet, joten ajattelin, että veisin koirat vähän sinne kahlaamaan. Uittaa en niitä vielä uskaltaisi, koska vesi oli vielä aika kylmää ja pelkäsin, että ne lamautuisivat veden kylmyydestä eivätkä pystyisikään enää uimaan, vaan hukkuisivat. Lisäksi en ollut varma, osasiko Sindi vielä edes uida, joten en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että pennulle sattuisi mitään. Itse en myöskään vielä tohtisi varmaankaan mennä veteen kuin korkeintaan kahlaamaan koirien kanssa, sillä vesi oli vielä liian kylmää uimiseen jopa minulle. Ajatus viileään veteen pulahtamisesta 25 asteen helteellä houkutteli kyllä, mutten halunnut sairastua näin lähellä kesälomaa.

Saapuessani kennelin pihaan näin heti ensimmäisenä Ushman, joka oli parhaillaan pihalla täydessä touhussa. Hän oli huoltamassa etupihalla terassin edustalla olevaa kukkapenkkiä, hän nimittäin istutti siihen juuri uusia kukkia. Kävelin pihan portista sisään ja huusin Ushmaa nimeltä, jotta hän huomaisi minut.
”Hei Katerina! Kiva kun ilmoitit tulostasi, olisin varmaan säikähtänyt, jos olisit vaan yhtäkkiä kävellyt tohon terassille ja olisin nähnyt sut siinä suoraan silmieni edessä”, Ushma naurahti noustuaan hetkeksi seisomaan, kukkia kun hän oli istuttanut kyykkimällä kukkapenkin edessä.
”Joo, mä vähän arvelinkin niin. Mitä sä teet?” kysyin Ushmalta, vaikka tiesinkin jo vastauksen siihen.
”Istutan tähän uusia kukkia ja kitken rikkaruohoja pois, kun tää penkki on syksyn ja talven jäljiltä vähän kärsinyt. Laitoin tähän erivärisiä ruusuja, ainakin punaisia, pinkkejä ja valkoisia”, Ushma kertoi ja sai minut henkäisemään ihastuksesta.
”Ihanaa, ruusut on mun lempikukkia!” totesin hänelle ja hän nyökkäsi hymyillen, todeten sitten itsekin pitävänsä ruusuista todella paljon.
”Jos etsit koiria, niin ne on kaikki ulkona. Nyt on niin lämmin, että suottapa nuo sisällä möllöttävät. Samalla kun haet Renon ja Sindin tarhoista, niin viitsitkö vilkaista, että koirilla on edelleen vettä kupeissa? Tarhat on vielä varjon puolella, mutta kun aurinko kääntyy sinne, alkaa niillä tulla varmasti kuuma ja kova jano”, Ushma selitti minulle.
”Joo, tietenkin mä voin katsoa”, sanoin Ushmalle ja jätin hänet sitten jatkamaan puutarhansa työstämistä, kun suuntasin itse takapihalle. Menin ensiksi pentutarhaan, jossa Sindi vietti parhaillaan aikaansa muiden pentuikäisten kanssa. Menin sisälle tarhaan nähdäkseni paremmin, vieläkö koirilla oli vettä. Ushma olikin laittanut vesikupin tarhan jokaiseen neljään kulmaan ja kaikki olivat vielä melko täysiä, joten ilmeisesti pennut eivät olleet vielä kovin paljoa juoneet.
”Tulehan, Sindi. Mennään hakemaan iskä”, sanoin pennulle ja ohjasin sen tarhan portille varmistaen, että muut pennut eivät karkaisi, kun päästin Sindin pois.
”Sindi, tänne”, komensin pentua, joka lähti heti harhailemaan pitkin pihoja. Menin aikuisten tarhan luo ja jätin Sindin ulkopuolelle tarkistaessani vesitilanteen. Aikuisillakin oli vielä vettä, joten otin vain Renon ja Sindin mukaan ja suuntasin etupihan puolelle, koska minulla oli Ushmalle asiaa.

Ushma oli ilmeisesti päättänyt pitää pienen tauon, sillä päästyäni etupihalle hän istuikin terassilla juomassa ilmeisesti mehua, jota hän oli tehnyt kannuun ja tuonut ulos. Menin hetkeksi istumaan hänen seuraansa ja Sindi tuli myös kerjäämään huomiota, kunnes Ushma nosti pennun syliinsä ja ryhtyi rapsuttelemaan sitä. Reno tuli myös nauttimaan auringonpaisteesta terassille, sillä se asettui makaamaan siihen ja sulki silmänsä.
”Sekä pentujen että aikuisten tarhojen vesikupit oli vielä aika täynnä, oli niistä vähän juotu mutta ei tarvinnut täyttää”, kerroin aluksi Ushmalle, joka nyökkäsi ja kiitti siitä, että viitsin tarkistaa tilanteen ja jopa raportoida asiasta hänelle. Tietysti tein sen, sillä halusin vain auttaa häntä, jotta hänen ei tarvitsisi kesken kukkien laiton lähteä vielä takapihallekin tarkistamaan koirien vesitilannetta, vaikka joutuisi hän sen varmaan jossain vaiheessa päivää vielä tekemään.
”Halusin kuitenkin puhua myös toisesta asiasta. Ajattelin vaan kysyä, onko sulle ok, jos menen käymään koirien kanssa rannalla? En päästä niitä vielä uimaan, kun vesi on liian kylmää, mutta jos ne voisivat edes vähän kahlata viilentääkseen itseään”, kysyin Ushmalta, joka näytti hetken miettivältä, mutta ilahtui sitten ehdotuksesta.
”Tietenkin se on, tuo oli tosi fiksusti ajateltu. Saa ne kahlata, mutta ei vielä uida, etteivät ne jäädy. Ja Sindi ei ehkä vielä osaa edes uida, joten se pitää opettaa ensin”, Ushma vastasi ja nyökkäsin hänelle. Lähdin sen jälkeen sisälle, sillä minun täytyi pakata reppuun itselleni ja koirille juotavaa sekä koirien pyyhkeet. Otin Sindin ja Renonkin sisälle ja laitoin niille vesikupit keittiön lattialle siksi aikaa, kun hain niiden pyyhkeet kaapistani ja laitoin ne treenireppuuni, kun se oli ainoa reppu, mikä minulla oli kennelillä aina mukana. Sen jälkeen menin keittiöön tekemään itselleni yhteen juomapulloon mehua ja toiseen laitoin jääkylmää vettä. Sen jälkeen otin vielä koirille oman pullon vettä ja otin niiden vesikupit reppuun mukaan.
”Nyt on valmista, lähdetään”, ilmoitin koirille ja lähdin niiden kanssa eteiseen.

Eteisessä laitoin koirille pannat ja hihnat pikaisesti kaulaan, kumpikin kun käyttäytyi todella nätisti koko toimenpiteen ajan ja oli paljon helpompaa ja nopeampaa saada ne silloin kiinni. Sen jälkeen vedin vain lakin päähän ja tennarit jalkaan ja astuin takaisin ulos, jolloin lämmin helleaalto iski vasten kasvojani. Sisällä oli hieman viileämpää kuin ulkona, joten siksi minusta tuntui siltä, kuin läkähtyisin heti ulos astuttuani. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan lähdin koirien kanssa kohti järveä, jonne halusin viedä ne hetkeksi helpottamaan oloaan. Matka sujui oikein hyvin ja rattoisasti, sillä molemmat koirat olivat tosi kiltisti koko matkan, vaikka välillä Sindi tietysti koetti onneaan ja yritti kiirehtiä edellemme. Se lopetti sen kuitenkin nopeasti tajuttuaan, että pysähdyin joka kerta, kun se teki niin. Lopulta pääsimme perille ja huomasin ilokseni, että rannalla ei ihme kyllä ollut tällä hetkellä muita. Tämä ei tietenkään ollut mikään yleinen uimaranta, joten ei täällä paljoa porukkaa käynyt muutenkaan. Vain kennelin hoitajia ja muita satunnaisia ulkoilijoita, jotka halusivat uittaa koiria. Yleiselle uimarannalle kun oli koirien vienti kielletty, mutta tässä järvessä ne saivat uida, niin koiraihmiset viihtyivät täällä hyvin. Kävelin koirien kanssa hiekalle asti ja jätin repun siihen, riisuen myös kenkäni ja sukkani pois jalasta.
”Voi kuule Reno, mä en voi nyt päästää sua vielä irti. Vesi on liian kylmää, joten mä en voi antaa sun uida siellä”, sanoin urokselle, joka alkoi vinkua, kun ei päässyt irti hihnasta lähestyessämme vesirajaa. Ajattelin, että oli turvallisempaa pitää koirat hihnoissa, ettei Reno pääsisi yhtäkkiä kauhomaan keskelle järveä. Sindi tuskin sitä tekisi, kun tämä oli sille vasta ensimmäinen uintikerta, mutta Renon kohtalo minua kovasti huoletti.
”Reno, älä viitsi. Sä et pääse nyt irti, ei”, toruin urosta, kun se alkoi nykiä hihnassaan ja yritti kaikkensa, jotta päästäisin sen irti. Talutin koirat aivan vesirajaan, jolloin Reno lopultakin rauhoittui hieman ja alkoi kahlata viileässä vedessä. Astuin sinne itsekin ja veden kylmyys jysähti saman tien tajuntaani, mutten silti kiusallanikaan noussut sieltä heti pois, vaikka hyytävä vesi tuntui jäädyttävän nilkkani. Sindi seisoi edelleen paikallaan hietikolla niin pitkällä, kuin hihna vain ylsi.
”Sindi, tule tänne. Tule vain, ei mitään hätää”, houkuttelin pentua, kun se alkoi lopulta ottaa epävarmoja askelia lähemmäksi.
”Tule vain, pikkuinen, tule tule. Tämä on ihanan viileää vettä, se helpottaa varmasti sun oloasi, kun on niin kuuma”, jatkoin pennulle puhumista, kunnes se oli aivan vesirajassa. Sindi uitti toista etutassuaan vedessä ja vinkaisi hieman, mutta kokeili sen jälkeen uudelleen ja hetken yrittämisen jälkeen pentu uskaltautui lopulta kahlaamaan luokseni. Sindi oli vielä niin pieni, että sen seistessä kohdallani sen mahakin oli jo veden varassa, kun taas minulla oli vain hieman sääriä veden alla. Renokin kahlaili rantavedessä ihan onnellisena, sitä vain harmitti, kun sen hihna ei yltänyt niin pitkälle, että sekin olisi päässyt uittamaan mahakarvojaan vedessä.
”Reno, tänne”, kutsuin koiraa, ja kun se tuli hieman lähemmäksi, kauhoin käsilläni hieman vettä uroksen päälle. Siitäkös koira riemastui, koska se ajatteli minun haluavan leikkiä ja ryhtyi roiskimaan vettä tassuillaan minun ja Sindin päälle.
”Reno, senkin hölmö!” nauroin urokselle, mutten viitsinyt estääkään sitä, vaan annoin sen touhuilla vedessä.

Hetken aikaa me vielä kahlasimme, mutta sen jälkeen oli lähdettävä pois, ettei tulisi liian kylmä. Menin koirien kanssa rantaan ja kuivasin niiden tassut ja turkit, minkä jälkeen kaadoin molemmille vettä kuppeihin. Kumpikin latki vettä tyytyväisenä ja itsekin otin mehua juodakseni. Jäin vielä hetkeksi istumaan rannalle, kun koiratkin asettuivat kiltisti makuulle nauttimaan lämmöstä ja levähtämään hieman, jotta ne jaksaisivat kävellä takaisinkin. Kauaa siinä ei kuitenkaan kestänyt, kun Sindi alkoi vinkua hihnansa päässä ja vetää kohti tietä.
”Sindi, mikäs sulle tuli? Haluatko sä jo kotiin?” kysyin pennulta, joka vinkui entistä kovempaa ja nyki hihnassaan melko levottomasti. Lopulta minulla välähti, joten keräsin nopeasti tavarat reppuun ja aloin herätellä Renoa, joka oli nukahtanut rantahiekalle.
”Tulehan, Reno. Sindin pitää päästä pissalle, enkä halua, että se tekee sitä tässä”, houkuttelin urosta, joka nousi väsyneesti ylös. Talutin koirat pois rantahiekalta, mutta päästyämme isommalle tielle johtavan hiekkatien päähän, Sindi ei enää jaksanut vaan pysähtyi heti siihen tarpeilleen. Se kuitenkin riitti, pääasia ettei se pissaillut rantahiekalle, jonne uimarit yleensä levittivät pyyhkeitään ja tavaroitaan. Renokin teki tarpeensa, minkä jälkeen matka kohti kotia saattoi jatkua.

Kun palasimme kennelille, Ushma ei ollutkaan enää kukkapenkin kimpussa. Ei se ollut mikään ihme, sillä olimme olleet ulkona yli tunnin ja kukkapenkki näytti siltä, että Ushma oli saanut sen jo valmiiksi. Menin koirien kanssa sisään ja annoin niille niiden vesipullosta loputkin vedet kuppeihin keittiössä, samalla kun kiikutin märät pyyhkeet kuivumaan ja join itse mehuni. Sen jälkeen päätin, että koirat olivat ansainneet nyt hieman lepoa pitkän ulkoilun ja kuumassa auringonpaisteessa oleilun jälkeen, etteivät ne läkähtyisi kaikesta touhuamisesta. Laitoin koirien vesikupit pois lattialta, kun kaksikko näyttikin jo häipyneen omille teilleen. Sen jälkeen etsin ne ja löysin ne huoneestaan makoilemasta, sillä koirien huoneet olivat melko viileitä ja koirilla oli varmaan mukava olla siellä.
”Hei muruset, täällähän te olettekin. Halusin vain tulla kertomaan, että mä lähden nyt kotiin. Pitäkää kiva päivä, mä lupaan tulla pian taas takaisin”, sanoin koirille ja silitin kumpaakin hetken aikaa, kunnes ne näyttivät nukahtaneen eivätkä kiinnittäneet enää huomiota siihen, kun poistuin niiden huoneesta kohti eteistä.

Loppu! <3

Vastaus:

Kiitos tosi paljon avustasi, kun viitsit tarkistaa koirien vesitilanteen, ettei mun tarvinnut keskeyttää puutarhahommia sen vuoksi. Oli ihana idea viedä koirat vähän kahlaamaan, jotta ne saisivat viilentää itseään. Uiminen ei sen sijaan vielä ole kovin fiksua, etteivät koirat palelluta itseään ja sairastu, tai tietty pahimmassa tapauksessa tuo hukkuminenkin voisi olla mahdollista, jos kylmä vesi lamaannuttaa koirien koko kehon. Onneksi Sindikin uskalsi lopulta veteen, vaikka sitä selvästi aluksi vähän jännitti. Pentu on vielä niin pieni, ettei se ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla uimaan ja siksi tuollaiset tilanteet saattaa vähän jännittää. Onneksi sulla on koko kesä aikaa opettaa se uimaan ja totuttaa se veteen, jos mielit uimarannalle useamminkin lämpiminä päivinä :D Tämä oli oikein mukava tarina, saat tästä 22€
- U

Nimi: Hulda

13.05.2018 20:03
1.
Kävelin jännittyneenä kohti kenneliä, onnekseni asuin noin kolmen kilometrin päässä kennelistä. Olin saanut edellisenä iltana ushmalta sähköpostin että minut oli valittu Sonjan hoitajaksi ja muistan alkaneeni itkemään sitä lukiessani.
Olin ihastunut Sonjaan ensisilmäyksellä kun olin tutkinut sen tietoja kennelin sivuilta. Se narttu vaikutti juuri "siltä oikealta".

Saavuin kennelin portille, koirat haukkuivat pihalla ja leikkivät, nainen joka osottautui Ushmaksi huomasi minut ja tuli minua vastaan portille hymyillen.
"Moi, sä oot varmaan Hulda" hän kysyi
"Joo oonhan mä" naurahdin hermostuneesti
"Tule toki tänne puolelle niin käydään kenneli ja koirat läpi" Ushma sanoi avatessaan porttia
Astuin portista sisään ja kävelin Ushman perässä kennelliin jossa täytin papereita ja Ushma esitteli tilat, koirien huoneet, hoitajien tuvan ja kaiken mahdollisen. Siirryimme pihalle ja kaikki koirat ryntäsivät Ushman luokse. Paitsi tuo yksi narttu joka katsoi epäluuloisesti minua hieman kauempaa. Se oli selvästi Sonja.
"Tässä ovat nämä meidän karvakuonot, ja tosiaan Sonja on tuolla. Siitä on tullut todella varovainen kun sen pitkäaikainen hoitaja joutui lopettamaan" Ushma totesi hieman surullisena
"Joo niin mä luin kennelin sivuilta ja päätelin että tuo on se tyttö. Ompa se kaunis"
Ushma hymyili ja nyökkäsi sanoen vielä kennelin portailta "mut hei mä meen sisälle täyttää papereita nii jätän sut tutustuu Sonjaan". Vastasin Ushmalle hymyllä

Istuin maahan silittämään muita koiria ja tarkkailin samalla Sonjaa. Sitä selvästi kiinnosti mutta ei rohjennut tulemaan luokse. Kaivoin taskusta namupalan ja nousin seisomaan, kutsuen Sonjaa samalla luokse. Narttu tuli vaivihkaa ja varovasti luokse, haistellen namupalaa kädessäni.
"Hei tyttö, oletpa sä kaunis" juttelin Sonjalle samalla kun annoin sen ottaa namupalan kädestäni.
Annoin Sonjan haistaa kättäni samalla jutellen sille, varovasti onnistuin myös silittämään Sonjaa ennenkun se otti takapakkia ja katsoi kysyvästi.
Annoin muillekkin koirille namupalat, ja istahdin kennelin portaille katsomaan koirien touhuja. Sonja riehui yhtälailla ja komensi muita koiria leikkiessään.
Hymyilin nartun leikeille mutta en halunnut häiritä sitä joten annoin sen vain olla ja seurailin.

Kutsuin Sonjaa taas luokseni, kuinka kiltisti se saapuikaan luokse. Pyysin narttua istumaan, se teki työtä käskettyä ja istahti pienen matkan päähän minusta.
"Kuule Sonja. Mä olen Hulda, sun uusi hoitaja. Mä uskon ja tiedän että sulla on ikävä sun entistä hoitajaa mutta oon varma että meille tulee kivaa"! Juttelin koiralle lempeällä äänellä ja se selvästi kuunteli.
"Mä en pysty korvaamaan sun entistä hoitajaa mutta yritän parhaani! Mä en oo lähössä minnekkää" jatkoin ja koira hieman heilautti häntäänsä. Koetin onneani ja annoin nartun haistaa kättäni jonka jälkeen yritin silittää sitä mutta Sonja otti takapakkia ja lähti leikkimään muitten koirien kanssa. Ymmärsin tämän täysin joten jäin vielä katsomaan koirien leikkimistä ja heittelmään niille palloa.

Noin parin tunnin jälkeen ajattelin lähteä, nyt Sonja tiesi kuka olen ja saisi rauhassa käydä tätä läpi, uskon että uusi hoitaja on sille todella epämiellyttävä asia näin aluksi enkä halunnut stressata sitä liikaa näin alussa.
Kävin sisällä sanomassa Ushmalle lähteväni joten hän tuli kanssani ulos.

"Auttaistko tuomaan koirat sisälle?" Ushma kysyi johon suostuin tietenkin. Ohjasimme jokaisen koiran omaan huoneeseensa jonka jälkeen sanoin Ushamlle ja Sonjalle heipat ja lähdin kävelemään kohti kotia. Olin ikionnellinen.

Vastaus:

Ihanaa, että kirjoitit ekan tarinasi näin pian liittymisen jälkeen! Hyvä, että osasit ottaa Sonjan kanssa ihan rauhallisesti ja edetä sen tahtiin, ettet säikytä sitä kokonaan pois sun luota. Se tarvitsee aikaa, mutta ihan hyvin teillä tuntui alkujännityksen kaikottua sujuvan :) Sonja jopa tuli pari kertaa sun luokse, mikä on tietysti positiivinen asia ottaen huomioon, kuinka varautunut narttu aina aluksi uusien tuttavuuksien kanssa on. Ehkä se ensi kerralla antaa sun jopa silittää sitä, mutta ei kannata hätiköidä, katsotaan nyt miten se alkaa suhun suhtautua :) Saat tästä tarinasta 11€, tää oli jotenkin tosi mukavan rauhallinen aloitustarina.
- U

Nimi: Taija

10.05.2018 18:52
Bling, bling, bling! Länttään käteni puhelien päälle ja ravistan sitä ilmassa, sammuttaakseni herätyksen."Nukun vilä hetken",ajattelen itsekseni. Sitten muistan sen. Pomppaan sängystä, ja juoksen kalenterin luokse. Kyllä, 10. toukokuuta, Helatorstai! Tänään aloitan Ticon hoitamisen. Olen katsonut kuvia Ticosta niin onta kertaa että tunnistaisin sn missä vaan. Menen kaaplle ja valitsen päälleni mustavalkoraidallisen T-paidan, ja mustat legginssit. Rymistelen portaita alas kunnes muistan, että kello on vasta puoli seitsemän. Keittiössä nostan smoothiepullon pöydälle ja kaadan itselleni lasillisen haalean oranssia juomaa. Kun olen syönyt, menen ruokkimaan koiramme Vekun. "Mitä mun pikku rotta täällä tekee", lässytän samalla kun kaadan ruokaa Vekun kuppiin. Kun vekku on syönyt, puen sille oranssit heijastinvaljaat, ja lähdemme käveleään ylös asfalttitietä huumaavan kuumassa kesäilmassa. Lopulta päädymme hiekkatielle ja ylitämme pienen autotien. Jatkamme tummahiekkaista polkua, joka puikkelehtii villivadelmapensaiden lomasta pienelle, hiekkapohjaiselle rantanyppylälle. "Vekku, viereen", sanon päättäväiseti ja katson, kun tosiaankin hieman rottaa mustuttava koira hölkkää vierelleni, ja jää siihen seisomaan. Riisun vekulta valjaat. Koira seuraa minua häntä heiluen pusikkoon, jossa vaihdan uimapuvun päälleni. Juoksen vekun kanssa kilpaa veteen. Minä jatkan suoraan, kunnes vettä on vyötärölle asti, mutta Vekku jää seisomaan etutassut vedessä. "Tule tänne poika, tule tule tule nyt", houkuttelen, ja saan kkuin saankin Vekun lopulta uimaan. Kun vihdoin nuosemme vedestä, katson puhelintani, ja järkytyn. olemme olleet rannalla liian pitkään. Kuivaan itseni ja vaihdan vaatteet. Sen jälkeen otan Vekun kiinni ja juoksemme kotiin. Kotona vien Vekun sisälle, nappaan pyöräni ja lähden polkemaa kohti kenneliä. Kun pääsen kennelin ovesta sisään, kuulen haukuntaa, ja kohta koirat tulevatkin ovelle tervehtimään. Annan käteni koirille nuuhkittavaksi, mutta suuntaan siliti suoraan kaapilleni. Otan sieltä nylonpannan ja vetonarun. Menen takaisin koirien lu ja istun lattialle. Alan kutsua Ticoa luokseni. Se tulee. Olen pakahtua onnesta, kun ajattelen että tässä on minun hoitokoirani. Pujotan pannan Ticon kaulaan ja kiinitän siihen Vekulta lainaamani hinan. Sitten lähdemme ulos. Kun pääsemme ulos Tico alkaa heti vetämään tielle päin. "Tänne", komennan Ticoa. Käskyni menee kuuroille korville. Odoten hetken, ja toistan käskyn. Tällä kertaa Tico tottelee. Palkinnoksi lähdemme kävelemään metsää kohti. Kun olemme kävelleet noin puoli tuntia, saavumme koirapuistolle. Avaan isojen koirien puolen portin, ja päästän Ticon sisään. Kun Tico on juossut vähän aikaa, kutsun sen luokseni. Heiluttelen vetonarua Ticon naaman edessä. Se tajuaa heti mitä yritän, ja nappaa kiinni lelusta. Leikin Ticon kanssa pitkään ja hartaasti. Kun palaamme takaisin kennelille olemme molemmat väsyneitä ja onnellisia.

Vastaus:

Haluan heti alkuun sanoa, että jatkossa toivoisin sun käyttävän kappalejakoa tarinoissasi. Se helpottaa huomattavasti lukemista, kun teksti ei ole yhteen pötköön kirjoitettua ja on helpompi muistaa, missä kohtaa on menossa, kun käy välillä kirjoittamassa tähän alas kommenttia ja haluaa sitten palata tarinan lukemisen pariin. Lisäksi sun tarinassa oli tosi paljon kaikkea muuta kuin Ticon hoitamista, mistä tulee tietysti miinusta. Näissä tarinoissa kun toivoisin hoitajien keskittyvän omaan hoitokoiraansa, eikä esimerkiksi tohon teidän koiraan. Tarinassa puhuit myös sun kaapissa olevasta vetonarusta, mutta et ole ostanut sitä, vaan tennispallon. Saat tästä tarinasta nyt vaan 5€, koska ensinnäkin tää oli aika lyhyt ja toisekseen tässä oli tosi paljon asioita, mitkä oli vähän pielessä.
- U

Nimi: Katerina

03.05.2018 12:32
Tänään olivat vuorossa viimeiset agilitytreenini kakkosluokassa Renon kanssa, niiden jälkeen pääsisimme siirtymään kolmanteen luokkaan. Olin ollut jälleen kerran todella paljon poissa treeneistä, mutta olin lopulta saanut muun porukan kiinni pitämällä ylimääräisiä lisätunteja ihan vain kahdestaan Renon kanssa Joelin valvonnassa, joten pääsin päättämään luokan yhdessä muiden luokkatovereideni kanssa. Minulla oli kuitenkin edessäni yksi haaste, joka täytyi selvittää. Vanhempani olivat nimittäin lähteneet lomareissulle äitini syntymäpäivän kunniaksi, joten minun täytyi jäädä kotiin huolehtimaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisestä pikkusiskostani. Koulupäivien ajaksi vein tietysti Selinan tarhaan kuten aina ennenkin, mutta koulun jälkeen minun täytyi hakea hänet heti kotiin. En saanut hälytettyä ketään lapsenvahdiksi, sillä mummo oli kiireinen ja tätini ja setäni olivat vielä töissä. Lisäksi äiti oli suorastaan vaatimalla vaatinut, että huolehtisin Selinasta itse nämä muutaman päivää, kun he olivat poissa.

Hetken tuskailun jälkeen totesin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lapsi mukaan. Selina istui parhaillaan oman huoneensa lattialla leikkimässä ja minä istuin nojatuolilla hänen huoneessaan katsomassa hänen peräänsä.
”Kuule Selina. Mun pitäisi tänään mennä sinne kennelille, joten mun täytyy ottaa sut mukaan”, aloin puhua tytölle, kun tuo juuri sopivasti kipitti kaksi pehmokoiraa kädessään luokseni ojentaen toista minulle.
”Koia!” Selina hihkaisi riemastuneena, enkä ollut varma, tarkoittiko hän leluja vai kenneliä.
”Niin, siellä on koiria. Mun pitää mennä treenaamaan Renon kanssa agilityä. Me voidaan ottaa sulle vähän leluja mukaan, niin sulle ei tule siellä tylsää, sopiiko?” kysyin Selinalta, joka nyökkäsi ja katseli ympärilleen.
”Leluja!” hän totesi sitten ja heilutti koirapehmoleluja yhä käsissään. Hymyilin hänelle, kun hän otti huoneensa nurkasta hänelle varta vasten ostetun vaaleanpunaisen repun.
”Leluja tähän”, hän sanoi ja toi repun luokseni.
”Hyvä on, laitetaan leluja tähän. Mitä leluja otat?” kysyin Selinalta, joka pudotti ensiksi reppuun ne kaksi koirapehmoleluaan. Sen lisäksi hän otti pari barbia ja yhden pienen vauvanuken sekä sille vähän tarvikkeita. Sen jälkeen tyttö olikin tyytyväinen, joten suljin repun ja otin sen kantoon.
”Tule, mennään käymään vessassa ennen lähtöä”, sanoin Selinalle, jonka kanssa pottaharjoittelu oli jo kovassa vauhdissa. Tyttö käytti kyllä edelleen vaippoja, kun hän ei vielä oikein osannut ilmoittaa, milloin on hätä. Siksi käytettyäni hänet potalla laitoin hänelle vaipan, kun treenihallilla tuskin oli hänelle pottaa tai vessarengasta helpottamaan vessassa käyntiä. Sen jälkeen olimmekin valmiita lähtemään, pakkasin vain Selinalle vähän eväitä mukaan reppuun siltä varalta, että tytölle tulisi nälkä. Sen jälkeen menimme eteiseen, jossa puin Selinalle tuulitakin, kurahousut ja kumisaappaat, koska ulkona oli satanut muutaman päivän ja siksi joka paikassa oli vesilätäköitä ja mutaliejua, joissa leikkiminen oli Selinan mielestä tosi hauskaa. Laitoin hänelle myös pipon päähän ja kurakinttaat käteen. Puin vielä itselleni ulkovaatteet päälle, otin avaimet ja kännykän taskuihin ja lähdin ulos.
”Kennelille me voidaan kävellä, sinne ei ole pitkä matka. Mutta sieltä meidän pitää mennä keskustaan bussilla, kun sä et muuten jaksa”, sanoin Selinalle, joka otti kädestäni kiinni ja lähti reippaasti kävelemään mukanani kohti kenneliä.

Kennelille päästyäni menimme suoraan sisälle ja kun koirat alkoivat haukkua, Selina säikähti sitä hieman ja alkoi itkemään.
”Ei hätää, Selina. Ei mitään hätää. Koirat vain haukkuu, kun ne kuulee, että joku tulee. Ei ne pure sua”, lohdutin tyttöä. Minun onnekseni Sindi ja Reno olivat ääneni kuullessaan ehtineet sännätä jo eteiseen, joten en joutunut edes hakemaan niitä.
”Inni!” Selina hihkaisi ja sai minut nauramaan. Hän ei vielä osannut sanoa kaikkia kirjaimia, mutta ainakin yritti parhaansa mukaan jäljitellä koirieni kutsumanimiä.
”Niin, Sindihän se siinä. Haluatko, että otetaan se mukaan?” kysyin Selinalta, joka parhaillaan taputteli pentua riemuissaan. Hän nyökkäsi ja vastasi myöntävästi, joten laitoin pennullekin pannan ja hihnan paikalleen, siirtyen sen jälkeen Renon kimppuun. Riisuin kengät hetkeksi, jotta sain haettua treenirepun kaapista ja sen jälkeen olimmekin valmiita. Ushma oli kuitenkin kuullut meidät ja ilmestynyt eteiseen. Hän näytti hyvin hämmentyneeltä, kun näki pikkulapsen nauraa kikattamassa kahden bordercollien keskellä todella onnellisena.
”Ai hei, Ushma. Tässä on mun pikkusisko Selina. Selina, sano Ushmalle hei”, neuvoin tyttöä, joka nosti katseensa Ushmaan hieman pelokkaana.
”Hei”, hän sanoi kuitenkin ja piiloutui jalkojeni taakse.
”Selina on vähän ujo. Hei pieni, ei mitään hätää. Ushma omistaa tämän paikan ja nämä koirat. Reno ja Sindikin on hänen koiria, joita mä hoidan mun vapaa-ajalla”, selitin tytölle, joka tuli lopulta esiin ja alkoi taas rapsutella koiria.
”Mä jouduin lapsenvahdiksi, mutta Renolla on tänään treenit. Otin sitten Selinan mukaan, ja me otetaan Sindikin sinne. Me mennään bussilla, kun Selina ei jaksa kävellä varmaan niin kauas ja vielä takaisinkin. Nyt pitää lähteä, ettei myöhästytä bussista”, sanoin Ushmalle, joka nyökkäsi minulle. Otin koirien hihnat käteeni, mutta Selina alkoi vinkua, että hän haluaa taluttaa. Sindissä oli vielä liikaa haastetta Selinalle, joten annoin hänelle Renon hihnan.
”Varovasti sitten, koira ei saa karata. Ja Reno, nyt nätisti. Ymmärräthän, että Selina on pieni. Ei saa vetää eikä hötkyillä, ettei se kaadu sun mukana”, ohjeistin sekä lasta että koiraa ja lähdin sitten ulos. Otin Selinaa tämän toisesta kädestä kiinni, jotta sain tytön pysymään mukana.

Menimme bussipysäkille, johon mennessä koirat olivat saaneetkin jo tarpeensa tehtyä. Sen jälkeen odotimme katoksessa hetken, kunnes bussi tulikin. Kuski sanoi, että koirat saisivat tulla kyytiin, jos olisivat nätisti. Seuraava haaste olikin saada alle kaksivuotias lapsi ja koiranpentu bussiin sisälle, kun kumpikaan ei osannut itse. Kuski onneksi oli kärsivällinen, joten sain nostettua ensin Selinan kyytiin ja otettua sitten pennun, Reno olikin jo bussissa. Maksoin kuskille meidän matkamme ja menin erään kahdenistuttavan penkin luokse. Nostin Selinan penkille ja istuin itse hänen viereensä, Reno mahtui kuin ihmeen kaupalla jalkatilaamme makoilemaan. Sindi oli sylissäni todella levottomana, sillä se taisi olla bussissa ensimmäistä kertaa ja sitä taisi aika paljon jännittää. Siksi rauhoittelinkin koiraa puhumalla sille koko matkan ja silittelemällä sitä, ja myös Selina silitti pentua ja otti sen välillä itsekin syliin. Matka oli nopeasti ohi, joten meidän pysäkkimme kohdalla otin Renoa hihnasta ja astuin käytävälle. Selina pääsi onneksi itse penkistä alas.
”Nyt varovasti, ettet kaadu portaissa. Pidä kaiteesta kiinni ja odota, niin nostan sut viimeiseltä askelmalta, ettet putoa”, sanoin Selinalle, kun menin Sindi sylissä ja Renon hihna kädessä edeltä ulos. Selina tuli perässä ja nostin hänet sitten maahan antaen hänelle Renon hihnan takaisin. Sen jälkeen kävelin hänen kanssaan käsi kädessä agilityhallin ovelle, sillä treenasimme toistaiseksi huonon ja märkien säiden takia vielä sisällä. Avasin raskaan oven, jotta Selina pääsisi Renon kanssa sisälle. Muita treeniläisiä olikin jo paikalla ja koirien haukunta kaikui sisällä, joten Selinaa alkoi taas hieman jännittää.
”Ei hätää, Selina. Ne on ihan kilttejä koiria, ei tarvi pelätä. Katsopa, kuka tuolla on”, sanoin tytölle ja osoitin keskemmäksi hallia, jossa Elias parhaillaan heitteli Casparille tennispalloa.
”Eliat!” Sindi huudahti iloisesti niin kovaa, että poikakin kuuli. Elias alkoi nauraa ja hölkkäsi luoksemme kaapaten tytön suoraan syliinsä ja halaten tätä.
”No hei, Selina. Mikäs sut tänne toi?” Elias kysyi tytöltä, jolla meni heti sormi suuhun. Hän ei vielä osannut kokonaisia lauseita, eikä varmaan olisi muutenkaan tiennyt edes vastausta.
”Äiti ja isä lähti reissuun äidin syntymäpäivän kunniaksi. Oon lapsenvahtina, mutta päätöstreeneihin oli pakko tulla. Selina tuli sitten mukaan, ja niin tuli Sindikin”, naurahdin poikaystävälleni ja annoin hänelle pikaisen suukon. Kävin viemässä Sindin hallin reunalle aitaan kiinni ja vein Selinan lelurepunkin sinne.
”Kuule Selina. Sun pitää pysyä tismalleen tässä, ymmärrätkö? Täällä juoksee ihmisiä ja koiria edestakaisin, etkä saa häiritä treenausta. Voit siis tässä leikkiä ja olla Sindin kanssa, mutta älä päästä koiraa irti äläkä tule treenien keskelle”, selitin tytölle, joka toivottavasti ymmärsi, mitä sanoin. Ainakin hän alkoi levitellä lelujaan määräämääni paikkaan.
”Jos sulle tulee kuuma, niin voidaan vähentää sulta vaatteita. Voit tulla sanomaan siitä mulle tai Eliakselle, jos me ollaan tuolla reunalla odottamassa omaa vuoroa eikä kentällä”, jatkoin vielä. Tyttö nyökkäsi, hän oli jo niin keskittynyt leikkeihinsä ettei tainnut oikein edes kuunnella. Jätin hänet kuitenkin siihen ja menin alkulämmittelyyn mukaan, jotta pääsisin itsekin treenaamaan.

Alkulämmittely sujui hyvin, ja sen jälkeen oli aika siirtyä varsinaiseen haasteeseen. Joel oli rakentanut meille haastavimman keksimänsä radan käytössä olevista esteistä ja tehtävämme oli suorittaa se virheettömästi ja mahdollisimman nopeasti. Tietysti pienet virheet hyväksyttäisiin, niistä tulisi vain muutama sekunti aikasakkoa. Jos kuitenkin virheitä tulisi kolme, suoritus olisi hylätty ja keskeytettäisiin, kuten normaalistikin agilitykisoissa tehtäisiin. Aloitusvuorossa oli Elias ja hänen jälkeensä oli pari muuta ennen minua, joten minulla oli aikaa käydä katsomassa Selinaa. Tyttö paijaili parhaillaan Sindiä ja esitteli tälle toista koirapehmoleluaan, joka oli vaalea mopsi.
”No hei Selina, mitenkäs täällä sujuu?” kysyin tytöltä, joka hymyili leveästi ja halasi minua.
”Takki poit”, hän sanoi sitten ja nyki vetoketjua takistaan saamatta sitä kuitenkaan auki.
”Hyvä on, otetaan takki pois. Odota”, sanoin Selinalle ja avasin henkselit hänen kurahousuistaan, että sain takin pois niiden alta. Otin tytöltä kurahousutkin pois, koska ei hän niitä täällä sisällä tarvitsisi. Laitoin kuitenkin kumpparit hänelle takaisin ja käskin pitämään ne jalassa, koska lattia voisi olla kuitenkin sen verran likainen tai märkä koirien tassujen jäljiltä, ettei siellä kannattanut sukkasillaan kävellä.
”Onko sulla jano, haluatko ottaa mehua tai vettä?” kysyin Selinalta, joka mietti hetken ja sanoi haluavansa mehua. Olin ottanut hänelle mukaan oman pullon mehua ja vettä sekä kaksi nokkamukia. Laitoin niistä toiseen vähän mehua ja annoin sen tytölle, jotta hän saisi juoda. Hän joikin koko mukillisen, mutta se ei haitannut, kun hänellä oli vaippa.
”Mä en sitten tiedä, onko täällä sulle sopivaa vessaa. Jos ei ole, niin sitten pitää käyttää vaippaa, tiedäthän? Vaihdetaan se sitten kotona”, sanoin Selinalle, joka nyökkäsi ja jatkoi leikkejään, kun minun täytyi mennä suorittamaan rata.

Rataan oli jälleen kerran käytetty kaikkia osaamiamme esteitä, joten se oli melko pitkä ja myös todella haastava. Rata alkoi tuttuun tapaansa parilla tavallisella aidalla, jonka jälkeen oli putki, kepit, puomi, okseri ja rengas, niiden jälkeen keinu, toinen putki ja kepit sekä pöytä ja A. Niiden jälkeen oli vielä muuri ja aitoja ennen radan päättymistä.
”Lähde vaan kun olet valmis, niin laitan kellon päälle”, Joel neuvoi arveltuaan, että tarvitsin tuota tietoa. En ollut kauheasti seurannut muiden suorituksia, kun olin ollut siskoni luona. Minua hymyilytti, kun näin sivusilmällä Eliaksen olevan nyt Casparin kanssa Selinan luona. Elias näytti parhaillaan rapsuttelevan Sindiä ja kuuntelevan, kun tyttö kertoili hänelle juttuja. Nyt täytyi kuitenkin keskittyä rataan, joten jätin Renon istumaan esteen eteen irrotettuani siltä hihnan. Itse menin ensimmäisen esteen taakse hieman viistoon ja käännyin koiraa kohti.
”Tule!” komensin Renoa ja lähdin liikkeelle. Uros hyppi esteiden yli ja sujahti putkeen todella näppärästi. Keppien kohdalla tuli virhe, kun uros ei malttanut pujotella kaikkia välejä. Esteet sen jäleen sujuivat hyvin, kunnes keinun kohdalla Reno hieman hidasti vauhtia ja alkoi epäröidä. Virhettä ei kuitenkaan tullut, joten jatkoimme matkaa. Keppien kohdalla tuli taas virhe, joten nyt olisin pulassa, jos Reno tekisi vielä yhden virheen. Onneksi uros ei tehnyt, vaan suoritti radan hienosti loppuun. Joel antoi minulle aikasakkoa kymmenen sekuntia, eli kymmenen virhepisteen verran. Aikani oli siis minuutti ja viisi sekuntia. Olin siihen hieman pettynyt, sillä normaalisti aikamme olivat parempia eikä Reno yleensä tehnyt kuin korkeintaan yhden virheen.
”Hei, sinä. Älä välitä, joskus vaan menee huonommin”, Elias lohdutti, kun huomasi hieman surullisen olemukseni. Nyökkäsin hänelle sanomatta mitään ja vilkaisin Selinaa, joka oli päässyt heittelemään nyt Casparille palloa.
”Hetkinen, miksi Sindi on tuolla? Minähän kielsin Selinaa päästämästä--”, aloitin huomattuani, että pentu juoksi pallon perässä saksanpaimenen rinnalla.
”Hei, rauhoitu. Minä annoin siihen luvan, sillä lupasin vahtia heitä. Katso nyt, Sindi on ihan onnessaan tuolla leikkimässä ja kaikki on hyvin”, Elias rauhoitteli ennen kuin ehdin suuttua ja sännätä tytölle huutamaan.
”Ai, selvä… Olisit kyllä voinut kysyä ensin”, mutisin pojalle, joka pyöräytti silmiään ja huokaisi.
”No tietenkin olisin, mutta sulla oli rata kesken. Älä nyt, hyvinhän noilla menee”, Elias rauhoitteli, joten päästin Renonkin lopulta muiden luokse leikkimään.

Odotimme vielä, kunnes muutkin olivat saaneet radan loppuun. Sen jälkeen oli aika kertoa paremmuusjärjestys, eli kuka oli nopein ja kuka hitain. Palkintoja emme saaneet, mutta tämä oli ikäänkuin viimeinen kilpailu tässä luokassa, seuraavassa luokassa saattaisi sitten olla niitä taas lisää.
”Viimeisenä, eli kuudentena, Leila ja Alma ajalla 1.35”, Joel aloitti, kun olimme kaikki kerääntyneet omien koiriemme kanssa hänen luokseen. Annoimme heille aplodit, sillä se oli kohteliasta ja piristi varmasti, jos parivaljakko ei olisi tyytyväinen sijoitukseensa.
”Viidentenä Juha ja Vili ajalla 1.20”, Joel jatkoi ja taputimme heillekin.
”Neljäntenä Katerina ja Reno ajalla 1.05”, Joel sanoi ja sai minut todella pettyneeksi, sillä jopa Elias ja Caspar olivat päihittäneet minut. Olin todella kilpailuhenkinen ja inhosin häviämistä, joten se varmasti näkyi olemuksessani. Olin tottunut sijoittumaan lähes aina kolmen parhaan joukkoon, joten tämä kieltämättä kirpaisi. Minua lohdutti kuitenkin se, etten ollut viimeinen enkä edes toiseksi viimeinen.
”Kolmantena Miina ja Mette ajalla 1.02”, Joel jatkoi ja vuorossa olivat jälleen aplodit. Minua jännitti nyt toden teolla kumpi voittaisi, Elias vai Jenna.
”Toisena Elias ja Caspar ajalla 58 sekuntia. Voittajat ovat siis Jenna ja Ronny ajalla 55 sekuntia, onneksi olkoon”, Joel luetteli ja annoimme molemmille parivaljakoille yhteiset aplodit. Sen jälkeen olikin kotiinlähdön aika, joten lähdin hakemaan Selinaa ja Sindiä.
”Kävelläänkö yhtä matkaa?” Elias kysyi yllättäen, sillä hän oli näköjään seurannut minua siskoni luo.
”Ei kun mä oon bussilla, ei Selina jaksa kävellä. Mutta jos haluat, niin voit tulla siinä, saattaisin tarvita vähän apua näiden kanssa. Selina ja Sindi kun pitää molemmat kantaa bussiin sisään, niin se on vähän taiteilua”, selitin pojalle, joka suostui ehdotukseeni. Selina taisi olla aika uuvuksissa leikkimisestä, joten ei jaksanut edes taluttaa koiraa. Pyysin häntä pitämään Eliasta kädestä, kun minun molemmat käteni olivat varattuna hihnoille. Menimme bussipysäkille, johon bussi onneksi tuli pian. Elias kantoi autoon Selinan, joten minä vein Sindin. Menimme taas istumaan niin, että minä ja Selina olimme vierekkäin Sindi sylissä ja Reno jaloissa, Elias oli Casparin kanssa takanamme.

Jäimme kennelin pysäkillä kaikki pois, sillä Elias lupautui auttamaan minua saamaan laumani myös ulos bussista. Hän jäi ulos odottamaan, kun vein koirat sisälle ja annoin niille iltaruuat jättäen ne sitten tarhaan ulkoilemaan. Sen jälkeen otin Selinan eteisestä mukaani ja palasin ulos, lähtien kävelemään kotia kohti yhtä matkaa Eliaksen kanssa.

Loppu! <3
// Pahoittelut, jos tuli jotenkin tosi sekava ja sisälsi liikaa kaikkea muuta. Halusin vaan kirjoittaa hieman erilaista tarinaa kuin normaalisti ja tällä tavalla sain edes vähän inspiraatiota treenitarinan suhteen, ne kun on lähinnä inspiraation puutteen vuoksi jääneet aika vähälle.

Vastaus:

Pitkästä aikaa agilitytarina, tosi kivaa! Tässä oli kyllä aika paljon kaikkea muuta, mutta hyväksyn silti tän sun luokanvaihtotarinaksi :) Oli mukavaa vaihtelua, kun otit Selinan mukaan tarinaan ja toit hallille, kun ei tuosta pikkuisesta näyttänyt siellä mitään haittaa olevan. Saat tästä tarinasta 18€, vähennän sulta myös automaattisesti sen kurssimaksun kolmosluokkaan siirtymisestä :)
- U

Nimi: Varjolehti

02.05.2018 20:52
”En halua uutta hevosta!” huusin raivoten vanhemmilleni. ”Jos haluatte mun saavan hevosen, teidän täytyy oppia herättämään niitä kuolleista!”
”Varjo, me olemme jo varanneet ajan katsomaan-” isäni yritti, mutta keskeytin hänet huutaen.
”Ja sinnehän mä en oo tulossa!”
”Vanessa-Roosa, nyt huoneeseesi!” Äiti huusi terävällä äänellä. ”Lähtö on puolen tunnin päästä. Silloin OLET eteisessä, onko selvä?”
En vastannut mitään, vaan säntäsin portaat ylös omaan huoneeseeni. Lyyhistyin kirjoituspöytäni ääreen, ja otin esille ainoan kuvan Moonlightista, jonka olemassa olosta äiti ja isä eivät tienneen. Siinä tamma oli ilman mitään varusteita metsässä, katsoi kameraan korvat höröllä. Lyyhistyin siihen ja aloin hiljaa itkeä.

Matkan aikana minä lähinnä mökötin, vaikka äiti kuinka yritti piristää minua.
Saavuimme tallille noin puoli kolme, ja katselin tarhoissa olevia hevosia. Siellä oli enimmäkseen welshcobeja, jonka rotuinen myös Moon oli ollut. Meitä tuli vastaan tallilta nuori nainen, joka esitteli itsensä Riikaksi ja pyysi seuraamaan.
”Spirit on täällä aivan kauimmaisessa tarhassa”, Riikka kertoi kävellessämme pitkin hiekka tietä. ”Perillä ollaan.”
En ollut uskoa silmiäni.
”Saanko esitellä, Spirit of the Storm”, Riikka esitteli ylpeästi. Tuijotin hevosta suu auki. Se oli ihana. Siinä missä Moonlight oli ollut kokonaan valkoinen, Spirit oli musta, ja sillä oli valkoinen piirto sekä vuohiskarvat. Osasin sanoa, että tämä tamma oli laadukas. Sen harja ja häntä olivat paksut ja pitkät, kuten myös vuohiskarvat. Ihastun tammaan ensisilmäyksellä.
”Sillä tulee myös varusteet mukana”, Riikka kertoi, ja siitäkös minä innostuin.

Spiritillä oli pehmeät, kauniit liikkeet, ja sen laukka tuntui kuin olisimme menneet pilven päällä. Laukkasin pitkin metsäpolkua kohti Sateenkaaritaivaan kenneliä. En ollut halunnut jättää tammaani pihallemme yksin, kun vanhemmillani oli molemmilla yövuoro. Pian näkyviin ilmestyikin jo kennelin punainen katto, ja päätin sitoa Spiritin vähän matkan päähän puuhun. Riikka oli kertonut, että se on hyvin ystävällinen muita eläimiä kohtaan, mutta koirista en tiennyt. Kaivoin riimun sekä riimunarun repustani ja päätin taluttaa Spiritiä loppumatkan. Ushma oli tarhassa harjaamassa Kolaa, ja nousi ylös kun näki minun taluttavan Spiritiä pihaan.
”Onko se sinun?” Tämä kysyi ja tuli ulos tarhasta. Nyökkäsin sitoessani tammaa puuhun. ”Sen nimi on Spirit of the Storm, eli Spirit”, sanoin ylpeänä. ”Jätän sen tähän, etteivät koirat säiky sitä.”
”Eivät ne yleensä hevosia ole säikkynyt, kun tästä on ohi ratsastettu”, Ushma kertoi. ”Tule vain sen kanssa tervehtimään.”
Epäröin hetken, mutta irrotin Spiritin puusta ja talutin sen lähemmäs tarhaa. Muutama koira vilkaisi sitä uteliaasti, mutta Pihla oli tietenkin heti ensimmäisenä tutkimassa tätä uutta tuttavuutta. Spirit näytti ymmärtävän soopelia narttua, ja laski päänsä alas, jotta Pihla voisi nuuhkia sitä. Pihla ojensi päätään ja nuuhkaisi Spiritin turpaa, mutta kavahti kauemmas kun tamma puhalsi ilmaa tämän kuonoon. Huomasin Ushman tyrskähtävän vieressäni. Ei Pihla kuitenkaan kauaa pysynyt poissa, ei. Se tuli heti takaisin. Ne tekivät jotain joka sai sydämeni läpättämään. Koskettivat kuonoja. Aivan kuin piirtämässäni kuvassa Moon ja Pihla. Tunsin kyyneleen silmäkulmassani. Se oli ihanaa.
”Voit sitoa sen tähän aitaan, jos haluat”, Ushma herätti minut ajatuksistani. ”Leikitän koiria, ja voin samalla vahtia ettei mitään yllättävää tapahdu.”
Epäröin hetken, ja nyökkäsin sitten. ”Menen Pihlan kanssa lenkille, jos pärjäätte sen aikaa?”
Ushma nyökkäsi, ja pyöräytin narun aidan ympärille tehden siihen tiukan solmun.
Kävin hakemassa toimistosta hihnan, sillä olin huomannut että Pihlalla oli jo valmiiksi panta.
Pihla ei selvästikään ollut halukas lähtemään uuden ystävänsä luota.
”Tänne, Pihla”, käskin koiraa. ”Tänne!”
Pihla luovutti ja löntysti luokseni.
”Voi Pihla”, hymähdin napsauttaessani hihnan kiinni. ”Kyllä sinä pääset takaisin.”
Huomasin myös jonkun muun palaamassa lenkiltä koiran kanssa. Lähemmäs päästyäni tunnistin koiran Popiksi, tricolor shetlanninlammaskoiraksi ja Pihlan isäksi. Myös se katseli Spiritiä uteliaan näköisenä. Kävelin Popin hoitajan luo.
”Hei”, sanoin, ja tyttö hätkähti kääntyen puoleeni.
”Ai, hei”, tämä vastasi. ”Tiedätkö kenen tuo hevonen on?”
”Se on minun”, vastasin ylpeänä. ”Sen nimi on Spirit of the Storm, mutta sitä sanotaan Spiritiksi. Sain sen eilen. Se on ihan ystävällinen koiria kohtaan”, lisäsin huomatessani tytön estävän Popia säntäämästä Spiritin luokse. ”Nimeni on muuten Varjo.”
”Se ei varmaan ole oikea nimesi?” tyttö kohotti kulmiaan. ”Minä olen Kerttu.”
”Niin, no, nimeni on Vanessa-Roosa, joten kaikki vain sanovat minua Varjoksi”, kerroin ja annoin Pihlalle lisää hihnaa, sillä kyllästyin sen kiskomiseen Spiritiä kohti. Narttu säntäsi heti ystävänsä luo, ja tamma tervehti sitä hörähdyksellä. Ushma katseli kauempaa heitellen samalla Lunalle palloa. Ihmettelin hiukan, miten Pihlalla olikin kyky ystävystyä niin nopeasti.
”Oletko varma, ettei se säiky?” Kerttu kysyi vierestäni.
”Kyllä sinä voit sille Popin tutustuttaa, siitä olen varma.”
Kerttu vei Popin lähemmäs Spiritiä, joka silmäili urosta uteliaasti, samalla kun käskin Pihlan takaisin, ja lähdimme kohti metsää.

Metsässä oli kaunista. Sulava lumi muodosti puroja, jotka valuivat alta paljastuvien sammaleisien kivien välissä. Katselin ympärilleni samalla, kun annoin Pihlan tehdä tarpeensa, ja palasimme puolen tunnin päästä kennelille.
Menimme aluksi tarhalle, jossa näytti olevan kaikki hyvin. Ushma näkyi päästäneen Spiritin jaloittelemaan tarhaan sisälle, ja se näkyi leikkivän koirien kanssa. Ihmeen varovainen se osasi olla, ei osunut kavioillaan lähellekkään koiria. Siitä olin tyytyväinen. Voisin todennäköisesti tuoda hevosen kennelille toistekin. Pihla veti itseään lähemmäs Spiritiä, joka töni turvallaan Kolaa. Vein sen kuitenkin aidan viereen ja sidoin siihen, ja se katsoi Spiritiä vaativasti.
Kävin hakemassa reppuni kaapistani ja palasin takaisin ulos. Otin repustani esiin punkkipihdit ja aloin käymään läpi Pihlan pitkää turkkia.
Ei punkkeja tällä kertaa.
Sitten kaivoin repustani harjan ja karstan ja rupesin harjaamaan metsäretken jäljiltä sotkuista turkkia.
Kun turkki oli siisti, katsastin nartun kynnet. Ne sentään olivat kunnossa, Ushma oli varmaan leikannut ne. Eipä siinä muuta, päästin Pihlan irti hihnasta, ja se teki varmaan nopeusennätyksen kiirehtiessään Spiritin luo. Spirit hörähti nähdessään ystävänsä. Kävelin Ushman luokse, ja kysyin miten Spirit on käyttäytynyt.
”Hyvinhän se”, Ushma vastasi. ”En olisi edes uskonut, että se noin hyvin väistelee koiria!”
”Pitää kokeilla joskus kouluratsastusta”, hymähdin.
Ushma nyökkäsi huvittuneena, ja jatkoi pallon heittelyä. Minusta oli huvittavaa, kuinka Spirit nousi takajaloilleen yrittäessään napata palloa.
”Toivotaan, ettei se luule olevansa koira”, hymähdin itsekseni ja kävelin tammani luokse.
”Olisiko aika lähteä kotiin, mokomakin pentu”, sanoin napatessani kiinni Spiritin riimusta. Talutin sen ulos tarhasta ja hyppäsin selkään.
”Noniin muru”, kuiskasin sille. ”Katsotaan kuinka kovaa pääset kotiin.”

Kotona piirtelin taas kuvia, mutta nyt joukkoon oli liittynyt uusi tähti: Spirit.

//Toivottavasti hyväksyt tän hoitotarinaksi, vaikka nyt kaikkea muuta olikin :3

Vastaus:

Taisi sitten kuitenkin kannattaa lähteä katsomaan niitä hevosia, vaikka aluksi et uutta halunnutkaan. Spirit oli sulle selvästi mieluinen yllätys ja vaikutit tosi onnelliselta, kun sait sen itsellesi :) Oli kiva idea tuoda se kennelille, kun se tuli koirien kanssa kuitenkin tosi hyvin toimeen ja osasi varoa, ettei polje niitä jalkojensa alle. Se myös pärjäsi täällä hyvin sun poissaollessa, joten siitä ei ollut lainkaan haittaa :) Lasken tämän kyllä hoitotarinaksi, kun tarinassa kuitenkin Pihlakin esiintyi ja ehdit puuhailla vähän senkin kanssa, etkä keskittynyt pelkkään hevoseen. Siispä annan sulle tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Kerttu

01.05.2018 16:04
10.

Kello oli puoli kahdeksan vappuaamuna. Vedin verhot syrjään niin, että aurinko pääsi paistamaan huoneeseeni, jonka ikkunaseinää vastapäätä olevan seinän vierusta oli täynnä muuttolaatikoita. Olimme muuttamassa lähemmäs kenneliä vain alle kilometrin päähän siitä.
"Kerttu, milloin me päästään sinne maalle?" pikkusiskoni Hertta kysyi.
"Tämän viikon perjantaina," vastasin ties kuinka monetta kertaa ja rummutin sormillani ikkunalautaa. Katsoin ikkunasta ulos harjaten samalla laiskasti hiuksia. Muutettuamme matka jokaiseen paikkaan olisi pidempi kuin ennen; jos siis Sateenkaaritaivasta ja treenihallia ei lasketa. Huokaisin syvään. Jollain tavalla olin kuitenkin onnellinen, vaikka kaikki kaverit jäisivät kaupunkiin enkä varmaan vapaa-ajallani ehtisi heitä kovin usein nähdä. Olisin kuitenkin lähempänä kenneliä ja tallia, jolla kävin ratsastamassa kerran viikossa ja se jos mikä oli hyvä juttu! Nousin ylös sängyn jalkopäästä, jossa olin istunut viimeiset kahdeksan minuuttia ja menin vessaan tekemään aamutoimia. Harjasin hampaani sekä hiukseni, jonka jälkeen menin hiljaa keittiöön tekemään aamupalaa. Laitoin kahvin tippumaan vanhempiani varten ja kaadoin maidon vanhaan kahvipannuun, koska olin päättänyt tehdä itselleni ja Hertalle kaakaota. Tein myös pari voileipää, joihin laitoin voin lisäksi kurkkua, kinkkua, tomaattia, juustoa ja ihan kokeilumielessä pari edellisenä päivänä kypsennettyä katkarapua.

Syötyäni menin huoneeseeni vaihtamaan vaatteita. Päädyin pian pyykkiin meneviin farkkuihin sekä harmaaseen pitkähihaiseen ja vaaleanpunaiseen huppariin. Siirryin hiljaa eteiseen, jossa valitsin siniset lenkkarit ja ohuen pinkin urheilutakin. Sitten lähdin ulos poiketen viereisessä rapussa hakemassa erään naapurimme koiran, dalmatiankoiran Karon, lenkille. Kävelin bussipysäkin ohi kohti koulua, jonka takaa kuljettuani kiersin kirjaston takaa metsän kautta oikaisten takaisin Karon kotirappuun, jossa nartun omistaja olikin jo odottamassa koiraansa. Sain palkkioksi pari euroa, jotka sujautin taskuun ennen kuin menin pyörävarastoon hakemaan pyörääni, jolla ajaisin Sateenkaaritaivaaseen.

Asetin pyöräni kennelin seinustalle pyörätelineeseen. Astuin sisään kenneliiin. Kuulin vinkaisun, joka kuului Popille ja heti koirat alkoivat haukkua. Ne ryntäsivät luokseni heiluttaen häntiään.
"Lellen ei hypi!" komensin Lelleniä, joka hyppi jalkaani vasten. Riisuin takin naulakkoon ja menin etsimään Ushmaa. Löysin tämän toimistostaan, kuten melkein aina.
"Hei?," sanoin Ushmalle, joka oli ilmeisesti aikeissa sanoa samaa.
"Oletko sä jo antanut koirille aamuruuan? Ajattelin, että jos et niin voisin auttaa sua siinä," tiedustelin Ushmalta. Tämä hieroi ohimoitaan ja kirosi hiljaa itsekseen.
"Miten mä pystyin unohtamaan koirien ruokinnan? Niillä on varmasti kova nälkä," Ushma tuskaili ja nousi ylös tuolistaan. Hän katsoi minuun ja sanoi sitten:
"Jos kerran haluat auttaa niin voisitko ruokkia ykkös- ja kakkoshuoneiden koirat?" Nyökkäsin vastaukseksi ja menin mittaamaan ruokia kuppeihin.

Pestyäni kaikki kupit päätin lähteä Popin kanssa ulos. Ilmoitin siitä Ushmalle, jonka jälkeen puin päälleni. Sitten kutsuin Popia, mutta uroksen sijaan jalkoihini joksikin Lellen.
"Voi ei, säkö haluaisit ulos? Kuule en mä sua ota, mä lähden Popin kanssa lenkille," sanoin bordercolliepennulle.
"Popi, tule, lähdetään ulos!" tällä kertaa oikea koira ilmestyi eteiseen, joten laitoin sille pannan ja napsautin hihnan oikeaan kohtaan ja lähdin ulos. Portin jälkeen Popi alkoi haistella tien reunassa kasvavaa heinikkoa ja merkkasikin muutamaan otteeseen. Kuuntelin luontoa, jossain kaukana kuului lintujen liverrystä, eikä autojen ääniä kuulunut jos yksittäistä bussia ei lasketa. Täällä minäkin asuisin jo ennen seuraavaa viikkoa, lähellä Popia, muutaman kilometrin päässä kaupungista. Pysähdyin kun tajusin hihnan kiristyneen. Popi oli parin metrin päässä minusta. Kaivelin taskujani makupalapussin toivossa, mutta huonoksi onneksi tajusin sen jääneen kaappiini. Popi vilkaisi minua ja otti muutaman askeleen lähemmäs minua.
"Hieno poika!" jouduin kehumaan pelkällä äänellä. Onneksi sekin näytti toimivan.
"Mitäpä sanoisit jos käytäisiin rannassa?" kysyin urokselta jatkettuamme matkaa. Popi tapitti minua suoraan silmiin ja aina välillä käänsi päänsä järvelle päin. Tulkitsin sen myöntäväksi eleeksi joten käännyin rannalle menevälle polulle. Popi vaikutti innostuneelta, emmehän olleet vähään aikaan rannalla käyneet. Olimme perillä tuota pikaa ja harkitsin koiran irti päästämistä, mutta tulin siihen tulokseen, että olisi järkevämpää pitää se kytkettynä. Popi meni rantaveteen ja ennen kuin kerkesin estää, uros piehtaroi mutavellissä. Sen turkkiin tarttui mutaklimppejä, jotka eivät pitkän ravistelun jälkeenkään lähteneet kaikki irti.
"Voi Popi, mun on pakko pestä sut kun päästään takaisin kennelille," sanoin sheltille, joka huomasi kauempana järvellä muutamia silkkiuikkuja, joita se alkoi haukkua.
"Popi! Lintukoirako susta tuli? Kuule mä luulin sua paimenkoiraksi. Jos sä yrität paimentaa noita lintuja, niin ei onnistu, joko ne ei välitä tai sitten ne lentävät karkuun," sanoin Popille, joka selvästi ärsyyntyi kun linnut eivät kerääntyneet yhteen ryppääseen.
"Popi, rauhoitu. Ehkä sä vielä joskus pääset paimentamaan ihan oikeita lampaita," sanoin urokselle, joka jatkoi haukkumistaan.
"Tule, nyt. Mennään kotiin. Älä viitsi haukkua niitä lintuja enää, mennään," sanoin urokselle. Se ei kuitenkaan välittänyt, joten se jatkoi lintujen "paimennusta". Nykäisin kevyesti hihnasta ja tällä kertaa Popi onneksi käänsi päänsä minuun päin ja tuli luokseni. Kehuin sitä äänellä; en nimittäin halunnut koskea koiraan kun se oli käytännössä kokonaan mudan peitossa.
"Nyt tänne!" komensin Popia, joka ei tehnyt elettäkään seuratakseen minua.
"Tänne!" sanoin uudelleen shelttiurokselle, joka tällä kertaa totteli. Nykäisin hihnasta vähän, ja lähdin kävelemään reipasta tahtia kennelille. Päätin oikaista tutun metsäpolun kautta, jotta Popinkaan ei tarvitsisi haistella toista kertaa samoja hajuja. Hölkkäsin polun alkuun saakka, missä hidastin takaisin kävelyvauhtiin. Uros tunki kuononsa heinikkoon ja tuttuun tapaan merkkaili joihinkin puihin sekä kiviin. Vilkaisin taivaalle ja huomasin sadepilven lähestyvän.
"Popi tule, yritetään ehtiä kotiisi ennen kun tuo sadepilvi tulee kohdalle," hoputin Popia, jota kiinnosti ennemin hajut kuin kotiin palaaminen. Sain Popiin edes hitusen vauhtia, joten oli vielä toivoa ehtiä kenneliin ennen kuin kastuisimme läpimäriksi.

Olimme juuri saapuneet kennelille kulkevan tien reunaan, kun minä ja Popi huomasimme yhtäaikaa muutaman lampaan keskellä tietä. Popi innostui valtavasti hoksatessaan, että niitä saattaisi pystyä paimentamaan ja ennen kuin tajusinkaan, koira oli jo riuhtaissut hihnan kädestäni ja juoksi haukkuen lampaiden sekaan. Lampaat säikähtivät pahanpäiväisesti ja juoksivat sinne tänne yrittäessään karistaa Popia kinpustaan.
"Popi ei!"
"Tänne heti!" "Ei saa jahdata niitä lampaita!"
"Tänne!" huusin epätoivoisena, tajuttuani, ettei paimenella ollut aikomustakaan keskeyttää tekemisiään. Näin mutaisen koiran juoksevan porojen jaloissa hurjasti haukkuen.
"Popi! Tänne!" yllättävän tuttu naisen ääni huusin selkäni takaa. Käännyin katsomaan ja huomasin takanani Ushman, Lunan ja Navin, jotka ilmeisesti olivat palaamassa lenkiltä. Ushman äänen kuullessaan, uros tuli viereeni pää painuksissa, häntä koipien välissä.
"Mitä oikein tapahtui?" Ushma kysyi kun olin saanut tukevan otteen uroksen hihnasta.
"No siis me vaan tultiin tuota polkua pitkin ja Popi ja mä huomattiin nämä lampaat ja sitten kaikki tapahtui niin nopeasti, etten kerennyt reagoida ajoissa," selitin Ushmalle. Ushma kyykistyi Popin viereen.
"Voi sua, mites sä nyt noin käyttäydyit? Ja ihan mutainenkin oot. Joskus mä mietin, että oletko sä oikeasti pentu isossa nahkansa," Ushma jutteli Popille. Kävelimme yhdessä koirien kanssa Sateenkaaritaivaaseen ja heti sisälle päästyäni menin pesemään Popin turkin. Jouduin myös harjaamaan uroksen, koska muta oli saanut koiran turkin takkuun.

Lähdin kotiin noin 13.30 ja kotiin päästyäni käytin Karon jälleen lenkillä, koska sen omistaja oli vanha ja lisäksi hän oli onnistunut edellisellä viikolla murtamaan vasemman jalkansa.

Loppu

Vastaus:

Kiitos tosi paljon avusta koirien ruokinnan kanssa, se tulikin tarpeeseen, kun olin päässyt koko asian unohtamaan ja koirilla varmaan oli jo kova nälkä viivästyksen takia! Voi Lelleniä, se ei taida vielä oikein ymmärtää, että kuka tahansa kennelille tuleva ihminen ei vie sitä ulos. Toivotaan, että pieni saa itselleenkin hoitajan, joka voi huolehtia sen tarpeista. Popilla taisi olla ulkona kivaa, kun ensin se koitti paimentaa lintuja ja sitten sattui tuo lammashässäkkä. Onneksi kaikki meni loppujenlopuksi hyvin, kun saavuin paikalle pelastamaan tilanteen, kun Popi ei oikein tahtonut totella sua. Hyvä, että pesit koiran heti ja hoidit sen turkin kuntoon, ettei se jää ihan nuhjuisen näköiseksi lenkin jäljiltä ja sotke joka paikkaa. Saat tästä tarinasta 21€
- U

Nimi: Varjolehti

30.04.2018 21:29
”No hei, tyttö”, lepertelin jaloissani pyörivälle shetlanninlammaskoiralle. ”Mitä kuuluu, mitä?”
Kumarruin silittämään narttua, jonka nimi oli Rainbowsky’s Bernadette eli Pihla ja josta oli juuri tullut minun hoitokoirani. Huomasin jo nyt, että Pihlan luonne oli ihana. Se heittäytyi selälleen ja katseli minua silmillään - ilmeisesti rapsutuksia toivoen. Nauroin ja istahdin rapsuttamaan nartun vatsaa, ja se venytti kaulaansa ja sulki silmänsä nautinnollisesti.
”Se pitää sinusta.”
Hätkähdin ja katsoin ylöspäin. Siinä seisoi Ushma.
”Hei Ushma”, sanoin naiselle. Pihla oli huomanut hätkähdykseni ja noussut seisomaan. Nyt se pyöri Ushman jaloissa. ”Eikö se tee noin kaikille?”
”No tekee”, kennelinpitäjä myönsi. ”Mutten ole nähnyt sen nauttivan siitä aivan NOIN paljon.”
Pihla oli huomannut, ettei saisi Ushmalta rapsutuksia, ja tassutteli tylsistyneenä takaisin luokseni laskien päänsä syliini. Aloin silitellä sen päätä hiljaa, kun Ushma puhui taas. ”Muista sitten aina silitellä ja rapsutella sitä”, tämä sanoi naurua äänessään. ”Muuten se hylkää sinut heti.”
Tyrskähdin ja vastasin: ”Lupaan, lupaan.”
Ushma nyökkäsi ja alkoi kävellä pois. Huomasin vasta nyt että hän talutti jotakuta koiraa, ja kun tarkemmin katsoin, tuo koira osoittautui Kolaksi, kolmevuotiaaksi shetlanninlammaskoiraurokseksi.
”Voinko minäkin tulla?” Kysyin Ushmalta nousten seisomaan. ”Lainaisin kenneliltä hihnan ja pannan.”
Ushma näytti miettivän hetken ja nyökkäsi sitten. ”Miksipäs ei.”
Kiiruhdin hakemaan Pihlalle lainapantaa ja -hihnaa. Kun palasin, se huomasi tavarat käsissäni. Olisin voinut vannoa, että jos koirat osaisivat tanssia, se olisi juuri tanssinut. Niin ihanan innostunut ja iloinen sen ilme oli. Pujotin kullankeltaisen pannan nartun kaulan ympäri ja naksautin hihnan siihen kiinni. Sitten lähdin seuraamaan Ushmaa kohti metsää.

Metsässä me juttelimme niitä näitä. Minä kerroin siitä, kuinka minulla oli joskus ollut oma hevonen, mutta se oli kuollut ähkyyn. Tuntui hyvältä puhua siitä jonkun kanssa. Vanhemmat eivät ymmärtäneet.
”Voimme ostaa sinulle uuden”, he hokivat, kuin Moon olisi ollut jokin tavara, jonka voi helposti korjata! Ikävöin metsälenkkejä Moonlightin kanssa. Olimme voittaneet monta kilpailua, ja minulla on varmaan tuhat kuvaa huoneeni seinällä meistä.
”Kääntyisimmekö pikkuhiljaa takaisin?” Ushma havahdutti minut mietteistäni, ja nyökkäsin. ”Miksipä ei?”

Kennelillä riisuin pannan ja hihnan Pihlalta ja kiitin Ushmaa lainasta.
”Eipä mitään”, tämä vastasi.
Kun Ushma oli mennyt, kävin hakemassa kaapistani hevoskuvioisen reppuni. Palasin Pihlan luo se mukanani ja kaivoin sieltä kaksi aivan Pihlalle ostamaani asiaa.
Toinen oli pyyhe, sellainen tassukuvioinen, jolla saisin Pihlan tassut kuivattua ennen kun se menee sisälle sotkemaan.
Toinen oli punkkipihdit. Ajattelin, että olisi hyvä tutkia Pihlan pitkä turkki metsäreissun jälkeen, sillä tietääkseni sillä ei ollut rokotetta punkkitauteja vastaan. Pitäisikin puhua siitä Ushman kanssa, näin kun kesäkin on tuloillaan.
Aloin käymään Pihlan pitkää turkkia osissa läpi, jutellen sille samalla. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, koiralle on aina paras vaihtoehto puhua. Ne pitävät aina salaisuuden.
”Pitäisikö sinulle hankkia punkkirokote, pitäisikö”, juttelin koiralle. ”Niin, niin, ehkä se olisi viisasta.”
Samalla silmiini osui jokin iso ja musta, ja siirsin karvat varovasti syrjään sen tieltä. Se oli punkki, ja kuinka iso!
”Voi sinua”, hymähdin nypätessäni punkin pois. ”Tietenkin onnistuit ottamaan mukaasi koko metsän suurimman punkin!”
Nappasin punkin paperiin ja vein sen lähistöllä sijaitsevaan roskikseen. Tutkin Pihlan turkin vielä loppuun, mutta kaikeksi onneksi se jättipunkki taisi olla ainoa, joka metsästä lähti mukaan.
Putsasin Pihlan tassut ja vein sen sisälle telmimään. Sitten lähdin etsimään Ushmaa.

”Ushma!” Näin naisen käytävän päässä. ”Minulla on asiaa.”
”Mitä?” Ushma kääntyi minuun päin hämmentyneenä. ”Liittyykö se Pihlaan?”
”Tavallaan”, myönsin. ”Ostin Pihlalle uudenuutukaiset punkkipihdit ja kävin sen turkin äsken läpi. Löysin kynnenkokoisen punkin!”
”Mitä tarkoitat?”
”Mikäli se vain olisi mahdollista, olisi mukavaa jos hankkisit koirille rokotukset punkkeja vastaan”, selitin kennelinpitäjälle. ”Se estäisi sairauksia.”
Ushma näytti miettiväiseltä. ”Jaa-a. Tuota pitääkin miettiä.” Hän katsahti minuun. ”Oliko Pihlan turkissa enemmän kuin se yksi?”
”Ei”, kerroin Ushmalle. ”Mutta kesä on vasta alussa.”

Kotona piirtelin monta kuvaa. Kuvien tähtiä olivat - kuinkas muutenkaan - Pihla ja Moonlight. Yhdessä kuvassa se koskettivat kuonoja, toisessa Pihla istui Moonlightin selässä… vaihtoehtoja oli rajattomasti. Sitten sain hauskan idean. Otin paperin ja kirjotin siihen:

Mahtava
Onnellinen
Onnistunut
Näppärä
Liitävä
nIhana
Gaah
Hieno
Taitava.

Moonlight.
Otin toisen paperin ja kirjoitin siihen:

Paras
Ihku
Hali
Leikkisä
Ainutlaatuinen.

Se on Pihla.

Vastaus:

Voi tuota Pihlaa, se taisikin heittäytyä heti huomionkipeäksi uuden ihmisen tavattuaan :D Ainakin te tulette varmasti hyvin juttuun ja se viihtyy sun seurassa, kunhan saa tarpeeksi hellyyttä ja rapsutuksia. Hyvähän se vaan on, että nuori narttu hoitajastaan tykkää :) Oli kiva kuulla myös hevosestasi, vaikka et siitä paljon puhunutkaan. Sen kohtalo oli kyllä kurja ja harmi, että vanhempasi eivät ymmärtäneet sun tunteita ollenkaan sen asian suhteen. Voi ei, tuo punkki oli kyllä varmasti kamala löytö heti ensimmäisenä päivänäsi Pihlan kanssa! Pitää tosiaan katsoa, jos saisi nuo punkkirokotteet koirille laitettua, niin olisivat vähän paremmin suojattuja. Tästä tarinasta saat 20€, tuo loppu oli jotenkin hellyttävä ja tykkäsin siitä.
- U

Nimi: Katerina

28.04.2018 13:39
Oli sunnuntaiaamu ja heräsin siihen, kun auringonsäteet tulvivat ikkunani sälekaihtimien välistä huoneeseeni ja osuivat suoraan silmiini. Ulkona oli jo todella valoisaa, mutta olihan kellokin jo yhdeksän aamulla. Ainakin tiesi, että kesä oli tulossa, kun valoisa aika lisääntyi päivä päivältä. Otin yöpöydällä latautumassa olevan kännykän käteeni ja selasin tuttuun tapaani kaikki somet läpi, kuten tein aina ensimmäisenä herättyäni. Vasta sen jälkeen nousin käymään vessassa ja palasin takaisin huoneeseeni miettimään, mitä pukisin päälleni. Ajattelin nimittäin, että menisin tänäänkin kennelille, kun minulla kerran oli vapaata. Suuntasin puiselle, valkeaksi maalatulle vaatekaapilleni ja avasin sen. Punnitsin mielessäni eri vaihtoehtoja, kunnes päädyin valitsemaan valkoisen t-paidan, jossa oli selässä mustia tassujen kuvia. Sen lisäksi puin päälleni harmaan neuleen, jota ei saanut mitenkään kiinni, se vain jäi avonaiseksi mutta suojasi hieman paljaita käsivarsiani. Jalkaani puin harmaat college-housut, sillä ne olivat mukavan rennot ja sopivat kennelille, koska koirien sotkeminen likaisilla tassuillaan ei niissä housuissa niin haittaisi.

Kun olin saanut vaatteet valittua ja puettua päälle, harjasin pitkät, vaaleanruskeat hiukseni ja laitoin ne kahdelle letille eri puolille päätä. Vilkaisin lopputulosta huoneeni seinällä olevasta kokovartalopeilistä ja olin siihen ihan tyytyväinen, joten suuntasin portaat alas aikeenani mennä keittiöön syömään aamupalaa. Seisahduin kuitenkin portaiden alapäähän kuullessani vanhempieni keskustelevan keittiössä. He yrittivät olla mahdollisimman hiljaa, eivät kai halunneet minun kuulevan, kun keskustelu vaikutti koskevan minuakin.
”Miten tästä jatketaan?” kuulin äidin huolestuneen äänen kysyvän, ja vastaukseksi tuli ensin vain syvä huokaus.
”En tiedä, mutta Katerinalle pitää kertoa. Meidän pitää jutella sen kanssa tästä. Se paikka on vaarallinen, jos siellä on tuollaisia ihmisiä. Ei meidän tytär voi jatkaa siellä käymistä, jos vaarana on, että sinne joudutaan soittamaan poliisit paikalle useamminkin”, kuulin isän selittävän ja sydämeni jätti varmaan useampiakin lyöntejä välistä kuullessani hänen sanansa. Olin varma, että he puhuivat Sateenkaaritaivaasta, kennelistä, josta oli tullut minulle kuin toinen koti. Sitä en kuitenkaan tiennyt, mistä nuo poliisipuheet ja vaarallisuus tulivat.
”Niin… En mä ainakaan halua, että meidän esikoistytär on siellä, jos sinne tulee poliisit uudelleen. Hän on vielä niin nuori, ei hän osaisi toimia sellaisessa tilanteessa. Enkä muutenkaan halua, että hän joutuu alaikäisenä tekemisiin poliisien kanssa”, äiti jatkoi samaa rataa. Olin ihmeissäni siitä, miten he eivät tajunneet, että kuulin kaiken. Seisoin kuitenkin portaiden alla ja jos äiti olisi kääntänyt katseensa ulos keittiöstä, hän olisi nähnyt minut, sillä keittiöstä oli suora näköyhteys portaisiin.
”Niin, olet oikeassa… Meidän pitää kertoa hänelle”, isä sanoi, jolloin koin tilaisuuteni koittaneen. Marssin kantapäät lattiaa vasten tömisten keittiön ovelle ja katsahdin molempia vakavana.
”Mitä teidän pitää kertoa ja kenelle?” kysyin heiltä suoraan, esittäen kuitenkin, etten muka tiennyt, mistä he puhuivat. Halusin heidän selittävän koko asian minulle juurta jaksaen, enkä siksi halunnut paljastaa, että olin kuullut jo osan.
”Ai, Katerina… Kuinka paljon sä kuulit äskeisestä?” äiti kysyi nolona, vilkaisten isää kuin hakien tältä tukea ja jonkinlaista apua tilanteeseen.
”Kuulin vaan, että isä sanoi, että teidän pitää kertoa hänelle. Niin kenelle ja mitä?” tivasin heiltä, jolloin he vilkaisivat taas sanaakaan sanomatta toisiaan.
”Sinulle. Tuota, istuhan alas”, isä sanoi, enkä viitsinyt alkaa väittämään vastaan. Olisi nimittäin varmaan parempi totella, niin saisin nopeammin selville, mistä tässä oli kyse.

Kun olin istunut keittiön pöydän ääreen ja äiti oli tehnyt minulle aamupalaleivät ja kaakaon, he olivat lopultakin valmiita puhumaan kanssani. Isä avasi pöydälle tämän aamuisen sanomalehden ja sieltä aukeaman, jossa oli iso kuva Sateenkaaritaivaan pihasta, jossa oli poliisiautoja. Erotin kuvasta myös Ushman ja pari poliisia, jotka seisoivat pihalla. Kuvassa oli selvästi jokin tilanne päällä, mutten vielä tiennyt, mikä. Juttu oli otsikoitu sanoilla ”Poliisit hälytettiin kennel Sateenkaaritaivaaseen – koira puolusti tuntematonta tyttöä” ja näin toisessa uutiskuvassa kennelin toisen novascotiannoutajan, Frodon. Silmäilin uutisen otsikkoa ja kuvia ja tajusin, että kuvissa esiintyi joku tyttö, jota en ollut kennelillä koskaan aiemmin nähnyt, sekä kaksi aikuista ihmistä Ushman ja poliisien lisäksi.
”Olin tässä aamukahvilla lukemassa lehteä, kun tämä osui silmiini”, isä sanoi viitaten uutiseen, jota juuri tuijotin suu auki kykenemättä edes harkitsemaan aamupalan syömistä. Olin saanut nieltyä vain muutaman vaivaisen palasen toisesta leivästä ja juotua pari kulausta kaakaota, mutta nyt minulla ei ollut enää lainkaan ruokahalua.
”Mistä tossa on kyse?” kysyin varovasti, sillä en viitsinyt alkaa lukemaan koko uutista. Se olisi kestänyt ikuisuuden ja minua kaiken lisäksi pelotti, että sisältö olisi niin raskasta, etten kestäisi lukea sitä kokonaan.
”Tässä kerrotaan, kuinka sen kennelin omistaja Ushma soitti kennelille poliisit. Kuulemma Ushma oli tavannut koiran kanssa lenkillä ollessaan tuon Mea-Marleena… tai siis Mysti-nimisen tytön ja vei hänet kennelille. Hän oli kai kuullut jostain, että tyttö oli karannut kotoa ja soittanut sitten poliiseille, että mahdollinen karkulainen on kennelillä turvassa ja voi hyvin. Tilanne kuitenkin kärjistyi, kun tytön sijaisvanhemmat tuli poliisien kanssa paikalle ja alkoi huutaa. Lopulta tilanne meni siihen, että tuo koira meni tytön ja poliisien väliin ja tilanne saatiin pysähtymään ennen sen suurempaa katastrofia”, isä selitti, sillä hän taisi olla ainoa, joka oli lukenut uutisen. Hän oli kaiketi kertonut asiasta äidille mietittyään, uskaltaisiko minua enää päästää kennelille.
”Ja miksi te kerrotte tästä mulle?” kysyin hiljaa, vaikka tiesin heidän olevan vain huolissaan siitä, oliko kennel enää lainkaan turvallinen paikka.
”Ai miksikö? No mietipä nyt vähän, Katerina. Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Sä vietät kuitenkin ison osan vapaa-ajastasi siellä kennelillä ja totta kai meitä huolestuttaa, jos siellä tapahtuu jotain tuollaista. Me ei haluta, että sä joudut keskelle jotain poliisikohtausta vain siksi, että meet pahaa-aavistamattomana sinne katsomaan niitä sun koiriasi. Me ollaan isän kanssa mietitty, pitäisikö meidän kieltää sulta jatkossa sinne meneminen. Ainakin toistaiseksi, kunnes selviää, onko se paikka todella turvallinen”, äiti alkoi selittää ja sai vihantunteen kasvamaan sisälläni sanoessaan, että he todella harkitsivat, etteivät päästäisi minua sinne enää.
”Tiedäthän, että sulle on jo muutenkin sattunut siellä niin paljon kaikkea. Sun koirat karkasi meidän mökkireissulla, sä jäit lumimyrskyn vangiksi moneksi päiväksi ja sitä rataa. Luuletko, että me halutaan päästää sut sinne uudelleen, jos sä oot jatkuvasti vaarassa?” äiti jatkoi, mutten viitsinyt enää kuunnella.
”Nyt hiljaa, riittää jo! Eihän tossa käynyt kuinkaan, joten mitä te vaahtoatte? Kaikkihan järjestyi hyvin ja siitä tytöstä tuli uusi hoitaja kennelille. Tuskin sitä olisi sinne otettu, jos olisi olemassa riski, että pitää soitella poliiseja jatkuvasti. Ei kai se nyt enää karkaa tai tee mitään muutakaan, jos se kerta ihan luvan kanssa saa sinne kennelille mennä. Ette te voi noin vaan kieltää multa siellä käymistä, ei teillä ole siihen oikeutta! Siitä pitää puhua Ushmankin kanssa, ja se tuskin haluaa, että mä noin vaan lakkaan käymästä siellä melkein kahden vuoden hoitajuuden jälkeen!” huusin vanhemmilleni ja nousin pöydästä niin vauhdilla, että meinasin kaataa kaakaomukini. Ryntäsin suorinta tietä eteiseen, kiskoin vanhat kuluneet lenkkarit jalkaani ja lähdin juoksemaan ulos. Vanhempani seurasivat perässä huutaen nimeäni ja kysellen, mihin olin menossa.
”No sinne kennelille tietenkin! Mä aion joka tapauksessa käydä siellä jatkossakin, halusitte tai ette. Mä oon jo kohta seitsemäntoista, en mä ole lapsi enää!” huusin heille ja jatkoin juoksemista, etteivät he saisi minua kiinni.

Aamu ei alkanut kovinkaan lupaavasti vanhempieni käytöksen takia, mutta mieleni kirkastui onneksi heti, kun pääsin kennelille. Olin lähtenyt kotoa niin äkkiä, että minulla ei ollut edes takkia mukana ja ulkona oli kuitenkin vain pari astetta lämmintä. Kännykänkin olin unohtanut huoneeseeni laturiin, sillä alunperin olin suunnitellut hakevani sen vasta syötyäni. Vaikka olin suurimmaksi osaksi iloinen palatessani taas kennelille, samaan aikaan sisintäni kivisti ajatus siitä, mitä täällä oli tapahtunut eilen. Menin mahdollisimman vähin äänin sisälle, mutta silti osa koirista kuuli minut ja eteiseen säntäsivät ensimmäisenä Lellen, Lenne, Navi ja Kola. Koirat kiehnäsivät aluksi ihan riemuissaan ympärilläni, mutta huomasivat pian, etten ollut täysillä mukana tässä, kun en antanut kenellekään niistä niiden kaipaamaa huomiota. Ne alkoivat haukkua, kunnes Ushma tuli toimistostaan eteiseen katsomaan, mitä nelikko oikein melusi. Samalla koirat herättivät muidenkin kennelin asukkaiden huomion ja Ushman perässä paikalle tuli vielä muutama koira lisää, mutta ne pysyivät etäämmällä eivätkä änkeneet pieneen eteistilaan, jossa riisuin parhaillaan kenkiäni.
”Katerina! Mitä täällä tapahtuu, miksi koirat haukkuu vasta nyt, kun sä oot jo riisuutunut?” Ushma kysyi ihmeissään, mutta katsottuaan hetken minua silmiin ja tarkasteltuaan ilmeitäni, hän tajusi tilanteen.
”Mä nään, että sua painaa jokin. Tulehan sitten, mennään mun toimistoon. Saat siellä kaikessa rauhassa kertoa, mikä on hätänä”, Ushma pyysi, enkä viitsinyt kieltäytyä. Minähän nimenomaan halusin puhua hänen kanssaan asiasta, mutten tiennyt, mitä sanoisin. Seurasin kuitenkin Ushmaa toimistoon, jonne myös Lellen yritti kovasti änkeä ja onnistuikin pujahtamaan ovenraosta. Ushma naurahti hieman ja nosti pennun syliinsä, kun istahti työpöytänsä ääreen ja viittasi minut istumaan häntä vastapäätä. Vilkaisin Ushman toimiston seinällä olevaa suurta seinäkelloa, joka näytti nyt jo 10.30. Se ei ollut mikään ihme, sillä keskustelu vanhempieni kanssa oli kestänyt melko kauan ja meiltä oli kävellen – tai juosten – kuitenkin jonkin verran matkaa tänne, joten siihen kuluisi aikaa.
”No niin, kerrohan sitten”, Ushma kehotti rapsutellen samalla syliinsä käpertynyttä Lelleniä. Pentu näytti asettuneen hyvin aloilleen uuteen kotiinsa, se tuntui rakastavan Ushmaa yli kaiken ja nauttivan siitä, että nainen antoi sille niin paljon huomiota, vaikka kennelillä oli muitakin koiria.
”Mun vanhemmat näki sen uutisen, että täällä kävi eilen poliiseja… Ne kertoi siitä mulle, koska ne on sitä mieltä, että tää paikka on nykyään vaarallinen eikä ne haluaisi, että jatkan täällä hoitajana”, selitin Ushmalle, joka huokaisi syvään ja näytti todella mietteliäältä.
”Niin… Se oli ikävä tilanne, mutta kaikkihan kääntyi parhain päin. En oikein ymmärrä, mitä vaarallista täällä muka olisi, eihän siinäkään tilanteessa mitään vaaraa ollut kenellekään”, Ushma selitti ja kohautin olkiani.
”Ne kai luulee, että Frodo olisi syöksynyt niiden poliisien kimppuun, jos tilanne ei olisi keskeytynyt… Ne puhui myös siitä, että mullehan on sattunut jo vaikka mitä, se lumimyrskyjuttu ja koirien karkaaminen. Ne pelkää, että mä oon koko ajan vaarassa täällä, vaikka eihän asia niin ole”, selitin Ushmalle, joka kuunteli minua hiljaa nyökytellen, kunnes sai puheenvuoron.
”Aivan… Ymmärrän kyllä heidän huolensa, mutta sähän olet tosi hyvä hoitaja etkä sä oo aiheuttanut itsellesi tai koirille tarkoituksella yhtäkään vaaratilannetta, nuokin olivat vahinkoja. Mutta mitä sä nyt meinaat, tulitko tänne eroanomusta tekemään?” Ushma kysyi ja sai sydämeni jättämään jälleen lyöntejä välistä. Mitä hän oikein minusta kuvitteli?
”En tietenkään! Mä tein niille selväksi, etten aio lopettaa. Mä vaan halusin, että sä tiedät”, sanoin Ushmalle, jonka ilme kirkastui nopeasti ja hän pahoitteli hätäisiä johtopäätöksiään.

Juttelimme Ushman kanssa asiasta vielä hetken, kunnes olimme valmiita ja sain luvan lähteä hakemaan koirani ulos. Ushman toimiston kello näytti silloin jo puoli kahtatoista, joten keskusteluun oli vierähtänyt peräti tunti aikaa. Ushma pyysi samalla, että veisin Lellenin muiden pentujen kanssa tarhaan, sillä pentu oli nukkunut Ushman sylissä ison osan keskusteluajastamme ja vaatisi varmaan pian ulos pääsyä. Niinpä otin pennun vuorostani syliini ja kävelin takaovelle, josta pääsisi helpoiten tarhoille. Lainasin jotain Ushman kenkiä ja kutsuin mukaani myös Balton, Iitun, Fian, Navin, Coran ja Ellenin, eli kennelin kaikki pennut, joilla ei omaa hoitajaa ollut. Johdatin ne pentutarhaan ja laskin myös Lellenin niiden sekaan, sulkien sitten huolellisesti tarhan portin, ettei kukaan pennuista karkaisi. Aikuisten koirien tarhassa näyttivätkin olevan jo Pihla, Luna ja Tico, mutta ilmeisesti kaikki hoitajan omaavat koirat olivat sisällä siltä varalta, että hoitajat haluaisivat viedä ne lenkille, jos sattuisivat tulemaan. Itse suuntasinkin heti takaisin sisälle ja huomasin, että Reno ja Sindikin olivat eksyneet takaovelle ilmeisesti kuultuaan, että se oli hetki sitten avautunut ja sulkeutunut.
”Ai hei, teitä mä vähän etsinkin. Tekin pääsette ulos, mutta ette tästä. Lähdetään me lenkille, tulkaa”, sanoin koirille ja suuntasin kohti eteistä. Muistin jälleen sen tosiseikan, että minulla ei edelleenkään ollut takkia. En siis voisi tehdä koirien kanssa kovinkaan pitkää lenkkiä, etten paleltuisi. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä sitten minulle jäisi aikaa johonkin muuhunkin, jos kaikki aika ei menisi lenkillä eivätkä koirat ehtisi uuvuttaa itseään kokonaan, vaan jaksaisivat tehdä kanssani jotain muutakin.

Eteisessä laitoin koirille pannat ja hihnat, joiden laittaminen kävi onneksi yllättävän helposti. Kaksikko oli innoissaan ulos pääsystä, mutta parin napakan käskyn jälkeen molemmat malttoivat olla kiltisti paikallaan niin kauan, että sain pannat ja hihnat paikalleen. Vedin lenkkarit jälleen jalkaani ja astuin ulos ovesta. Ihmettelin suuresti sitä, että vanhempani eivät olleet ulkona vastassa vaatimassa minua palaamaan kotiin. Kyllä he tiesivät, että olin täällä, mutta eivät he välittäneet. He eivät olleet tulleet perääni, vaikka tiesivät, että olin ulkona ilman kunnollisia lämpimiä vaatteita. Kävelin kuitenkin koirien kanssa pois kennelin pihasta ja lähdin kulkemaan aivan ajotien reunassa johonkin suuntaan, tietämättä edes sen kummemmin, mikä oli määränpääni. Koirat tutkailivat uusia tuoksuja varsin kiinnostuneina ja merkkailivat reviiriään sinne tänne, tai ainakin Reno teki niin. Sindi taisi lähinnä vain helpottaa kovinta hätäänsä, minkä jälkeen jatkoi ympäristön tutkimista.

Kävelin koirien kanssa parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan, mutta käännyin sen jälkeen takaisin. Minulla alkoi tulla kylmä, joten ajattelin, että oli parasta palata takaisin kennelin lämpimiin sisätiloihin, etten tulisi kipeäksi. Koiriakaan ei haitannut palata kotiin, ne taisivat myös saada viileästä ulkoilmasta jo tarpeekseen. Kumpikin käveli kiltisti vierelläni, mitä nyt Sindi välillä nykäisi itsensä edellemme nähtyään jotain mielenkiintoista kauempana.
”Sindi, ei. Vierelle”, komensin pentua joka kerta sen yrittäessä vetää, jolloin pentu tiesi heti tehneensä väärin ja tepasteli takaisin vierelleni. Pennun hihnakäytös alkoi olla jo melko sujuvaa, vaikka välillä se edelleen teki typeryyksiä eikä välttämättä totellut heti käskyjäni. Palasimme kennelille ja päästettyäni koirat irti menin niiden kanssa keittiöön ja annoin niille vettä, koska lenkkeillessä niille tuli yleensä aina jano. Molemmat joivat kyllä, mutta melko vähän. Sen jälkeen laitoin niiden kupit takaisin kaappiin odottamaan iltaruokinnan aikaa.
”Jaahas, mitäköhän me sitten tehtäisiin. Haluaisitko sä Sindi opetella jotain uutta?” kysyin pennulta, joka kallisti päätään kuullessaan oman nimensä ja hyppäsi sen jälkeen innoissaan seisomaan jalkojani vasten. Hymyilin pennulle ja rapsutin sen päätä, jolloin se alkoi heiluttaa häntäänsä ja vinkua todella innostuneesti.
”Tulkitsen tuon myöntäväksi vastaukseksi. Hassu”, naurahdin pienelle rapsutellen sitä vielä hetken, kun pentu tuntui sitä suorastaan kerjäävän. Reno katseli meitä hetken aikaa vierestä, mutta kyllästyi pian ja lähti omille teilleen. Sindi vilkaisi uroksen perään ja katsoi sitten minua hieman surullisena.
”Älä välitä, iskä on nyt vaan vähän tuollainen. Mennään me kahdestaan, tule”, kehotin pentua ja suuntasin hakemaan kaapista aiemmin ostamani uudet makupalat. Otin kaapista myös tennispallon, koska voisin treenin päätteeksi leikkiä hetken Sindin kanssa, jos pentu haluaisi. Sen jälkeen lähdin kohti treenihallia, jonne pääsystä Sindi oli jälleen yhtä innoissaan kuin aina aiemminkin. Pentu lähti heti juoksemaan ympäri hallia nuuskien uusia tuoksuja, enkä voinut kuin nauraa näylle.
”Sindi, tänne!” kutsuin pentua, kunnes se tuli luokseni häntä heiluen.
”Hyvä tyttö”, kehuin pentua ja annoin sille yhden makupalan palkkioksi hienosta luoksetulosta.

Hetken aikaa mietittyäni keksin pari käskyä, mitä voisin harjoitella Sindin kanssa. Päätin aloittaa mielestäni helpoimmasta, joten komensin Sindin ensiksi istumaan ja menin polvilleni sen eteen. Pentu katsoi minua pää kallellaan ja ihmetteli suuresti, mitä minä siinä oikein kyykistelin aivan sen kuonon edessä. Otin taskusta makupalan nyrkkini sisään ja annoin pennun haistaa kättäni, jotta se tietäisi herkun olevan siellä piilossa.
”Sindi, maahan”, komensin pentua ja vedin kättäni kauemmaksi pennun ulottuvilta. Ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut, sillä Sindi nousi vain ylös ja käveli luokseni, jotta ylsi koskettamaan kuonollaan kättäni.
”Ei, Sindi, ei noin”, toruin pentua, joka vinkaisi pettyneenä. Pieni kallisti päätään ja katsoi minua ihmeissään, sillä se ei oikeasti tiennyt, mitä oli tehnyt väärin.
”Ei se mitään, yritetään uudelleen. Istu”, komensin pentua, joka onneksi osasi istua nyt jo yllättävän hyvin. Annoin sille makupalan palkkioksi ja otin uuden tilalle ennen kuin pentu ehti nousta ylös.
”Maahan”, komensin uudelleen ja yritin vielä samaa temppua, että vedin kättäni pennusta poispäin. Tällä kertaa Sindi tajusi ja meni hieman huterasti maahan makaamaan. Huterasti tai ei, tärkeintä oli, että pentu onnistui!
”Hyvä Sindi, noin juuri. Hieno tyttö”, kehuin pentua ja annoin sille heti makupalan, jonka pentu ahmaisi parempiin suihin alle sekunnissa. Hymyilin pienelle ja komensin sen takaisin istumaan, kun se oli palkkion saatuaan ehtinyt jo nousta jalkeille. Pentu istui jälleen tosi nätisti, odotti kai saavansa heti uuden herkun.
”Maahan”, komensin vielä käyttäen kättäni apuna ja Sindi seurasi perässä, asettuen jälleen hitaasti ja hieman kömpelösti makaaman eteeni.
”Hyvä Sindi, hieno tyttö!” kehuin pentua ja palkitsin sen taas. Otin uuden makupalan käteeni, mutta tällä kertaa en ojentanut kättäni pennun eteen. Halusin pikkuisen oppivan käskyt ilman mitään avustavia eleitä, sen tuli tunnistaa ainoastaan käskysana ja noudattaa sitä.
”Maahan”, komensin Sindiä, joka oli ihmeissään siitä, kun en nyt pitänytkään herkun sisältävää kättäni sen edessä. Pieni alkoi vinkua päätään kallistellen ja yritti tökkiä kuonollaan kättäni.
”Ei, Sindi. Maahan”, komensin pentua, joka hetken pohdinnan jälkeen tajusikin mennä makuulle. Se näytti hieman epäröivältä tehdessään niin, mutta nähtyään ilmeeni kirkastuvan ja saatuaan hurjan määrän kehuja ja uuden namin, se tiesi tehneensä oikein. Toistin saman vielä pari kertaa ja molemmilla kerroilla Sindi lopulta onnistui, ansaiten pari namia lisää ja hurjan määrän kehuja.

Harjoiteltuamme hetken aikaa maahan menoa päätin pitää pienen tauon, ettei Sindi menettäisi kiinnostustaan treenaamiseen. Otin tennispallon esiin ja heitin sen pennulle, joka osasi nyt jo noutaa palloa ja muita leluja melko hyvin.
”Tuo pallo, Sindi. Tuo pallo tänne”, kehotin pentua, kun se jäi leikkimään lelulla itsekseen kauemmaksi. Hetken riepoteltuaan palloa pentu kirmasi luokseni, muttei suostunut luopumaan suosikkilelustaan. Pentu retuutti palloa edessäni ja aina yrittäessäni ottaa sen pois pentu perääntyi parilla vikkelällä askeleella pois ulottuviltani.
”Irti”, komensin pentua ojentaen kättäni sitä kohti. Sindi perääntyi taas ja yritti murista, mutta eihän siitä tennispallo suussa mitään tullut.
”Irti”, yritin uudelleen, mutta Sindi ei vieläkään totellut.
”Sindi, senkin tyhmä. Sun pitää antaa se pallo mulle, jos haluat, että heitän sen uudelleen. Irti nyt”, komensin pentua vielä kerran, kunnes pikkuinen lopultakin pudotti yltä päältä kuolaisen tennispallonsa käteeni.
”Hyvä tyttö”, kehuin pentua ja annoin sille taskustani uuden makupalan palkkioksi. Sen jälkeen nousin uudelleen seisomaan, viskasin pallon kauemmaksi ja komensin pienen bordercollieni noutamaan sen. Sindi lähti jälleen hurjaa vauhtia lelun perään, mutta jäi taas pallo suussaan kauemmaksi seisoskelemaan ja katselemaan minua.
”Sindi, tuo pallo. Tuo!” komensin pentua, kunnes se tuli lopulta luokseni. Pentu piti pallon luovuttamista hauskana leikkinä ja yritti taas hetken aikaa värkätä perääntymällä kauemmaksi, mutta parin tomeran irti-käskyn jälkeen sain lelun pennulta pois. Heittelin palloa vielä muutaman kerran, jotta Sindi oppisi myös irti-käskyä jonkin verran.

Yhteisen leikkihetken jälkeen pentu alkoi kuitenkin näyttää jo sen verran väsähtäneeltä, että päätin jättää alunperin suunnittelemani seuraamiskäskyn opettelun toiseen kertaan. Nyt Sindi pitäisi viedä ulos, koska pitkän treeni- ja leikkihetken jälkeen pennulla olisi varmaan jo ulos hätä. Menin kuitenkin ensin keittiöön ja tarjosin pennulle vettä, jolla näyttikin olevan kova jano. Pentu litki melkein koko vesikuppinsa tyhjäksi ja suuntasi sitten heti takaovelle. Pennulla oli ilmeisesti jo melkoinen hätä, joten en viitsinyt lähteä nyt lenkille, vaikka siihen olisikin vierähtänyt enemmän aikaa.
”Hyvä on, käydään siellä sitten”, myönnyin ja päästin pennun takaovesta ulos. Itse menin seisomaan takaterassille, kun minulla ei ollut kenkiä ja terassin lattia onneksi oli melko kuiva. Sindi suuntasi keskemmäksi pihaa ja löysi sopivan puskan, jonka juurelle se teki lopulta tarpeensa ja palasi sitten luokseni. Minulla oli edelleen makupalat taskussa, joten annoin Sindille pari herkkua palkkioksi luoksetulosta ilman käskyä sekä osin siitä, että tyttö teki tarpeensa niin reippaasti. Palatessamme sisälle kello oli vasta kolme iltapäivällä, joten vielä ei olisi koirien ruoka-aika. En kuitenkaan halunnut lähteä vielä kotiin, joten suuntasin hoitajille tarkoitettuun olohuoneeseen Sindi mukanani. Aluksi avasin television, mutta hetken selailtuani eri kanavia tulin siihen tulokseen, ettei sieltä tullut mitään järkevää. Niinpä asetuin vain makuulle sohvalle ja huomaamattani nukahdinkin siihen hetkeksi.

Heräsin parin tunnin päästä siihen, kun jokin kostea tökki minua poskeen ja ympäriltäni kuului lukuisten kynsien rapinaa. Jokin pehmeä ja karvainen myös möyri parhaillaan päälläni ja se tuntui hieman epämukavalta. Saatuani silmät auki näin Renon istuvan aivan sohvan vieressä tökkien minua ja Sindin kävelevän päälläni sohvalla. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten pentu oli siihen päätynyt, mutta kummallakin taisi olla sama tarkoitus. Ne herättivät minut, koska ne halusivat iltaruokansa ja sen jälkeen ulos.
”Hyvä on, hyvä on, saatte ruokanne”, naurahdin koirille ja suuntasin keittiöön laskettuani ensin Sindin alas. Laitoin koirien kuppeihin sopivan määrän ruokaa kummallekin ja toisiin kuppeihin vettä. Komensin koirat istumaan ja odottamaan, kunnes sain kupit niiden eteen lattialle.
”Ole hyvä”, sanoin sitten ja annoin koirien syödä. Kello oli jo kuusi, joten Ushmakin tuli juuri keittiöön aikeenaan antaa muillekin koirille ilmeisesti iltaruokaa.
”Ai, sä oletkin täällä. Enhän mä häiritse?” Ushma kysyi, kun alkoi rapistelemaan ruokapusseja.
”Et toki. Nuo kaksi syö kyllä omat ruokansa, vaikka rapisteletkin siinä. Niillä oli jo melkoinen nälkä, kun ne herätti mut päiväuniltakin sitä varten”, sanoin Ushmalle, joka hymyili ja ryhtyi mittailemaan ruokia koirien nimillä varustettuihin kulhoihin. Ushma ruokki aina järjestyksessä yhden huoneen koirat kerrallaan, joten ensimmäisenä olivat vuorossa huoneen 1 koirat Tico, Cora, Lenne ja Fia. Ushma antoi koirille ruuat ja ryhtyi mittailemaan seuraavan huoneen asukkaille annoksia valmiiksi. Itse odottelin edelleen Sindiä, Reno oli jo syönyt mutta pentu oli hitaampi.
”Jos sulla on aikaa, niin viitsisitkö viedä nää neljä jo tarhoihin? Haen seuraavan huoneen koirat jo syömään”, Ushma pyysi.
”Joo, tietysti. Sindi ei oo vielä syönyt, joten vien nää ja lähden varmaan sitten Renon ja Sindin kanssa lenkille. Vai tarvitsetko sä vielä apua?” kysyin Ushmalta, joka pudisti päätään.
”Ei, kyllä mä pärjään. Vien vaan sitten jatkossa itse ensin edellisen lauman ulos ja haen vasta sitten seuraavan keittiöön”, Ushma vastasi vielä, joten nyökkäsin hänelle ja vein hänen pyytämänsä koirat ulos. Laitoin Ticon yksin aikuisten tarhaan ja muut koirat pentutarhaan, ne kun olivat vielä pentuja. Ticokin saisi kyllä vielä ulkoiluseuraa muista koirista. Itse palasin sisälle ja näin, että Ushma oli jo siivonnut minun koirieni ruoka- ja vesikupit pois, joten kiitin häntä auliisti ja menin eteiseen.

Laitoin koirat jälleen hihnoihin ja lähdin ulos. Kävin niiden kanssa vain vähän kävelemässä, kun ne olivat juuri syöneet eivätkä jaksaisi mitään hirveän raskasta lenkkiä. Tein vain lyhyen lenkin, jotta ne saivat tarpeensa tehtyä ja vähän ulkoiltua. Sen jälkeen palasin niiden kanssa sisälle ja päästin ne ruokalevolle. Ushma oli edelleen keittiössä, hän oli näemmä saanut vietyä nyt ulos myös Hanyan, Pihlan, Balton ja Kolan, sillä keittiössä oli parhaillaan ruokailemassa kolmoshuoneen koiria. En viitsinyt vieläkään mennä kotiin aiemman riidan takia, joten menin kuitenkin vielä Ushman avuksi. Kun kolmoshuoneen koirat olivat syöneet, vein ne ulos Ushman hakiessa nyt kaikki loput kerralla. Neloshuoneessa kun olivat vain Luna, Leo ja Lellen syömättä minun ruokittuani omat koirat ja niiden lisäksi jäljellä olivat enää Navi, Frodo ja Ellen, joten tuo kuusikko mahtui hyvin yhtä aikaa keittiöön. Kun ne oli syötetty, kävin viemässä vielä nekin ulos, kun Ushma jäi tiskailemaan koirien ruokakuppeja. Palattuani sisälle sanoin vielä nopeasti Ushmalle ja koirilleni heipat ja lähdin kotiin.

Loppu <3

// Toivottavasti Mysti ei pahastu, kun käytin hänen hoitotarinansa aihetta hieman apuna tässä. Tää tulee kyllä vähän myöhässä nyt, mutta toivottavasti ei haittaa. Ja Ushma, viitsitkö lisätä Sindille käskyt maahan ja irti ja poistaa 10 makupalaa mun kaapista sitten, kun saat ne herkut ensin lisättyä mulle? :)

Vastaus:

Mielestäni oli kiva idea käyttää tuota Mystin tarinaa hieman avuksi tässä, toivottavasti hän vaan ei pahastu. Kennelille karkaaminen sen sijaan oli kaikkea muuta kuin hyvä idea, mutta onneksi sentään palasit loppujen lopuksi kotiin. Sitä ennen sulla oli kuitenkin tosi mukava päivä kennelillä, kun opetit Sindille pari uutta käskyä, lenkkeilit koirien kanssa ja autoit vielä muakin iltaruokinnan aikaan viemään koiria ulos. Saat tästä tarinasta 28€, lisään nuo käskyt ja ne ostamasi makupalat myös, -10kpl.
- U

Nimi: Kerttu

28.04.2018 08:25
9.

Polkaisin pyöräni liikkeelle liikennevalojen vaihduttua. Päätin oikaista melko suoran metsäpolun kautta, koska se lyhensi matkaa kennelille melkein kilometrin verran. Kohottauduin hieman irti satulasta, jotta pystyisin mukautumaan juurien ylityksissä paremmin ja säilyttämään tasapainon. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua saavuin hiekkatien risteykseen, josta käänsin pyöräni kennelille päin. Viidessä minuutissa olin jo niin lähellä, että saatoin nähdä kennelrakennuksen katon puiden takaa. Hiljensin vauhtia ja pian olinkin jo portilla.

"Moi Ushma," tervehdin iloisesti huomattuani nuoren naisen tulleen eteisaulaan.
"Hei!" Ushma vastasi.
"Sä oletkin pitkästä aikaa täällä," Ushma sanoi. Sitten hän meni toimistoonsa jatkamaan töitään. Kuulin kynsien rapinaa ja huomasin Popin tulleen katsomaan kuka oli tullut kennelille. Se heilutti häntäänsä ja alkoi vinkua tunnistaessaan minut. Kyykistyin, että Popi uskaltaisi tulla luokseni rapsuteltavaksi.
"Hieno poika!" kehuin shelttiä kun se painautui jalkojani vasten. Nousin ja heitin takin naulakkoon. Menin Popin huoneeseen ja päätin leikittää sitä vähän ennen ulos lähtöä. Leikimme vetoleikkiä ja annoin tarkoituksella Popin voittaa useammin,jotta leikki pysyisi sen mielestä hauskana.
"Kumpi saa lelun? Kumpi saa sen?" yllytin Popia. Nykäisin lelusta vähän, mutta Popi nykäisi voimakkaammin, joten päästin lelun kokonaan sille. Annoin Popin leikkiä vielä hetken itsekseen, kunnes sanoin:
"Irti," sen sijaan, että Popi olisi antanut lelun minulle se menikin lelu suussaan eteiseen ovelle, kuin merkiksi siitä, että halusi lähteä lelun kanssa ulos.
"Ei Popi. Ei me lelun kanssa minnekään lähdetä. Irti!" uros vilkaisi minua ja laski lelunsa ojennettuun käteeni.
"Hyvä poika, noin sitä pitää tehdä!" rapsutin Popia korvan takaa. Sitten menin Ushman toimistoon ja kerroin lähteväni ulos. Ushma nyökkäsi, joten laitoin takin päälleni ja kengät jalkaan, otin hihnan ja pannan ja lähdin Popi mukanani ulos. Suuntasin koirapuistolle päin, mutta päätin ettemme menisi sinne vaan jatkaisimme sen ohi, isolle pellolle, jolla kulki muutama mukava polku.

Pellolle päästyäni päätin juosta vähän aikaa uroksen kanssa. En nimittäin toistaiseksi uskaltanut päästää sitä irti, koska se ei tuntenut minua vielä kovin hyvin, eikä välttämättä tullut luokse yhdestä kutsukerrasta. Jonkin aikaa juostuamme saavuimme metsän reunaan. Hidastin kävelyvauhtiin ja annoin Popin haistella vähän vihdoinkin melkein kokonaan lumetonta maata. Uros merkkasi muutamaan puuhun ja sitten jatkoimme matkaa. Poikkesimme polulta useampaankin otteeseen, mutta koska tiesin missä päin pelto oli, emme olleet vaarassa eksyä. Kiertelimme puiden välistä käyden aina välillä pellolle johtavalla polulla. Popi haisteli jatkuvasti maata, mutta vilkaisi välillä minuun päin.
"Mitä? Mennäänkö vielä vähän matkaa? Vai käännytään takaisin?" Popi lähti vetämään eteenpäin ja vaikka yritin pysyä paikoillaan meinasin silti horjahtaa Popin perään. Uros alkoi yskiä kaulapannan painaessa kaulaa.
"Niin siinä käy. Ei kannata vetää, eihän?" kysyin. Sitten Popi vilkaisi minuun hiukan ihmeissään siitä, miksen kulkenut sen perässä.
"Hieno poika!" kehuin urosta kun se otti askeleen minua kohti. Päätin kääntyä takaisin ja kulkea tällä kertaa kokonaan polkua pitkin. Tajuttuaan, että olimme lähteneet kotiin päin, uros sai taas hihnan kireäksi.
"Hienosti menee! Hyvä Popi!" kehuin urosta kun se otti muutaman epäröivän askeleen minua lähemmäs. Jatkoin matkaa ja jouduin muutaman kerran pysähtymään Popin alkaessa vetämään, mutta loppumatka sujuikin jo paljon paremmin. Päätin hölkätä hiekkatien reunaa pitkin kennelille, jonka pihalla päästin Popin irti. Uros juoksi suoraan tarhoille, joten hain sisältä lelun, jota heittelin shelttiurokselle, jotta se jättäisi tarhoissa olevat koirat rauhaan. Katsoin kelloa ja se olikin jo 13.06 eli sisälle mentyäni voisi olla hyvä aika syödä mukaan ottamani eväät.
"Popi, tänne!" kutsuin urosta. Se juoksi kovalla vauhdilla ohitseni ja saatuaan vauhtinsa hidastumaan, se tuli vierelleni. Kehuin sitä ja lähdin sisälle. Päästin Popin omiin puuhiinsa, siksi aikaa kun olin syömässä eväitäni. Evääksi olin ottanut spagettia tomaattikastikkeella ja jo kotona paahtamani paahtoleivän, jonka olin päällystänyt tonnikalalla.

Syötyäni menin kaapilleni ja otin sieltä makupalapussin varmuuden vuoksi, sekä juuri ostamani hoitotarvikkeet. Menin Popin luokse ja istuuduin lattialle, Popin tasolle, ettei sitä mahdollisesti pelottaisi yhtä paljon. Kutsuin uroksen luokseni ja kampasin Popin pitkää turkkia. Löysin siltä muutaman takun kainaloista ja toisen korvan takaa, joten selvitin ne varovasti harjalla. Uros murisi minulle vähän, mutta rauhoittelin sitä juttelemalla sille hiljaa. Takut selvitettyäni vaihdoin harjan takaisin kampaan ja kampasin uroksen turkin siistiksi. Päätin kokeilla myös kynsien leikkuuta. Nähtyään sakset Popi hyppäsi seisomaan, mikä oli oikeastaan hyvä, koska vaikka uros antoi leikata etutassujen kynnet, takatassut tuottivat ongelmia. Makupalat olivat siis tarpeen. Otin Popin takajalasta hellästi, mutta napakasti kiinni, enkä päästänyt irti, vaikka uros potki ja jopa hyppeli kolmella jalalla karistaakseen minut kimpustaan. Heti kun uros lakkasi riuhtomasta ja rentoutti jalkaansa vähän, palkitsin sen niin sanallisilla kehuilla kuin makupalallakin. Itse kynsien leikkaaminen ei tuottanut ongelmia, mutta uros ei selvästi tykännyt siitä, että sen takajalkaan tartutaan. Toinen takajalka onnistui jo paremmin, koska uros ymmärsi hetken rimpuilun jälkeen, lopettaa hötkyilyn ja rauhoittua. Palkkasin koiran makupalalla. Kynsienleikkuun jälkeen otin vielä karstan ja karstasin Popin turkin. Jouduin tyhjentämään karstan ainakin neljästi, koska urokselta lähti talvikarvaa, toisin sanoen: karvanlähtöaika oli pahimmillaan.

Katsoin kelloa ja huomasin sen olevan jo melkein 14.00, joten pähkäiltyäni hetken, tulin siihen tulokseen, että olin ollut kennelillä kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia. Päätin lähteä kotiin ja juuri kun olin avaamassa pyöräni lukkoa Ushma tuli ulos.
"Ehtisitkö ottaa tarhassa olevat koirat sisälle ja päästää sisällä majailevat tilalle?"
Ei tietenkään ole pakko, mutta mulla on tosi paljon töitä ja ihan kohta mun pitää lähteä käymään kaupungissa.," Ushma sanoi. Tuijotin naista hetken ja vastasin sitten:
"Joo totta kai!" päästin Popin ja viisi muuta koiraa tarhaan, heti kun olin ottanut edellisen sisälle. Sitten lähdin kotiin.

//Tässä tämä nyt on, ei ihan samanlainen kuin alunperin, mutta ei se haittaa. Ostin tässä joku päivä joitakin tarvikkeita Popille. Voisitko lisätä ne ja poistaa 2 makupalaa.//
Loppu

Vastaus:

Kiva kun leikit vähän Popin kanssa ennen ulos menoa, niin se sai jotain viihdykettä sisälläkin. Leluja ei kannata ottaa ulos mukaan, etteivät ne vahingossa unohdu johonkin välille, jos koira pudottaa sen suustaan ilman että hoitaja tai ulkoiluttaja huomaa sitä. Olen iloinen siitä, ettet hötkyile tuon Popin irti päästämisen kanssa. Uros on kyllä hyvin koulutettu, mutta kuten itse sanoit, se ei välttämättä tule heti luo, kun ei vielä tunne sua kunnolla. Kyllä se siitä ajan kanssa, kunhan tutustutte paremmin. Ihanaa, kun hoidit Popin turkkia ja leikkasit kynnet, mulla kun on aika paljon kiirettä niin en ihan heti kaikille koirille ehdi sitä tehdä. Näin karvanlähtöaikana koirien harjaamisesta on muutenkin tosi paljon hyötyä. Kiitos vielä siitäkin, että otit nuo koirat sisälle ja veit seuraavat ulkoilemaan, kun mulla oli kiire :) Saat tästä tarinasta 26€, poistan nuo makupalat ja lisään ostoksesi tässä heti kun vaan ehdin.
- U

Nimi: Lena

27.04.2018 22:17
Hoitotarina 4 ~
Astuin ulos bussista huhtikuun lämpimään, ja aurinkoiseen ulkoilmaan. Tungin syystakkini reppuun ja hengitin ulkona vallitsevaa puhdasta, raikasta ilmaa. Rakastan kevättä.

Käveltyäni kennelin portille, aloin empimään. Ottaako Ushma minua enään vastaan? Entä Lenne? Olin ollut niin kauan poissa. Kamala ihminen olen.. voisin ehkä muitakin ajatella. Pikku Lenne kärsii siellä minun takiani.. taino, tuskin kärsii, mutta tuskin kamalan iloinenkaan on, kun oma hoitaja jättää tulematta. Siitä huolimatta avaan portin ja astun sisään kennelin pihalle. Astelen hitaasti keltaisen talon ovelle, ja astun sisään varovaisesti. Jokunen koira tulee katsomaan tulijaa, nuuskaisee ehkä kättä ja lähtee jatkamaan leikkejä. Minä koputan Ushman oveen ulkovaatteet riisuttuani, ja Ushma tulee avaamaan. Hän katsoo minua tutkivasti. "Hei, Lena. Pitkästä aikaa.", nainen sanoo vakaalla äänellä. "Anteeks mä en..", kerkeän sanoa, ja sitten alan itkemään. Olen tyhmä. Ushma katsoo minua. "Älä itke, ei se ole itkun aihe. Voisit silti aktiivisemmin käydä, mutta ei tarvitse itkeä, kaikki on ihan okei.", Ushma sanoo ja laskee kätensä olkapäälleni. "Mene nyt tapaamaan Lenneä", hän sanoo, ja lähden kohti olohuonetta hänen sulkiessa työhuoneensa oven. Astun olkkariin, ja näen Lennen makaavan siellä ostamallani pedillä. Istahdan sen viereen, ja silittelen sitä. Pentu nuuskii kättäni ja nuolaisee kerran. Pyyhin poskelleni vierähtäneet kyyneleet paitani hihaan, ja silitän sitten Lenneä. "Anteeksi", kuiskaan miltei ääneti, ja jatkan Lennen silittämistä.

Aikani siliteltyä ajattelen olevan järkevää lähteä uloskin. Kutsun Lennen eteiseen ja puen päälleni, jonka jälkeen kiinnitän Lennen pantaan ostamani fleksin, ja nappaan repun mukaani. Astelemme ulos ja koira alkaa heiluttelemaan häntäänsä. Se nuuskii innokkaasti pihaa, ja päätämme lähteä metsään harhailemaan. Lenne mukanani kävelen metsäpolkua pitkin lumettomassa, raikkaalle tuoksuvassa metsässä nauttien toistemme seurasta. Toinen hoitaja tulee koiransa kanssa vastaan, ja pysähdymme. "Hei, mikä nimesi on? Hoitokoiranasi taitaa olla Lenne.", tyttö kysyy hymyillen. "Juu, Lenne on hoitokoirani. Ja nimeni on Lena, hauska tutustua! Mikä sinun nimi on?", kysyn vuorostani. Tyttö hymyilee. "Okei! Mutta tapaamme ehkä kennelillä, sillä minun on nyt mentävä!", tyttö sanoo ja lähtee kiireessä koiransa kanssa jatkamaan matkaansa, niin kuin minä ja Lennekin. Hän ei edes ehtinyt vastata kysymykseeni! Mutta silti, kiva, kun tapasin uuden henkilön. Vaikkei hän nimeään kertonutkaan.

Kennelille palattuamme annan Lennelle pari namia, jonka jälkeen silittelen sitä hetken. Se on ehkä söpöin koira mitä tiedän! Olen onnekas, mutten osaa käyttää onneani oikein. Sen haluaisin korjata itsessäni. Nyt oli aikani lähteä, joten sanoin vielä heipat Lennelle ja astuin taas ovesta ulos. Nyt juoksin kohti bussipysäkkiä, sillä kello oli 16.41, ja bussi lähtisi 16.45. Juoksua Lena, juoksua!

Vastaus:

Voi sua, ymmärrän kyllä, miksi olit surullinen ja aloit itkemään. Kyllähän se varmasti pahalta tuntuu ja tulee huono omatunto, kun on ollut pitkään poissa. Kaikki on kuitenkin hyvin, oot edelleen tervetullut tänne ja Lennekin otti sut ihan hyvin yhä vastaan, joten älä murehdi. Hyvä, että lähdit lopulta Lennen kanssa uloskin, se kun on vielä pentu ja tarvitsee ulkoilua vähän useammin kuin aikuiset. Kukahan lie oli tuo tyttö, jonka lenkillä tapasit, minäkin haluaisin sen tietää. Ilmeisesti kenneliltä joku, kun hän tunnisti Lennen. Et maininnut hänen hoitokoiransakaan nimeä, joten siitäkään ei voinut mitään päätellä :D Ehkäpä tuo salaperäinen tyttö vielä joskus sulle esittäytyy. Saat tästä tarinasta 15€, tää oli vähän lyhkäinen, mutta pääasia silti, että sait jotain kirjoitettua :)
- U

Nimi: Aalia

26.04.2018 21:10
1.

Herätys alkoi soimaan minuuttien vaihtuessa yhdeksään. Olin havahtunut hereille jo muutamaa minuuttia aikaisemmin, mutta edes puhelimen pärinä ei saanut minua vielä nousemaan ylös. Laitoin herätyksen pois siinä toivossa, että kuitenkin nousisin pian, mutta lämmin sänky houkutteli eniten.
Havahduin uudelleen puolen tunnin kuluttua ja tajusin katsoa puhelintani tarkemmin. Ravistelin nopeasti vieressäni tuhisevan poikaystäväni Mikaelin hereille ja aloin jo pukeutumaan vaatteisiin, jotka onneksi olin laittanut jo illalla valmiiksi tätä päivää varten.
”Aalia, miksi?”, Mikael siristi silmiään ja katsahti edes takaisin sinkoilevaa minua.
”Sä lupasit viedä mut Sateenkaaritaivaaseen, mä alotan siellä sen hoitamisen.”, sanoin vetäen samalla tiukkoja farkkuja päälleni, jotka kuitenkin otin pois ja vaihdoin samantien löysiin ruskeisiin collareihin.
”Ai niinkö lupasin.”, Mikael tuhahti ja käänsi kylkeään tajuamatta, että kohta olisi jo kiire.
”Menen tekemään nopeat leivät ja kahvit, oot sitten alhaalla viidessä minuutissa.”, sanoin ja juoksin portaat alakertaan suoraan keittiöön. Aloin keittämään kahvia ja otin yläkaapista termospullon, jotta saisin kahvit mukaani kennelille mennessä. Otin myös leivät mukaani ja jätin yhden Mikaelille.
Olin jo huutamassa Mikaelin alas, kunnes hän ehti ensin. Annoin hänelle leivän sanomatta sanaakaan ja suuntasin kohti ovea. Otin naulakosta kangaslaukun ja laitoin puhelimeni ja avaimieni lisäksi sinne juuri valmistamani aamupalan.
Kun sain laitettua mustat converset jalkaan suuntasin kohti autoa ja istahdin repsikan paikalle.
”Kerropas, kuinka kauan sinne kennelille kestää ajaa?”, Mikael sanoi ja alkoi käynnistämään autoa.
”Joku parikymmentä minuuttia.”, vastasin ja laitoin tummat pitkät hiukset nopealle nutturalle.
Kun olimme päässeet matkaan tajusin, että minua alkoi vähän ehkä jännittää. Olin todella innoissani Coran, pienen mustan otuksen näkemisestä ja vaikka en ole hoitanut koiraa moniin vuosiin, tunsin, että tästä tulee hyvä päivä.
Pian näinkin kennelille johtavan kyltin ja aloin heti hymyillä.
”Here we are, pidä hauskaa.”, Mikael sanoi jättäessäni minut kennelin pihaan. Nyökkäsin hymyillen ja suuntasin kohti ovea. Ovella jäin hetkeksi jumittamaan, en tiennyt soitanko ovikello vai koputanko suoraan oveen. Päätin koputtaa ensiksi oveen ja kun vastausta ei hetkeen kuulunut, avasin oven varovasti eteiseen. Tuttu Ushma lähestyi minua käytävän päässä astuessani sisään.
”Hei, Aalia ilmoittautuu tehtävään.”, hymyilin.
”Hei vain Aalia, Cora odottaakin jo sinua. Tule mun mukaan, näytän sulle missä Cora on niin voitte siitä sitten jatkaa omia puuhianne.” Ushma sanoi ja näytti samalla, mihin voin jättää tavarani. Jätin nopeasti takkini ja laukkuni hoitajien tilaan ja sieltä etenimme erään huoneen luokse, jonka avattua suloinen Cora oli jo heti ovella vastaanottamassa uutta ystävää. Kyykistyin heti rapsuttamaan mustaa möykkyä ja sain heti Coralta tervehdyspusut.
”Voitte rauhassa tutustua toisiinne, teillä on runsaasti aikaa. Mitäs olet ajatellut tekevänne tänään?”, Ushma kysyi ja kyykistyi itsekin rapsuttamaan nuorta paimenta.
”No, en ehtinyt syödä tänään aamupalaa, joten ajattelin, että jos veisin Coran lenkille ja pidettäis pienimuotoinen piknik, kun tuolla on jo aika lämmintäkin.”, sanoin edelleen hymyillen pienen Coran pyrkiessäni syliini.
”Sehän kuulostaa todella kivalta, pitäkää ihana päivä!”, Ushma sanoi iloisesti ja oli lähtemässä jatkamaan omia puuhiaan, kunnes ehdin jo keskeyttää hänet.
”Saanko ottaa mukaan Coralle muutaman namin?”, kysyin ja nousin seisomaan Coran leikkiessä housunlahkeillani.
”Tottakai, eihän piknik ole mitään ilman herkkuja. Hoitajien huoneessa pitäisi olla nameja, ota sieltä vain.”, Ushma sanoi ja pääsi tällä kertaa jatkamaan puuhiaan.

Cora yritti selvästi saada lisää huomiota ja oli yhä kiinni housunlahkeissani. ”Sinä senkin pikku riiviö, ei noin saa tehdä.”, naurahdin ja yritin saada Coran terävät hampaat irti housuista ennen kuin se saa tehtyä niihin reiän.
”Tule, tule.”, sanoin ja sain Coran tulemaan mukaani hoitajien tilaan. Otin kourallisen nameja taskuuni ja Cora tapitti minua heti nappisilmillään huomattuaan herkut. Coran temppulista olikin melko kattava jo, joten päätin kokeilla, miten tyttö osaa totella.
”Istu.”, sanoin itsevarmasti. Cora ensin kallisti päätään ja selvästi mietti hetken, mutta lopulta päätyi istumaan oikein mainiosti.
”Hyvä tyttö, kokeillaas sitten toista. Maahan.”, sanoin ja tällä kertaa touhukas tyttö alkoi jo pistää homman leikiksi, mutta toistettuani sanan Cora pienen mietiskelyn jälkeen kiltisti meni makuulle. Annoin herkut rapsutusten kera ja Cora vaikutti oikein tyytyväiseltä.
Otinkin heti seuraavaksi mustan bomber takkini ja laukkuni matkaan. Hoitajien tilassa ei ollut ylimääräistä hihnaa, mutta palasin takaisin Coran huoneeseen tarkistaakseni hihnan tilannetta. Sieltä löytyi oikein hyvä nahkahihna, joten päätin ottaa sen ja kytkin Coran eteisessä kiinni. Cora tiesi heti hihnan nähdessään, että nyt menemme ulos ja paimen oli heti innoissaan.
”Hmm .. mihinkäs me mentäisiin.”, ajattelin ääneen kennelin pihassa. Huomasin metsän laidalla pienen polun, joten päätin mennä katsomaan, mitä sieltä löytyy. Coraa hiukan jännitti aluksi mennä metsän siimekseen, mutta kun huomasi, ettei siellä ole mitään pahaa kun minä olen siellä, pieni seurasi visusti perässä.
Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme sopivan aukean paikan, jonne paistoi vähän myös aurinkoa. Istahdin matalalle kivelle ja pidin Coraa yhä hihnassa. En uskaltanut päästää sitä irti, onhan se vielä vasta pieni ja irti olemista täytyisi luultavasti harjoitella ajan kanssa. Onneksi hihna oli kuitenkin pitkä ja pidin sitä löysällä niin, että Cora saisi tutkia vähän ympäristöä.
Vatsani alkoi kurnia ja oli aika kaivaa laukusta aamulla tekemäni leivät. Kahvi oli onneksi pysynyt lämpimänä termospullossa. Cora oli tietenkin heti kiinnostunut leivistä ja tapitti jälleen silmillään.
”Ehei, tää on mun aamupala, sulle on nameja.”, sanoin, mutten pystynyt vastustamaan suloista katsetta.
”Okei, saat puolet tästä kinkusta, mutta sä et saa oppia kerjäämään.”, naurahdin ja annoin Coralle kinkkua, joka hotkaisi sen hetkessä. Paimen tapitti yhä, mutta tällä kertaa en suostunut lankeamaan katseeseen ja aloin heittelemään sille pieniä keppejä, että saisin sen huomion toisaalle. Pian koira kuitenkin kyllästyi keppeihin ja alkoi leikkimään löytämillään lehdillä ja toi niitä myös minulle.
”Okei, kokeillaans taas hieman temppuja. Näytä mulle mitä osaat. Istu.”
Tällä kertaa Cora totteli heti, mutta oli liian innokas ja nousi jo ennen kuin ehdin antaa sille namin.
”Hei, sun pitää odottaa sun palkkiota. Kokeillaan uudelleen, istu.”
Cora istui ja tällä kertaa yritin olla itse nopea ja annoin sille herkun heti.
”Hieno tyttö. Nyt maahan.”
Ja Cora totteli jälleen.
”Noni hyvä, mites tää, paikka.”, sanoin ja astuin pari askelta taaksepäin. Cora ei ihan ensin ymmärtänyt ja yritti tulla luokseni, mutta laitoin sen uudelleen makuulle ja yritin toisen kerran. Saimme tuloksia vasta kolmannella kerralla, mutta muuten Cora totteli oikein hyvin ja osaa jo mallikkaasti.
”Kello on jo aika paljon, ehkä meidän täytyy lähteä jo takaisin päin.”, sanoin ja otin nopeat hörpyt termoksesta ja lähdimme takaisin kennelille.
Ushma olikin jo pihalla.
”Mites Coran kanssa sujui?”, hän kysyi hymyillen.
”Oikein hyvin, kokeilin vähän mitä se osaa ja Corahan osaa jo todella hyvin.”, sanoin ja kyykistyin Coran viereen antaakseni sille rapsutuksia. Cora meni selälleen eteeni ja aloin rapsuttaa sitä masusta.
”Minun on aika pian lähteä. Oli ihana päivä, nähdään taas Cora”, sanoin ja pussasin Coraa päälaelle. Mikael olikin hakemassa minua ja heilutin vielä autosta Ushmalle ja Coralle heipat.

Vastaus:

Ihanaa, että ensimmäinen tarinasi tulee näin pian liittymisesi jälkeen! Voi teitä, olipa teillä vauhdikas aamu, kun lopulta tajusit miksi piti ylipäätään herätä :D Pääsit sitten kuitenkin lopulta perille, mikä on tietysti hyvä asia. Tuo piknik oli tosi kiva idea, varsinkin, kun Corakin sai vähän herkutella siinä samalla :) Normioloissa koirat eivät ihan hirveästi herkkuja yleensä saa, mutta välillä tietenkin jotain pientä. Oli myös hyvä muistutella Coran mieleen sen osaamia käskyjä, kun aluksi vaikuttikin siltä, ettei se niitä enää heti muistanut. Saat tästä tarinasta 23€, jatka vaan samaan malliin :)
- U

Nimi: Mysti

21.04.2018 20:50
Luku 1

HUOM! Tarina sisältää kirosanoja

''Ei saatana, miten te voitte olla noin idiootteja, ette tajua mistään mitään!''
''Yritä nyt ymmärtää, että sinun parastasi me vain ajattelemme.''
''Minun parastani vai? Haista paska ja mee panee sitä sun ukkokultaas ni ehkä toi sun ainainen puutteessa oleminen lakkais.''
''Nyt Mea-Marleena lähtee omaan huoneeseensa miettimään sanojansa, eikä tule sieltä ennen päivällistä pois!''
''Vittu sä et kutsu mua sillä nimellä!'' huusin, näytin keskisormea ja juoksin kohti ulko-ovea.
''Vai yrittää tyttö karata? Ei onnistu, kuulit tasan tarkkaan mitä Laura sulle sanoi'', sijaisisäni Eero totesi seisoessaan ulko-oven edessä.
''Vihaan teitä! Vihaan teitä kaikkia! Kuolkaa kaikki ja häipykää mun elämästä!'' karjuin kurkku suorana ja juoksin huoneeseeni ovet paukkuen.

Asun sijaiskodissa, sijaisvanhempieni hoivissa. Oikeat vanhempani eivät kuulemma pärjänneet kanssani, olen muka hankala, uhmakas, väkivaltainen. En ole. Ne eivät vain jaksaneet minua. Enkä minäkään jaksanut heitä, tai näitä sijaisiakaan. Päätin, että jos ei kerta virallista reittiä ulos pääse, täytyy mennä toista kautta sitten. Avasin ikkunan varovasti, huone oli onneksi maan tasalla, eikä yläkerrassa. Nousin ikkunalle seisomaan ja katsoin laskeutumispaikan, sitten hyppäsin alas. Laskeutuminen hieman epäonnistui ja päädyin lopulta nelinkontin maahan. Maa oli onneksi kuiva, siihen kun paistoi aurinko suurimmaksi osaksi päivää.

Lähdin kävelemään pihaltamme metsää kohti. Asuimme kaupungin laidalla omakotitalossa pienen metsän ympäröimänä. Metsä oli minulle tuttu, siellä meni jo polkuja valmiiksi, joita pitkin pääsin kävelemään pihasta pois niin, ettei kukaan huomaisi mitään. Polkuja oli useita, mutta kävelin niistä sitä pitkin, joka vei minut maantien varteen. Metsä oli hyvin suojaisa, aurinko ei päässyt juurikaan siellä esille, mutta tänään oli onneksi lämmin kevätpäivä ja metsässäkin tarkeni hyvin mennä, vaikka ei ollut takkia mukana.

Saavuin maantielle. Ohi vilisti muutama auto, mutta muuten oli hiljaista. Tie ei ollut tavallisesti mitenkään vilkas, koska lähellä meni isompi tie, jota pitkin ihmiset mielummin kulkivat, koska se oli aavistuksen pidempi, mutta kuitenkin siellä sai ajaa nopeampaa ja tie oli parempi kuntoinen. Lähdin kävelemään tietä pitkin kohti keskustaa, jonne oli viitisen kilometriä matkaa. Välillä tiellä olevat isommat kivet nipistivät jalkapohjaani, minulla kun ei ollut edes kenkiä mukana. Kävelin sukkasilleen auringon lämmittämää tietä pitkin. Reilun kilometrin käveltyäni aloin kaivamaan puhelinta taskustani vain huomatakseni, ettei se ollut mukanani. Olin unohtanut sen sängylleni.
''Voi hitto!'' kirosin ääneen. Pakomatkani menisi pieleen ilman puhelinta. Olin suunnitellut soittavani matkalla kaverilleni, joka olisi tullut hakemaan minut keskustasta. Kaveri asui kuitenkin parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta. Hänellä ei ole tietoa suunnitelmastani, joten joutuisin kävelemään koko sen matkan. Suuttumukseni kasvoi ja sisäinen raivoni myrskysi kehossani. Lähdin juoksemaan tien yli kohti metsää. Metsässä oli vielä paikoitellen lunta maassa, kun aurinko ei päässyt sitä sulattamaan. Kihisin kiukusta ja sisäinen meri kuohusi tsunamin lailla kohti kaupunkia. Juoksin syvemmälle metsään. Maassa olevat risut rasahtelivat jalkojeni alla ja lumi kasteli jalkani. En tuntenut mitään. Tsunami saapui kaupunkiin ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Aloin raivon vallassa hakkaamaan ja potkimaan edessäni olevaa puuta, kuin se olisi nyrkkeilysäkkini. Huusin ääneen kaikki tietämäni kirosanat. Kun ne loppuivat, jäljelle jäi pelkkä huuto. Välillä vedin keuhkoihini lisää happea, vain tyhjentääkseni ne takaisin ulos. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, en tuntenut mitään. Siinä hetkessä oli vain minä ja tsunamini.

Yhtäkkiä aloin kuulemaan jotain, se oli voimakasta koiran haukuntaa. Se tuli jostain läheltä. Aloin katsomaan ympärilleni. Näkökenttäni oli aluksi sumeana, mutta pian se terävöityi. Näin parin metrin päässä itsestäni punertavan koiran valkoisine merkkeineen. Novascotiannoutaja. Tunnistin rotuja hyvin, olinhan halunnut koiraa siitä asti ku olen ymmärtänyt mikä koira on. Koira haukkui minulle kovasti. Välillä hiljentyi kuuntelemaan ja sitten taas jatkoi. Kyykistyin maahan, jotta en olisi mitenkään päin uhkaavan oloinen. Koira tuli häntä heiluen luokseni ja laittoi etutassut jalkojeni päälle. Se nuolaisi pari kertaa poskeani ja sitten se pyrähti juoksuun. Pian luokseni alkoi kantautumaan ihmisen ääntä, joku kutsui jotakin luokseen.
''Frodo tule tänne näin! ... Frodoo! ... Hei, mihin sä menit, tule tänne nyt! ... Ai siinä sä olet, tule tänne... hei älä nyt mene mihinkään! Frodo ihan oikeasti, en jaksaisi rämppiä perässäsi jokaiseen metsikköön. Joo tiiän et kepit on kivoja mut...'' Ihminen oli selkeästi nuori nainen. Hän lähestyi minua, koira edessään juosten takaisin luokseni. Kesken lauseen hän huomasi minut. ''Hei, mitä sinä täällä yksin metsässä kyyhötät?'' nainen kysyi minulta.
''Ööhm... e-en mi-tään'', vastasin hänelle. Koira istui vieressäni ja rapsuttelin sitä. Nainen tuli luokseni ja kyykistyi ottamaan koiran hihnaansa.
''Ai kauhee, mitä sun kädelle on tapahtunut?'' hän kauhistui huomatessani ranteesta turvonneen ja punaisen käden. Vasta nyt tajusin itsekin, että ranteeni tosiaan oli ympäriinsä turvonnut ja punertava.
''En tiedä, tuota, kaaduin tossa tai jotain'', mumisin vastaukseksi.
''Tulisitkö käymään luonani? Siellä on paljon koiria hoidettavana ja voisin tarvita hieman apua niiden hoidossa, huomaan, kuinka pidät koirista ja kohtelet niitä hyvin''.
''Mistä sinä sen tiedät?''
''Olen oppinut tunnistamaan ihmisistä heti, miten he kohtelevat koiria. Sinulla on selkeästi lahjoja'', nainen sanoi minulle ja hymyili.
''K-kai minä voisin tulla'', vastasin hänelle.
''Haluatko taluttaa Frodoa?''
''Mm.. mielelläni!'' vastasin naiselle pienen epäröinnin jälkeen.

Rämmimme metsässä vähän matkaan, kunnes päädyimme isommalle polulle. Siinä mahtui hyvin kävelemään kaksi rinnakkain.
''Minä olen Ushma'', nainen esitteli itsensä.
''Olen Mysti'', vastasin hänelle.
''Mysti, onko se sinun oikea nimesi?''
''Ei, mutten pidä omasta nimestäni ja oikeastaan kaikki kutsuvat minua Mystiksi, paitsi sij.. tuota, vanhempani, kun he suuttuvat''.
''Mysti on oikein hieno nimi'', hän vastasi ja sitten kuljimme hiljaisuudessa eteenpäin. Ushma ei kommentoinut vaatetuksestani mitään, vaikka varmasti huomasi, vaaleista housuistani, että ne olivat kastuneet puoli sääreen saakka, eikä minulla takkia saati kenkiä. Hän vain kulki vierelläni hymyillen. Välillä pysähdyimme odottamaan, että Frodo saisi haisteltua mielenkiintoisia hajuja, mutta muuten me vain kävelimme.

Saavuimme aukealle ja vähän matkan päässä oli jokin rakennus. Ilmeisesti se oli Ushman talo. Tulimme takapihan kautta etupihalle ja kuljimme valkoisesta portista sisälle. Siellä näkyi pari isoa aitausta, mutta ne olivat tyhjinä.
''Voit päästää Frodon irti nyt'', Ushma sanoi minulle. Irrotin hihnan koiran kaulapannasta ja Frodo lähti innoissaan juoksemaan kauempana olevan pallon luokse ottaen sen suuhunsa ja toi sitten sen minulle heitettäväksi. ''Varo vaan, jos kerran erehdyt sitä heittämään, saat olla koko loppu illan heittämässä sitä'', Ushma varoitti nauraen. Otin pallon koiran suusta ja heitin sen sille kauemmaksi. Tuo punaturkkinen koira lähti ihan innoissaan hakemaan sitä ja toi sen sitten minulle takaisin. Heitin sitä pari kertaa, kunnes Ushma sanoi: ''Tule Mysti käymään sisällä. Saat edes puhtaat sukat itsellesi ja kengät jalkaan''. Menin Ushman perässä sisälle.

Sisällä olipaljon koira-aiheista tavaraa. Leluja oli ympäriinsä ja koirien ääntä kuului kaikkialta.
''Tässä on nämä puhtaat sukat''.
''Kiitos''.
''Koirilla on ruoka-aika ja siksi ne ovat niin innoissaan'', Ushma kertoi. ''Haluaisitko sinä auttaa ruokinnassa?''
''Joo!'' huudahdin innoissani ja vasta sitten tajusin kuinka typerältä kuulostin. Ushma näytti minulle keittiön, missä olisi koirien ruuat ja kertoi mistä näkisin kuinka paljon tulisi kenellekin. Mittasin ruokaa kuppeihin, sekoitin piimää, vettä ja vähän raakaa lihaa joukkoon ja ojensin kupit Ushmalle, joka vei ne koirille. Viimeiseksi jätin Frodon, koska halusin antaa sen itse sille. Laitoin kuppiin desin kuivaraksuja ja valmiiksi paloitellun palan lihaa, sekä piimää ja vettä. Vein kupin vähän kauemmaksi ja laskin sen maahan. Koira ei koskenut siihen, vaan katsoi minua silmiin kuolan valuessa suupielistä.
''Sun pitää sanoa sille 'ole hyvä', että se ymmärtää saavansa syödä.''
''Ole hyvä'', sanoin koiralle ja koira meni salamana kupille hotkimaan ruokaansa.
''Sillä on vähän huono tapa ahmia ruokaa'', Ushma totesi minulle. ''Tässä välin voisin vilkaista sitä sinun rannettasi, jos sopii?'' Nyökkäsin varovasti ja Ushma otti hellästi käteni hänen käsiinsä ja vilkaisi sitä. ''Ei tää ainakaan murtunut ole, kun sitä pystyt noin hyvin käyttämään. Pari nirhaumaa tässä näkyy, pinta naarmuja. Muuten tämä on vain tärähtänyt pahasti. Tulee täysin kuntoon, eikä sille tarvitse nyt mitään tehdä'', hän sanoi hymyillen tarkastettuaan sen. Koirat tulivat yksitellen käymään luonamme, kun olivat syöneet.
''Voisimme viedä nyt kaikki ulos. Päästetään ensin kaikki ulos ja sit jaotellaan ne omiin tarhoihin.'' Lähdimme ulos ja kaikki kennelin 21 koiraa juoksivat innoissaan. Ne tiesivät jo mitä tuleman pitää ja osasivat melko hyvin mennä odottelemaan tarhojen ovien eteen pääsyään sinne. Pennut laitettiin samaan aitaukseen ja aikuiset koirat samaan. ''Tällä hetkellä ei kenelläkään nartulla ole juoksuja, joten kaikki vanhemmat koirat voi laittaa samaan. Jos kuitenkin jollakin olisi juoksut, laitettaisiin se tuohon viereiseen tarhaan'', Ushma opasti.
''Saisinko ottaa Frodon ja jäädä sen kanssa tähän pihalle?'' kysyin melkein kuiskaten.
''Saat ottaa. Vältä kauheaa rasitusta, kun se on juuri syönyt. Käyn sisällä, mutta ole vain ihan rauhassa täällä ulkona. Onko sulla kylmä, tarvitsetko takkia?''
''En tarvitse, pärjään kyllä''.

Ushma lähti sisälle ja minä menin ulkona olevaan pihakeinuun istumaan. Frodo tuli pallo suussa luokseni.
''En minä nyt sinulle voi palloa heitellä, kun olet juuri syönyt ja mahasi on täynnä'', sanoin koiralle. Frodo käänteli päätään ja tiputti sitten pallon maasta, mutta nosti sen kuitenkin uudelleen toiveikkaasti, jos se kuitenkin heitettäisiin sille. ''Voi hassu'', nauroin koiran sinnikkäälle yritykselle. ''Tule tänne, hyppää tähän viereen niin voidaan olla tässä ihan kahdestaan'', puhuin sille ja niin se hyppäsikin viereeni makuulleen, pistäen päänsä syliini. Aloin kertomaan tuolle koiralle kaikenlaisia tarinoita, iloja, suruja, murheita. Punaturkki kuunteli ihan hiljaa, ihan kuin se olisi ymmärtänyt joka sanan, vaikka sehän oli mahdotonta. Ehkä se kuitenkin aavisteli tunnetilojani.
''En mä oikeesti ole niin kauhea, mitä ihmiset minusta ajattelee. Kyllä mä osaan olla kiva ja avulias, mutta se on jotenkin tosi hankalaa. Sisäinen aallokko myrskyää hyvin usein. Välillä siellä on pientä aallokkoa, jossa voi vielä turvallisesti seilata, mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta, aallot nousee hyvin suurina, niin että siellä pystyy vain kapteeneista osaavin kulkea ja sillekin se on hyvin haastavaa. Joskus, tai oikeastaan hyvin useinkin tuo suuri voimakas aallokko päätyy tsunamiin, jolloin kaikki merellä kävijät saavat surmansa ja rannikolla olevien pitää paeta henkensä edestä, jos sen haluavat säilyttää. En tiedä miten tuota valtamerta pystyy hallitsemaan.''

Kuulin kahden auton saapuvan pihalle, heräsin niiden ääniin. Olin nukahtanut pihakeinuun ja ilmeisesti Ushma oli sen huomannut, koska minun ympärilleni oli kiedottu viltti. Kuulen koirien haukkuvan tulijoille, Frodo etunenässä. Vasta nyt tajusin katsahtaa tulijoita, kaksi poliisimiestä, sekä Laura ja Eero. Äskeinen tyyni meri sisälläni, muuttui sadasosasekunnin aikana kuohuvaksi aallokoksi. Adrenaliini valtasi kehoni. Mietin vain pakoreittiäni mihin mennä. Joko juoksisin heidän ohitseen portista ulos tai kiipeäisin aidan yli vapauteen. Ushma tuli ulos katsomaan tilannetta. Frodo kävi nuuhkaisemassa vastaantulijoita, mutta juoksi takaisin luokseni.
''Täältäkö soitettiin karkulaisesta?'' isompi poliiseista kysyi. Ushma ei vastannut mitään, mutta katsahti suuntaani.
''Tuolla se on'', toinen poliisi sanoi ja he molemmat lähtivät kävelemään minua kohti. Nousin ylös keinusta ja peräännyin samaan tahtiin, mitä he minua lähestyivät.
''Sinäkö heille ilmotit? Mitä pahaa mä sulle tein että sun piti musta heti soittaa kytille? Mä luulin et sä ymmärsit mua!'' huusin itkua tihrustaen Ushmalle.
''Äläpäs tyttö lähde mihinkään, nyt ihan rauhassa vain''.
''Ette jumalauta koske muhun! Painukaa vittuun! Älkää tulko lähemmäs!'' karjuin heille pakokauhun virratessa kehoni läpi.
''Mea-Marleena, kannattaa nyt kuunnella poliiseja, niin kaikki käy helpommin'', Laura huutaa autojen luota. Poliisit ottivat juoksuaskeleita minua kohti. Peräännyin, mutta tunsin nopeasti aidan selkääni vasten.
''Menkää pois! Älkää koskeko!'' huutoitkin poliiseille ja lyyhistyin maahan. Poliisit olivat enää muutaman metrin päässä minusta. Frodo seurasi tilannetta sivusta, eikä tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä. Se ravasi levottomana pitkin pihaa.
''Frodo tule tänne'', Ushma pyysi urosta. Koira totteli, mutta juuri kun Ushma oli tarttumassa siitä kiinni, Frodo kääntyi ja juoksi minun ja poliisien väliin. Se alkoi haukkumaan ja murisemaan heille. Poliisit pysähtyivät, koska eivät olleet varmoja kuinka tosissaan koira oli. Ei varmaan Frodo itsekään. Tuo hyvin nuori uros oli joutunut kinkkiseen tilanteeseen, mutta se tunsi suurta puolustamisen tarvetta minua kohtaan. Emme olleet tuon koiran kanssa koskaan aikaisemmin edes nähneet, mutta niin se päätti valita itse itsellensä ihmisen, jota puolustaa maailman tappiin saakka. Ehkä se huomasi jotain mitä muut eivät huomanneet, hauraan nuoren tytön, joka tarvitsi vain jonkun joka uskoisi häneen ja puolustaisi häntä tarvittaessa.
''Nyt Mea-Marleena oikeesti, tule pois sieltä. Kyllä sinä nyt tiedät miten käy, kun kotoa karkaa, eikä kukaan tiedä missä sinä olet. Meidän oli pakko ilmoittaa poliiseille, koska tämä ei tosiaan ole ensimmäinen kerta kun lähdet ja miten viimeksi kävi? Niin, löydettiin sinut pilvessä kaupungilta'', Eero sanoi. Tilanne seisoi hetken, eikä mikään liikkunut mihinkään suuntaan, kunnes yhtäkkiä:
''Nyt kaikki seis!'' Ushma huusi yllättäen. ''Tuo tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Ei, karkaaminen ei ole oikein, mutta tämä on ihan tarpeetonta! Soitin teille vain ilmoittaakseni, että mahdollinen karkulainen on löytynyt ja on turvassa. En siksi että tilanne menisi tähän. Mysti on auttanut minua tänään, hän on toiminut tosi hienosti koirien kanssa, oikea luonnonlahjakkuus. Tuossa hän nukkui tyytyväisenä, vailla mitään pahuuden ideoita. Katsokaa nyt, hänhän on ihan paniikissa, eikä koirakaan tiedä miten päin pitäisi olla, kun yksi on ihan kauhuissaan, toiset yrittää saada häntä kiinni ja muut huutaa sivusta. Me menemme nyt sisälle ja selvitämme asiat!'' Ushma totesi hyvin jämäkästi, niin ettei kenellekään jäänyt sijaa vastalauseille. Edes poliiseille. Poliisit perääntyivät, Frodo rauhoittui ja Ushma tuli luokseni. ''Anteeksi, minun oli pakko ilmoittaa sinusta, mutta en halunnut tilanteen menevän tähän'', hän kuiskasi minulle. Frodo tuli nuolemaan kasvoni kyyneleistä ja halasin hyvin tiukasti tuota koiraa.

Istuimme sisällä ruokapöydän ääressä. Olin kääriytynyt vilttiin ja Frodo makasi jalkojeni juuressa. Eero ja Laura istuivat toisella puolen ja Ushma vieressäni. Poliisit lähtivät pois, koska näkivät tilanteen rauhoittuneen.
''Ymmärräthän sinä Mea... Siis Mysti, että et voi tuolla tavalla vain karata. Tiedät hyvin mitä siitä seuraa, eikä ole ensimmäinen kerta kun poliisivoimin sinua joudutaan hakea takaisin kotiin'', Laura aloitti.
''No ehkä mun ei tarttis karata jos te ette ois niin saakelin idiootteja'', tiuskaisin vastaukseksi.
''Ei me nyt tultu tänne riitelemään'', Ushma totesi väliin. ''Mielestäni Mystillä on hienoja lahjoja koirien parissa ja niitä pitäisi ilman muuta päästä hyödyntämään, jos tyttö sitä tahtoo. Täällä tarvitaan aina apukäsiä koirien hoidossa ja mielelläni ottaisin Mystin tänne auttamaan. Meillä on hoitokoiratoimintaa, jossa uusi hoitaja voi valita itselleen yhden koiran, jota käy hoitamassa silloin kun ehtii. Samalla he ovat auttaneet myös minua tämän kennelin kanssa.''
''Enpä tiedä, Mysti osaa olla hyvin hankala tapaus. Ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun hän raivostuisi jostain ihan pienestä asiasta'', Eero sanoi.
''Täällähän sitä olisi hyvä harjoitella. Kennelillä on aikaisemminkin ollut hoitajina ihmisiä, joilla on ollut ongelmia itsensä kanssa. Mysti ei tosiaan olisi ensimmäinen.''
''Karkailujen takia en kyllä viitsisi päästää häntä yksin kulkemaan. Viime viikolla hän lähti muka kouluun, mutta löytyikin seuraavana päivänä ihan toisesta kaupungista ympäripäissään'', Laura sanoi mietteliäästi.
''Ette te voi mua ikuisesti sisälläkään pitää!'' huusin vastalauseeni.
''Ei niin, mutta olet vielä alaikäinen ja tätä menoa sulle on kohta kodin vaihto tiedossa'', Eero totesi.
''Ilmeisesti teiltä ei ole kovin pitkä matka tänne. Tehän voisitte tuoda tytön tänne, tai minä voisin käydä hänet hakemassa samalla kun on asiaa kaupunkiin. Täällä kennelillä hän olisi kyllä aluksi tarkkailun alla ja luotan siihen että Mysti pysyy kennelin pihapiirissä, ilman erillistä sanomista. Lenkeillä voisimme käydä yhdessä tai sitten voisit mennä toisten hoitajien mukana. Kun luottamusta rakentuu, saisit lähteä yksinkin käymään jossakin.''
''Mites sitten nämä raivokohtaukset? Tyttö on myös välillä satuttanut itseään tarkoituksella. Luuletko oikeasti, että pystyisit olla vastuussa hänestä?'' Laura empi.
''Näin tänään, kuinka Mysti toimi. Hän osaa ja hän toimi tosi hienosti koirien parissa. Ja uskon, että minua ei kauheasti tarvita, kun Frodo pitää hänestä huolta. Heistä tulee vielä ihan mahtava kaksikko'', Ushma sanoi vakuuttavasti, mutta jatkoi: ''Ja jos tulee jotain viitteitä jostain kohtauksista, niin yritetään puuttua niihin ajoissa, ettei sellaisia pääsisi tulemaan. Edetään ihan rauhassa ja katsotaan mihin tilanne kehittyy. Saatte milloin vain tulla hakemaan tytön täältä pois tai vain tarkistamaan tilanteen. Olen nähnyt niin monenlaisia ihmisiä elämäni aikana, etten usko, että yksi Mysti olisi sen kummoisempi vastus'', Ushma sanoi hymyillen katsahtaen minuun.¨
''Tiiän, että olen pyytänyt hyvin monta kertaa luottamaan minuun, aina kuitenkin pettäen teidät, mutta nyt oikeasti, luottakaa. Koirat on parasta mitä tiedän ja haluan elämääni sellaisen. Vaikken omaksi saisi, niin minulle tuo paljon iloa jo niiden hoitaminen'', sanoin hiljaa. Laura ja Eero katsahtivat toisiaan.
''Hyvä on, suostumme. Saat tulla tänne hoitajaksi. Kuitenkin sillä ehdolla, että kuuntelet ja tottelet Ushmaa, etkä heittäydy hankalaksi tai muuten tulemme samantien hakemaan sinut pois. Ja Ushma, saat milloin vain soittaa meille, jos tulee jotakin'', Eero myöntyi.
''Uskon, että me pärjäämme hyvin'', Ushma vastasi.
''Nyt kuitenkin saat tulla meidän mukana kotiin'', Laura sanoi tomerasti, eikä halunnut kuulla yhtäkään vastalausetta.

Istuimme Frodon kanssa vielä hetken ulkosalla pihakeinussa, kun Ushma ja sijaisvanhempani sopivat vielä jostain jutuista ja varmaan antoivat yhteystietonsa.
''Kiitos Frodo, olet enemmän, mitä olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Puolustit minua, vaikka varmasti olit hyvin hämilläsi tilanteesta. Olen kiitollinen kohtaamisestamme ja että sinä edes luotit minuun. Minä tulen aina luottamaan sinuun. Nyt minun täytyy mennä, mutta tulen pian takaisin. Olet tosi tärkeä, vaikka emme ole tunteneet edes päivääkään. Kiitos'', sanoin koiralle ja silitin sen pehmeää punaista turkkia. Annoin suukon koiran otsalle ja nousin sitten ylös keinusta. Vein Frodon sisälle Ushman luokse.
''Lähdetääs Mysti kotiin'', Eero sanoi minulle.
''Menkää vain edeltä, tulen iihan just autolle'', vastasin ja niin he menivät. ''Kiitos Ushma luottamuksesta. Olet ensimmäinen ihminen, joka näkee minussa jotain muutakin, kuin kauhukakaran.''
''Olet Mysti hieno ihminen, kunhan vain opit säätelemään tunteitasi. Minä näen sinussa paljon potentiaalia'', Ushma totesi hymyillen.
''Kiitos. Tulen pian takaisin ja lupaan ettet tule pettymään minuun. Hei sitten Frodo, näemme pian!'' hyvästelin ja menin ulos autolle, jossa Eero ja Laura jo odottivat minua.



//Tiedän, että kiroilu on kiellettyä, mutta otin kuitenkin pienen vapauden rikkoa sitä sääntöä, koska se kuuluu tän persoonaan olla uhmakas ja rääväsuinen. Toki en viljele niitä joka väliin, että yritän mahdollisimman vähän käyttää kirosanoja. Eikä niitä tule olemaan joka tarinassa, lähinnä kun riitelee vanhempiensa kanssa.

Vastaus:

Heti alkuun haluan mainita sulle tosta kirosanojen käytöstä. Se on ihan syystäkin kiellettyä, kun täällä voi olla pienempiäkin lukemassa näitä. Noissa sun tarinasi olosuhteissa kuitenkin ymmärrän sen, riitatilanteissa kun saattaa päästellä suustaan mitä sattuu. Mun puolesta on siis ihan ok, jos välillä sinne tänne muutama kirosana lipsahtaa, kunhan et niitä joka väliin tunge. Plussaa on myös se, jos sitten aina tarinasi alussa mainitset, jos sieltä niitä kirosanoja löytyy, kuten nytkin teit :)
Muuten tarinasi oli kaikin puolin mukavaa luettavaa ja tykkäsin siitä, että aloitit tarinan hieman eri tavalla etkä suoraan kenneliltä. Sun kennelille päätyminenkin oli tosi kiva tilanne, kun tapasit mut ja Frodon lenkillä ja sitä kautta päädyit tänne. Sinusta olikin loppujenlopuksi iso apu kennelillä ja Frodo oli ihana, kun alkoi lopulta puolustaa sua poliisien ja sijaisvanhempiesi tullessa. Rohkea poika se kyllä on, puolustaa nyt tuolla tavalla täysin vierasta ihmistä, ilmeisesti se tykästyi suhun heti alkuunsa. Onneksi asia järjestyi sijaisvanhempiesi kanssa niin, että he lopulta lupasivat päästää sut Frodon hoitajaksi tänne :) Kunhan vaan nyt heillä ei tulisi tarvetta ottaa sulta sitä oikeutta pois, jos käyttäydyt jatkossakin huonosti. Saat tästä 29€
- U

Nimi: Katerina

21.04.2018 12:54
Kävelin ulkona auringonpaisteessa kuunnellen lintujen laulua ja iloitsin siitä, että kevät oli vihdoin saapunut tännekin. Ympärilläni oli vielä lunta, mutta aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta joka päivä koko viikon ajan ja lämpötilatkin olivat parhaimmillaan käyneet jopa ainakin 15 asteessa, joten kyllä se lumikin aikanaan sulaisi. Olin matkalla kennelille, sillä tänäänkin oli todella kaunis ja lämmin ilma ajattelin koirien haluavan lähteä tällaisella säällä enemmän kuin mielellään ulkoilmaan. Kevään ensimmäiset muuttolinnutkin olivat jo rantautuneet takaisin Suomeen, olin nähnyt jopa pari joutsenta lentämässä taivaalla hetki sitten. Tuttuakin tutumpi vaaleankeltainen, kaksikerroksinen rakennus kohosi silmieni edessä ja suuntasin avaamaan portin, josta pääsisi kennelin aidattuun pihaan. Sinne mentyäni suljin portin huolellisesti siltä varalta, että ulkona olisi joitakin koiria vapaana tarhojen ulkopuolella, sillä en halunnut kenenkään karkaavan huolimattomuuteni takia. Portilta suuntasin suoraan kennelrakennuksen terassille, avasin ulko-oven ja astuin eteiseen, jossa minut vastaanotti hieman tunkkaisen sisäilman lämmin tuulahdus sekä lukuisten koirien haukahdukset ja kynsien rapina, kun ne porhalsivat eteiseen tulijaa tervehtimään.
”No hei vain kaikki. Miksi te täällä sisällä olette, kun ulkona on niin nätti ilma? Eikös teidän pitäisi olla mieluummin siellä, mitä?” kysyin koirilta yrittäen rapsutella kutakin vuorollaan, etteivät ne loukkaantuisi, jos eivät saisikaan huomiota. En kuitenkaan voinut jäädä kovin pitkäksi aikaa niitä hellimään, sillä minulla oli muuta tekemistä.
”Kuulkaapas, mun pitäisi nyt päästä jatkamaan matkaa. Tulin hakemaan Renon ja Sindin ulos, en teitä kaikkia”, sanoin koirille ja raivasin tieni niiden lävitse pois eteistilasta. Koirat hääräsivät edelleen jaloissani huomiota kerjäten eivätkä malttaneet millään päästää minua pois luotaan.
”Hei, ei saa. Nyt loppu, mun pitää oikeasti mennä nyt”, komensin koiria, jotka hetken mietinnän jälkeen tajusivat lopettaa. Ne seurasivat edelleen liikkeitäni, mutta kadottuani Renon ja Sindin huoneeseen ne tajusivat, että nyt niiden pitäisi keksiä jotain muuta tekemistä.

Reno ja Sindikin olivat yllätyksekseni sisällä huoneessaan, Sindi nukkui omassa häkissään pienelle kerälle käpertyneenä ja Reno ilmeisesti vartioi pennun unta, sillä uros istui Sindin häkin vieressä todella valppaana. Minut nähtyään sen ilme kuitenkin kirkastui ja se jätti vartiopaikkansa tullessaan minua tervehtimään.
”Hei Reno, mitä kuuluu? Olitko sä vahtimassa, että Sindi saa nukkua rauhassa? Voi sua, sä oot kyllä varsinainen suojelijakoira. Hassu, ei Sindille mitään satu”, lepertelin urokselle rapsutellen sitä niskasta ja korvien takaa uroksen työntäessä kieltään ulos suusta nautinnon merkiksi.
”Ajattelin, että lähdetään vähän ulos. Siellä on tosi kiva ilma, ootko edes huomannut? Ootko sä käynyt ulkona tänään?” kysyin Renolta, vaikka tiesin jo vastauksen. Tottahan Ushman oli täytynyt päästää koirat aamupissalle herättyään ja ulkoilemaan myös ruokinnan jälkeen, kun koirien aamuruuan aika oli mennyt jo muutama tunti sitten. Reno heilutti häntäänsä ja käänsi hetkeksi katseensa minusta Sindiin ja sitten takaisin minuun.
”Niin, olet oikeassa. Sindi nukkuu, mutta kyllä meidän pitää sekin viedä ulos. Se pitäisi vaan ensin herättää”, sanoin Renolle, joka tuntui ymmärtävän täysin, mistä puhuin. Se nimittäin suuntasi Sindin häkille, työnsi päänsä sinne ja alkoi töniä Sindiä hellästi kuonollaan. Hetken tönimisen jälkeen pentu havahtuikin venytellen hieman raajojaan ja haukotellen samalla makeasti. Kun pentu sai silmänsä lopultakin kunnolla auki, se näki Renon häkkinsä edessä ja sen jälkeen minut huoneessa. Pentu haukahti riemastuksesta ja säntäsi luokseni häntä heiluen.
”No hei pieni, nukuitko sä pikku päikkärit? Ihan hyvä vaan, nyt jaksat sitten kunnolla ulkoilla. Sulla onkin jo varmaan pissahätä, kun juuri heräsit. Tulkaa, lähdetään ulos”, sanoin koirille, joita ei tarvinnut kahdesti käskeä, ne suuntasivat vaistojen varassa jo edeltä kohti eteistä, jonne minäkin hetken kuluttua saavuin.

Koirat istuivat hihnatelineen alla päät kallellaan, kun tulin ottamaan pannat niiden nimillä varustelluista nauloista ja pujotin ne koirien kaulaan. Tällä kertaa en jaksanut taistella Sindille valjaita, joten ulkoilu menisi nyt näin. Sen jälkeen oli aika laittaa hihnat paikalleen, mutta se oli Sindin kohdalla jo hieman haasteellisempi homma. Pentu vääntelehti kovin tuskissaan ympäriinsä, sillä oli ilmeisesti jo hirveä hätä.
”Sindi, ei. Nyt nätisti”, komensin pentua, kun se ei millään malttanut pysyä enää paikallaan. Minun täytyi kuitenkin saada sille hihna, muuten emme pääsisi ikinä ulos. Lopulta sain kytkettyä hihnan pennun kaulaan, jolloin pieni alkoi hermostua entistä enemmän. Se tiesi, että kohta se pääsisi ulos, mutta hätä alkoi olla pennun olemuksesta päätellen jo ilmeisen sietämätön.
”Ihan hetki vielä, Sindi. Ihan pieni hetki, kyllä sä jaksat”, sanoin pennulle, kun sain kytkettyä Renonkin hihnaan. Minun täytyi vielä itse saada kengät jalkaan ja kevättakki päälle, niin olisimme valmiita. Sindi seisoi ulko-oven edessä vinkuen, tökkien ovea kuonollaan ja välillä raapien sitä.
”Sindi, ei. Lopeta”, toruin pentua, kun sain lopultakin itseni valmiiksi. Halusin nimittäin pennun olevan nätisti ennen kuin avaisin oven. Sen täytyi oppia, että ulos pääsisi paljon nopeammin käyttäytymällä nätisti kuin hosumalla ympäriinsä, vaikka olisi kuinka hätä. Sindi ei lopettanut, se halusi vain päästä ulos ja yritti jopa hyppiä ovea vasten painaakseen tassullaan rivan alas, mutta pentu ei yltänyt siihen.
”Sindi, ei”, toruin pentua napakasti ja otin jo sen ja Renon hihnoista kiinni. Sindi vääntelehti edelleen oven edessä tuijottaen välillä minua vaativana, mutta ei lakannut tekemästä tuhojaan ulko-ovelle.
”Sindi hei, nyt ihan oikeasti. Ei saa, et sä tolla tavalla pääse ulos. Nyt nätisti”, komensin pentua ankaralla äänensävyllä, kunnes se tajusi lopultakin jättää touhunsa sikseen ja istua nätisti oven eteen, kuten Reno oli koko ajan tehnyt.
”Hyvä tyttö. Paikka”, komensin koiria, kun avasin oven niiden edestä. Sindi tietenkään ei käskyä noudattanut, vaan ryntäsi saman tien ovesta ulos niin pitkälle kuin hihna antoi myöten, eli portaiden eteen.
”Sindi, ei”, toruin pentua ja nykäisin sen hihnasta takaisin luokseni ja suljin oven. Tiesin, että pentu alkoi jo hermostua ja pissaisi varmaan pian ihan kostoksi suoraan jalkojeni juureen, mutta halusin silti yrittää tätä vielä kerran.
”Sindi, paikka siinä. Ymmärrätkö? Paikka”, komensin pentua, kun avasin oven uudelleen. Nyt se ei onneksi liikahtanutkaan ennen kuin annoin luvan mennä, jolloin pentu taas yritti nykäistä itsensä vauhdilla mahdollisimman kauas, vaikka ei se sen pidemmälle päässyt kuin äskenkään. Menin itse koirien perässä ovesta ulos, suljin sen ja otin koirien hihnat lyhyemmälle.
”Sindi, ei vielä. Odota”, komensin pentua nähdessäni, kuinka se haki jo paikkaa pissalle. Tiesin, että Ushma ei tykkäisi, jos koirat pissailisivat ympäriinsä pihassa. Niiden tuli tehdä tarpeensa mieluiten joko tarhaan tai lenkille mentäessä aidan ulkopuolelle, jonne minäkin kiireen vilkkaa suuntasin. Sain juuri ja juuri pihan portin auki, kun Sindi syöksyi siitä ensimmäisenä ulos ja kyykistyi aivan portin viereen pissalle.
”Hyvä tyttö, Sindi. Hienosti jaksoit odottaa, hyvä tyttö. Juuri noin se pitää tehdä”, kehuin pentua, kun se sai lopultakin tarpeensa tehtyä oikeaan paikkaan. Pentu ei vielä ollut täysin sisäsiisti, joten sille oli siksi entistäkin vaikeampaa odottaa tarpeille pääsyä, jos sillä oli kova hätä.

Kun koirat olivat saaneet helpotettua kovinta hätäänsä portin vierellä, lähdin niiden kanssa kävelemään poispäin kenneliltä. Ajattelin käydä lenkillä järven rannalla, sillä halusin nähdä, oliko vesi vielä jäässä. Reno taisikin jo tietää, minne olimme menossa, sillä reitti oli urokselle jo kovin tuttu. Se heilutti iloisesti häntäänsä vähän väliä ja nuuskutteli maata kiinnostuneena siinä toivossa, että löytäisi uusia tuoksuja. Sindi sen sijaan tuntui pysähtyvän vähän joka välissä haistelemaan jotain yhtä kohtaa, pentu kun oli vielä niin nuori ja kaikki lenkkireitit tuntuivat olevan sille kovin uusia ja ihmeellisiä.
”Sindi, tulehan nyt. Mennään”, jouduin vähän väliä hoputtamaan pientä bordercollieta ja nykäisemään hihnasta, jotta sain sen liikkeelle. Lopulta pääsimmekin järvelle, joka näytti olevan edelleen ainakin osittain jäässä. Jää oli jo hieman sulanut aivan maarajan läheltä, mutta keskempää vesi oli edelleen jäässä. Jäät olivat kuitenkin jo niin heikkoja, että ne pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Reno ja Sindi olisivat halunneet päästä hihnoistaan irti, mutten uskaltanut tehdä niin, etteivät ne säntäisi jäälle ja uppoaisi, jos se pettäisi niiden alta.
”Anteeksi, mutta nyt en voi päästää teitä irti. Täällä se on vielä liian vaarallista, mutta mennään johonkin muualle”, lohdutin koiria ja lähdin kävelemään rannasta lähtevää polkua pitkin hieman erilaiseen metsikköön, kuin mikä pururadan suunnalla oli. Kun pääsimme riittävän kauas järvestä ja sen jäästä, uskalsin vihdoin harkita koirien vapauttamista.
”Paikka”, komensin koiria, kun sain ne ensin istumaan. Irrotin niiltä hihnat, minkä jälkeen päästin ne juoksentelemaan vapaina metsän siimeksessä. Kumpikaan ei onneksi kääntynyt takaisin järven suuntaan, vaan ne jatkoivat iloisesti matkaansa eteenpäin tutkien uutta ympäristöä, jossa en Renonkaan kanssa ollut vielä käynyt hirveän usein lenkillä.

Kun olin ollut koirien kanssa metsässä jo kolme varttia, ajattelin, että olisi sopiva aika lähteä takaisin. Täältä kennelille menisi varmaan ainakin tunti, kun matka rantaan kesti ensinnäkin puoli tuntia ja nyt olimme jo melko kaukana rannasta. Tämä lenkki tulisi kestämään siis melkein kaksi tuntia, mutta ainakin koirat saivat purkaa energiaansa ulkoiluun hyvässä säässä.
”Sindi, Reno, tänne!” kutsuin koiria, kun näin niiden makoilevan erään suuren kivenlohkareen päällä, johon paistoi juuri mukavasti aurinko. Reno liikahti ensimmäisenä, se loikkasi alas kiveltä ja tepasteli rauhallisesti luokseni.
”Hyvä poika, hienosti Reno”, kehuin urosta ja laitoin hihnan sen pantaan kiinni. Sindi sen sijaan ei tullut, vaikka kutsuin sitä pari kertaa uudelleen. Suuntasin Reno mukanani kivelle ja näin, että Sindi oli nukahtanut siihen. Voi toista, väsy oli tainnut jälleen yllättää pienen, kun se oli niin rankasti touhuillut täällä Renon kanssa. Hymyilin itsekseni ja otin kännykälläni kuvan nukkuvasta Sindistä, minkä jälkeen laitoin hihnan Sindin pantaan kiinni. Sen jälkeen nostin Sindin syliini ja lähdin kantamaan sitä takaisin kennelille, sillä pentu ei herännyt edes siihen, se oli todella sikeässä unessa. Renon taluttaminen oli hieman haastavaa, kun samalla piti kantaa pentua, mutta onnistuin siinä jotenkin. Jossain vaiheessa Sindi heräsikin ja vaati heti päästä alas, joten laskin sen maahan ja otin hihnan toiseen käteeni. Sindi tekikin heti ison pissan maahan päästyään, joten se oli tainnut nukkua melkoisen kauan tekemättä lainkaan tarpeitaan hetkeen.

Kun pääsimme lopulta kennelille, koirat olivat yltä päältä kurassa ja roskissa, sillä tie oli sulanut lähes kokonaan jättäen jäljelle vain vesilammikoita ja todella mutaisia kohtia, joista koirat tietysti enemmän kuin mielellään kävelivät.
”Jaahas, eiköhän me sitten mennä suorinta tietä pesulle”, sanoin koirille ja johdatin ne etuoven sijaan päätyovelle, josta pääsi suoraan kodinhoitohuoneeseen ja sieltä kylpyhuoneeseen. Vein koirat kylpyhuoneeseen odottamaan, kun hain kaapistani niiden pyyhkeet ja pesutarvikkeet sekä turkinhoitovälineet, jotta saisin koirat kuntoon.
”Aloitetaanpa sitten”, sanoin koirille ja kutsuin ensiksi Renon luokseni, koska tiesin sen pesemisen olevan helpompaa. Kun sain Renon suihkun alle, tartuin sitä pannasta, ettei se pääsisi yrittämään pakoon. Sen jälkeen avasin hanan ja suihkutin Renon turkin märäksi, vaahdottaen siihen sitten sopivan määrän shampoota. Huuhdoin myös shampoon pois uroksen turkista, minkä jälkeen levitin siihen hoitoainetta.
”Nyt saat odottaa hetken, että hoitoaine vaikuttaa. Sindi tänne, sun vuoro”, kutsuin pentua, joka oli koko Renon kylvettämishetken ajan leikkinyt viemärin luona läträämällä tassuillaan viemäriin valuvaa vettä. Pentu tuli melko iloisena luokseni, sillä se ei tainnut edes aavistaa, mistä oli kyse. Tartuin Sindiäkin pannasta ja kastelin pennun, levittäen sitten shampoota sen turkkiin ja pesten sen pois. Kun sain Sindin turkkiin hoitoaineen vaikuttamaan, kutsuin Renon jälleen luokse. Huuhdoin hoitoaineen huolellisesti pois Renon turkista, minkä jälkeen kuivasin uroksen turkista enimmät vedet pyyhkeeseen ja kuivasin myös koiran tassut. Sen jälkeen pesin ja kuivasin myös Sindin turkin ja päästin koirat kodinhoitohuoneeseen, jossa jatkaisin työskentelyä.

Otin kaapista hiustenkuivaajan, jota Ushma oli luvannut tarvittaessa käyttää koirien turkkien kuivaamiseen pesun jälkeen. Laitoin kuivaajan päälle ja kuivasin sillä ensiksi Renon turkin. Sen jälkeen otin hoitotarvikesalkusta harjan ja karstan, joiden avulla käsittelin Renon turkin. Uroksesta irtosi melko paljon karvaa, sillä todennäköisesti pian olisi karvanlähtöaika edessä ja uros alkoi jo valmistautua siihen.
”Mitäpä jos leikataan samalla kynnetkin, kun ne alkaa olla aika pitkät. Reno, istu”, komensin urosta ja leikkasin siltä ensiksi kynnet etutassuista, jotka se ojensi minulle tosi kiltisti vuoron perään. Takatassujen kanssa oli aina hieman haasteita, mutta Renon kohdalla sekin alkoi sujua jo ongelmitta, kun uros oli tottunut käsittelyyn.
”Nyt sä olet valmis, hyvä poika”, kehuin Renoa ja siirryin Sindin kimppuun. Kuivasin ja harjasin aluksi sen turkin, minkä jälkeen oli vaikeampi vaihe edessä. Sindiltä en ollut leikannut kynsiä vielä kertaakaan, kun ei ollut ilmaantunut tarvetta.
”Sindi, istu”, komensin pentua aluksi, ja sen istuttua eteeni otin sen tassusta kiinni. Kun sain kynsisakset valmiiksi, pentu yritti riuhtaista tassunsa vapaaksi.
”Sindi, ei. Nyt nätisti, tossa voi muuten käydä huonosti. Ei saa nykiä noin, ettei satu vahinkoa ja tule haavaa”, selitin pennulle rauhoitellen sitä hetken, kun se ei selvästikään nauttinut tilanteesta. Lopulta sain jotenkuten leikattua kynnet Sindin etutassuista, mutta takatassut olivat haasteellisemmat. Sindi rimpuili ja potki minkä kerkesi ja jouduin rauhoittelemaan sitä todella paljon ennen kuin se antoi minun edes koskea itseensä. Lopulta sain nekin kynnet leikattua, vaikka Sindi ei siitä selvästi tykännyt.
”Hyvä Sindi, hieno tyttö. Eihän se ollut niin kamalaa”, lohdutin pentua ja suuntasin viemään tavarat kaappiini pyyhkeitä lukuunottamatta, sillä ne piti jättää kuivumaan. Huomasin kaapissani vanhan luupaketin, josta päätin antaa koirille luut palkinnoksi.
”Sindi, Reno”, kutsuin koiria nimeltä luut molemmissa käsissäni. Reno tuli ensin, joten otin luun ja ojensin sen urokselle.
”Siinä sulle, kun olit niin reipas poika”, sanoin koiralle, joka otti luun suuhunsa ja lähti syömään sitä. Sindikin tuli nähtyään, mitä Reno sai. Annoin myös sille luun ja hyvästelin koirat, minkä jälkeen lähdin takaisin kotiin.

Loppu! <3 Ps. Poistaisitko siitä luupaketista kaksi luuta?

Vastaus:

Kiva kun veit koirat heti tullessasi ulos ja vieläpä noin pitkäksi aikaa :) Ne varmaan tykkäsivät, kun oli niin hyvä ilma ja ne olivat viettäneet koko aamupäivän sisällä. Oot kyllä tosi sitkeä ton Sindin sisäsiistiksi kouluttamisen kanssa ja odotutat sitä melko pitkiä aikoja, joten toivottavasti ei satu mitään vahinkoa että se pissaa lattialle, kun ei pääse ajoissa ulos. Hyvähän se vaan on olla päättäväinen ja opettaa pentu pienestä pitäen talon tavoille, mutta muista kuitenkin, että se on vielä pieni eikä jaksa pidätellä loputtomiin. Ihanaa, että kylvetit koirat pitkästä aikaa ja hoidit niiden turkit ja kynnetkin kuntoon, se tuli varmaan tällaisella kurakelillä tarpeeseenkin. On myös hyvä, että Sindiä alkaa mahdollisimman nuorena totuttaa tuollaiseen käsittelyyn, ettei se sitten jatkuvasti ujostele ja yritä vastustella, niin kuin esimerkiksi nyt kynsien leikkaamisen kanssa. Saat tästä tarinasta 25€
- U

Nimi: Kerttu

13.04.2018 12:28
8.

Avasin kennelin oven pitkästä aikaa. Jo ennen kuin olin ehtinyt sulkea sen, koirat ryntäsivät eteiseen hännät heiluen ja taisi muutama haukahtaakin. Kyykistyin rapsuttamaan Renoa, joka tuli nuuhkimaan minua, mutta melkein samantien bordercollieuros horjahti kolmen muun koiran tunkiessa sen ohi aivan jalkojeni juureen. Kolmikkoon kuului Sindi, Popi ja joku tuntematon shelttipentu, joka oli kovin utelias ja halusi innokkaasti tehdä tuttavuutta.
"Hei, väistäkää vähän. En mahdu ottamaan edes yhtä lyhyttä askelta tallaamatta jonkun tassulle," naurahdin koirille, jotka hyörivät ympärilläni, ikään kuin eivät olisi koskaan ennen minua nähneetkään. Nostin Sindin ja jonkun toisen pennun pois tieltäni ja juuri kun olin saanut itselleni edes vähän tilaa, epäilyttävän tuttu sheltti tuli lähemmäs ja haki istumapaikan vierestäni, vähän matkan päästä.
"Voi Popi, et kai sä vielä ole lähdössä ulos?" kysyin koiralta, joka tapitti minua tummilla silmillään. Sitten se vinkui ja heilutti vaisusti häntäänsä.
"Hyvä on. Jos kerran haluat. Mutta odota hetki, koska mun täytyy käydä kaapilla ja kertomassa Ushmalle, että lähdemme lenkille." jätin Popin siihen katselemaan ja suuntasin kaapilleni. Otin sieltä makupalapussin, minkä jälkeen menin Ushman toimistoon.
"Hei," sanoin ovelta. Ushma nosti katseensa ja nyökkäsi.
"Olet hankkinut uuden koiran, tai en ainakaan ole nähnyt sitä täällä aiemmin." lisäsin.
"Niin, no en oikeastaan. Tai siis Lellen on Lunan pentu ja Sindin sisko. Kun se tuli tarpeeksi vanhaksi, se muutti Chilirannan kenneliin, mutta äskettäin tuli ilmoitus, jossa kerrottiin, että kennel lopettaa. Silloin päätin hakea Lellenin takaisin tänne muun koiralauman jatkoksi." Ushma lopetti kertomuksensa. Nyökkäsin ja sanoin sitten:
"Lähden Popin kanssa ulos." Sen sanottuani menin takaisin eteisaulaan ja puin urokselle pannan. Napsautin hihnan siihen ja lähdin uroksen kanssa lenkille.

Kuljimme loskaista tietä pitkin koirapuistoon päin. Ajatukseni oli mennä koirapuistoon pitkästä aikaa Popin kanssa. Annoin Popin haistella ja mennä mielensä mukaan tien vasemmassa reunassa, mutta kun uros alkoi valua keskemmälle tietä, otin sen takaisin vierelleni ja jouduin vähän väliä väistelemään vesilammikoita, joita oli syntynyt lumen sulaessa. Saavuimme koirapuiston kohdalle ja Popi selvästi hoksasi mihin oltiin menossa joten se tähyili puistoon. Ennen kuin olimme ehtineet mennä sinne, kuului kumea haukahdus ja heti perään toinenkin ja pian portille juoksi kaksi isoa vinttikoiraa haukkuen. Ensin meinasin kääntyä pois, mutta sitten huomasin koirilla olevan kuonokopat.
"Voidaanko tulla?" kysyin koirien omistajalta, joka tuli portille minua ja Popia vastaan. Nainen nyökkäsi ja otti kiinni koiriensa pannoista, jotta pääsisin koirien karkaamatta sisään. Käskin Popin istumaan ja päästin sen irti.
"Vapaa!" hihkaisin urokselle joka katseli epäluuloisena vinttikoirien omistajaa. Popi nousi seisomaan ja nuuhkaisi varovasti mustaa koiraa, joka alkoi heiluttaa häntää. Sitten Popi kävi hieromassa tuttavuutta myös toisen hieman pienemmän bridlen vinttikoiran kanssa.
"Tuon mustan nimi on Boss ja sen pienemmän Alma." koirien omistaja sanoi ennen kuin ehdin kysyä niiden nimiä.
"Mikäs sen sun koiran nimi on?" nainen kysyi hymyillen.
"Popi," vastasin lyhyesti. Naisen silmät kirkastuivat.
"Onkos se sattumoisin Sateenkaaritaivaan koira?" hän kysyi.
"Joo, onhan se. Oikeastaan Popi on mun hoitokoira, ja se asuu Sateenkaaritaivaassa." sanoin.
"Minun piti nimittäin alunperin ottaa sheltti ja kävin jopa katsomassa sen hetkisiä pentuja Sateenkaaritaivaassa, siellä käydessäni näin tismalleen Popin näköisen koiran, mutta silloin se oli pentu. Olin jo sopinut pennun hakupäivänkin, mutta erään sukulaiseni piti allergiansa takia luopua Bossista ja Almasta ja päätin sitten ottaa ne, kun ne niin hienoja koiria kuitenkin ovat. Se sheltti taisi jäädä haaveeksi, mutta ehkä näiden jälkeen sellaisen voisin hommata." nainen sanoi. Jouduin miettimään hetken vastaustani, ettei se kuulostaisi ihan tyhmältä. Tyydyin vain nyökkäämään ja katselin Popia. Uros oli intoutunut leikkimään Bossin ja Alman kanssa. Se jopa esitteli painimistaitojaan, mutta jouduin komentamaan sitä, koska tiesin että vinttikoirat leikkivät juosten ja ehkä toisiaan retuuttaenkin, mutta painiminen ei kuulunut niiden leikkeihin. Popi rauhoittui vähän ja sitten Alma pinkaisi matkaan. Se juoksi ristiin rastiin koirapuistossa ja sai Bossin ja jopa Popin leikkiin mukaan. Popi-parka jäi välillä pahastikin jälkeen, mutta näytti nauttivan siitä huolimatta vauhdista. Vähän aikaa juostuaan Alma hidasti ja samoin tekivät Boss ja Popi. Vinttikoirien jäädessä haistelemaan kutsuin Popia luokseni ja se tottele yllättävän hyvin. Olin juuri napsauttamassa hihnaa kiinni shelttiuroksen pantaan, kun se loikkasi kauemmas ja kutsuessani sitä uudelleen luokse, se viiletti ison kiven taakse. Kutsuin koiraa muutaman kerran, mutta mitään ei tapahtunut. Otin makupalapussin taskustani, mutta Popin sijaan luokseni ryntäsivät Alma ja Boss.
"Boss tule pois, ei ne herkut ole sinulle." vinttikoirien omistaja sanoi mustalle urokselle. Koska Popi ei tullut edelleenkään luokseni, päätin käydä katsomassa mihin se oli mennyt. Löysin uroksen sen kiven takaa, minkä taakse se oli juossut ja minut huomattuaan se laukkasi koirapuiston ainoalle penkille, sieppasi sieltä vinttikoirien hihnat ja juoksi puiston perimmäiseen nurkkaan järsimään saaliitaan.
"Popi ei! Tänne!" sanoin ankarammalla äänellä. Popi vilkaisi minuun mutta jatkoi hihnan-syömis-operaatiotaan.

Jotenkin ihmeen kaupalla sain Popin kiinni ja vein hihnat vinttikoirien omistajalle.
"Anteeksi, en tiedä mikä Popiin meni. Olen pahoillani." sanoin naiselle, joka otti minulta hihnat hieman kummissaan.
"Ei se mitään, tällaista on sattunut ennenkin. Hyvä kuitenkin, että sait nämä pois Popilta, ettei se ehtinyt purra näitä rikki." hän sanoi ja hymyili minulle ystävällisesti.
"Kai se vain halusi vähän kiusata mua!" sanoin portilta ennen kuin lähdin koirapuistosta pois. Päätin mennä suoraan kennelille, koska olin onnistunut kastelemaan vasemman jalan kenkäni kokonaan, yrittäessäni saada Popia kiinni. Kennelille pääsin vartissa, koska Popi kiskoi väkisin toiseen suuntaan, enkä meinannut saada urosta lopettamaan. Ennen kuin päästin Popin sisälle kaivoin taskustani käyttämättömän nenäliinan, jolla kuvasin uroksen tassut. Tassupyyhe olisi todellakin tarpeellinen. Ajattelin kuivatessani sheltin tassuja.

Ennen lähtöä annoin Popille yhden makupalan ja kävin ilmoittamassa Ushmalle, että olin palannut. vilkaisin kelloa ja olin ollut kennelillä vain tunti viisi minuuttia. Lähdin kuitenkin eläinkaupan kautta kotiin märän kenkäni takia.

//Vähentäisitkö yhden makupalan? //
Loppu

Vastaus:

Kiva kun sinäkin pääsit tekemään Lellenin kanssa vähän tuttavuutta :D Mua hieman häiritsi tosin se, kun tossa puhuit tuntemattomasta shelttipennusta, vaikka Lellen on bordercollie. En tosin tiedä, onko kennelillä sitten joku sheltti jonka nimeä et esimerkiksi muista, tosin ainoa pentu niistä on kyllä Balto. Kiva kun kerroit vähän tuosta naisesta, joka oli hankkimassa alunperin kenneliltä koiraa :D Hän muisti Popin ihmeen hyvin pennusta asti, vaikka tuskin uros nyt hirveän eri näköinen on silloin ollut, pienempikokoinen vain :D Voi Popi, sillä taisi iskeä jokin ihmeellinen tottelemattomuuskohtaus, kun se tuolla tavalla käyttäytyi. Onneksi tilanne selvisi lopulta eikä se nainenkaan suuttunut sulle, vaikka Popi varastikin ne hihnat. Saat tästä tarinasta 21€, vähennän tuon makupalan myös.
- U

©2018 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com