Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Tervetuloa Sateenkaaritaivaan hoitovieraskirjaan!

Tänne hoitajat saavat kirjoittaa hoitotarinoitaan, joissa he kertovat päivästään hoidokki(e)nsa kanssa. Rahaa tulee tarinan pituuden ja sisällön mukaan. Pitkästä tarinasta ei automaattisesti saa enemmän rahaa kuin lyhyestä, jos lyhyessä tarinassa on tiivistetysti enemmän sisältöä tai sisältö on parempilaatuista, eli oikeinkirjoitus on kunnossa jne. Hoitajia on tällä hetkellä sen verran paljon, että toivoisin jokaisen hoitajan odottavan vastausta edelliseen omaan tarinaansa ennen kuin julkaisevat uuden. Tämä helpottaa ylläpitäjän työtä, kun hoitoviekku ei ole koko ajan ihan täynnä saman hoitajan tarinoita. 

Huom! Jos käytät tarinoissasi esim. makupaloja tai muita tuotteita, muista pyytää, että vähennän niitä kaapistasi. Myös jos opetat koirallesi jonkun uuden käskyn, mainitse asiasta tarinasi lopussa, niin lisään käskyn kaappiisi koiran tietoihin. Jos kuitenkin unohdat mainita sen tarinasi lopussa ja huomaat sen, laita ilmoitukset tavalliseen vieraskirjaan, älä tänne. Tänne ei siis mitään ylimääräisiä huomautuksia tai kommentteja, ainoastaan hoitotarinat! 

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Katerina

25.04.2019 16:48
Kevätaurinko lämmitti mustan nahkaisen Bomber-takkini selkää, kun kävelin kohti Sateenkaaritaivasta. Lumet olivat alkaneet jo sulaa ja tilalle oli tullut mutaa ja vesilätäköitä, joita pyrin huolellisesti väistelemään. Olin nimittäin vetänyt kotoa lähtiessäni jalkaan upouudet tennarini, enkä halunnut sotkea niitä heti ensimmäisellä käyttökerralla. Linnut visersivät jo puissa kevään ensimmäisiä laulujaan, ja auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta, oli ulkona jo 15 astetta lämmintä. Ei vielä ihan kesähelle, mutta huomattavasti lämpimämpää talven pakkaskeleihin verrattuna, varsinkin kun ulkona ei edes tuullut juuri ollenkaan.

Koirien tuttu haukku vastaanotti minut heti, kun saavuin kennelin pihaan. Ushma oli selvästikin huomannut kauniin ilman ja laittanut koirat ulkoilemaan, jotta nekin pääsisivät nauttimaan. Ushma itse ei ollut pihalla, mutta halusin käydä tervehtimässä häntä, joten suuntasin ensiksi sisälle. En vaivautunut riisumaan takkiani, sillä olin aikeissa mennä pian koirien kanssa ulos. Kengät riisuin kuitenkin eteiseen ja hipsin sukkasillani Ushman toimiston ovelle. En kuitenkaan ehtinyt koputtaa oveen, sillä huomasin siihen sinitarralla kiinnitetyn lapun, jossa luki ”En ole paikalla toimistossa, sillä olen kuumeessa sängynpohjalla. Jos asialla ei ole kiire, pyydän tulemaan myöhemmin uudelleen. Muussa tapauksessa soittakaa kännykkääni ja pyytäkää minut alas, t. Ushma”. Itse ajattelin, ettei asiani ollut kovin tärkeä, joten en viitsinyt häiritä Ushmaa, jos hän vaikka nukkui. Niinpä hain kenkäni eteisestä takaovelle, jonka luona puin ne jalkaani ja astuin ovesta ulos. Koirat selvästi kuulivat tuloni, sillä kaikista tarhoista alkoi kuulua villiä haukuntaa. Suuntasin ensiksi hakemaan tarhasta Renon, joka olikin jo kiiruhtanut valmiiksi tarhan portille häntä heiluen ja silmät kiiluen.
”No heippa Reno, mitä sulle kuuluu? Onko sulla kivaa täällä ulkona, onko? Oletko leikkinyt kiltisti muiden kanssa?” kyselin koiralta, joka haukahteli kysymysten välissä ja heilutti häntäänsä. Päästin koiran tarhasta, jolloin se yritti heti alkaa hyppiä minua vasten.
”Reno, ei hypi. Ei!” toruin koiraa, sillä en halunnut sen kuraisten tassujen sotkevan vaaleita farkkujani. Uros totteli heti ja tyytyi vain kiehnäämään jalkojeni juuressa niin kauan, että sai rapsutuksia. Annoin urokselle myös taskussani olevasta pussista yhden nakinpalan palkkioksi siitä, että se oli niin tottelevainen poika.
”Tule, Reno. Jätetään kaverit rauhaan ja haetaan Sindi, niin mennään lenkille”, houkuttelin urosta, joka haukahti jälleen pari kertaa.
”Reno, seuraa”, komensin urosta lähtiessäni harppomaan kohti tarhaa, jossa Sindi oli muiden vuoden ikäisten koirien kanssa. Uros lähti kipittämään hienosti vierelläni tarhalle.

Päästyämme toisen tarhan luokse komensin Renon istumaan, eikä se epäröinyt hetkeäkään, vaan totteli välittömästi.
”Hyvä poika, Reno. Hienosti”, kehuin urosta ja annoin sille kaksi nakinpalaa taskustani. Uros hotkaisi herkut tyytyväisenä parempiin suihin ja Sindi sen nähdessään alkoi haukkua kimeällä äänellä, heilutti häntäänsä ja vinkui hätäisenä.
”Rauhoitu, Sindi. Kyllä näistä riittää sullekin, mutta sun pitää olla kiltti tyttö”, naurahdin ja päästin pennun ulos tarhasta. Rapsuttelin sitäkin ja annoin sille heti yhden herkun, kun se vähän rauhoittui. Nuori narttu selvästi nautti herkustaan, sillä se lipoi tyytyväisenä huuliaan ja katsoi toiveikkaana minua siltä varalta, että saisi lisää.
”Sindi, Reno, seuraa”, komensin koiria ja lähdin kiertämään kennelrakennusta etupihan puolelle, jotta saisin helposti haettua koirien hihnat ja pannat. Kaksikko käveli hienosti perässäni aina kennelin terassille saakka, enkä olisi voinut olla ylpeämpi niiden suorituksesta.
”Hienosti, hyvä te! Olette te kyllä upeita, hienosti tottelette”, kehuin koiria ja annoin molemmille nakinpalat.
”Istu, odota”, komensin koiria jättäen ne terassille, kun menin sisälle hakemaan niiden hihnat ja pannat. Kun tulin takaisin ulos, molemmat istuivat edelleen niillä paikoilla, mihin olin ne jättänyt.
”Hyvä, hienosti”, kehuin koiria ja palkitsin ne taas. Sen jälkeen pujotin pannat molempien kaulaan ja kiinnitin hihnat niiden pantoihin. Kun tein lähtöä pihasta, näin Kertun palaavan pihaan kuraisen Popin kanssa.
”Hei Kerttu!” tervehdin tyttöä, joka hätkähti hieman, mutta hymyili minulle sitten.
”Ai hei, Katerina”, Kerttu vastasi sitten ja lyhensi Popin hihnaa, jotta uros ei pääsisi sotkemaan minua ja koiriani.
”Me tultiin juuri koirapuistosta ja ajattelin mennä pesemään Popin, kun se on niin likainen”, Kerttu naurahti ja nyökkäsin hänelle pieni hymy kasvoillani.
”Se on varmaan ihan viisasta. Harmi kun en tiennyt sun olevan tulossa tänään, olisin tullut aiemmin niin oltaisiin voitu mennä yhtä aikaa lenkille. Mutta joskus toiste sitten”, sanoin Kertulle, joka vastasi sen sopivan. Päästin hänet pesemään Popia ja lähdin itse lenkittämään koiria.

Päästyämme kennelin pihasta pois mietin hetken aikaa, mihin suuntaisimme. Päätin lopulta mennä järvelle katsomaan, joko jäät olisivat sulaneet. Koirat selvästi tunsivat reitin, sillä ne kulkivat päättäväisinä vierelläni kohti oikeaa suuntaa.
”Te taidattekin olla innoissanne, kun pääsette vähän ulkoilemaan tarhan ulkopuolelle”, naurahdin koirille, jotka tepsuttivat eteenpäin vähääkään välittämättä sanoistani. En antanut sen häiritä, vaan ylitin tien ja käännyin pienemmälle hiekkatielle, joka veisi meidät järven rantaan. Bordercolliet tuntuivat odottavan, että päästäisin ne irti hihnoista.
”Anteeksi, mutta mä en voi päästää teitä irti täällä. Jäät alkaa olla niin heikkoja, että ne varmasti pettävät alta, jos menette sinne. Ja teidät tuntien te kyllä yritätte heti päästä jäälle kävelemään, vaikka kuinka kieltäisi”, totesin koirille, kun saavuimme rantaan ja näin, että jäät olivat jo sulaneet ihan rannasta. Koirat vetivät hihnoissaan kohti vesirajaa nähdessään, että niillä oli mahdollisuus päästä veteen räpimään.
”Se vesi on varmasti vielä kylmää. Paleltuukohan teillä tassut, jos menette sinne?” kysyin koirilta, mutta ne eivät antaneet periksi, joten päätin luovuttaa. Päästin koirat kuitenkin irti hihnoista, jolloin ne syöksyivät heti vesirajaan läträämään. Jäälle ne eivät onneksi pääsisi, elleivät ne yrittäisi väkisin kiivetä vedestä jään päälle. Jää oli kuitenkin niin ohutta, että se sortuisi jos koirat edes yrittäisivät. Kaksikko tyytyikin vain roiskimaan tassuillaan vettä toistensa päälle ja välillä ne yrittivät kaataa toisiaan matalaan veteen, mutta eivät onneksi onnistuneet siinä.

Koirat jaksoivat hetken aikaa leikkiä vedessä, kunnes niillä alkoi ilmeisesti palella tassuja, kun molemmat kiiruhtivat niin vinhaa vauhtia pois sieltä.
”Sindi, Reno, tänne!” kutsuin koiria ja kaksikko juoksi luokseni, joten annoin niille makupalat ja laitoin ne kiinni hihnoihin. Olimme olleet ulkona jo tunnin ja matkaan menisi vielä puoli tuntia, joten ajattelin, että oli hyvä aika lähteä kotiin. Koiratkaan eivät vastustelleet, sillä vesileikit ja kävelymatka olivat väsyttäneet ne. Kotimatka sujui hyvin, sillä koirat tepsuttivat kiltisti vierellä koko matkan. Kun pääsimme kennelille, kuivasin koirien tassut ja annoin niille vettä, mutta kumpikaan ei juonut kovin paljon. Ne vetäytyivät heti kumpikin omiin oloihinsa nukkumaan, joten jätin ne rauhaan ja lähdin itse kotiin.

Loppu!

Ps. Poistaisitko multa 10 makupalaa siitä nakkipussista? Ja anteeksi, että oon ollut näin epäaktiivinen.

Nimi: Kerttu

17.04.2019 13:44
19.

Lämmin kevätaurinko lämmitti kasvojani kävellessäni jo aikoja sitten tutuksi tullutta hiekkatietä pitkin kohti Sateenkaaritaivasta. Yritin parhaani mukaan vältellä astumasta tiellä nököttäviin vesilätäköihin, koska en ollut tajunnut laittaa kumppareita jalkaan. Lähestyessäni viimeistä mutkaa ennen kenneliä huomasin mutaista tien reunaa pitkin kulkevat tassunjäljet. Hymyilin niille, ja tunsin itseni saman tien hölmöksi, mutta en mahtanut itselleni mitään, enhän ollut nähnyt koiria pariin kuukauteen. Ajattelin mitä kaikkea koirien kanssa voisinkaan tehdä nyt, kun lumet olivat ainakin osittain sulaneet. Loppu matkan keskityin pitämään kohmeiset sormeni liikkeessä, jotta pärjäisin hihnojen lukkojen kanssa myöhemmin. Toivottavasti sää vähän lämpenee, ajattelin hiljaa mielessäni.

Tuttu kovaääninen haukunta alkoi heti kun avasin kennelin pihaan vievän portin. Arvasin osan koirista ulkoilevan tarhoissa. Olivatkohan Popi ja Fiakin siellä? Kiersin keltaisen talon taakse ja ilokseni löysin Popin tarhaamasta Balton ja Frodon kanssa. Viereisessä tarhassa ulkoilivat Lellen, Fia ja Abe. Kolmannessa ja minusta katsottuna kauimmaisessa tarhassa olivat kennelin saksanpaimenet. Menin vähän lähemmäs Fian ja Popin tarhoja, mutta jäin silti parin kolmen metrin päähän niistä. Fia aiheutti uuden metelin haukkumalla riehakkaasti ja hyppimällä tarhan verkkoaitaa vasten. Popi sen sijaan seisoi hievahtamatta tuijottamassa minua kysyvästi ja vähän varuillaan pää kallellaan.
"No moikka, mitäs teille kuuluu?" kysyin koirilta. Popi vinkaisi kuullessaan ääneni. Sen häntä alkoi heilua vaisusti.
"Ei olla nähty pitkään aikaan, vai mitä? Joo ei olla. Mä käyn sisällä hoitamassa Ushman kanssa asiat kuntoon, niin tehdään sen jälkeen jotain kivaa", juttelin koirille. Nyt Popikin uskalsi haukahtaa ja nousi aitaa vasten seisomaan heiluttaen hurjasti häntäänsä. Jätin koirat kuitenkin tarhaan ja suuntasin sisälle. Minulla olisi vähän asioita käymättä läpi Ushman kanssa. Huokaisin syvään ja astuin eteiseen. Koirat ryntäsivät vastaan ja olivat vähällä kaataa minut nurin. Jätin tennarit naulakon alle ja takin naulakkoon. Sitten suuntasin etsimään Ushmaa. Kurkkasin toimistoon ja kävin läpi kaikki koirien huoneet, kävin katsomassa myös hoitajien huoneesta, mutta en löytänyt Ushmaa mistään. Jäin odottamaan eteiseen, jospa Ushma olisi vessassa? Vilkaisin vessan ovelle päin, mutta se oli vain sen verran raollaan, että saatoin nähdä että vessa oli pimeä.
"Ushma?" kysyin varovasti. "Ushma?" Ylhäältä alkoi kuulua liikettä, ja pian huomasin portaiden yläpäässä yöpukusillaan olevan väsyneen näköisen Ushman. Naisella meni hetki tajuta, kuka olin.
"Hei, Kerttu", hän sanoi lopulta.
"Anteeksi että olen näin väsynyt, mutta olen ollut jo kaksi päivää kuumeessa. En ajatellut, että tulisit, sillä kukaan ei ole käynyt täällä vähään aikaan..." hänen äänensä hiipui olemattomiin.
"En tiedä mikset ole ilmoittanut minulle mitään kuten yleensä teet, mutta jos sulle vaan sopii niin voitaisko selvittää tää juttu ensi kerralla?" Ushma kysyi, ja erotin hänen äänestään väsymyksen lisäksi niin pettymystä kuin toivoakin.
"Joo käy se mulle", vastasin. "Eihän sua haittaa jos mä on täällä Popin ja Fian kanssa? Voin tulla ruokkimaan koirat vielä sitten illalla jos haluat", tarjouduin avuksi. Ushman kasvoille pyrki väsynyt hymy.
"Kiitos paljon jos tekisit sen, ja ei mua haittaa vaikka sä olet täällä, kiva nähdä suakin pitkästä aikaa", hän sanoi. Sitten Ushma kääntyi ja lähti takaisin oletettavasti nukkumaan.

"Lähden ulos!" huusin ovelta kun olin saanut Fian ja Popin sisälle ja hihnoihin. En tiedä kuuliko Ushma, mutta eiköhän se käynyt hänellekin. Kuistilla painoin oven kiinni, ja otin suunnan kohti koirapuistoa. Siellä olisi hyvä juoksuttaa koiria, koska Fia ei edelleenkään ollut ymmärtänyt luoksetulon ideaa. Ja jos aivan tarkkoja ollaan, en halunnut päästää Popia irti aitaamattomalla alueella sen jälkeen kun näin miten paljon se arpoi tunsiko se minua ja onko minuun luottamista vai ei. Popi merkkaili tapansa mukaan melkein jokaisen lyhtypylvään kohdalla. Fia kiersi kaukaa pienimmätkin lammikot, eikä sen ylpeydelle käynyt mitenkään päinsä, että useamman metrin pituisen koko tien peittävän mutaisen kohdan yli oli mentävä. En halunnut kantaa koiraa, koska sen olisi opittava kulkemaan vähän likaisemmistakin paikoista. Niinpä kävelin itse mutaan. Onneksi se ei ollut syvä, sillä muuten kenkäni olisivat menneet pilalle. Kyykistyin vähän matkan päähän Fiasta ja houkuttelin sitä tulemaan luokseni. Narttu katseli minua menkää-vaan-en-tule-mukaan -ilmeellä, mutta jatkoin itsepintaisesti sen houkuttelua.
"Fia! Tule, tule!" "Tänne tyttö, tänne!" Bordercollie otti pienen askeleen lähemmäs, mutta ei tullut enää lähemmäs.
"Fia herkku!" hihkaisin ja kaivoin taskustani makupalan. Huomasin nartun kurottautuvan lähemmäs, mutta se varoi visusti astumasta tassullakaan mutaan. Jatkoin maanittelua, ja lopulta Fia asteli korkeilla askelilla luokseni. Annoin sille heti makupalan.
"Hyvä tänne", kehuin sitä. Nousin ylös ja kävelin ripeästi pois mudasta, ettei kosteus ehtisi hiipiä kenkieni liitoksista sisään. Nyt Fiakin tuli perässäni vastustelematta. Heti tutulle hiekkatielle päästyään se ravisteli kaikki tassunsa huolellisesti. Vähän edempänä oli lunta johon narttu hinkkasi tassujaan.
"Voi kun sä oot siisti tyttö", sanoin nartulle. "Oikea prinsessa."

Koirapuistoon päästyämme, otin koirilta pannat pois ja päästin ne leikkimään. Ensin molemmat kiersivät puistoa haistellen, mutta sitten, aivan yllättäen Popi juoksi Fian luokse ja alkoi riehakkaasti haukkuen houkutella sitä leikkimään. Varmaan yksi maailman söpöimmistä uroksista loikki edestakaisin Fian ympärillä, kumartuen välillä innokkaasti häntää heiluttaen. Narttu selvästi arvioi Popia sillä silmällä, että onko se energian tuhlaamisen arvoinen, mutta lopulta se säntäsi uroksen perään. Koirat juoksentelivat ristiin rastiin pitkin puistoa, ja välillä ne leikkivät tappelua. Olin aika yllättynyt, että Fia voitti kaikki erät, sillä Popi oli käänteissään tosi nopea. Toisaalta olihan Fia selvästi Popia isompi.
"Fia! Tänne!" kutsuin narttua, ja kannustin sitä tulemaan luokse taputtamalla reisiäni ja ottamalla muutaman juoksuaskeleen pois päin. Narttu ei olisi millään malttanut keskeyttää leikkiä Popin kanssa, mutta se kuitenkin vilkaisi suuntaani.
"Fia, tule tänne! tänne, tänne!" houkuttelin koiraa. Tällä kertaa Fia kiisi ohitseni, mutta palasi luokseni haistettuaan ohimennen kädessäni olevan makupalan. Annoin sen Fialle ja kehuin sitä. Kun Popi hoksasi, että sen kaveri sai herkun, sekin tuli Fian viereen ja alkoi hyppiä minua vasten. Jätin sen huomiotta ja pyysin Fiaa istumaan. Se istuutui kiltisti eteeni, ja sai siitä hyvästä makupalan. Popi huomasi tämän ja yritti siepata Fialta sen herkun, mutta narttu ärähti sille.
"Popi, ei saa ottaa toisen herkkua. Fia ei tykkää", toruin urosta.
"Istu", komensin Popia. Se istuutui hienosti, mutta vähän ennen kun se olisi saanut makupalan, se hyppäsi taas minua vasten.
"Popi, ei!" komensin sitä.
"Istu", sanoin painokkaammin. Popi nousi taas ylös ennen lupaa.
"Istu", sanoin vielä kerran ja osoitin sille että olin tosissani. Tällä kertaa uros totteli, ja sai himoitsemansa herkun. Annoin Fialle välissä herkun ettei se tylsistyisi. Syötyään narttu tuli viereeni kerjäämään lisää.
"Ei, Fia. Nyt on Popin vuoro", selitin sille ja pyysin Popia antamaan tassun. Uros antoi sen oikein innokkaasti ja tarjosi saman tien toista. Palkkasin koiran kehuilla ja herkulla. Sitten päästin koirat leikkimään vielä hetkeksi, ennen kuin olisi aika lähteä kenneliin.

"Ruunaa ja oriita käsketään, tammaa pyydetään."

Ehkä vanha hevosmaailman sanonta pätee ainakin osittain koiramaailmassa, ajattelin katsellessani Fiaa ja Popia, jotka haistelivat puun juuria.

Kennelillä pesin molemmat koirat huolellisesti, ja harjasin niiden turkit. Eteenkin Popilla tuppasi takkuja kertymään mahan alle ja kainaloihin, joten selvitin myös ne. Lopuksi leikkasin Popin kynnet. Tarkistin myös Fian kynnet, mutta ne olivat sopivan pituiset yhtä lukuun ottamatta jonka napsautin poikki. Katsoin kelloa ja se näytti 13.05. Tarkistin, että kaikilla koirilla oli vettä, ja täytin pari vesikuppia kun niistä oli vesi loppunut. Sitten hyvästelin koirat ja lähdin kotiin. Myöhemmin illalla kävin vielä ruokkimassa koirat, sekä käytin Aben ja Nonon pikaisesti tarpeillaan.

//Vähentäisitkö yhteisistä makupaloista 12 makupalaa? Pahoittelut etten ole pitkään aikaan kirjoittanut, tai edes ilmoittanut mitään, mutta tämän hetkisen elämäntilanteen takia se ei ole ollut mahdollista. Yritän nyt kuitenkin onnistua kirjoittamaan edes sen yhden kerran kuussa, niin ei erota tartteis, kun oon jo toisen kerran erotusuhan alla...//

Vastaus:

Ei se mitään, ymmärrän kyllä että aina ei pysty kirjoittamaan, vaikka haluaisikin. Et ole myöskään edes ainoa, sillä kovinkaan moni muistakaan hoitajista ei ole viime aikoina hirveän aktiivisesti kirjoitellut. Pääasia kuitenkin, että sä kirjoitit nyt, niin saadaan sut taas pois erotusuhan alta ja voithan sä pyytää vaikka lomaa, jos elämäntilanteesi vaikuttaa siltä, että hetken tauko ilman pelkoa erottamisesta tekisi hyvää :) Voi Fia, se ei selvästikään halunnut sotkea itseään, mutta onneksi sait sen kuitenkin jatkamaan matkaa hetken houkuttelun ja lahjomisen jälkeen. Kiva kun harjoittelit Fian kanssa luoksetuloa ja kertasit istumista sen ja Popin kanssa, etteivät pääse peruskäskyt kummaltakaan unohtumaan. Ihanaa, että tarjosit vielä apuasi ja ruokit koirat mun puolesta sekä ulkoilutit kennelin pienimmän Nonon ja sen kaverin Aben, kun itse en sairasteluni vuoksi ihan kaikkea jaksanut. Saat tästä tarinasta 25€
- U

Nimi: Ellie

26.02.2019 14:21
(15)

Kevätaurinko sulatti lunta hyvää tahtia. Asfaltti ei enää ollut liukas, joten olin uskaltanut lähteä Leon kanssa pitkälle lenkille. Vaikka ulkona olikin vain viisi astetta, tuntui se silti lämpimämmältä kuin pakkanen. Ei varmasti menisi enää kauaa, kun lumi olisi jo kokonaan sulanut. Se olisi enää vain kylmä muisto.

”Tahdotko, että heitän keppiä?” Kysyin tummalta bordercollielta, joka oli onnistunut kaivamaan lumipenkasta kepin. Leo heilutti iloisesti häntäänsä ja haukahti muutaman kerran. Kutsuin koiran luokseni ja tartuin keppiin.
”Kiitos Leo”, sanoin, jolloin koira päästi irti. Heitin kepin pitkälle metsään ja katsoin kuinka tumma hahmo juoksi ketterästi sen perässä.
”Tuo keppi tänne!” Huusin metsään. Leo oli juossut kepin perässä jonnekin kauemmaksi. Koira kuitenkin totteli käsikyäni, eikä kulunnut aikaakaan kun se jo juoksi keppi suussaan luokseni.
”Hieno poika”, kehuin ja otin kepin taas käteeni. Leo nautti metsässä vapaasti juoksemisesta, joten heitin sille kepin muutamaan otteeseen.

”Jatkettaisiinkos matkaa jo?”
Olin näyttänyt kuluttaneeni koirasta melkeimpä kaiken energian. Kiinnitin Leoon hihnan, ja lähdin kävelemään koiran kanssa takaisin kohti kenneliä. Leo kantoi edelleen suussaan keppiä. Sisälle sitä ei voisi kyllä tuoda, sillä se oli aivan mudassa.
Metsäpolulta erotti kennelin keltaiset seinät jo monen sadan metrin päästä. Aurinko paistoi kirkkaasti kennelin seiniin saaden ne oikein kirkkaankeltaisiksi.
”Sisälle et voi tuoda tuota”, toistin äsköiset ajatukseni koiralle ”Kiitos.”
Käskyn kuultua Leo laski kepin maahan hieman vastahakoisesti, ja loi minuun hieman loukkaantuneen katseen.
”Valitan Leo, se on ihan mudassa”, valittelin ja avasin kennelin portin saavuttuamme sen kohdalle.

Kodinhoitohuoneelle päästyämme riisuin itseltäni ja Leolta ulkoiluvermeet. Ripustin valjaat Leon naulaan, ja vein takkini sen omalle paikalle.
”Mitäs jos opeteltaisiin joku uusi temppu, kun tunnut olevan nyt aika rauhallinen?” Kysyin ja silitin mustaa bordercollieta korvan takaa. Leo lähti edellä kohti olohuonetta, ja kävi matkallaan hakemassa vetolelun. Lähdin koiran perään ja istuuduin lattialle. Kaivoin taskustani muutaman namin ja kutsuin koiran luokseni.
”Tuo tänne, tuo!”
Leo tuli luokseni lelu suussa. Otin koiralta lelun pois ja laitoin sen selkäni taakse.
”Istu”, komensin ja näytin namia. Kohotin koiran tassua omalla kädelläni. ”Anna tassu.”
Toistin tempun muutamaan otteeseen, ja Leo alkoi vihdoin tajuta homman jujua.
”Istu Leo! Hienosti. Nyt anna tassu”, pyysin, ja koira antoi onnistuneesti tassun minulle. Palkitsin koiran herkulla ja otin vetonarun selkäni takaa. Leikin hetken aikaa vetoleikkiä Leon kanssa, sillä arvelin jatkuvan temppujen opettelun väsyttäneen sen. Leo näytti pitävän vetonarusta, jonka olin ostanut muutama viikko sitten.

”Jatketaanpas, Istu Leo. Ja anna tassu”, Sanoin ja seurasin koiran toimintaa. Bordercollie istui maahan ja ojensi minulle tassunsa. Koira näytti tajunneen käskyn nyt kokonaan.
”Hieno poika, tosi hyvä! Oletpa fiksu, niin olet”, kehuin koiraa ja annoin sille viimeisenkin namin taskustani. Leo näytti olevan ylpeä itsestään, sillä sen häntä heilui innokkaasti.
”Mennäänkös katsomaan jos keittiöstä löytyisi jotain välipalaa mulle?” Kysyin ja nousin lähteäkseni. Olin viimeksi syönyt aamupalaa kotona joskus kymmenen aikaan.
Keittiön lattialla torkkui Fia, joka vain nosti päätään meidän saapuessamme paikalle. Koira oli tainnut juuri olla pitkällä lenkillä, sillä nuoren koiran väsymys oli oikein käsinkosketeltavissa.
Täytin lattialla olevan vesikupin raikkaalla vedellä, ja siirryin sitten jääkaapin sisältöihin. Jääkaapissa ei ollut kauheasti valinnanvaraa, sillä olin viimeksi käynyt kaupassa maanantaina. Näin lauantaina maidon lisäksi jogurtit vetivät viimeistä käyttöpäiväänsä. Nappasin tuotteet jääkaapista ja asetin ne pöydälle. Välipalaa varten etin kaapista lusikan, lasin ja kaakaojauhon.
Syödessäni Leo oli käynyt Fian vierelle lepäämään.

Syötyäni Leo nukkui vieläkin, joten päätin jättää koiran rauhaan. Laitoin astiat koneeseen ja suuntasin matkani kohti eteistä. Heitin takin niskaani ja suuntasin matkani kohti bussipysäkkiä. Aurinko oli laskemassa, ja se loi viimeisiä säteitään hiekkapolulle.

/lisäätkö anna tassu -käskyn ja poistatko vaikka 5 makupalaaaa

Vastaus:

Oi katsohan, tämä tarina olikin tullut sopivasti tänään :D Kiva kun otit huomioon kevään tulon, kun ainakin täällä on nyt parina päivänä ollutkin plussakeliä ja kevät taitaa tehdä tosiaan tuloaan. Sulla ja Leolla tuntui olevan kivaa ulkona ja uros olisi selvästi halunnut tuoda uuden lelunsa mukanaan sisällekin, mutta ehkä tosiaan parempi jättää tuo mutainen keppi ulos odottamaan vaikka seuraavaa ulkoilua, jolloin sillä voi leikkiä lisää. Kiva idea opetella hieman uutta käskyä Leon kanssa, kun uros selvästikin vaikutti sopivan rauhalliselta ja jopa halukkaalta oppimaan uutta. Uros oppikin tuon tassu-käskyn nopeasti, mutta eihän se kovin vaikea olekaan, kunhan ideasta saa kiinni :D Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Katerina

31.01.2019 19:03
Lumi narskui kenkieni alla, pakkanen nipisteli poskillani ja kylmä viima puhalsi vasten kasvojani, kun kävelin päättäväisenä kohti kennel Sateenkaaritaivaan tuttua vaaleankeltaista päärakennusta. Rakennus siinsi jo silmieni edessä, eli olin pian perillä ja pääsisin hetkeksi sisälle lämmittelemään. Olin käynyt matkalla eläinkaupassa ostamassa Renolle ja Sindille talvitakit, sillä nyt oli menossa todella kylmä kausi ja pakkanen oli yli -20 asteessa viimeksi, kun kotona lähtiessäni mittariin vilkaisin. Takit olivat nyt ostoskassissa mukanani, sillä olin menossa kennelille niiden kanssa hakeakseni koirani lenkille. Astelin juuri parhaillaan portaat ylös kennelin terassille ja siitä sitten puuovesta sisään eteiseen, jossa minut vastaanotti joukko iloisesti haukkuvia koiria sekä tuttu koirien tuoksu ja kennelin lämpö. Eteisessä hyöri koiralauma, josta tunnistin Sindin ja Renon lisäksi Lunan, Iitun ja Ellenin ainakin. Yllätyksekseni myös kuvankaunis shetlanninlammaskoira Hanya oli kennelillä. Se ihmetytti minua, sillä luulin Hanyan olevan Iran mukana jollain pitkällä reissulla. En ollut kuullut tytöstä pitkään aikaan, mutta ehkä hän oli tullut kennelille takaisin, ainakin käymään ellei sitten pidemmäksi aikaa.
"No hei hauvat! Kiva nähdä teitä kaikkia pitkästä aikaa, niin on", sanoin koirille ja kumarruin rapsuttelemaan kutakin koirista vuorollaan saatuani kengät ensin jalasta. Rapsuttelin koiria hetken eteisessä, kunnes kuulin askeleita peremmältä rakennuksesta ja pian kuulemastani äänestä ei voinut erehtyä.
"Kiinni jäit! Hei Katerina, kiva nähdä sua täällä", kuulin Ushman tervehtivän minua ja naurahdin hieman hänen alkulausahduksensa jälkeen.
"Kiva nähdä suakin Ushma, on kiva olla taas täällä", vastasin hänelle ja halasin häntä, kun pääsin ylös koiralauman keskeltä. Ushma hymyili ja nyökkäsi sitten, rapsuttaen samalla jalkojensa juureen siirtynyttä Hanyaa.
"Miksi Hanya on täällä? Onko Ira palannut?" kysyin Ushmalta, jonka leveä hymy vaihtui vakavaan ilmeeseen, joka näytti viestivän myös huolesta.
"En ole kuullut Irasta elokuun jälkeen mitään... Häntä ei ole näkynyt täällä eikä hän ole soittanut kertoakseen itsensä ja Hanyan kuulumisia. Lopulta minun oli tehtävä vaikea päätös ja erotettava hänet", Ushma kertoi murtuneen kuuloisena ja huomasin, kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ennen kuin hän pyyhkäisi ne kämmenselkäänsä ja veti syvään henkeä.
"Voi ei, miten kamalaa! Irahan oli täällä tosi pitkään hoitajana... Mutta jos hän ei oo tullut takaisin, niin miten Hanya on täällä?" kysyin Ushmalta, joka huokaisi ja nyökkäsi sitten sen merkiksi, että aikoisi kertoa vastauksen.
"Tavoittelin Iran matkaseuralaisia niin kauan, että sain heidät kiinni. Yksi heistä kertoi viimeisimmän olinpaikan, jossa Ira oli nähty. Menin sinne, mutta en löytänyt Iraa. Löysin vain Hanyan, joka oli jollain vieraalla ihmisellä hoidossa. Se mies kertoi Iran lähteneen johonkin, mihin koiria ei voinut ottaa mukaan. Kerroin miehelle, kuka olen ja mitä varten olin tullut. Jätin hänelle viestin annettavaksi Iralle, jos tyttö joskus saapuisi ja kerroin, että Hanya lähtisi heti mukaani. Mies ei voinut kuin suostua, sillä aluksi hän vastusteli, mutta kerroin soittavani poliiseille, jos en saisi koiraa. Koira on minun, joten miehen oli pakko antaa se minulle", Ushma kertoi ja kyykistyi halaamaan Hanyaa, joka läähätti ja vinkui Ushman jaloissa levottomana. Irasta puhuminen sai koiran selvästi levottomaksi, sillä tytön lähtö varmasti painoi koiran mieltä ja kun koira nyt yhtäkkiä olikin täysin eri paikassa ilman hoitajaansa, oli sillä varmasti epävarma olo. Onneksi se oli kuitenkin nyt turvassa tutussa ympäristössään.
"No mutta onneksi sait Hanyan kotiin ja sillä on kaikki hyvin. Toivottavasti kuulet Irastakin vielä ja saat selityksen sille, miksi hänestä ei ole kuulunut. Mun pitää nyt viedä koirat ulos, mutta jos haluat vielä puhua, niin voimme jatkaa tästä myöhemmin", sanoin Ushmalle, joka nyökkäsi ja vilkaisi Renoa ja Sindiä ja sitten Hanyaa.
"Mä voisin itse asiassa tulla Hanyan kanssa mukaan. Se on ollut vähän apeana tänne tulon jälkeen, kaipaa varmaan Iraa. Otan jonkun toisenkin koiran, niin pääsee joku muukin lenkille. Laita vaan koirat valmiiksi, niin tulen kohta", Ushma sanoi ja jätti Hanyankin hoiviini lähtiessään ilmeisesti valitsemaan toista koiraa mukaan.

Jäätyäni yksin koirien kanssa eteiseen otin pussista uudet takit, jotka olin koirilleni ostanut. Reno antoi pukea takin ylleen todella hienosti, vaikka aluksi se ihmettelikin. Sindi sen sijaan vastusteli kamalasti ja yritti saada takin heti pois päältään, mutta onneksi se oli lujasti kiinnitetty. Laitoin koirille myös hihnat ja pannat, minkä jälkeen laitoin Hanyallekin pannan ja hihnan sekä yhden talvitakin, jonka löysin lainahihnojen ja pantojen kanssa samalta osastolta. Kun koirat olivat valmiina ja ryhdyin pukemaan ulkovaatteita, ilmestyi Ushma eteiseen kennelin nuorimman koiran, bordercollie Nonon kanssa. Ushma laittoi pennun valmiiksi ja puki itsekin, minkä jälkeen lähdimme ulos, minulla Sindin ja Renon hihnat käsissäni ja Ushmalla Hanyan ja Nonon.

Lähdimme kävelemään autotien vierustaa pitkin kohti kennelin lähellä olevia peltoja sekä metsää, jonka keskellä oli pururata. Ushma kertoi, että pururadalle oli tehty hiihtoladut sekä aurattu kävelyreitti, joten voisimme mennä sinne päästämään koirat irti. Ushma halusi opettaa Nonolle peruskäskyjä, kun pennulla ei ollut hoitajaa, ja koiraa oli hyvä pitää irti jossain vähän syrjäisemmässä, sekä tietysti kennelin aidatulla pihalla. Niinpä suuntasimme pururadalle ja Ushma odotti, että saisin itse koirani ensin irti.
"Istu", komensin colliekaksikkoa, joka totteli ensimmäisestä käskystä ja istahti hankeen.
"Paikka", komensin koiria, minkä jälkeen irrotin hihnat koirien pannoista. Sen jälkeen annoin kaksikolle vapautuskäskyn ja odotin, kun Ushma teki saman omien koiriensa kanssa. Nono syöksyi heti leikkimään Sindin kanssa hankeen ja sai onneksi vanhemman nartun unohtamaan tuon inhottavan takin päällään edes hetkeksi. Reno seurasi pentujen leikkiä etäämmältä, mutta kulki kuitenkin koko ajan niiden perässä. Hanya sen sijaan vain tepasteli minun ja Ushman vierellä ihan kuin sillä ei olisi aikomustakaan mennä yhtään mihinkään.
"Voi Hanya kulta, piristyisit nyt", Ushma sanoi apeana ja yritti höpötellä koiralle kaikkea muutakin.
"Miten ois tää?" kysyin Ushmalta poimittuani maasta kepin, joka oli jäänyt hangen päälle. Ojensin Ushmalle kepin, jonka nähdessään Hanyan silmät kirkastuivat edes vähän.
"Nouda!" Ushma hihkaisi sheltille ja heitti kepin hankeen, jolloin paimenkoira syöksyi häntä heiluen parin haukahduksen säestämänä lelunsa perään. Myös colliet huomasivat leikin, mutta onneksemme ne tajusivat antaa Hanyan hakea kepin itse. Kun narttu kiidätti lelun luoksemme, tulivat kuitenkin muutkin koirat paikalle.
"Tän leikin oli tarkoitus piristää Hanyaa, mutta voitte tekin tulla, kunhan leikitte kiltisti", Ushma naurahti ja heitti kepin uudelleen, jolloin kaikki neljä koiraa vilistivät sen perään niin, että kevyt puuterilumi vain pöllysi ympäriinsä. Hanya oli kaikista nopein ja ketterin ja sai tälläkin kertaa kaapattua kepin itselleen, jolloin se näytti ikään kuin virnuilevan muille voitonriemuisena. Tällä kertaa Hanya toimitti kepin minulle, joten taisi olla minun vuoroni heittää. Odotin, että muutkin koirat pääsivät Hanyan luo, jotta leikki olisi tasapuolisempi kaikille.
"Nouda!" hihkaisin heittäessäni kepin tällä kertaa toiseen suuntaan. Koirat syöksyivät perään ja tällä kertaa ilmeisesti Reno nappasi kepin ja toi sen minulle. Minun kävi hieman sääliksi bordercollienpentu Nonoa, sillä pienimmäinen ei tainnut edes ymmärtää koko leikin ideaa. Se vain juoksi muiden perässä sinne minne nekin menivät eikä edes yrittänyt napata keppiä.
"Nono parka, sille ei oo vielä opetettu noutamista, niin se ei oikein osaa leikkiä", Ushma sanoi ikään kuin olisi lukenut ajatukseni.
"No, tässähän se samalla oppii", tokaisin samalla kun heitin taas kepin koirille ja katsoin, kuinka tällä kertaa narttukoirat taistelivat hetken kepistä, kunnes Sindi sai riistettyä sen itselleen. Pentu toi kepin minulle, mutta annoin sen tällä kertaa Ushman heitettäväksi.

Heittelimme koirille keppiä varmaan puolen tunnin ajan, kunnes ne alkoivat kyllästyä sen noutamiseen. Minulle ja Ushmallekin alkoi tulla paikallaan seisoskelusta kylmä, joten päätimme palata takaisin kennelille. Kytkimme koirat kiinni, tai no Renoa lukuun ottamatta kaikki muut. Päätin pitkästä aikaa kokeilla, kuinka hyvin Reno kulkisi vierellä, jos olisi vapaana.
"Reno, vierelle. Seuraa", komensin urosta, kun lähdimme kävelemään pururadalta poispäin. Uros totteli ja jolkotteli kiltisti vierelläni askelteni tahdissa eteenpäin.
"Vau, sä oot kouluttanut koirasi hyvin", Ushma kehui nähtyään nyt ilmeisesti ensimmäistä kertaa tuon suorituksen. Kehut lämmittivät sydäntäni, sillä oli kiva kuulla, että olin onnistunut jossain.
"Kiitos, kiva kuulla. Oon yrittänyt tehdä parhaani näiden kahden kanssa", sanoin hymyillen ja Ushma nyökkäsi minulle hymyillen. Matka jatkui hiljaisuudessa, mitä nyt välillä Ushma joutui komentamaan Nonoa lopettamaan hihnassa vetämisen ja minä Renoa takaisin vierelle, kun se meinasi kiihdyttää vauhtinsa liian nopeaksi.

Kun palasimme lenkiltä takaisin sisälle, irrotimme Ushman kanssa koirilta hihnat ja pannat sekä riisuimme niiltä talvitakit, ettei niille tulisi sisällä liian kuuma. Itse menin vielä antamaan Sindille ja Renolle vettä, sillä niillä näytti olevan kova jano kaiken leikkimisen jäljiltä, vaikka ne olivatkin välillä syöneet lunta ulkona. Laitoin vettä myös keittiössä olevaan isoon vesikuppiin, joka oli tarkoitettu kaikille kennelin koirille. Hetken kuluttua Hanya ja Nono tulivatkin keittiöön ja joivat molemmat oman osansa kupista, minkä jälkeen ne katosivat omille teilleen. Reno ja Sindi olivat yhä keittiössä, joten päätin sanoa niille heipat ja lähteä.
"Mulla oli tosi kiva päivä teidän kanssa tänään, vaikka se valitettavasti jääkin nyt tosi lyhyeksi. Mutta mä yritän tulla seuraavalla kerralla aiemmin takaisin, ettei tule taas pitkää taukoa. Ootte mulle tosi rakkaita, enkä halua olla teistä pitkään erossa. Mä tulen takaisin, tiedättehän?" kerroin koirille rapsutellen niitä ja antaen molemmille vielä isot halit.
"Heippa kullat, pitäkää hauskaa ja olkaa kiltisti. Nähdään taas", sanoin koirille ja suukotin molempien otsaa ja kuononpäätä, halasin niitä ja annoin rapsutukset. Sen jälkeen nousin ylös lattialta ja suuntasin takaisin eteiseen pukemaan ulkovaatteita päälleni.

Loppu!

Vastaus:

Kiva kun olit ottanut tarinasi alussa tuon Iran "katoamisen" huomioon, sä se sitten kyllä huomaat kaikki muutokset kennelillä :D Olit keksinyt tosi hienon kuvauksen sille, miten sain Hanyan takaisin, en ajatellutkaan itse tuota asiaa ollenkaan Iran erottaessani, että miten Hanyan palaaminen kennelille sopii hänen tarinoidensa käänteisiin. Oli myös kivaa, että olit ostanut koirille uudet talvitakit kylmiä ilmoja varten, vaikka Sindi ei siitä selvästi pitänytkään. Oli kiva käydä yhdessä lenkillä, kun Hanyakin siitä piristyi ja saivatpahan se ja Nonokin välillä ulkoilla jossain muualla kuin kennelin pihalla. Mielestäni oli todella upeaa nähdä, miten hyvin oot kouluttanut Renon muutenkin, mutta erityisesti tuo ilman hihnaa kulkeminen kiltisti vierellä oli ihan huippujuttu! Saat tästä tarinasta 20€, merkkaan hoitopäiväksi taas tämän päivän vastauksen viivästymisen vuoksi.
- U

Nimi: Ellie

24.01.2019 13:02
(14)

Uusi vuosi, uusi minä. Mielestäni vain päivä, viikko ja vuosi toisen perään. Ei siinä yöllä tapahdu mitään uudistumista. Lopeta siis tekopyhyys ja jatka elämää.

Tein taas tavallista matkaani kohti Sateenkaaritaivasta. Jäin juuri bussista ja tunsin kuinka pakkanen paukkui kasvojani vasten. Lunta tuprutti taivaalta kovaa tahtia, mutta aurinko jollain ihmeen kummalla paistoi vielä. Kaukaa kuulin koirien iloisen haukkumisen, ja pian rakennus saavuttikin näköpiirini.

Avasin kennelin pihan portin, ja näin muutaman heiluhännån kennelin aitauksessa. Leo ei kuitenkaan ollut sielä, joten kävelin suoraan kodinhoitohuoneen ovesta sisälle. Koiraportti oli kiinni, joten aukaisin sen ja huhuilin Leoa.

Koira oli kuullut kutsuni, sillä se pinkaisi innoissaan luokseni. Oli kulunut taas hetki siitä kun olin viimeksi vieraillut lemppari pojan luona.
”No hei Leo, hei! Sua en olekaan nähnyt tänä vuonna”, naurahdin ja heitin klassisen läpän koiralle. ”Lähdetäänpäs ulos, kun on vielä kaunis sää. Aurinko paistaa vielä hetken!”
Avasin Leon kaapin ja otin hihnan, pannan ja lämpimän takin sen pohjalta. Leo haukahti innostuneena kun huomasi kädessäni hihnan.
”Istu”, sanoin, eikä tarvinnut kahdesti pyytää. Leo istahti heti eteeni ja heilutteli iloisesti häntänsä. Puin koiralle takin ja pannan päälle, mutta en kiinnittänyt hihnaa niihin. Leo ei kummemmin tykännyt pitää takkia päällään, ja yrittikin ottaa sitä pois päältään
”Odota”, käskin ja lähdin itse ensimmäisenä ovesta ulos. ”Hienosti, saa tulla!”

Leo kulki nätisti vierelläni lukuun ottamatta sitä, kun se bongasi läheisestä lumipenkasta oravan ja lähti sen perään. Orava oli kuitenkin ollut nopeampi ja taitavampi kiipeämään puuhun, joten bordercollie joutui tyytymään toiseen sijaan. Metsälenkit olivat ihania talviaikaan, sillä kuuraiset puut ja lumi näyttivät upeilta.

Aurinko alkoi laskemaan, mutta kierrettiin Leon kanssa vielä järveltä, jotta täyteen tuli semmoinen hieman reipas tunti. Pimeyden saapuessa myös kylmä tuntui aivan uudella tavalla. Ihoa kivisti ja hengittäessä tuli höyryä vaikka millä mitalla. Pakkaset taisi olla jo lipomassa miinus kahtakymmentä.
”Mentäisiinkös kohta kotiin?” Kysäisin, jolloin tumma bordercollie katsahti minuun. Se näytti nauttivan ulkona lenkkeilystä, mutta ulkona oli niin kylmä, että sen tassuja varmasti palelsi.

Takasin päin tullessa poikkesimme polulta koskemattomaan lumeen. Se taisi olla virhe, sillä Leon vatsaan tarttui lumessa kahmimisen aikana suuria paakkuja lunta. Koiraa se ei näyttänyt haittaavan, mutta minua hirvitti ajatus niiden pesemisestä pois. Minun onnekseni se ei ollut koitunut kovinkaan vaikeaksi suoritukseksi. Lumipaakut lähtivät nimittäis sisällä nopeasti sulamaan, ja sitten ne saikin harjattua helposti pois.

Laitoin sisällä itselleni heti teeveden kiehumaan, ja mittasin Leolle raksuja kuppiin. Lenkin jälkeen ruoka maistuisi varmasti pojalle.
”Moi Ellie!” Kuului ääni takaatani. Käännähdin ympäri ja näin Ushman.
”Moi vaan”, tervehdin ja näytin Leolle merkkiä, että se istuisi. Koiran istuttua laskin kupin maahan.
”Ole hyvä.”
”Mulla itseasiassa olis sulle vähän asiaa”, Ushma sanoi iloisesti ja istahti keittiön pöytään. Kaadoin kiehuvat vedet kuppiin ja istuuduin myös pöydän äärelle.
”Mulla olisi suunnitelmissa teettää Leolle pentuja tänä syksynä”, nainen sanoi iloisesti. ”Jos vaan tahdot, niin saisit yhden niistä kun sen aika koittaa!”
”Vau oikeestikko?” Kysyin heti. Olisi mainiota saada toinen hoitokoira, mutta se toisi mukanaan paljon vastuuta. Osaisinko mä muka kouluttaa pennun ihan yksinäni? Se olisi kyllä hieno tilaisuus, joten enköhän tarttuisi siihen. Homma olisi muuten saletti, mutta enää pitäisi taivutella äiti siihen. Äidillä ja hänen uudella aviomiehellään oli kyllä kädet täynnä tammikuun alussa syntyneessä tyttövauvassa, Aavassa. Se tästä vielä puuttuikin.

Vastaus:

Pahoittelut Ellie sullekin viivästyneestä vastauksesta tähän tarinaan :d Laitan sullekin viimeisimmäksi hoitopäiväksi tämän päivän samoin kuin Kertulle, niin saat lisäaikaa seuraavan tarinan kanssa. Kiva kun kävit pitkästä aikaa Leon luona ja teitte kunnon lenkin ulkona pakkasesta huolimatta, niin uros sai vähän purkaa energiaansa lenkkeilyyn ja ruokakin varmasti maistui tuolle sitten paremmin. Kiva kun otit tuohon tarinan loppuun mukaan vielä tuon Leon pentuejutun ja pohdintasi siitä, otatko sen pennun itsellesi :) Toivottavasti saat vanhemmiltasi luvan vauva-arjesta huolimatta, eihän sun tarvitse pentua heti viedä sinne arkea sotkemaan, jos se vanhempiasi huolettaa. Saat tästä tarinasta 16€
- U

Nimi: Kerttu

15.01.2019 17:58
Fia ravisteli turkkinsa kuivaksi, kun astuin treenihallin eteiseen. Pian oli alkamassa ensimmäinen agilitytreenimme, joten minua jännitti vähän. Tamppasin suurimmaksi osaksi lumet kumimattoon, jonka jälkeen siirryin pidemmälle treenihalliin. Näin vähän kauempana erään pylvään vieressä jonkun nuoren naisen bordercolliensa kanssa, ja tämän vieressä seisoi muutaman vuoden minua nuorempi tyttö, jonka jaloissa pyöri varsin söpö sheltti. Lisäksi huomasin vielä yhden villakoiran suurinpiirtein ikäiselläni tytöllä, mutta hän ei ollut muiden seurassa. Päätin mennä juttelemaan tytölle.
"Moi, tuletko säkin tälle agilityn ykköskurssille?" kysyin tytöltä, joka näytti hämmentyneeltä, kun joku tuli puhumaan hänelle.
"Joo", hän sanoi hiljaa ja katsoi minua ujosti silmiin.
"Mikä sun nimi on? Mä oon Kerttu ja tässä on Fia", tajusin esitellä itseni.
"Vanessa", "ja toi koira on Tiikeri", hän jatkoi ja näytti hieman rennmmalta. Enempää en ehtinyt jutella kun hallin ovi aukesi ja koirat puhkesivat haukkumaan. Käännyin ympäri ja näin, että sisään oli tullut noin kolmikymppinen nainen vihikoiran kanssa. Oho ei noita koiria kyllä ihan joka agilityradalla näe, ajattelin. Mitähän tästäkin tulee...

"Aloitetaan nopealla tutustumiskierroksella", Daniel sanoi, kun olimme kokoontuneet hänen lähelleen.
"Tehdään niin, että asetutaan kaikki piiriin ja käydään kierros läpi siten, että jokainen kertoo ainakin oman nimen, iän, koiran nimen ja rodun", Daniel ohjeisti.
"Mennään myötäpäivään ja mä voin aloittaa. Eli mä oon Daniel ja oon 25 vuotta, ja koska mulla ei oo nyt koiraa tässä nii en kerro siitä mitään", Daniel aloitti.
"Mun nimi on Elina, ja oon 21 ja tää koira on Jojo ja bordercollie", Elinaksi esittäytynyt nainen kertoi. Ennen minua välissä oli vielä Viivi ja Soya sekä sen vihikoiran omistaja Hanna koiransa Niilon kanssa. Sitten olikin minun vuoro.
"Oon Kerttu, täytän kohta 16 ja tää bordercollie on nimeltään Fia. Se ei oo mun oma, vaan se on mun hoitokoira", onnistuin esittäytymään yllättävän sujuvasti, vaikka minua jännitti. Minun jälkeeni oli enää Vanessa ja Tiikeri.
"No niin", Daniel sanoi ja läpsäytti kätensä yhteen.
"Nyt kun kaikki ootte esittäytyneet, juoskaa kaksi kierrosta tätä aitausta ympäri, niin aloitetaan sitten harjoitukset", hän sanoi. Lähdin hölkkäämään muiden mukana aidattua kenttää ympäri ja vilkaisin samalla viereiseen aitaukseen, jossa joku nainen harjoitteli tokoa koiransa kanssa. Halli oli siis jaettu eteishalliin sekä viiteen eri aitaukseen, jotta hallissa pystyi treenaamaan useampi koirakko yhtä aikaa, vaikka nämä olisivat eri tasoisia keskenään, eikä lajikaan välttämättä ollut sama. Hieman edenpänä juoksivat Vanessa ja Tiikeri, jotka päätin ottaa kiinni. Fia innostui silmin nähden vauhdin lisäyksestä ja juoksi ohitseni, häntä hurjasti heiluen.
"Fia rauhassa. Ei vedä", komensin koiraa, joka jatkoi hihnan kiskomista.
"Ei! Ei vedä!" komensin narttua, joka tällä kertaa kuunteli ohjeitani, ja hidasti vähän.
"Taitava tyttö", kehuin sitä saman tien ja pysähdyin Danielin kohdalle muiden viereen. Kun kaikki olivat pysähtyneet, Daniel otti suunvuoron.
"No niin, kuten näette olen rakentanut tuonne kaikille yhden hyppyesteen. Tarkoitus on, että jokainen teistä —"
"Istu", komensin Fiaa, kuunnellen samalla Danielin selitystä.
"Istu", toistin napakammin, kun narttu ei kuunnellut. Koska Fiaa ei vieläkään kiinnostanut, jouduin lahjomaan nartun makupalalla.
"Antakaa koirien ensin tutustua hyppyesteeseen hihnassa ja päästäkää ne yksitellen irti kun annan siihen luvan", Daniel lopetti. Päätin ottaa kaikista lähimmän esteen, jotta Fia pystyisi keskittymään paremmin kun joka puolella ei ollut häiriötekiöitä. Päästin bordercollienartun haistelemaan estettä ja rohkaisin sitä astumaan riman yli. Palkitsin koiran tennispallolla. Yhtäkkiä huomasin Danielin tulevan kohti.
"Teillä näyttää menevän todella hyvin! Tehdään niin, että otetaan muut koirakot syrjään niin, että voit laskea Fian irti. Yritä saada se hyppäämään esteen yli pari kertaa", Daniel sanoi. Sitten hän kutsui muut aidan viereen ja antoi luvan laskea koiran irti. Otin nartulta pannan pois ja päästin sen vapaaksi. Ensin Fia seisoi kuin liimattuna keskellä tekonurmea, mutta tajutessaan olevansa irti, narttu lähti juoksemaan isoja kaaria esteiden välissä.
"Fia tänne!" kutsuin koiraa ja taputin reisiäni. Narttu katsoi minua hieman hämillään, mutta ei tullut luokseni.
"Tänne!" yritin uudestaan mennen kyykkyyn. Fia pysähtyi ja jäi kallistelemaan päätään. Päätin lähteä juoksemaan karkuun, ja se oli hyvä idea sillä otettuani vain pari askelta pois päin, Fia lähti ryntäämään luokseni.
"Tänne!" kutsuin koiraa ja palkitsin sen makupalalla. Narttu näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä, ja niin minäkin olin tyytyväinen siihen.

Fia ymmärsi ihan jo parin kerran jälkeen, että kun hyppää esteen pääsee jahtaamaan tennispalloa. Annoin vuoron seuraavalle heti kun olin saanut nartulta pallon takaisin itselleni. Seuraavaksi esteelle menivät Hanna ja Niilo. Minua hieman huvitti nähdä vihikoira harjoittelemassa agilitya mutta, uros näytti jopa innostuvan päästessään hyppäämään pienen esteen yli. Seuraavaksi kentälle meni Elina Jojon kanssa. Nainen opasti koiraa varmoin ottein, joten oletin hänen harrastaneet agilitya jonkun toisen koiran kanssa jo jonkun aikaa. Lopuista koirakoista minulla ei ollut mitään erityistä mielipidettä; heillä meni hyvin, mitä nyt Tiikeri riehaantui vähän liiaksi.
"Teillä kaikilla meni oikein hyvin! Nostetaan vähän haastetta ja kokeillaan niin, että koira pysyy paikoillaan niin kauan, että ehdit kutsua sitä esteen yli. Jos koira hyppää eikä esimerkiksi kierrä estettä, juoskaa vähän matkaa pois päin niin, että koirat oppii alusta asti siihen, että yhden esteen jälkeen ei aina pysähdytä", Daniel sanoi. Sitten hän antoi minulle ja Fialle luvan mennä kokeilemaan annettua tehtävää. Komensin nartun istumaan vähän matkan päähän esteestä ja annoin sille makupalan, jotta se tiesi tehneensä oikein. Kävelin ensin muutaman askeleen kauempana, mutta palasin pian takaisin palkitsemaan nartun, koska tiesin ettei se hallinnut vielä paikka-käskyä. Sitten uskaltauduin kävelemään esteen taakse, josta kutsuin narttua. Se singahti matkaan heti, ja hyppäsi kauniissa kaaressa esteen yli. Juoksin koiraa karkuun muutaman metrin, ja yllätyksekseni Fia tuli vierelleni ja alkoi tuijottaa kättäni kuin odottaen, että ohjaisin sen johonkin.
"Tosi hieno! Hyvä Fia!" kehuin sitä ja toistin harjoituksen vielä kerran.

"Viimeisenä harjoituksena, tehdään sarjaharjoitus. Laitoin äsken nuo viisi estettä peräkkäin. Jättäkää koira istumaan tai makaamaan samaan paikkaan kuin äsken, ja menkää itse ensimmäisenesteen viereen. Sieltä voitte kutsua koiraa ja juoskaa sen rinnalla niin kauan, että koira on hypännyt kaikki esteet peräkkäin", Daniel selosti.
"Kerttu voit aloittaa", hän sanoi minulle ja viittilöi minua ja Fiaa keskemmälle kenttää.
"Istu", komensin Fiaa. Se totteli kuin unelma.
"Paikka", sanoin ja otin taas muutaman askeleen kauemmas ja palasin palkkaamaan nartun. Toistin tätä harjoitusta pari kertaa ja lopulta kävin kääntymässä ensimmäisellä esteellä, ennen kuin palkkasin Fian. Lopulta astuin paikoilleni ja kutsuin koiraa. Ensin se ihmetteli, mitä oikein sanoin mutta kun kutsuin sitä uudelleen innostuneemmalla äänellä, narttu lähti juoksemaan kohti ensimmäistä estettä, häntä heiluen.
"Yli!" toistin sanaa juostessani Fian vierellä kun se hyppi esteiden yli. Näin se vähitellen yhdistäisi sanan hyppyesteeseen. Olin jo alun perin päättänyt, että Fian kanssa en hyppy-sanaa käyttäisi agilityssa, koska olin ajatellut sitä sanaa yhteen toiseen temppuun.
"Vau! Teillä meni tosi hyvin, vaikka Fia ei taida ihan vielä hallitakaan noita käskyjä", Daniel kehui. Kaikilla muillakin meni hyvin, mutta Jojo innostui niin, että hyppi esteet vielä toiseenkin suuntaan ja takaisin. Lopuksi Daniel sanoi, että kaikilla oli mennyt harvinaisen hyvin ensimmäiseksi kerraksi. Sitten hän päästi meidät lähtemään.

Kennelille päästyäni jätin Fian sisälle ja käytin Popin vielä pikaisesti lenkillä, ennen kotiin lähtöäni.

//Vähentäisitkö yhteisistä makupaloista 8 makupalaa?//
Loppu

Vastaus:

Hei Kerttu! Pahoittelut, että vastaan tarinaasi näin myöhässä. Merkkaan sun kaappiin viimeisimmäksi hoitopäiväksi kuitenkin tän päivän jolloin tarinasi luen, niin saat enemmän aikaa seuraavan tarinasi kirjoittamiseen :) Kiva kun kirjoitit nyt ensimmäisen agilitytarinan, tää oli kiva vaihtelua normaaleihin hoitotarinoihin. Teillä meni kyllä Fian kanssa tosi hyvin ensimmäiseksi kerraksi ja niin näytti menevän kaikilla muillakin :) Saat tästä tarinasta 18€, poistan nuo makupalat.
- U

Nimi: Cindy

21.12.2018 13:59
Osa 2 – Metsänkauneutta ja temppuja
Heräsin aamulla innokkaana uuteen päivään. Minulla oli vapaapäivä, mikä tarkoitti sitä, että voisin viettää lähes koko päivän kennelillä. Puin vaatteet päälleni mahdollisimman ripeästi ja juoksin tömisten rappuset alas toiseen kerrokseen. Kaivoin keittiön jääkaapista jogurtin ja laatikosta lusikan. Huikkasin nopeat heipat vanhemmilleni ja juoksin ovesta ulos. Olin niin malttamaton, että en halunnut jäädä pidemmäksi aikaa kuluttamaan aikaa kotiin, vaan kiiruhdin melkein juosten kohti kenneliä. Matkaa oli jonkin verran, mutta en ollut vielä saanut pyörää millä kulkea, joten jouduin turvautumaan omiin jalkoihini.

Matka kennelille tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tie ei tuntunut yhtään lyhenevän jalkojeni alla, vaikka miten otin välillä muutaman reippaan juoksuaskeleen. Aurinko paahtoi selkääni ja ruoho rahisi jalkojeni alla. Puut huojuivat hieman pienen tuulen ansiosta. En kuitenkaan jäänyt sen enempää katselemaan kauniita maisemia, vaan laitoin jalkaa toisen eteen päästäkseni Ticon luokse. Siinä kävellessäni lupasin itselleni mainitsevani illalla vanhemmilleni pyörän ostamisesta. Matka menisi sellaisen kanssa niin paljon mukavammin. Tiesin kuitenkin samalla, että pyörän saamiseen menisi vielä hetki, vaikka kuinka asiasta mainitsisin. Ehkä siis pitäisi säästää hieman viikkorahoja ja käydä ostamassa pyörä itse. Hmm, sehän on hyvä idea.

Lopulta kenneli ilmestyi näkökenttääni ja juoksin viimeiset metrit. Ennen portteja hidastin vauhtiani ja hengittelin muutaman kerran syvään. Pitäisi varmaan alkaa liikkua vähän enemmän, kun muutama juoksuaskel saa niin hengästyneeksi ettei meinaa henki kulkea. Siinä toinen asia to-do -listaani. Nyt kuitenkaan ei ole aika murehtia liikkumattomuuttani, vaan on aika mennä tapaamaan jälleen Ticoa. Koirien luokse mennessäni en nähnyt Ushmaa, mutta uskoin näkeväni hänet sitten myöhemmin.

Ticon luokse päästyäni mietin, että mahtaako hän tunnistaa minua. Jännitykseni kaikkosi heti, kun Tico juoksi häntä heiluen luokseni ja hyppäsi jalkojani vasten. Nauroin helpottuneena ja rapsutin häntä korvien takaa. Katsoin iloista koiraa ja tunsin taas, että olin niin oikeassa paikassa. Kun Tico lähti jatkamaan touhujaan jostain löytyneen pallon kanssa, tajusin, etten ollut ottanut mukaani ruokakippoa. Lähdin siis lainamaan sitä samaa kippoa kuin viimeksi täällä ollessani, otin siihen hieman ruokaa ja palasin Ticon luokse. Annoin ruoan hänelle ja katselin tyytyväisenä, kun kaikki papanat hävisivät koiran suuhun. Kun lopulta Tico enää nuoleskeli tyhjää kippoa ja sitten omia suupieliään, otin kipon käteeni ja vein sen pois pesun kautta.

Palatessani Ticon luokse Ushma oli ilmestynyt jostain paikalle. Menin hänen luokseen tervehtimään. Hän kyseli, miten minulla oli mennyt Ticon kanssa ja näytti iloiselta, kun olin tullut taas paikalle. Tai sitten hän hymyilee muutenkin koko ajan, kuka sitä tietää. Kerroin, että meillä on mennyt Ticon kanssa hyvin ja että olimme pian lähdössä hieman metsään kävelemään. Ushma nyökkäsi ja jatkoi touhujaan, kun lähdin Ticon luokse. Laitoin hihnan kiinni ja silitin muutaman kerran Ticon päätä ja kylkeä. Hän katsoi minua ihanilla silmillään ja selkeästi nautti silittelystäni. Heti kun lopetin, hän tosin alkoi hyppiä innoissaan paikallaan ja oli selkeästi valmis kävelylle.

Menimme metsään samasta kohtaa kuin viimeksikin. Tosin nyt vähäisetkään auringonsäteet eivät yltäneet puidenlatvojen lävitse maahan, sillä aurinko oli joutunut tasapaksun harmaan pilvipeitteen taakse. Tästä johtuen metsässä oli hieman pimeää ja tajusin, ettei minulla ollut taskulamppua mukana. Koira edelläni näytti kuitenkin niin itsevarmalta ja rennolta, että en jaksanut välittää pienestä pelosta sisälläni. Menin vain Ticon perässä ja hymyilin itsekseni.

Jonkin aikaa metsässä kuljettuamme, Tico pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kaula pitkänä. Seisahduin paikoilleni ja kuuntelin metsän ääniä, mitä ei juurikaan ollut. Tuuli vain humisi puiden välissä. Ei muuta. Yritin myös katsella ympärilleni, mutta en nähnyt mitään ihmeellistä. Vain puiden runkoja, sammaleisia kiviä sekä ristiin rastiin kulkevia polkuja. Silti, Tico haisteli jotain mitä oli edessäpäin. Päätin, että voisimme käydä katsomassa mitä siellä on. Otin varovaisen askeleen eteenpäin ja Tico vilkaisi minua. Hän näytti ymmärtävän mitä ajoin takaa ja lähti myös eteenpäin, ei kuitenkaan niin terhakkaasti kuin oli aikaisemmin kulkenut.

Hetken matkaa kuljettuamme eteemme ilmestyi pieni alamäki. Alamäen pohjalla oli pieni metsäaukea. Ei yhtään puuta, muutama pensas. Sammalta ja heinää, koko aukean täydeltä. Ja siellä pensaiden lomassa, oli kaksi peuraa. Niin kaunista, niin haurasta. Vieressäni Tico näytti ottavan hyvää asentoa, joko haukkuakseen tai lähteäkseen peurojen kimppuun. Sain hänet kuitenkin pysymään siinä missä hän oli, kyykistymällä viereen ja hiljaa hyssytellen. Tico katsoi minua varovasti ja silitin sen päätä. Vilkaisin vielä kerran niin rauhallisia peuroja ja vedin Ticon pois paikalta. Samalla huomasin, että pieniä lumihiutaleita leijaili ympärillämme.

Paluumatkalla Tico katseli muutamaan otteeseen taaksepäin, mutta kulki kiltisti vierelläni. Kennelin ilmestyessä näköpiiriin, Tico valpastui ja kiihdytti vauhtiaan. Kennelin pihalla poistin hihnan ja vein sen paikoilleen. Otin ruokasäkistä pari papanaa ja tungin ne taskuuni. Sitten palasin Ticon luokse ja vein hänet hieman sivummalle. Halusin harjoitella hieman lisää temppuja. Silitin häntä hieman rauhoittamismielessä ja sitten aloitin temppujen läpikäynnin.

Istuminen sujui hyvin, kuten maahan menokin. Seuraavaksi yritin saada Ticon antamaan tassua. Se ei mennyt ihan niin hyvin. Siinä vaiheessa, kun yritin ottaa Ticon tassusta hänen istuessaan, pylly nousi ja nenä ilmestyi käteeni tassun lisäksi. Nauraen yritin pari kertaa, mutta yritykseni eivät oikein tuottaneet tulosta. Lopulta monen yrityksen jälkeen pylly pysyi maassa, mutta muuten homma ei edennyt. Päätin siis yrittää toista keinoa. Yritin saada Ticon ymmärtämään, että hänen tulee matkia minua. Nostin omaa kättäni kuin tassua, mutta Tico vain kallisti päätään ihmetellen ja nuolaisi kättäni. Muutaman yrityksen jälkeen, sama homma. Päätin palata ensimmäiseen taktiikkaan.

Kun yrityksien tekoon oli mennyt jo hyvä tovi, päätin lopettaa. Kävin läpi vielä maahan menon ja istumisen. Ne sujuivat kuten kuului ja päätin sen riittävän tältä päivältä. Ottamani papanatkin olivat jo loppu, joten päätin antaa Ticolle kunnon rapsutukset, joista hän näytti nauttivan. Sitten hain Ticon aikaisemmin käyttämän pallon ja heittelin sitä pariin kertaan. Tico toi pallon aina kuuliaisesti takaisin ja sai siitä hyvästä kunnon kehuryöpyn. Lopulta minua alkoi väsyttää ja niin alkoi Ticoakin. Päätin siis lopettaa ja lähteä kohti kotia. Seuraavalla kerralla tekisimme jotain muuta sitten, ehkä hieman lisää temppuja…

Vastaus:

Olipa kiva kun kirjoitit taas, sulla tuntui olevan Ticon kanssa tosi kiva päivä. Tykkään edelleen hirveästi sun tavasta kuvailla asioita tarinoissasi niin tarkkaan, tuon metsälenkin aikanakin pystyin kuvittelemaan oman pääni sisällä kaikki nuo maisemat ja asiat, mitä näitte :D Onneksi sait Ticon rauhoittumaan, ettei se pelästyttänyt peuroja pois tai muutenkaan häirinnyt niitä. Kiva kun harjoittelitte myös vähän temppuja, vaikka loppujen lopuksi tuo tassun antaminen ei tainnut ihan onnistua :D Eiköhän poika sen kuitenkin vielä opi, mutta kärsivällisyyttä ja aikaa sekä useita toistoja siihen varmasti tarvitaan. Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Katerina

12.12.2018 14:48

Oli joulukuun kahdestoista päivä ja minulla oli vapaapäivä koulusta, joten olin päättänyt käyttää koko päivän siihen, että menisin pitkästä aikaa kennelille. Olin ollut kiireiden vuoksi sieltä poissa melkein kaksi kuukautta ja se tuntui minusta kamalan pahalta, sillä en halunnut koirieni kärsivän poissaolostani. Kaikista pahinta tässä oli se, että Sindin syntymäpäivä oli 10.12., eli pieni bordercollienpentuni oli kaksi päivää sitten täyttänyt vuoden, samoin kuin siskonsa Lellen. Halusin juhlistaa pennun syntymäpäivää jotenkin, vaikka hieman myöhässä sen asian kanssa olinkin. Olin herännyt aamulla ajoissa, jotta ehtisin töihin lähtevän isäni mukaan ja voisin käydä kaupassa. Olin käynyt ostamassa kaupasta jonkin märkäruokapötkön sekä rusettinauhaa, sillä mielessäni oli idea, miten saisin annettua Sindille lahjan ja lisäksi halusin tehdä koirille kakun. Ostokset mukanani lähdin sitten kävelemään kaupasta kohti kenneliä.

Kun saavuin kennelille, menin heti suoraan sisälle, riisuin ulkovaatteet eteiseen ja suuntasin keittiöön. Etsin keittiön kaapista sopivan ison rasian, johon laitoin märkäruuan ja laitoin rasian pakastimeen, jotta kakku ehtisi kovettua. Koirat olivat selvästi kuulleet touhuiluni keittiössä, sillä sinne oli ilmestynyt muutama nelijalkainen, muiden mukana myös omat hoitokoirani Sindi ja Reno.
”Tulittekin juuri sopivasti niin, ettette nähneet, mitä juuri tein”, naurahdin koirille ja rapsutin jaloissani kiehnäävää kaksikkoa. Kello oli vasta kymmenen aamulla, joten olin tänään aikaisin liikkeellä. Ushma oli jo ehtinyt ruokkia koirat, mutta se ei haitannut. Päätin viedä koirat lenkille sillä välin, kun odotin kakun jäätymistä.
”Lähdetäänpä hetkeksi aikaa ulos, joohan?” sanoin koirille, jotka heiluttivat riemastuneina häntiään. Johdatin ne eteiseen, jossa laitoin molemmille pannat ja hihnat paikoilleen ja pukeuduin talvivaatteisiini. Ulkona oli noin kymmenkunta astetta pakkasta ja luntakin oli tullut viime aikoina ihan kiitettävä määrä, joten oli ihanan talvinen ilma. Joulukin oli tulossa, joten oli ihanaa, että tännekin oli lopun viimein saatu lunta.

Sindi ja Reno olivat innoissaan päästessään ulos, sillä lumessa peuhaaminen oli selvästi niiden lempipuuhaa talvisin. Tarpeiden tekemisen jälkeen kumpikin pomppi ja piehtaroi hangessa kuin eivät olisi ikinä ennen lunta nähneetkään, vaikka kumpikin niistä oli kokenut talven ennenkin. Minua näky koirista peuhaamassa hangessa lähinnä nauratti ja otinkin niistä molemmista pari hyvää kuvaa. Tein koirien kanssa yli tunnin mittaisen lenkin kennelin lähimaastossa, mutta lopulta minulle alkoi tulla kylmä ja koiratkin alkoivat jo väsähtää, joten palasimme kennelille. Eteiseen päästyäni putsasin molempien koirien turkeista enimmät lumet ja kuivasin niiden tassut, etteivät ne kastelisi lattioita. Sen jälkeen suuntasin keittiöön antamaan kaksikolle vettä. Kun koirat olivat juoneet, suuntasin kaapilleni ja hain siellä olevasta paketista yhden luun. Sen jälkeen kävin hakemassa ostoksistani rusettinauhan, jonka avulla tein luun ympärille söpön punaisen rusetin. Piilotin luun vielä hetkeksi kaappiini, sillä halusin antaa sen Sindille vasta myöhemmin. Kun lahja oli valmis, suuntasin keittiöön ja suljin ovella olevan koiraportin, ettei innokas koiralauma pääsisi häiritsemään seuraavaa operaatiota. Kaivoin pakastimesta esiin sinne jäätymään laittamani kakun, joka oli kovettunut ihan hyvin, mutta ei onneksi ollut vielä liian jäässä. Seuraavaksi oli vuorossa koristelu, jonka päätin toteuttaa ihan vain kaapista hakemillani koirien makupaloilla. Asettelin loput pussissa jäljellä olevat makupalat märkäruokakakun päälle. Sen jälkeen leikkasin kakun puoliksi ja laitoin toisen puolikkaan Sindin kuppiin ja toisen Lellenille, minkä jälkeen laitoin annoksen lisukkeeksi vielä hieman raejuustoa molempiin kuppeihin ja laskin koirille myös vedet valmiiksi toisiin kuppeihin.
”Sindi, Lellen, tänne!” kutsuin bordercollienuorukaisia keittiön ovensuulta sen jälkeen, kun annos oli valmis. Pian kuului iloista kynsien rapinaa, kun kaksikko ravasi omat nimet kuultuaan ovelle ja päästin ne sisään keittiöön koiraportista.
”Mitäs täällä tapahtuu?” kuulin Ushman kysyvän äänen, kun nainen ilmestyi keittiöön myös.
”Päätin vähän juhlia Sindin ja Lellenin synttäreitä näin jälkikäteen, kun en päässyt paikalle varsinaisena synttäripäivänä. Katso, tein niille kakkua”, sanoin Ushmalle ja näytin ruokakuppeja, jotka odottivat tiskipöydällä.
”Ihana idea, eipä tullut itsellä mieleenkään! Kiva kun annat osan myös Lellenille, vaikka hoidat vaan Sindiä”, Ushma sanoi ja nyökkäsin hänelle.
”Istu, odota”, komensin sen jälkeen collieneitoja ja laskin kupit niiden eteen.
”Ole hyvä”, sanoin lopuksi ja koirat ryhtyivät syömään herkkuannostaan hyvällä ruokahalulla. Laskin molemmille myös omat vesikupit viereen, jotta janon yllättäessä niillä olisi juotavaa.

Kun koirat olivat syöneet kakkunsa, tiskasin niiden kupit pois ja päästin koirat siksi aikaa takapihalle siltä varalta, että niillä olisi ulos hätä. Lopulta hain koirat sisälle ja katsoessani kelloa huomasin sen näyttävän jo yhtä iltapäivällä. Päätin, että nyt olisi varmaan sopiva hetki antaa Sindille sen lahja, vaikka pentu olikin juuri syönyt hyvän annoksen kakkua. Niinpä kävin hakemassa kaapista luun, johon olin aiemmin laittanut rusetin ja kutsuin Sindin mukanani sen omaan huoneeseen, jättäen muut koirat ulkopuolelle ja sulkien oven perässäni.
”Hyvää yksivuotissyntymäpäivää rakas, mulla on sulle lahja”, sanoin hymyillen ja annoin luun koiralle. Hetken aikaa Sindi ihmetteli rusettia luun ympärillä, kunnes tajusi hampaiden ja tassujen yhteispelillä avata sen ja irrottaa sen luunsa ympäriltä, minkä jälkeen narttu vetäytyi omaan häkkiinsä luunsa kanssa. Jätin koiran omiin oloihinsa ja lähdin vielä hetkeksi olohuoneeseen Renon kanssa, sillä halusin antaa vielä hieman huomiota sillekin. Kävin hakemassa kaapistani sillekin oman luun, minkä annoin urokselle, kun istuin sen kanssa sohvalla ja rapsuttelin sitä. Renokin vetäytyi omaan rauhaansa syömään luuta, joten sen jälkeen lähdin itse kotiin.

Loppu!

// Sori kun tässä kesti näin kauan, mutta poistatko multa kaikki makupalat ja kaksi luuta siitä pienestä luupaketista?

Vastaus:

Tää olikin sulta hieman lyhyempi tarina kuin yleensä, mutta ei se mitään, pääasia että kirjoitit edes jotain. Oli ihana idea juhlistaa Sindin syntymäpäivää vaikka vähän myöhässäkin, ja oli myös herttaista, että otit Lelleninkin mukaan juhliin tarjoamalla sillekin vähän kakkua. Nuoret colliet varmasti tykkäsi ja oli myös kivaa, että otit Renonkin huomioon ja annoit sille oman luun, ettei sille tule paha mieli, kun toiset saa herkutella :D Saat tästä tarinasta 12€, poistan nuo pyytämäsi asiat sulta.
- U

Nimi: Ellie

06.12.2018 12:01
Luku (13) en ooo varma kyllä tästä, mutta eiköhän se oo

Itsenäisyyspäivä

Oli joulukuun kuudes päivä, ja vaikka oli jo useaan otteeseen lunta satanut, oli maa tumma ja synkkä. Lämpötilat eivät olleet enää plussan puolella, joten maa oli erittäin liukas. Olin edellisenä päivänä käynyt koulun jälkeen ostamassa uusia tarvikkeita Leolle, joten tämä oli hyvä syy vierailla taas kennelillä. Bussi oli epätavallisen täynnä tuona synkkänä iltana, joten minun ja valtavan ikeakassini oli hankala mahtua kyytiin. Useimmiten bussin sisältö loisti tyhjyyttään, joten tämä oli melkoisen eriskummallista.

Jäätyäni pois bussista suuntasin kohti kenneliä. Hiekkatie Sateenkaaritaivaalle oli pirun liukas, eikä asiaa todellakaan helpottanut se, että katulamppujen valot eivät palaneet, vaikka ulkona oli pilkkopimeää.
Onnistuin kuitenkin hyvällä tuurilla välttämään liukastumiset täpärästi, ja saavuin turvallisesti (tai vähemmän) kennelin portille.

Ulkona häkeissä lymyili muutama koira, jotka valpastuivat heti kun astuin portista sisään. Tunnistin iloisesti haukkuvan tumman hahmon Popiksi. Taaempana olevia koiria en kunnolla nähnyt, mutta sielä taisi olla Tico ja Sonja
”No hei hauvat”, moikkasin koiria pikaisesti ja astelin sitten sisälle, koska ulkona pauhuava kylmä tuuli pakotti sisätiloihin. Tuttu kennelin lämmin tuoksu tulvahti naamalleni kun astuin oviaukosta sisälle. Vastassa oli muutama vauhtitassu, jotka pomppivat innoissaan lähelläni. Rapsutin Sindiä, Hugoa ja Coraa.
”Joo, ihanaa, jälleennäkemisiä”, nauroin ja työnsin koirat sylistäni ja nousin riisuakseni takin ja kengät. ”Ootteko Leoa nähneet, ootteko?”
Rapsutin Hugoa vielä korvan takaa ja siirryin sitten olohuoneen puolelle. Leo torkkui takan vieressä. Sen silmät olivat yhä kiinni, mutta korvat liikehtivät hieman. Olikohan koira kuullut ääneni?
”Leoo”, kutsuin hieman, jolloin tumma bordercollie avasi silmät ja jolkutti luokseni häntä iloisesti heiluen.
”No moi, mitäs sulle kuuluu? Katso mitä ostin sulle Leo”, puhuin koiralle ja näytin ikeakassista kaivamaani isoa petiä. ”Sun vanha on vähän kärsiny, niin ajattelin ostavani sulle sit uuden joululahjaksi.”

Kello oli vähän vaille seitsemän, joten koin järkeväksi antaa Leolle iltaruoan, jotta ehtisin vielä ennen lähtöä viedä pojan ulos. Otin kaapistani Leon kupit ja uuden pussin ruokaa. Annostelin koiralle sopivan määrän raksuja toiseen, ja toiseen laitoin vettä. Leo seurasi liikkeitäni silmä kovana ja häntä hieman heiluen. Ruoka oli koiran mieleen, ja päivän kohokohdat olivat varmaankin ruokailut.
”Istu. Odota”, käskin ja laskin kupin hieman kauemmaksi Leosta. Leo piti katseensa kupissa, mutta odotti kiltisti vapautus-käskyä.
”Saa mennä”, sanoin ja siirryin katsomaan koiran syömistä. Leo hotki ruoan aikamoisella nopeudella suihinsa ja litki vettä melkein koko kupillisen heti perään. Ruokailu oli toimitettu niin vähäisessä ajassa, että koiralla olisi ihan varmasti ähky. Olisi varmaan parasta pitää rennompi iltapäivä riehumisen sijaan.

Leon kanssa oli mukava vain makoilla ja nauttia takkatulen lämmöstä. Olin samalla alkanut hieman harjoittaa Leolle kierimistä. Oltiin me sitä joskus aikaisemminkin harjoiteltu, mutta silloin se ei oikein tuntunut luonnistuvan. Olin hakenut kaapistani makupalapussin, jotta voisin palkita koiraa onnistumisissa.
”Leo istu, maahan”, sanoin, ja koira totteli käskyjäni hyvin. Se piti kokoajan katseensa tiukasti namupalassa.
”Kieri Leo”, käskin ja tein pyörivän liikeen kädelläni. Koira ei kuitenkaan napanut kiinni ideasta, vaan pongahti ylös häntä heiluen ja koitti napata herkun.
”Ei Leo”, naurahdin ja pyysin koiran uudestaan maahan. Toistin käskyn, mutta havaittavissa ei juurikaan ollut kehitystä. Leo käntyi kyllä kyljelleen, mutta kokonaista kierrosta se ei vielä pyörinyt. Palkitsin bordercollien kuitenkin makupalalla, jotta se jaksaisi keskittyä paremmin.

Toistettuani käskyn vielä muutamaan otteeseen, Leo yht’äkkiä kierähti ympäri.
”Vau Leo, hieno poika! Hienosti kierit”, kehuin urosta ja annoin sille namin. Tumma bordercollie heilutti iloisena häntäänsä. Se ilmiselvästi tajusi suoriutuneensa oikein.
”Leo. Maahan, kieri”, sanoin, jolloin Leo kävi maahan ja kierähti hieman tönkösti ympäri. Palkitsin Leon jälleen kerran herkulla. Katsottuani kelloa huomasin, että kello näytti jo aika paljon yli Leon lenkkiajan, joten pojalla saattaisi olla jo aika kova hätä, vaikkei se sitä näyttänytkään.
”Hyvä poika. Hienosti opit. Treenataan sitä vielä myöhemmin lisää. Nyt voitaisiin lähteä ulos. Sulla taitaa jo ollakin pissahätä”, sanoin ja nousin tehdäkseni lähtöä.

Ennen kuin puin vaatteet päälle, kävin pikaisesti itsekin vessassa, koska olin suunnitellut vieväni Leon pidemmälle lenkille tänään. Tunsin hieman syyllisyyttä siitä, että en ollut viimeaikoina viettänyt koiran kanssa kauheasti aikaa.
Saapuessani olohuoneeseen Leo istui kiltisti kaappini lähettyvillä. Kaivoin sieltä Leon valjaat ja hihnan, ja kiinnitin ne koiraan. Kova harjoittelu oli tuottanut tulosta, ja Leo osasi istua kiltisti aloillaan kun puin sille valjaita.
Heitin itselleni nopeasti takin niskaan ja kengät jalkaan.
”Odota”, sanoin ja avasin oven. Astuttuani itse ensimmäisenä ulos, annoin koiralle merkin lähteä. Päästyämme portista ulos Leo meni ensimmäisen puun luokse hätäänsä helpottamaan.

Käveltyäämme jonkun matkaa järvelle päin, päätin mielenkiinnosta katsoa bussiaikatauluja. Niissä oli kuitenkin jotain outoa, koska busseja meni niin harvoin - oikeastaan viimeinen bussi lähtisi puolen tunnin päästä.
”Ei helvetti”, totesin ja käänsin kurssimme takaisin kenneliä ”tänään on itsenäisyyspäivä.”
Olimme jo päässeet aika pitkälle, joten lähdin kävelyn sijaan hölkkäämään kennelille.
”Anteeksi Leo, en voikaan viedä sua pitkälle Lenkille”, puuskutin.

Matkalla kennelille huomasin Ushman kävelyttämässä Hugoa ja Pihlaa.
”Moi Ellie! Ja hei Leo”, nainen tervehti iloisesti. ”Mihin teillä on kiire?”
”Moi. Tajusin vasta, että on itsenäisyyspäivä ja viimeinen bussi menee 22.00, eli varin päästä. Mun piti viedä Leo pitkälle lenkille, kun luulin että normi aikataulut olisi kunnossa. Pystytkö mitenkään ottamaan Leoa?”, kysyin ja tarjosin hihnaa Ushmalle.
”Tietenkin voin ottaa. Pidä kiirettä, että ehdit bussiin”, Ushma sanoi ja otti hihnan käteensä. Kiitin pikaisesti ja lähdin juoksuun.

Jollakin ihmeen kaupalla ehdin kuin ehdinkin bussiin. Myös jollakin ihmeen kaupalla Ushmalle puhuessani suustani oli tullut ennennäkemätön sanaryöppy-varmaan enemmän sanoja kun mitä olin koko vuoden aikana sanonut yhteensä.

// pitkäsä aikaa vähän pidempää tarinaa

Vastaus:

Voi harmi, kun sun tullessa kennelille oli niin ikävä ilma. Onneksi et matkalla liukastunut kuitenkaan, niin ei päässyt sattumaan mitään. Leo varmasti tykkäsi sun tuomista ostoksista ja ihanaa kun annoit sille ruuankin, niin mulla oli sitten edes yksi koira vähemmän ruokittavana illalla :D Oli myös kivaa kun harjoittelitte pitkästä aikaa tuota kierimistäkin ja Leolle tuli muutama onnistuminen sen suhteen, ihan hyvin näyttää poika oppivan uusia käskyjä. Harmi kun sun suunnitelma pitkästä lenkistä meni pieleen itsenäisyyspäivän bussiaikataulujen vuoksi, mutta ehkä parempi niin kuin että olisit sitten myöhästynyt bussista ja jäänyt kennelille jumiin. Ehkä jollain toisella kertaa paremmalla ajalla tuo pitkä lenkki toteutuukin. Saat tästä nyt 14€
- U

Nimi: Cindy

14.11.2018 17:54
Osa 1 - Saapuminen

Olin jännittynyt. Sydän hakkasi, kädet hikosivat, suu oli rutikuiva, jalat eivät tuntuneet kantavan. Seisoin kennelin portin edessä. Käsi jo melkein työntämässä porttia auki, että pääsisin astumaan pihan puolelle. Mietin, miten olin päätynyt tähän tilanteeseen. Olin aina toivonut hoitokoiraa, se oli ollut unelmani jo ihan pienestä asti. Nyt aukeni hetki, jolloin koiran hoitaminen kävi mahdolliseksi ja lisäksi olin löytänyt tiedon upeasta saksanpaimenkoira uroksesta, kuka kaipasi aktiivista hoitajaa. Mikä mahtava yhteensattuma! Nyt kuitenkin epäröin hieman, hyvällä tavalla kuitenkin. En halunnut olla liian innokas. En halunnut pelästyttää koiria juoksemalla heidän luokseen ja kaappaamalla kaikkia syliin. Rauhoittelin siis hieman lisää itseäni ja lopulta rento odotus vain valtasi sisimpäni. Olin juuri siellä, missä minun kuului olla. Vedin viimeisen kerran henkeä ja työnsin portin auki. Se narahti kevyesti ja hiekka rahisi jalkojeni alla, kun astuin pihalle. Laitoin portin takanani visusti kiinni ja lähdin kävelemään kohti kenneliä. Kädet syvälle taskuihin tungettuna, ettei pientä tärinää huomaisi.

En ehtinyt kävellä kovinkaan pitkälle, kun kennelistä astui ulos ihmisen hahmo. Siristin silmiäni auringon porottaessa suoraan naamaani ja tajusin, että Ushma oli tullut minua ulos vastaan. Hymyilin heikosti ja heilautin kättäni vastaukseksi Ushman tervehdykseen. Jännitykseni omalla tavallaan poistui, mutta samalla uusi jännitys tuli tilalle. Pääsisin vihdoin tapaamaan Ushman ja koirat. Pääsisin tutustumaan uusiin ihmisiin. Pieni sisäinen introverttini huusi apua ja olisi halunnut kääntyä ympäri. Olin kuitenkin päättänyt ylittää itseni ja kävelin päättäväisin askelin Ushman luokse. Hän otti minut suoraan halaukseen ja toivotti tervetulleeksi joukkoon. Olin aivan fiiliksissä ja niin onnellinen, että en voinut uskoa kaikkea tapahtuvaa todeksi. Ushma ohjasi minut kennelin sisälle ja tarjosi kupin mehua ja keksejä. Otin ne vielä hieman tärisevin käsin vastaan ja hymyilin epävarmasti.

Seuraavaksi lähdimme kiertämään koirien luona. Ihanat karvaturrit tulivat iloisena vastaan ja muutama haukahtikin tervehdyksensä. Olin aivan onneni kukkuloilla ja en olisi millään jaksanut odottaa, että pääsisin tapaamaan Ticon. Tervehdin kaikkia koiria vuorotellen ja rapsuttelin heitä sieltä minne ylsin. Ushma hymyili koirille ja rapsutti muutamaa hajamielisesti. Lopulta hän osoitti minulle Ticon, kuka oli hieman sivummalla katselemassa mitä oli tapahtumassa. Hän varmasti huomasi olevansa huomion keskipisteenä, sillä nopeasti hän nousi seisomaan ja lähti tulemaan luokseni. Hänen sileä, tumma turkkinsa heilahteli kevyiden askelien tahdissa. Korvat olivat valppaat ja häntä heilui hieman, ihan kuin Tico ei olisi ollut vielä varma, onko tarvetta innostua. Menin kyykkyyn ja otin uroksen rauhallisesti vastaan. Hänen ilmeensä tuntui muuttuvan innostuneemmaksi ja iloisemmaksi. Ushma hätisteli hieman muita koiria kauemmas, että Tico pääsisi rauhassa tutustumaan minuun. Hänen nenänsä haisteli ojennettua kättäni nopein tuhahduksin ja lopulta pieni vaaleanpunainen kieli lipaisi sormen päätäni. Uskoin sen olevan merkki siitä, että on hyväksynyt minut hoitajakseen. Koko tilanne sai hymyn leviämään korviin asti.

Ushma toi minulle lainaremmin ja kertoi, että viereisessä metsässä oli hyviä polkuja missä voisin käydä hieman ulkoiluttamassa Ticoa. Otin remmin vastaan ja laitoin sen hieman alkuun aristelevalle Ticolle. Kun remmi oli kiinni, Tico kuitenkin innostui ja lähti määrätietoisesti kohti metsää, häntä puolelta toiselle niin kovaa vispaten, että luulin sen putoavan pian. Nauraen, päätäni hieman pudistellen lähdin seuraamaan koiraa ja vilkutin Ushmalle. Metsän reunassa Tico katseli ympärilleen ja haisteli jokaisen mahdollisen karvatupon. Katselin koiraa sellainen virne naamallani, että sen näki varmasti monen kilometrin päähän. Aurinko lämmitti kasvojani ja kevyt syystuuli leyhytti koiran karvoja. Laitoin piponi hieman syvemmälle päähän ja astuimme Ticon kanssa metsään.

Metsäpolku oli leveä ja niin selkeästi näkyvillä, että uskoin sen olevan kovassa käytössä kennelin puolesta. Tico haisteli innokkaana puiden juuria ja välillä pysähtyi kuuntelemaan, kun joku jyrsijä rapisutteli etäämmällä kuivia lehtiä tai lintu lähti puusta lentoon. Auringon säteet eivät kovin paljoa päässeet maahan asti tuuheiden puun runkojen lomitse, mutta silti minulla oli lämmin ja hyvä olla. Kuuntelin luonnon ääniä ja haistelin raikasta ilmaa. Kaupunkilaistyttönä en ollut päässyt kovin paljoa kävelemään metsässä. Nyt kuitenkin otin kaiken ilon irti tästä pienestä kävelyretkestä ja odotin jo innolla kaikkia niitä seuraaviakin kertoja, kun pääsisin metsään kävelemään. Katselin Ticon hyppelyä ja mietin, miten onnekas olinkaan saadessani hoitaa häntä.

Käveltyämme vielä hetken aikaa metsässä ja Ticon tehtyä tarpeensa, käännyimme takaisin kohti kenneliä. Aurinko oli jo jonkin verran laskenut ja metsä oli muuttunut hieman harmaammaksi. Tajusin jättäneeni reppuni ja puhelimeni kennelille, joten en tiennyt yhtään miten paljon kello oli jo. Kävelimme ripein askelin kennelille ja Ticonkin hyppelyt vaihtuivat väsymyksen takia kevyeen kävelyyn, ilman sen suurempia pysähdyksiä ja haisteluja. Kennelille päästyämme vein Ticon takapihan tarhaan ja riisuin häneltä remmin. Ushma tuli ulos samaan aikaan ja annoin remmin hänelle, sekä kiitin lainasta. Lupasin ostaa oman heti kuin vain oli mahdollista.

Hain reppuni kennelin sisältä ja otin esiin pienen pussin, jossa oli muutama namipala. Menin Ticon luokse, joka alkoi heti häntä heiluen haistella pussia. Naurahdin ja silitin koiran päätä. Halusin kokeilla miten hyvin Tico osaisi temppuja, joten otin hänet vähän sivummalle. Tarhassa ei ollut kovin montaa muuta koiraa ja ne ketkä siellä olivat, katsoivat vain kiinnostuneena kauempaa meidän toimiamme. Otin ensimmäisen makupalan pussista ja annoin sen suoraan Ticolle. Hän otti sen kevyesti, ensin nopeasti haistettuaan, että kyseessä oli jotain hyvää. Seuraavaksi pyysin Ticoa istumaan, sillä Ushma oli kertonut hänen osaavan joitakin peruskäskyjä. Hetken Tico katseli minua hölmistyneenä, mutta muutaman yrityksen jälkeen hän istahti kevyesti maahan. Palkkioksi annoin totta kai namipalan. Seuraavaksi kokeilimme käskyä ”maahan” ja sekin luonnistui helposti.

Vielä hetken kokeilin erilaisia käskyjä ja katselin haltioituneena, kun Tico teki kaiken sen suurempia miettimättä. Kun namini olivat pussista loppu, kävin hakemassa sisältä Ushman näyttämästä paikasta Ticon ruokakuppiin ruokaa ja vesikuppiin vettä. Vein kupit Ticon pedin viereen ja hain Ticon syömään. Katselin hetken, kun muruset vain lentelivät ruokakupista pois ja hymyilin vieläkin sitä samaa onnellista hymyä kuin olin koko päivän hymyillyt. Kun Tico sai syötyä, rapsutin häntä vielä hieman ja aloin tehdä lähtöä. Kävin sanomassa heipat Ushmalle ja lupasin tulla pian uudelleen. Hymy korvissa lähdin ja suljin kennelin portin takanani. En malta odottaa, että pääsen uudelleen viettämään aikaa Ticon kanssa.

Vastaus:

Heti alkuun haluan antaa positiivista palautetta siitä, miten hyvin kuvailit kaikkea tarinassasi. Tätä oli helppo syventyä lukemaan, kun käytit välillä niin yksityiskohtaista kuvailua, että saatoin melkein nähdä kaikki maisemat ja tapahtumat mun pään sisällä samalla, kun luin tätä :D Oli myös jotenkin hauskaa, että käytit myös koirasta sanaa hän, muista hoitajista kun kukaan ei taida tehdä niin. Tarina oli muutenkin tosi hyvä, sisälsi kaiken oleellisen ensimmäisestä hoitopäivästä eli saapumisesi kennelille, tutustumisen Ticoon ja vielä lyhyen ulkoilunkin. Oli myös kivaa, että harjoittelitte vähän Ticon kanssa temppuja, se kun on oiva tapa kehittää luottamusta välillänne :) Saat tästä tarinasta 18€
- U

Nimi: Ellie

05.11.2018 21:31
Luku (12)

Ensilumi oli jo satanut maahan, kun astelin marraskuisena iltana kennelille. Tämä oli ensimmäinen päivä moneen viikkoon kun en ollut kipeänä, koeviikon valtaamana tai läksypinon uhkaamana. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut ehtinyt käydä Leoa tapaamassa. Näin ollen en tuhlannut hetkeäkään aikaani kun astelin sisälle kenneliin.

Tuttu koirien tuoksu tulvahti nenääni ja vastassani oli kymmenen hännänheiluttajaa. Ekojen joukosta bongasin Leon, joka hypähti innoissaan luokseni.
”Hei poika! Mulla on ollut ikävä, niin on. Onko sullakin ollut ikävä?”
Tummansävyinen bordercollie oli saanut lihaa luidensa ympärille viimekerrasta. Olin iloinen, että vihdoinkin näin Leon. Olin oikeastaan unohtanut miltä täysi onnellisuus tuntui.

Olin minä kyllä jotain niin sanotusti hyödyllistä tehnyt poissaoloni aikana. Olin sosialisoitunut tietyllä asteella. En enää ollut täysin mykkä ihmisten seurassa. Pystyin puhumaan, keskustelemaan. Enää ei ahdistanut puhuminen samalla tavalla kuin esimerkiksi vuosi sitten.

”Ai moi Ellie, pitkästä aikaa”, kuulin Ushman aina niin säteilevän äänen sanovan. Nostin katseeni koirista ja moikkasin kennelin omistajaa. ”Leo onkin kaipaillut sinua.”
”Joo, anteeksi kun en ole käynyt”, pahoittelin. Ushma kuitenkin vastasi pahoitteluuni lämpimällä hymyllä ja sanoi:
”Ei se mitään, tärkeintä on että olet nyt täällä.”

Olin kiitollinen siitä, että Ushma jaksoi temppuilujani ja niin edelleen. Pitemmittä puheitta päätin viedä Leon lenkille, joten nappasin ostamani hihnan ja valjaat koiralle. Leo käytti ensimmäistä kertaa ostamiani valjaita, koska aikaisemmin ne olivat olleet liian isot. Meillä oli melkoinen työ saada ne koiruuden päälle, mutta onneksi poika totteli minua.
Koska Leo ei ennen ollut pitänyt valjaita, vaati se aikamoista totuttelua ensiksi. Päästyämme
metsän siimekseen lopetti Leo valjaissa rimpuilun.

Koska ilta oli pitkällä, ei metsässä näkynyt yhtään mitään. Aurinko muutenkin näin marraskuussa laski aikaisin. Pistin puhelimestani taskulampun päälle, ja lenkkeilimme sen valossa tunnin ajan. Leo ei vaatinut itselleen muuta kuin tilaa tutkia lähiympäristöään. Hajut olivat hautautuneet lumikerroksen alle, joten jos halusi saada kunnon vainun, piti tonkia maata.

Vaikka olikin lunta, ei tarkoittanut että sää olisi plussan puolella. Niinpä Leo-paran tassut ja kuono olivat lenkkeilymme jälkeen ihan mudassa.
”Kiitos hei Leo paljon, nyt sut pitää pestä”, naurahdin hieman. Koira katsoi minua iloisesti läähättäen.
Johdatin Leon kodinhoitohuoneen ovesta sisälle, jotta se ei sotkisi paikkoja. Komensin bordercollien koirien suihkukaappiin ja huuhtelin sen tassut.
”Taidat tykätä tästä lämpimästä suihkusta”, naurahdin kun Leo koko pesun aikana pysyi tosi reippaana ja heilutteli häntäänsä. Parin kuukauden poissaoloni aikana Ushma oli selvästi kouluttanut Leoa, koska se ei todellakaan ollut enää samanlainen rasavilli kuin esimerkiksi kesällä, saatikaan sitten viime talvena.

Pestyäni ja kuivattuani Leon menimme olohuoneeseen nauttimaan laatuajasta. Kello läheni yhdeksää, eikä muita hoitajia enää näkynyt kennelillä. Koin siis sopivaksi laittaa puoli-isälleni viestiä, jospa hän voisi tulla hakemaan.
Rapsuttelin Leoa sen lempikohdasta - masusta - ja katsoimme televisiosta salkkareita. En varsinaisesti edes pitänyt kyseisestä tv-sarjasta, mutta kyllä se meni kun muutakaan ei ollut.

Ennen lähtöäni laitoin Leolle vielä iltaruoan, koska puoli-isälläni kesti harvinaisen kauan. Moottoritiellä ei kuitenkaan pitänyt olla ruuhkaa puoli kymmenen aikoihin, joten ajattelin ettei hän olut löytänyt perille. Niinpä päätin siis lähteä vastaan.

// anteeksi että tässä kesti D: kirjoitin tän alle puolessa tunnissa kun huomasin erotusuhan tavoittaneen minut. Elämä aika hektistä tällä hetkellä ja 8-17 koulupäiviä... anteeksi vielä :D jos nyt oikeeseen paikkaan tms

Vastaus:

No tulihan se tarina nyt lopulta oikeeseenkin paikkaan :D Ja ei se mitään, vaikka vähän kestikin, en kuitenkaan ehtinyt vielä kokonaan sua erottamaan. Itselläkin on kyllä aika kiireistä nyt ja pitkiä päiviä koulussa, joten on tää kennel jäänyt vähän taka-alalle. Leo onneksi otti sut pitkästä poissaolosta huolimatta hyvin vastaan, sillä on varmasti ollut kova ikävä. Hyvä että pesit Leon lenkin jälkeen, ettei se sotke joka paikkaa ihan mutaan. Uroksesta onkin kasvanut melkoisen kiltti ja tottelevainen poika, kun se on jo vähän rauhoittunut eikä aina hösellä niin kamalasti. Saat tästä tarinasta 12, tää oli vähän lyhkäinen mutta ihan hyvä tarina silti.
- U

Nimi: Kerttu

05.11.2018 21:19
18.

Talutin Beibiä talliin. Beibi oli kaunis tummanruunikko tamma, jolla oli ohut piirto ja kolmessa jalassa melkein polviin asti ulottuvat sukat. Tamma oli uusi vuokrahevoseni, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun olin ratsastanut sitä itsenäisesti. Tamma oli toiminut kuin unelma, ja sen askeleetkin olivat todella tasaiset. Tallissa riisuin hevoselta varusteet, jonka jälkeen harjasin ja loimitin tamman. Sitten vein sen tarhaan.

Kotiin saavuttuani vaihdoin tallivaatteet siistimpiin vaatteisiin, tässä tapauksessa harmaisiin kollareihin ja valkoiseen mustin tassuin kuvitettuun t-paitaan. T-paidan päälle vedin turkoosin hupparin. Sitten menin keittiöön, jonne äiti oli jättänyt minulle ruuan, koska hän oli lähtenyt Hertan kanssa käymään lääkärissä, pikkusiskoni oltua kohta yli kaksi viikkoa jonkin asteen kuumeessa. Ladoin sopivan määrän ruokaa mikron kestävään rasiaan ja suljin sen huolella. Pakkasin "kennelreppuuni" juuri täyttämäni rasian lisäksi lompakon, kauppareissua varten, sekä sateenvarjon, koska säätiedotteet enteilivät sadetta. Kun olin saanut reppuni pakattua, menin eteiseen, jossa puin päälleni vettähylkivän syystakin, sekä lenkkarit. Nappasin takin taskuun vielä kotiavaimen, bussikorttini ja kännykän, ja sitten totesin olevani valmis lähtöön. Tällä kertaa päätin kävellä kennelille. Matkaan meni noin puoli tuntia, ja onnekseni kävelymatkani aikana ei ollut alkanut sataa.

"No moi Fia!" tervehdin narttua, joka oli kovin innoissaan tavatessaan minut. Hetken rapsuttelun jälkeen näin Popin melkein ryntäävän luokseni, ja pian huomasinkin sheltin nuolevan kasvojani.
"Popi, mä pesin mun kasvot kyllä aamulla, joten ei sun tarvi," nauroin koiralle. Fia yritti tyrkkiä Popia pois tieltään, jotta sekin saisi huomiota, mutta uros ärähti pennulle, koska Popia ärsytti Fian tunkeilu. Hetkellisesti pieni bordercollie painautui matalaksi, mutta pian se taas näykki Popia takajalasta saadakseen uroksen väistämään ylvästä prinsessaa. Popi haukahti ja irvisti Fialle, jolloin narttu ymmärsi pysyä vähän kauempana.
"Mä tulin nyt sitten," sanoin Ushmalle, kun huomasin tämän laskeutuvan yläkerrasta.
"Pitikö sun tänään käydä siellä lemmikkikaupassa? Vai ootko muuttanut suunnitelmia?" Ushma kysyi pilke silmäkulmassaan.
"En mä turhaan suunnitelmia muuta, sinne kauppaanhan mä oon tässä lähdössä," vastasin. Ihmettelin hieman, miksi Ushma puki takkia päälleen, mutta kun nainen kutsui Frodoa eteiseen, olin melko varma, että hän oli lähdössä nuoren noutajan kanssa lenkille.
"Etkö sä ota ketään muuta koiraa sun mukaan?" kysyin hieman tökerön kuuloisesti.
"En tällä kertaa. Mä käytän Frodon eläinlääkärillä kun se on jostain saanut pari tikkua kuonoon, enkä mä saa itse poistettua niitä, kun ne on niin syvällä. Jos sulle vaan sopii, niin mä voisin tarjota teille kyydin kaupunkiin, niin ei tarvitse mennä heti ensimmäisenä bussiin koirien kanssa," Ushma sanoi.
"Kyllä se ainakin mulle sopii, en tosin tiedä Popista ja Fiasta, mutta on ne varmaan ihan tyytyväisiä tähän ratkaisuun," vastasin. Puin koirilleni pannat, ja nyt se onnistui Fiankin kohdalla yllättävän hyvin.

Pakkauduimme autoon niin, että Ushma laittoi Frodon omistamiinsa turvavyövaljaisiin takapenkille istumaan. Popi pääsi auton tavaratilassa olevaan häkkiin ja Fia päätyi lopulta olemaan sylissäni. Matkan aikana rapsutin Frodoa leuan alta ja rauhoittelin Fiaa, joka tuntui ihmettelevän kovasti ohi viliseviä maisemia.
"Kuinka Fian kanssa on sujunut tää matka?" Ushma kysyi auton seistessä liikennevaloissa.
"Ihan hyvin, mitä se nyt vähän on jännittynyt," sanoin auton nytkähtäessä liikkeelle.
"Hyvä, onhan se toki matkustanut ennenkin, mutta välillä vaan jännittää," Ushma sanoi.
"Fia on kerran matkustanut pidemmän matkan autossa, mutta silloin se kärsi matkapahoinvoinnista, kuka tietää meneekö se ikinä ohi," Ushma jatkoi ja pysäytti auton eläinkaupan eteen.
"Mä jatkan tästä eläinlääkärille," Ushma ilmoitti, kun otin Popin pois häkistä.
"Joo mene vaan, mä voin tulla pois vaikka bussilla," vastasin. Sitten vilkutin Ushmalle, ja menin sisään eläinkauppaan.

Olin kiertänyt kaupassa vajaa viisi minuuttia, kun huomasin nuoren myyjän tulevan luokseni.
"Moikka, tarviitko apua? Mä voin auttaa jos tulee jotain kysyttävää," nainen kysyi.
"En mä oikeastaan muuta, mutta näille molemmille pitäisi löytää vähän ulkoilutarvikkeita," vastasin myyjälle, joka oli kyykistynyt tervehtimään koiria. Fia oli riemuissaan ylimääräisestä huomiosta, mutta Popi perääntyi jalkojeni taakse.
"En mä sua väkisin silitä, kun kerran pelottaa," myyjä sanoi Popille. Sitten hän johdatti minut koirineni ulkoilutarvikehyllyjen luokse.
"Minkälaista on hakusessa?" hän kysyi hymyillen.
"Tälle bortsulle, mä tarvitsen pannan ja hihnan ja joku sadeasu vois olla kiva," vastasin hetken mietittyäni. Myyjä ryhtyi oitis etsimään kanssani sopivan kokoista pantaa Fialle. Kokeilimme muutamaa erilaista ja sitten löytyi Fialle juuri täydellinen panta! Se oli hyvin tummanruskeaa nahkaa, ja siihen mätsäävä nahkahihnakin löytyi tuota pikaa. Sitten soitimme Fialle erilaisia sadeasuja, ja vaikka sopiva sellainen löytyikin, narttu ei ollut erityisemmin innoissaan sen päälle puetusta vaatteesta. Päätin kuitenkin ostaa sadeasun, koska välttyisin kahden koiran turkinkuivausoperaatiolta, ja loppujen lopuksi Fiakin varmaan tykkäisi kun ei joka sateesta kastu ihan märäksi. Katsoin Fialle vielä heijastinvaljaita, ja vaikka ne olivat vähän isot, ajattelin, että narttu kyllä kasvaisi niille sopivaksi. Popille päädyin ostamaan heijastava hihnan, niin sekin näkyisi pimeässä.
"Jos tarvitset vielä apua jossain asiassa, niin tule vaan pyytämään," myyjä huikkasi kun olin saanut valittua koirille ulkoiluvälineet. Sitten päätin ostaa bortsupennulle vielä ruoka- ja juomakupit, ja vähän ruokaa. Lopuksi annoin molempien koirieni valita yhden jutun, jonka ne saivat ostaa. Kiertelimme kaupassa sinne tänne, kunnes Popi päätyi ostamaan itselleen luun ja Fia ihastui tennispalloon. Maksoin ostokset kassalla ja kiitin myyjää. Sitten lähdin ulos. Päätin kävellä yhden bussipysäkin verran edemmäs, jotta koirat saivat tehdä tarpeensa.

Nousin bussiin ja vilautin korttiani lukijassa. Maksoin vielä koirien matkat ja menin istumaan melko taakse. Otin koiristani söpön kuvan ja asetin sen puhelimeni taustakuvaksi. Kennelin pysäkki tulikin yllättävän nopeasti, joten minun oli aika jäädä pois. Popi tärisi, kun jouduimme ohittamaan, tuntemattomia ihmisiä, jotka selvästi olivat jotain ihan kamalaa. Fia sen sijaan yritti tunkea jokaisen luokse!
"Fia, lähdetään kotiin," sanoin nartulle, koska se ei ollut ymmärtänyt, että nyt oli aika jäädä pois bussista. Narttu kai luuli, että nyt oltaisiin jääty tutustumaan uusiin ihmisiin!
"Oletko sä vähän höpsö? Oletko? Oothan sä vähän erikoinen tapaus," nauroin Fialle, joka oli hölmistynyt tajutessaan, että olimme melkein kennelillä. Kävelin Sateenkaaritaivaaseen häntää heiluttavien koirien kanssa.

"Mä tulin takaisin!" huusin eteisestä järjestellessäni tavaroita kaappiini. Annoin Popille luun ja Fialle tennispallon ja pentu saikin heti leikkiseuraa. Ruokin Ushman avuksi kaikki koirat, ja syötyään Fia asettui nukkumaan omalle paikalleen. Keräsin nartun tennispallon kaappiini ja kävin ilmoittamassa Ushmalle, että lähden kotiin.

Juuri kun astuin pihallemme, taivaalta tippui ensimmäinen vesipisara, joten olin onnekas kun olin ehtinyt niinkin pitkälle ennen sadetta. Avasin oven ja siinä samassa näin Hertan juoksevan vastaan.
"Ootko sä vielä kuumeessa?" kysyin tytöltä.
"En," tämä vastasi lyhyesti.
"Hertta sai jotain lääkettä mikä laskee kuumetta vähän pidemmäksi aikaa. Se lääkäri sanoi, että tuon lääkkeen pitäisi vaikuttaa kymmenestä kahteentoista tuntiin," äiti sanoi.

Loppu

Vastaus:

Voi Popia ja Fiaa, niillä taisi olla pienimuotoinen valtataistelu menossa, kun kumpikin niin kovasti oisi halunnut sun huomiota :D Onneksi ne eivät kuitenkaan satuttaneet toisiaan, vähän vain ärähtelivät ja Popi lopulta vanhempana sai komennettua Fiaa niin, että se tajusi antaa uroksellekin vähän tilaa. Kiva kun satuitte olemaan samaan aikaan lähdössä, niin saitte sitten kauppaan kyydin, ettei heti tarvitse tuota bussia kokeilla koirien kanssa. Löysitkin koirille ihan mukavasti ulkoilutarvikkeita myyjän avustuksella, joten oli ainakin onnistunut kauppareissu :D Bussimatkakin taisi sujua ihan hyvin, mitä nyt Popi vähän tuntemattomia ihmisiä jännitti. Kiva että Herttakin parantui ainakin sen lääkkeen avulla hetkeksi, jospa sairastelu menisi pysyvästikin pian ohi :) Saat tästä tarinasta 14€
- U

Nimi: Gitte

01.11.2018 19:19
1.

Hätkähdän yhtäkkiä hereille, kun kuulokkeista kajahtaa The Rasmuksen In The Shadows täydellä teholla. Katsoin nopeasti kelloa, se tuli vasta seitsemää sunnuntai aamuna. Alan hyräillä vielä hieman unisena kuulokkeista tulevaa klassikkoa, kunnes hetken päästä tajuan laittaa musiikin pois. Pöydällä lojui fysiikan monisteita ja olin nukahtanut ilmeisesti lukiessani huomisen kokeeseen.
Päätin mennä kuitenkin vielä omaan sänkyyn, jos sitä nukkuisi vielä edes pari tuntia.
Kello kymmeneltä heräsin uudelleen pikkusiskon huutoon.
”Greta, oo hiljaa! Täällä yritetään nukkua”, huusin takaisin ilman vastausta.
Hetken päästä päätin nousta viimeinkin ylös. Kävelin suoraan vaatekaapille ja otin sieltä mustat collarit, mustan topin ja lämpimän hupparin ja vedin ne päälleni. Astuessani ulos huoneesta äiti tuli heti vastaan rappusissa.
”Voitko ottaa Gretan mukaan Sateenkaaritaivaaseen kun menet? Mun on pakko mennä käymään töissä, isä on työmatkalla ja tulee vasta illalla”, äiti sanoi ennen kuin ehdin avata suuni.
”Onko ihan pakko? Greta on kahdeksan, ei se osaa siellä käyttäytyä”, sanoin ja yritin päästä hänen ohitseen alakertaan.
”Älä nyt, sä tiedät kuinka paljon Greta tykkää koirista”, äiti aneli ja lupasi vastineeksi viedä meidät autolla kennelin portille saakka samalla kun menisi töihin.
”No okei, mut sen pitää oikeesti käyttäytyä”, huokaisin ja suuntasin suoraan olohuoneen kautta keittiöön. Olohuoneessa Greta katsoi tyytyväisen hiljaa Winxejä mussuttaen samalla leipäänsä.
Tein nopeasti itselleni leivän ja otin vähän omenamehua. Menin aamupalani kanssa Gretan viereen lattialle.
”Greta, arvaa mitä”, sanoin ja yritin saada siskon huomion pois televisiosta.
”No”, Greta sanoi välinpitämättömästi. Hän ei jakanut huomiotaan lainkaan minua kohtaan ja tuijotti ruutua hyvin intensiivisesti.
”Sä tuut mun mukaan Sateenkaaritaivaaseen”, yritin kertoa tälle asian innostuneesti, mutta Greta ei ollut aluksi kuulevinaan.
”Ai minne? Sinne kennelille? Oikeesti?!”, pienen tauon jälkeen hän tajusi mitä sanoin ja oli heti lähtövalmiina.
”Joo, mut oot sitten hiljaa siellä ja käyttäydyt, katotaan osaatko ees olla hiljaa”, sanoin hiljaa, ettei äiti kuullut.
Lähtö oli viiden minuutin sisällä. Kehotin Gretaa ottamaan jotakin tekemistä mukaan siksi aikaa, kun olisin uuden hoitokoirani Hugon kanssa, mutta hän ei suostunut ja tahtoisi leikkiä vain koirien kanssa. Greta oli niin innoissaan ettei meinannut pysyä paikoillaan. Laitoin varmuuden vuoksi toppatakin päälle, lämmintä säätä siedän, mutta kylmyyttä en niinkään hyvin.
”Hei rauhotu, ne koirat pelästyy jos oot noin innoissas”, sanoin siskolle, että hän vähän rauhoittuisi, mutta ei väkisin.

Automatka kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Greta kyseli kennelistä ja koirista minkä kerkesi ja yritin parhaani mukaan vastata hänen kysymyksiin.
”Mitä sä teet sen Hugon kanssa?”, Greta kysyi viimeiseksi, kun saavuimme jo kennelin portille.
”Ainakin nyt ensiksi tutustun koiraan ja toisinpäin, luottamus pitää rakentaa koiran kanssa heti alusta alkaen” sanoin, mutta Greta juoksi portille jo ennen kuin sain sanottua lauseeni loppuun.
”Pidä Gretaa silmällä, se ei ehkä vielä tajua, miten koirien kanssa ollaan”, äiti huikkaisi auton ikkunasta ennen kuin lähti. Nyökkäsin ja juoksin Gretan perään.
”Haluuks sä koputtaa?”, sanoin Gretalle ovella, jossa oli kyltti shetlanninlammaskoirista sekä bordercollieista. Koirien haukuntaa kuului jo oven läpi. Hän nyökkäsi ja koputti oveen innokkaasti. Ensin mitään ei tapahtunut, mutta hetken päästä ovi avautui ja Ushman pää pilkisti esiin oven raosta.
”Hei, sä taidat olla Gitte?” hän sanoi ja ojensi kätensä kätelläkseen.
”Joo. Mun piti tuoda mun riiviö pikkusisko mukaan, tässä on Greta”, sanoin ja kättelin Ushmaa.
”Sehän on hauskaa, että siskosikin innostui tulemaan mukaan, uusi väki on tervetullutta”, Ushma sanoi ja hymyili Gretalle.
”Missä koirat on?” Greta kysyi heti ensimmäisenä suuri hymy kasvoillaan.
”Hei, vähän nyt vieraanvaraisuutta”, tönäisin Gretaa hellästi, mutta tämä näytti kieltään vastalauseeksi.
”Taidat tykätä koirista? Tänne päin, esittelen teille molemmille meidän katraan ja pääset sitten Hugon kanssa hommiin”, Ushma sanoi hymyillen ja suuntasi kohti käytävää.
Koirien esittelyn jälkeen tapasin Hugon. Hugo oli heti hyvin utelias ja tuli kerjäämään rapsutuksia minulta ja Gretalta. Greta istui lattialle ja Hugo tuli heti nuolemaan Gretan naamaa.
”Löydätte mut toimistosta, jos kaipaatte. Pitäkää hauskaa!” Ushma sanoi ja jätti meidät kolmistaan.
”Hei komistus”, kyykistyin ja annoin Hugon tutustua myös minuun. Hugo haukahti ja yritti tökkiä kuonollaan kättäni, jotta rapsuttaisin sitä.
”Mennäänkö lenkille näin aluksi?” Sanoin yhä kyykyssä Hugolle, joka tiesi heti mitä tarkoitin ja riemastui täysin.
”Tuunko mä mukaan?” Greta kysyi ja nousi seisomaan.
”Voit jäädä tänne tai tule mukaan, ihan miten tykkäät”, sanoin laittaessani hihnaa Hugon pantaan kiinni.
Eteisessä meitä vastaan tuli kennelin nuorimmasta päästä oleva Abe, vasta puolivuotias pikkuherra. Greta ihastui tähän täysin, eikä osannut päättää jäisikö leikkimään Aben kanssa vai tulisiko ulos meidän kanssa. Koleaan syyskeliin verraten Greta halusi jäädä leikkimään Aben kanssa kennelin sisätiloihin, jossa oli ainakin lämmintä.

Ulkona oli todellakin kylmä. Ei mikään ihme, joulu oli jo lähellä.
Olin ottanut eteisestä löytämäni frisbeen mukaan, ja Hugo huomasi sen heti. Se yritti saada sitä käsistäni ennen kuin edes olin heittämässä sitä Hugolle.
”Odota hetki, kyllä me vielä leikitään”, naurahdin ja rapsutin koiraa päälaesta.
Suuntasin koiran kanssa pellon laidalle. Siellä olisi helppo heitellä frisbeetä koiralle.
”Mä päästän sut nyt irti, älä jooko karkaa. Istu”, sanoin ja kyykistyin hitaasti koiran tasolle. Koira istui heti kuullessaan käskyn, eikä se lähtenyt minnekään kun sain hihnan pois.
”Hieno poika!”, kehuin ja rapsutin iloista hännänheiluttajaa.
Otin frisbeen esille. Hugo istui yhä, mutta innostui selvästi heti nähdessään frisbeen. Hymyilin ja heitin frisbeen ilmaan. Koira lähti heti juoksemaan frisbeen perään ja nappasi sen suoraan ilmasta.
”Vau! Hieno, tuo se takaisin!”, sanoin hymyillen ja kyykistyin ottamaan Hugon tuomaa frisbeetä vastaan.
”Oot selvästi leikkinyt tätä ennenkin”, naurahdin ja heitin frisbeen uudelleen. Toisella kertaa Hugo ei saanut frisbeestä otetta ja se ehti pudota maahan. Hugo otti sen maasta ja omatoimisesti oli tuomassa sitä takaisin minulle, mutta koira tahtoi kujeilla eikä antanut sitä heti takaisin ja juoksi ohitseni.
”Hugo! Tänne!”, huusin koiralle, joka juoksi jo kauempana frisbee suussaan. Hugo totteli heti ja kääntyi luokseni.
Heittelimme frisbeetä jonkin aikaa, kunnes alkoi hämärtyä. Siinä vaiheessa päätin kääntyä takaisin kennelille. Laitoin Hugon takaisin kiinni hihnaan ja suuntasimme kohti kennelrakennusta.
Hugo halusi kantaa frisbeetä matkalla kennelille ja se kulki eteiseen yhä frisbee suussaan.
”Noniin, anna se tänne”, sanoin rauhallisesti ja otin frisbeestä kiinni. Koira ei ensin halunnut antaa sitä takaisin, mutta hetken päästä luovutti ja päästi irti. Laitoin frisbeen takaisin samaan paikkaan mistä sen otin.
Ushma tuli toimistostaan samoihin aikoihin.
”Oliko teillä mukava päivä?”, Ushma kysyi iloisesti ja rapsutti Hugoa, jonka häntä heilui yhä vimmatusti.
Nyökkäsin ja selostin Ushmalle hiukan päivästä ja meidän frisbeetuokiosta. Alkoi tosiaan olla jo aika myöhä, ja minun oli löydettävä Greta vielä jostain. Oli liian hiljaista.
Pian löysin Gretan hoitajien taukohuoneesta sohvalta. Hän oli nukahtanut Aben kanssa sylikkäin ja se oli pitkästä aikaa yksi suloisimmista näyistä ikinä.
”Anteeksi, jos Gretasta oli vaivaa”, sanoin takanani seisovalle Ushmalle herättäessäni Gretaa.
”Ei hänestä ollut vaivaa, Abe on iloinen hauva kun joku pitää sillekin vähän seuraa”, Ushma sanoi ja hymyili katsoessaan nukkuvaa Abea.
Äiti oli portilla vastassa, kun pääsimme vihdoinkin Gretan kanssa ulos. Greta nukahti uudestaan autoon ja äiti kiitteli vielä, että olin ottanut Gretan mukaan.

//Anteeksi, kun tän kirjoittamiseen vähän vierähti aikaa D: IRL on nyt koulun kanssa vähän kiireitä, mutta eiköhän joulua kohden helpota niin pääsen aktivoitumaan paremmin!

Vastaus:

Ei se mitään, vaikka menikin vähän aikaa ennen kuin ehdit kirjoittaa. On mullakin ollut nyt tosi kiireistä, niin en välttämättä aina ehdi näitä heti lukemaankaan :D Voi sua, jouduit ilmeisesti pakolla ottamaan sun siskon mukaan ja ymmärrän kyllä, että noinkin pienen lapsen kanssa huoli käytöstavoista voi olla kovakin. Onneksi kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin, kun Greta löysi Abesta itselleen kaverin ja jäi pitämään pienelle seuraa teidän lenkin ajaksi. Teidän lenkkikin sujui ihan onnistuneesti ja ainakin Hugolla oli varmaan kivaa, kun se sai leikkiä ja temmeltää vapaana ja uskon, että säkin viihdyit sen koiran kanssa tosi hyvin. Saat tästä tarinasta 15€
- U

Nimi: Kerttu

30.10.2018 18:31
17.

Tunsin rintakehääni kohdistuvan pienen piston seistessäni kennelin pihalla. Olin ollut luvattoman kauan poissa. Erityisesti tämä harmitti siksi, koska Popi oli juuri alkanut luottaa minuun sen verran, että olin uskaltanut jo vähän pitää sitä irtikin. Toisaalta olin vasta saanut Fian väliaikaiseksi hoitokoirakseni ja oli kaikin puolin epäreilua sekä sitä, että Popia kohtaan yllättävä häviämiseni kenneliltä. Huokaisin syvään ja kävelin kuistille. Pyyhin kenkiäni oven edessä olevaan kuramattoon, ennen kuin nykäisin oven auki. Sisältä alkoi heti kuulua riehakasta haukuntaa, ja pian jaloissani hyöri lähemmäs kymmenen koiraa. Joukossa olivat myös Fia ja Popi, joka lipaisi kämmenselkääni lämpimällä kielellään. Sen jälkeen uros vetäytyi kauemmas. Fia hyppi minua vasten, koittaen kerjätä huomiota. Vaikka tämä lämmittikin mieltäni, tiesin silti, että Fia oli vain iloinen kun joku kumma vieras tuli kennelille. Jos olisin käynyt täällä useammin, Fiakin varmaan jo olisi oppinut tuntemaan minut. Riisuin takin ja hanskat ja laitoin kengät siististi naulakon alle. Sitten rapsutin pikaisesti Abea, joka oli tullut katsomaan isompien kavereidensa perässä mitä eteisessä oikein tapahtui.

Löysin Ushman toimistostaan tietokoneen äärestä.
"Moi, Kerttu," Ushma tervehti minua kun olin luvan saatuani tullut sisään.
"Moi," vastasin. Ushma kääntyi minuun päin ja näin pettymyksen paistavan hänen silmistään.
"En halua loukata sua, mutta olen todella pettynyt sinuun," nainen sanoi. "Olet nyt erotusuhan alla, joten sun täytyy todellakin aktivoitua, luuletko pystyväsi siihen?" Ushma kysyi. Nyökkäsin.
"Lupaan yrittää," sanoin rauhallisesti.
"Kerttu, jos susta joskus alkaa tuntua siltä ettet enää viihdy täällä tai aika ei muuten riitä, niin kerro siitä mulle. Sä voit pyytää vaikka vähän lomaa tai jos tuntuu, ettei innostus millään ota palatakseen, sä voit itse ilmoittaa, että haluat erota. Se on parempi niin sekä mulle, että sulle ja ennen kaikkea Popille ja Fialle, joita sä tällä hetkellä hoidat. Mutta päätä itse mitä teet ja tee kuten parhaaksi näet. En nimittäin halua ketään pakottaa käymään täällä," Ushma sanoi ja hänen huulilleen, nousi pieni hymynkare.
"Mä yritän aktivoitua parhaani mukaan," sanoin helpottuneena siitä, että Ushma ei suuttunut minulle sen pahemmin. Nousin tuolilta ja lähdin etsimään koiriani. Löysin Fian leikkimästä Lellenin kanssa ja Popi makoili omassa häkissään.
"Popi, Fia, lähdetään ulos!" kutsuin koiria eteiseen. Popi tuli luokseni, joten sain sille pannan kaulaan.
"Fia, tänne!" kutsuin bortsupentua. Se rymisteli Lellenin kanssa eteiseen, eikä olisi millään malttanut pysyä paikoillaan kun yritin pukea sille lainapantaa.
"Fia, istu," komensin narttua lempeästi mutta määrätietoisesti. Fia ei kuitenkaan ottanut käskyä kuuleviin korviinsa, joten hätistelin Lellenin kauemmas.
"Istu, Fia istu," komensin pentua. Tällä kertaa se istui, mutta heti kun yritin laittaa sille pantaa, se kiemurteli päänsä pois pannasta ja alkoi hyöriä ympäriinsä, joten jouduin aloittamaan kaiken alusta. Ensin komensin nartun istumaan. Sitten houkuttelin Fian pujottamaan päänsä pannan läpi vetämällä toisen käden pannan läpi niin, että Fia seurasi perässä, koska luuli että se saisi makupalan. Napsautin vihdoin hihnan paikoilleen ja päästin koirat edeltäni pihalle.

Olin kävellyt koirien kanssa jo jonkin aikaa ja olimme päässeet vanhan tutun pellon laitaan. Päätin ylittää sen niin, että pystyisimme metsän läpi oikaisemaan järven rantaan. Alkuun Fia aristi uutta pintaa tassujensa alla, mutta kun olimme päässeet pellon toiseen laitaan, oli narttu jo selvästi tottunut sänkipellon pintaan. Oikaisin pienen metsän läpi rantaan aivan kuten olin suunnitellutkin. Popi kahlasi järvessä sen verran syvälle, että sen vatsakarvojen kärjet kastuivat. Fia oli ilmeisesti päättänyt seurata shelttiuroksen esimerkkiä ja uskaltautui kokeilemaan oikealla etutassullaan kylmää vettä. Huomatessaan että järvi olikin märkä, Fia kavahti kauemmas ja alkoi nuolla etutassuaan, kuin yrittäen kuivata sitä. Kun bortsuneiti oli mielestään valmis se nousi seisomaan ja tuhahti järvelle.
"Oliko se vesi nyt noin kamalaa, oliko?" kysyin Fialta.
"Etkö sä tiennyt, että vesi on märkää? Kuule ihan kun mä olisin kuullut Ushmalta, ettet sä tykkää siitä," sanoin nauraen Fialle, joka tuijotti järveä suorastaan vihamielisesti.
"Älä nyt ole niin loukkaantunut. Itsehän sä halusit koittaa sitä. Ehkä sä totut veteen vielä joskus," sanoin nartulle ja rapsutin sitä korvan taakaa. Jatkoin lenkkiä vasemmalle kulkevaa hiekkatietä pitkin. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä päin, joten oli kivaa vaihtelua nähdä välillä jotain uutta. Koirat tekivät tarpeitaan matkan varrella ja pian olimmekin saapuneet jollekin peltoaukiolle, missä en tietenkään ollut koskaan käynyt. Näin vähän matkan päässä hiekkatien varressa sijaitsevan ladon ja ihan vain mielenkiinnosta päätin käydä kurkkaamassa sisään. Ensinäkemältä lato näytti aivan tavalliselta ladata; olkipaaleja ties kuinka monta ja niiden välissä hyvin kapea käytävää muistuttava väylä, joka johti ladon perällä oleville olkipaaleille. Kävelin aivan ladon perälle, jonka toisessa kulmassa olikin yllättäen täysin oljeton nurkka. Nurkassa haisi itikkamyrkky ja huomasin, että siellä istui myös kaksi suunnilleen ikäistäni poikaa, joiden edessä oli pieni kytevä risukasa. Poikien vieressä oli myös muutama energiajuomatölkki, joten arvasin poikien olevan asiattomilla asioilla ladossa. Enempiä miettimättä vetäisin koirat hellävaraisesti vierelleni. Huomasin Popin näyttävän hampaita ja Fian kurkusta kuului hiljaista pennun murinaa.
"Rauhassa nyt," yritin rauhoitella koiria hiljaisella matalalla äänellä. Fiaan se tepsi, mutta Popi piti pintansa. Se irvisti pojille ja, sekä minua että itseään puolustavan sheltin alta huomasin pienen pilkahduksen myös arkuutta, joka Popilla oli vieraita eteenkin miespuolisia ihmisiä kohtaan.
"Mitä te oikein luulette tekevänne?" kysyin vihaisena pojilta. He hätkähtivät, sillä he eivät ilmeisesti olleet huomanneet minua koirineni.
"Öö tota, joo. No en mä oikeastaan osaa sanoa," poika sopersi nolostuneena, eikä edes katsonut minuun. Toinen pojista kääntyi katsomaan minua ja silloin tajusin pojan olevan Joni, eräs rinnakkaisluokkalaisistani. Katsoin häntä yhtä yllättyneenä kuin hän minua ja Popia ja Fiaa.
"Hei kato Sampsa, se on Kerttu, nyt ollaan kyllä liemessä," Joni kuiskasi kovaan ääneen kaverilleen. Kun näin Sampsaksi kutsutun pojan kasvot, tunnistin hänet minua vuotta nuoremmaksi Sampoksi. Sampo kirosi itsekseen ja sammutti nopeasti heidän omituisen nuotiota muistuttavan risukasan.
"Miksi te täällä sitä nuotiota poltitte? Ettekö te tajua, että tää lato on jonkun omaisuutta?" kysyin Sampolta ja Jonilta järkyttyneenä. Hiljaa mielessäni myönsin, että kieltämättä kuulostin hieman aikuiselta, mutta eihän kukaan edes vähän fiksu 15-16 vuotias menisi polttamaan jonkun toisen latoa.
"Me oltais paistettu vähän makkaraa," Joni sopersi ja kaivoi esiin repustaan grillimakkarapaketin.
"Menkää muualle paistamaan makkaranne!" sanoin vihaisena. Samalla huomasin Popin vetäytyvän Fian tavoin vähän kauemmas, kun se huomasi minun pärjäävän pojille.
"Minne muka? Ei me tiedetä tästä läheltä mitään paikkaa missä saisi polttaa nuotiota," Sampo kysyi. Päätin jättää vastaamatta, ja seuraavaksi kuulin Jonin sanovan:
"Rauhoitu, sä tiedät että me ollaan tehty väärin ja meidän pitää mennä sopimaan tää asia tämän ladon omistajan kanssa. Ja voisin lyödä vaikka vetoa, että nyt ainakaan Kerttu ei halua seurustella sun kanssa." Olin todella yllättynyt Jonin sanoista. Kaikki mitä hän sanoi oli totta, mutta seurustelu Sampon kanssa oli aina ollut vihonviimeinen ajatus mikä koskaan mun päässä on käynyt.

Olin onnistunut häätämään pojat ulos ladosta ja he sanoivatkin lähtevänsä selvittämään asiaa ladon omistajan kanssa. Vahdin heitä niin kauan, että näin heidän pysähtyvän jonkun talon kohdalle puhumaan pihalla puutarhahommissa olevan naisen kanssa.
"Ihan tyhmä välikohtaus," sanoin Popille, joka nuolaisi kättäni.
"Sitä kun ei olisi tullut jos Joni ja Sampo olisivat osanneet käyttäytyä," jatkoin samalla kun käännyin koirineni autotien varteen. Tiesin, että olisin kohta kennelillä, koska silloin kun asuin vielä kaupungissa, olin aina kennelille mennessäni kulkenut tämän tien vartta Sateenkaaritaivaaseen johtavalle hiekkatielle.

Kennelille päästyäni kuivasin Popin tassupyyhkeellä molempien koirien tassut ja turkin, koska aivan loppumatkasta oli alkanut sataa. Sitten kerroin Ushmalle tapahtuneen, autoin häntä hakemaan koirat sisälle tarhasta ja ruokkimaan ne ja sitten lähdin kotiin. Kotimatkalla asetin puhelimeen hälytyksen joka muistuttaisi minua kennelillä käymisestä.

//Kuten jo tarinassa kerroinkin, yritän nyt aktivoitua. Mitään varsinaista syytä tähän kirjoittamattomuuteeni ei ole, kaikki on vaan jotain tekosyitä miksei tarvitse kirjoittaa. Mulla on nyt ollut inspiraatio ihan kateissa ja sitä koitan tässä palautella :) ja tuntuu ihan siltä , että oisin saanut sitä edes vähän takaisin tämän tarinan väsäämisen aikana :)//

Loppu

Vastaus:

Hyvä että yrität jatkossa olla aktiivisempi, mutta älä kuitenkaan pakota itseäsi kirjoittamaan, jos se ei tunnu hyvältä. En halua, että kirjoittamisesta tulee kenellekään hoitajalle pakkopullaa. Mutta sitten itse tarinaan, josta heti alkuun haluan sanoa, että oli kiva kun mainitsit tarinassakin tosta aktivoitumisesta niin se toi vähän realistisuutta tähän :) Fialla taisi olla vähän ylimääräistä vauhtia, kun ei meinannut aluksi haluta pantaa kaulaan touhuillessaan Lellenin kanssa, mutta onneksi pääsitte kuitenkin lopulta lähtemään ulos. Hassu Fia, vesi ei taida olla ihan sen elementti :D Vesi alkaa kyllä ollakin nyt jo niin kylmää, että ehkä parempikin, ettei koirat enää ihan hirveästi siellä seikkaile etteivät palelluta itseään. Olipa mielenkiintoinen tapaus nuo pojat tuolla ladossa, mutta onneksi sait tilanteen hoidettua ja häädettyä heidät pois sieltä tulistelemasta. Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Katerina

22.09.2018 13:54
Oli keskiviikkoiltapäivä ja olin juuri sapaunut kennelille, sillä olin päässyt koulusta hieman normaalia aiemmin. Minulla alkaisi neljältä agilitytreenit Renon kanssa, mutta sitä ennen ajattelin viedä Sindin lenkille, jotta pentukin saisi oman osansa huomiostani. Niinpä suuntasin hakemaan bordercollieta huoneestaan, jossa Ushma hetki sitten kertoi sen yhä olevan, kun hänet tapasin. Ja siellähän pentu olikin, se leikki innoissaan muutaman muun koiran kanssa, kunnes huomasi saapumiseni.
”No hei, pikkuinen. Oliko sulla leikki kesken, oliko?” lässytin pennulle, kun se tuli luokseni häntä heiluen huomiota kerjäämään. Kyykistyin rapsuttamaan pennun pehmeää, karvaista kaulaa ja annoin suukon sen otsalle.
”No, jos sua ei haittaa jättää kaverit nyt hetkeksi tänne, niin lähdetäänkö lenkille? Mitä mieltä oot, Sindi, haluatko lähteä ulos?” kyselin pennulta, jonka häntä alkoi viuhua kahta kovempaa vauhtia ja se päästi pari haukahdustakin.
”Sindi, ei hauku”, toruin pentua, joka vaikeni kyllä, mutta vispasi edelleen häntäänsä.
”Tuo taitaa olla kyllä. Tulehan, Sindi, mennään sitten”, naurahdin pennulle ja suuntasin kohti eteistä laittaakseni pennun kiinni.

Sindi antoi laittaa pannan ja hihnan itselleen todella nätisti, sillä se tykkäsi niiden käyttämisestä huomattavasti enemmän kuin valjaista. Oli kuitenkin sanomattakin selvää, että iltojen alkaessa taas pimetä aina vain aikaisemmin syksyn saapuessa ja talven lähestyessä, pitäisi minun ihan turvallisuussyistä alkaa käyttää pennulla heijastavia valjaita, jotta meidät erottaisi pimeässä. Nyt ulkona oli kuitenkin vielä valoisaa, joten saatoin käyttää pantaa valjaiden sijaan. Kun olimme valmiita, menin Sindin kanssa ulos ja johdatin sen pois kennelin pihasta. Aidan ulkopuolella pentu teki heti tarpeensa ensimmäisen puskan juurelle, mutta sen jälkeen se kulkikin todella kiltisti mukanani. Kävelin vähän matkaa autotien reunassa kenneliltä poispäin, kunnes poikkesin lopulta hiekkatielle, joka kulki laidunten läpi. Yhdellä aidatulla laitumella olikin hevosia, joista osa oli parhaillaan syömässä heinää aivan tien vieressä, niiden mukana oli jopa pieni varsa. Sindi tietysti huomasi hevoset ja hetken niitä tuijotettuaan se alkoi haukkua kovaan ääneen, jolloin ruokailevat eläimetkin lopulta huomasivat meidät.
”Sindi, hiljaa! Ei hauku”, toruin pentua, joka ei kyllä tainnut ottaa käskyä kuuleviin korviinsa. Hevosetkin olivat alkaneet hirnua ja varsa oli paennut paikalta hieman kauemmaksi isomman samannäköisen hevosen luokse, joka oli varmasti sen emä. Muut hevoset hirnuivat ja hörähtelivät kuuluvasti kuopien maata.
”Sindi, ei hauku! Lopeta nyt”, komensin pentua, kun se yllytti haukunnallaan hevosia vielä lisää. Lopulta yksi niistä hermostui, nousi takajaloilleen kovaan ääneen hirnuen ja yritti potkaista Sindiä, mutta oli onneksi niin kaukana, ettei osunut.
”Sindi! Kato nyt, mitä sait aikaan. Tuhma tyttö, ei saa pelotella hevosia. Hyi sua, tuhma tyttö”, toruin pentua, joka oli lopultakin lakannut haukkumasta, ilmeisesti säikähdettyään hevosen reaktiota. Nyt koira vain vinkui ja kiehnäsi jaloissani täristen hieman. Pentu oli peloissaan, ja syystäkin. Ties mitä olisi sattunut, jos olisimme olleet hieman lähempänä aitausta.

Kun pysähdyin rauhoittelemaan pelästynyttä pentua, aloin kuulla jostain juoksuaskelia ja näin pian nuoren tytön juoksevan laitumen poikki meidän luoksemme, asettuen aivan aidan läheisyyteen seisomaan.
”Mitä täällä tapahtuu? Mitä te teitte hevosille, ne on ihan kauhusta suunniltaan”, tyttö miltei kiljui nähdessään minut ja Sindin tien reunassa.
”Anteeksi! Ei me tehty mitään, vannon sen. Sindi vain vähän haukkui niille, mistä ne hermostuivat. En tosin ymmärrä sitä, koska Sindihän on niitä monta kertaa pienempi, ei niiden tarvitse sitä pelätä”, selitin tytölle, päättäen sitten vielä jatkaa.
”Sindi tässä on enemmän kauhusta suunniltaan kuin nuo hevoset, koska yksi niistä yritti potkaista sitä. Katso nyt, koirahan ihan tärisee”, mutisin tytölle jopa hieman vihaisena, koska olin oikeasti huolissani Sindistä. Pentu oli kyllä jo hieman rauhoittunut, mutta päätin silti ottaa asian puheeksi.
”Ai, en tiennytkään sitä. Mikä näistä se oli?” tyttö kysyi, ja osoitin lähimpänä häntä seisovaa tummanruskeaa hevosta.
”Tuo”, sanoin tytölle, joka vilkaisi hevosta ja nyökkäsi sitten.
”Ai, no sitten ymmärrän. Huomasitteko, että täällä on myös varsa? Tuo heppa tuossa on sen varsan isä, ja tuolla kauempana oleva hevonen on sen emä. Isäheppa halusi varmasti vain suojella varsaansa, ei sen kummempaa. Ei kai teille sattunut mitään?” tyttö kysyi, mutta pudistin päätäni ja kerroin, ettei hevonen osunut meihin.

Juttelimme tytön kanssa vielä hetken, kunnes koko asia oli selvitetty. Hän tuli lopuksi pois aitauksesta ja rapsutti hetken aikaa Sindiä, joka nautti uuden ihmisen huomiosta ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tyttö kertoi pitävänsä koirista ja harrastavansa ratsastusta, ja se kyseisen varsan isä oli hevonen, jolla tyttö useimmiten ratsasti. Kerroin itsekin pitäväni hevosista, jolloin tyttö sanoi, että voisin varmasti tulla joskus halutessani ratsastamaan hänen kanssaan. Lupasin harkita asiaa ja ilmoittaa hänelle, joten vaihdoimme numeroita, jotta saisin hänet sitten kiinni. Sen jälkeen minun olikin jo aika palata takaisin kennelille, jotta ehtisin hakemaan Renon. Hyvästelin tytön, joka esittäytyi Oliviaksi, ja lähdin takaisin.

Kun pääsin kennelille, Ushma oli parhaillaan pihalla harjaamassa koiria. Tällä hetkellä hänen käsittelyssään näytti olevan novascotiannoutajanarttu Ellen, joka loikoili yllättävän tyytyväisenä terassilla, kun Ushma käsitteli sen turkkia.
”Heippa, miten lenkki sujui?” Ushma kysyi, jolloin aloin selittää hänelle tarinaa tapahtuneesta. Kun lopetin kertomuksen, Ushma totesi olevansa iloinen, että sain uuden ystävän ja että Sindille ei käynyt kuinkaan.
”Minun on nyt pakko mennä, etten myöhästy. Treenit alkaa ihan pian”, sanoin Ushmalle, sillä treenien alkamiseen oli enää kolme varttia, kello kun oli jo 15.15. Ushma päästi minut menemään, joten vein Sindin sisälle, annoin sille vettä ja kutsuin Renon paikalle.
”Tulehan, kulta. Lähdetään treenaamaan”, sanoin Renolle eteisessä, kun laitoin sille pantaa kaulaan. Uros taisi innostua siitä, sillä sen silmät kirkastuivat ja sen häntä alkoi heilua tiuhaan tahtiin.
”Noh, onkos sulla noin kova ikävä treenikentille? Ei hätää, ihan pian pääset sinne. Meidän pitääkin mennä reippaasti, että me ei myöhästytä”, juttelin urokselle, kunnes olin valmis lähtöön. Otin hihnan käteeni ja astuin ulos, jossa Ushma oli juuri viimeistellyt Ellenin harjauksen ja yritti seuraavaksi houkutella Frodoa luokseen. Sanoin hänelle vain pikaiset heipat ja lähdin kävelemään melko nopeaa vauhtia kohti treenihallia, sillä pelkäsin meidän oikeasti myöhästyvän. Joel ei katsonut myöhästymistä hyvällä, varsinkaan kun olin saanut jo anteeksi niin paljon kokonaisia poissaoloja treeneistä, kun en vain ollut saanut aikaiseksi mennä sinne. En halunnut tuottaa hänelle pettymystä nyt, kun olin päättänyt alkaa taas panostaa treenaamiseen paremmin, jotta saisin suoritettua vielä viimeisenkin luokan Renon kanssa loppuun.

Kun saavuin hallille, kello oli tasan neljä ja kaikki muut olivat jo paikalla, mutta he eivät olleet vielä aloittaneet alkulämmittelyä. Otin muutaman juoksuaskeleen porukan luokse ja kierrätin nolostuneena katsettani treenikavereissani, kääntäen sen lopuksi Joelin suuntaan.
”Anteeksi, että tulin näin myöhään”, sopersin nolostuneena, päättäen jättää selittämättä, miksi tulin taas näin viime tingassa paikalle. Joel tuskin edes uskoisi selitystäni siitä, että lenkki Sindin kanssa viivästyi hevosjupakan takia.
”Ei se mitään, pääasia että olet paikalla. Jatkossa voisit alkaa panostaa hieman enemmän siihenkin, että olet ajoissa paikalla, niin muiden ei aina tarvitsisi odottaa”, Joel sanoi hieman tylyn kuuloisena ja ymmärsihän sen, koska käytökseni varmasti ärsytti häntä. Olin luvannut panostaa treenaamiseen ja silti olin heti myöhästyä seuraavista treeneistä, mikä ei tietenkään antanut kovin hyvää kuvaa minusta.
”Tiiän, mä vaan… Äh, ei mitään. Mä lupaan yrittää parhaani, oikeasti”, sanoin Joelille, joka nyökkäsi. Jätimme jaarittelun sikseen ja siirryimme ensin tekemään alkulämmittelyä, jota kesti noin vartin. Sen jälkeen oli jälleen ratojen aika. Joel oli rakentanut kaksi erilaista rataa. Hän jakoi porukan puoliksi niin, että toinen ryhmä menisi toiselle radalle ja toinen toiselle, ja sitten vaihdettaisiin, kun kaikki olivat suorittaneet ensimmäisen radan. Minä olin ryhmässä Miinan ja Juhan kanssa, ja toisessa ryhmässä olivat Jenna, Leila ja Elias, joka näytti viihtyvän yllättävän hyvin nuoren kaksostytön kanssa. Olin siitä hieman mustasukkainen, vaikka todennäköisesti siihen ei olisi mitään syytä. Jaoimme järjestyksen, jossa kukin meistä suorittaisi radan ja yllätyksekseni aloitusvuoro osui minulle, joten ohjasin Renon radan alkuun istumaan, irrotin sen hihnasta ja menin ensimmäisenä esteenä olevan aidan viereen hieman sivuviistoon seisomaan.
”Tule!” komensin Renoa, joka lähti juoksuun ja ylitti ensimmäisen hyppyesteen ilman erillistä käskyä. Seuraavana oli okseri, jonka Reno myös ylitti hienosti ja syöksyi sen jälkeen putkeen. Putken jälkeen oli taas aita ja kepit, jotka Reno suoritti tosi hyvin. Keppien jälkeen oli puomi, joka ylitettiin vauhdilla ja sen jälkeen mentiin renkaan kautta uuteen putkeen ja pöydälle. Reno suoritti esteitä kuin vanha tekijä, mutta olihan sillä kieltämättä jo usean kuukauden kokemus tästä. Pöydältä matka jatkui keinulle, jonka jälkeen oli toinen okseri, tavallinen aita ja uusi putki. Putken jälkeen oli vielä A ja pari hyppyä ennen kuin rata loppui.
”Hyvä te, sehän meni hyvin”, Miina kehui, kun pääsin Renon kanssa pois radalta. Kiitin häntä ja aloin seurata Juhaa ja Viliä, jotka suorittivat radan seuraavaksi.

Kun ensimmäiset radat oli suoritettu, oli vuodossa ratojen vaihto. Järjestyksemme oli edelleen sama, joten aloitin myös seuraavan radan, joka oli hieman pidempi ja haastavampi kuin edellinen. Minä ja Reno suoriuduimme siitä kuitenkin omasta mielestäni ihan hyvin, ja myös suoritustamme seurannut Joel kehui meitä, samoin tietysti ryhmäkaverini. Olin iloinen saadessani kehuja, niistä tuli aina hyvä mieli ja ne vahvistivat uskoani siitä, etten ollut täysi surkimus, vaikka olinkin laiminlyönyt treenejä viime aikoina melko paljon. Juha ja Vilikin suorittivat radan hienosti, samoin Miina ja Mette. Kun olimme valmiita, Joel kutsui meidät kokoon ja kysyi mielipidettämme näistä treeneistä ja siitä, haluaisimmeko tehdä tällaista jatkossakin, jotta voisimme verrata erilaisia ratoja ja niiden suorituksia keskenään.
”Olihan tää kivaa vaihtelua kieltämättä. Oli kiva huomata, miten erilaiset radat vaikuttaa suoritukseen”, sanoin, kun kukaan muu ei avannut suutaan.
”Oon samaa mieltä. Aikakin kuluu paremmin, kun on useampi rata, eikä tarvitse vaan odotella omaa vuoroa sivussa”, Elias jatkoi ja hymyilin itsekseni, kun sain hänetkin innostettua kertomaan mielipiteensä julkisesti. Muutkin kommentoivat asiaa, ja sen jälkeen olikin aika päättää treenit ja lähteä kotiin. Pakkasin jälleen tavarat annettuani Renolle ensin vielä vähän vettä ja juotuani itsekin. Eliaskin oli valmis, joten hän lähti saattamaan minua kennelille, kun asui kuitenkin samassa suunnassa.

Loppu!

// Sori oikeesti, että tän tarinan kanssa meni näin kauan D: Toivottavasti hyväksyt tän agitarinaksi, vaikka tossa alussa tapahtui muuta ja toi agilityosuus jäi ehkä vähän lyhyeksi...

Vastaus:

Ei se mitään, mullakin on tähän sun tarinaan vastaaminen "vähän" jäänyt. Hyväksyn tän agitarinaksi ja hyvitykseksi viivästyneestä vastauksesta merkkaan tarinan kirjoituspäiväksi tämän päivän, jotta saat lisäaikaa kirjoittaa uuden tarinan etkä joudu erotetuksi. Olipa jännittävä tuo alku, kun näitte ne hevoset ja saitte ne ilmeisesti vähän säikähtämään teitä. Onneksi kaikki kuitenkin meni loppujenlopuksi hyvin ja tutustuit vähän uuteen ihmiseen, tuohon Oliviaan. Tiedä sitten, vaikka teistä tulisikin vielä tosi hyviä kavereita :) Myös treenit tuntui sujuvan sulla ja Renolla tosi hyvin, vaikka hieman viime tippaan sun saapuminen sinne menikin. Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Ellie

07.09.2018 21:36

10.

Onnellisuus on kuulemma läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Ihminen, joka on onnellinen ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.

Viileät syysaamut olivat saapuneet. Oli ihanan raikasta herätä kylmään huoneeseen, mutta sen mukana tulikin sitten kylmyys. Nousin sängyltäni ja puin päälleni lämpimän villapaidan ja mustat farkut. Kesäloman loputtua kaikki vapaat hetket olivat menneet läksyihin ja muihin koulujuttuihin, enkä siis ollut ehtinyt nähdä Leoa. Näin viikonloppuna minulla kuitenkin oli aikaa vierailla kennelillä. Pakkasin reppuuni juomapullon ja lompakon, ja lähdin alakertaan päin.

Keittiössä tein itselleni pikaisesti leivän, mutta koitin olla mahdollisimman hiljaa, koska äitini nukkui vielä. Kellohan tosiaan oli vasta hieman yli kahdeksan. Viikonloppuisin saisi nukkua niin pitkään kun haluaisi, mutta minä en koskaan nukkunut pitkään. Unessa olo oli epämiellyttävää, koska ajatuksia oli vaikea kontrolloida. Valveilla pystyin sensuroimaan itseltäni ajatuksia, mitä en tahtonut kokea.

Suljin oven takaatani ja lähdin bussipysäkkiä kohti. Viileän ilman ansiosta hengittäessäni suustani muodostui valkoisia pilviä. Oloni oli kuin lohikäärmeellä. Aurinko paistoi kauniisti taivaalla, mutta sillä ei enää ollut lämmittävää vaikutusta, vaan se ikään kuin kiusallaan paistoi kirkkaasti ilman lämpöä.

Ehdin istumaan pysäkin penkillä ehkä minuutin verran, ennen kuin sininen bussi kaarsi kohdalleni. Leimasin kortin lukijaan ja kävelin bussin perälle odottamaan.
Bussin vaihdon ja puolen tunnin jälkeen painoin punaista nappia ja jäin pysäkillä pois. Maa oli sateen jäljiltä vielä kosteaa ja vesilammikoita oli siellä sun täällä epätasaisella hiekkatiellä. Tielle oli jo pudonnut muutama keltainen lehti, ja tien päädyssä vilkkui jo Sateekaaritaivaan haalean keltainen rakennus. Koirien haukunta kantautui korviini ennen kuin ehdin edes nähdä niitä.

Leon bongasin tarhasta heti. Tumma bordercollie heilutti innoissaan häntäänsä ja seisoi takajaloillaan nojaten tarhan aitaan.
”No hei pieni”, sanoin iloisesti hymyillen. Koulun takia en ollut ehtinyt käydä kennelillä kauheasti, joten Leo tuntui kasvaneen huimasti, vaikka todellisuudessa se oli saman kokoinen kuin viikko sitten. Avasin tarhan oven, jolloin Leo tuli iloisesti luokseni ja haisteli minua. Silitin koiran pehmeää turkkia ja kutsuin sen ulos tarhasta. Varmistettuani että tarha oli lukossa, lähdimme sisätiloja kohti.

Ovelta moikkasin pikaisesti Ushmaa, joka työskenteli toimistossaan. Näin syksyisin Ushmalla taisi olla suuret paperipinot selvitettävänä kesän jäljiltä. Tai ainakin siltä tuntui, koska raukkaparka oli aina toimistossa.
Nappasin hyllystä nahkaisen pannan ja kiinnitin sen Leon kaulaan. Monien kuukauden väännön jälkeen Leo tajusi pysyä paikallaan ilman että sitä erikseen pyysi. Uros oli näemmä tajunnut pääsevän helpommin lenkille jos ei rimpuilisi tai touhottaisi koko aikaa.
”Istu”, komensin ja avasin oven. ”Hienosti Leo, mennään!”

Lähdimme lenkille kaupan suuntaan, koska yksi pieni leipä ei täyttänyt mahaani. Olin muutenkin syönyt hieman huonosti viimeisen parin päivän aikana. Leo tutki innokkaasti jokaista pensaikkoa ja puuta pitkän hiekkatien varrella. Viimekertaisesta matkasta kaupalle oli vierähtänyt pian vuosi.

Vuosi sitten moni asia oli toisin. Molemmilla meillä meni nyt paremmin. Leo oli silloin vielä melko rasavilli nuori poika, joka tuskin totteli. Nykyään se osasi kulkea melkeinpä poikkeuksetta hihnassa. Minä taas olen nykyään hieman avoimempi kuin vuosi sitten. Pystyn puhumaan ihmisille.

Mietintätuokioni aikana olimme saapuneet pienelle kaupalle. Jätin Leon kaupan ulkopuolelle odottamaan, eikä se tuntunut haittaavan sitä. Tahdoin kuitenkin olla kaupassa nopea, joten päädyin ostamaan halvimpaa ja nopeinta ruokaa - pakastepitsaa. Maksoin pikaisesti ostokseni ja suuntasin reittini Leon luokse. Koira innostui heti kun havaitsi minut.
”Hei Leo, odotitko nätisti siinä, odotitko? Haluatko makupalan?” Lepertelin sille. Kaivoin taskustani ruskean tikun.
”Istu. Hienosti, nyt Leo anna tassu”, komensin ja lopulta palkitsin koiran. Irrotin Leon kaupan koiraparkista sillä aikaa kun bordercollie söi palkkiotaan.

Hieman yli vuosi sitten saavuin ensimmäistä kertaa Sateenkaaritaivaan kennelin ovista sisään. Välillä mietin miltä tuntuisi, jos en olisi koskaan aloittanut hoitamaan Leoa. Jos äitini ei olisi antanut lupaa ottaa hoitokoiraa, tai jos en olisi nähnyt ilmoitusta lehdessä. Missä tilanteessa olisin nyt? Yksi olisi varmaa, en olisi lenkittämässä koiraa. Enkä varmasti olisi yhtä onnellinen kuin nyt.

Oikeastaan, olisinko edes onnellinen? Tuntui nimittäin siltä, että Leon kautta löysin onnellisuuden. Tai palan sitä.

// vähennätkö makupalan? Tää jatkuu vielä, mutta siis sisälsin tähän tekstiin vähän omia diippejä mietintöjä ja ajattelin että se sopis lyhyempänä ku nää diipit mietinnät tekee siitä pitkäveteisen

Vastaus:

Ei tää musta ollut mitenkään pitkäveteinen, musta on vaan kivaa että tarinoihin sisältyy vähän tollaista pohdintaa elämästä myös eikä vaan niitä perinteisiä hoitojuttuja :) Ihanaa, että Leo on oppinut antamaan sun laittaa hihnan paikoilleen ilman erillistä käskyä, helpottaa varmasti tosi paljon ulos lähtemistä. Se on toki kasvanut ja oppinut kaikenlaista, joten varmaan siitä syystä se on vähän rauhoittunutkin eikä oo enää niin villi poika :D Kiva kun kävit kaupassa ostamassa vähän lisää ruokaa ja Leo malttoi hienosti odottaa sua pihalla, saa tosta pojasta vaan olla tosi ylpeä <3 Saat tästä tarinasta 15€
- U

Nimi: Kerttu

25.08.2018 10:13
14.

Painoin kotioven kiinni ja lähdin pyöräilemään kennelille. Oli lauantai 25. päivä elokuuta, ja viimeksi olin käynyt kennelillä reilu kaksi viikkoa sitten, kun olin Ushman ja Katerinan kanssa palannut leiriltä. Vajaan viiden minuutin kuluttua saavuin tutun keltaisen talon pihaan, jonne parkeerasin pyöräni. Kiipesin muutaman rapun ylöspäin päästäkseni kuistille, jonka kaiteella roikkui muutama pyyhe kuivumassa. Tartuin oven kahvaan avatakseni sen, mutta sitä en ehtinyt tehdä, koska Ushma aukaisi työnsi oven auki.
"Moi," sanoin hieman tökerösti ennen kuin toivuin hämmennyksestä.
"Ai Kerttu, muistathan sä että tänään sulla on Popin lisäksi hoidettavana toinenkin koira, nimittäin Fia?" Ushma kysyi.
"Totta kai! Ajattelin ostaa sille ihan tässä lähiaikoina ulkoiluvälineet, niin ei tarvitse lainata täältä," sanoin Ushmalle. Sitten jätin kengät eteiseen, josta suuntasin Popin luokse.
"No hei Popi," tervehdin urosta iloisesti ja rapsutin sitä leuan alta. Sheltti lipaisi kättäni ja alkoi heiluttaa häntäänsä.
"Kuule, tänään sä pääset lenkille Fian kanssa. Mä otin sen väliaikaiseksi hoitokoiraksi, joten saat luvan sietää sitä lenkillämme," lässytin urokselle. Sitten menin etsimään Fiaa. Ihmettelin vähän missä se oikein oli, kun en löytänyt sitä sisältä, mutta onneksi hoksasin käydä katsomassa tarhoilta ja siellähän se olikin Sonja ja Pihla seuranaan. Tervehdin nuorta narttua ja se vaikutti olevan innoissaan, kun annoin sen tehdä tuttavuutta vähän lähemmin kuin aiemmin.
"Mitä sanot, lähdettäisiinkö sisälle? Joo lähdetään vaan," juttelin bordercollienartulle, joka hyöri jaloissani niin, etten uskaltanut astua yhtään minnekään, sillä pelkäsin tallaavani Fian hännän tai tassun päälle.
"Fia väistähän vähän," sanoin pennulle ja työnsin sen hellästi syrjään. Kun lähdin takaisin sisälle, Fia ryntäsi ohitseni ja ehti melkein sisälle asti ennen kuin sain napattua pennun kiinni.
"Eipäs etuilla," naurahdin pienelle bortsu pennulle. Tiesin, että Fia oli jo melkein yhdeksän kuukautta, mutta kooltaan se ei ollut vielä tietenkään aikuisen koiran kokoinen.

"Istu," komensin koiria, jotta saisin niille pannat kaulaan. Popi istui heti ja Fia hetken pohdiskeltuaan istuutui myös.
"Hyvä tyttö," kehuin pientä narttua. Ensin laitoin Popille pannan kaulaan. Uros antoi laittaa sen yhtä hyvin kuin aina ennenkin, mutta kun yritin laittaa pantaa Fialle, tuli eteen ongelma. Fia rimpuili heti kun panta lähestyi sen kuonoa. Yritin uudestaan, tällä kertaa jutellen koiralle rauhallisesti. En kuitenkaan ehtinyt vetää pantaa nartun korvien taakse, kun se alkoi taas rimpuilla ja loppujen lopuksi se työnsi tassullaan kättäni kauemmas, jottei pannan laittaminen onnistuisi. Yritin kolmannen kerran, mutta tällä kertaa pentu nousi seisomaan. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin mikään aikaisemmista Fian tarjoamista vaihtoehdoista, joten onnistuin vihdoin vetämään pannan paikoilleen. Laitoin kengät takaisin jalkaan ja kiinnitin hihnat paikoilleen. Sitten lähdin ulos.
"Lähden näiden kanssa lenkille," sanoin Ushmalle tarkoittaen Fiaa ja Popia. Ushma vilkutti meille ja niin lähdin läheiselle pellolle. Matkalla pysähdyin muutaman kerran, että koirat saivat tehdä tarpeitaan ja kun saavuin pellon laitaan, huomasin, että siitä oli vilja korjattu jo aikoja sitten pois, ja niin päätin oikaista pellon yli metsään. Popi kulki nätisti vierelläni, mutta Fia jäi jälkeen, koska se nosteli tassuja aivan turhan korkealle yrittäessään välttää astumasta sänkeen.
"Voi Fia, tuntuuko tää pelto susta noin ikävälle?" kysyin bortsupennulta hymyillen.
"Eiköhän sä pian totu," rohkaisin pientä narttua ja kyykistyin, jotta Fia ymmärtäisi tulla luokse. Nartun häntä alkoi heilua ja se tuntui unohtavan, että sen piti kartella peltoa.
"Hieno, hyvä Fia," kehuin pentua kun se oli päässyt jalkojeni juureen.
"Ja tottakai hieno Popi," lisäsin kun tajusin Popin katsovan minua tuo-pentu-tunkee-joka-paikkaan- ilmeellä. Rapsutin molempia koiria ja Fia jopa kääntyi selälleen niin, että pystyin silittämään sen mahaa. Popi nuuhki kättäni kuin odottaen, että saisi herkkuja.
"Ei nyt, Popi. Mä en edes ottanut mukaan niitä," sanoin Popille ja nousin takaisin seisomaan. Lähdin jatkamaan matkaa metsään, ja tällä kertaa Fiakin kulki nätisti perässäni enempiä valittamitta.

Saavuin metsään ja harkitsin Popin irti päästämistä, mutta päätin etten päästäisi sitä irti, koska täällä ei ollut järveä toppuuttelemassa Popia, mikäli se päättäisi karata. Toisekseen Ushma ei ollut täällä, joten häntä ei voisi hälyttää apuun tarpeen vaatiessa. Heitin Popille keppiä ja Fia hinkui päästä sen perään. Pidin koiran kuitenkin aloillaan ja selitin pennulle, että tuo keppi oli Popille.
"Popi tänne!" komensin urosta. Se oli kuitenkin niin keskittynyt kepin kanssa touhuamiseen, ettei se vaikuttanut kuulevan sanojani. Nykäisin uroksen hihnasta, jotta se älyäisi tulla luokseni ja jättää kepin sikseen. Luokse se kyllä tuli, tosin kepin kanssa. Nauroin Popille ja sanoin:
"Jätä, Popi, jätä!" uros katseli taivaalle kuin miettiäkseen mitähän tuo kummallinen jätä-käsky mahtoi tarkoittaa, mutta lopulta se pudotti kepin käteeni.
"Vau! Hieno poika!" kehuin sitä iloisesti.
"Istu," sanoin molemmille koirille, jotka istuivat saman tien. Fia ei kuitenkaan malttanut pysyä paikoillaan kun se näki kädessäni olevan kepin, ja niinpä se nousi tuon tuosta seisomaan ja yritti tavoitella keppiä.
"Fia istu," komensin pienen koiran takaisin istumaan.
"Popi, paikka," sanoin Popille jotta se ei ryntäsi kohta heittämäni kepin perään.
"Paikka," sanoin vielä kerran ennen kuin heitin kepin Fialle. Pentu juoksi kepin perään ja keppi suussaan se jatkoi matkaansa eteenpäin.
"Fia," yritin kiinnittää koiran huomion juostessani sen perässä, jotta pentu ei säikähtäisi yhtä-äkkistä nykäisyä pannasta. Kun pentu hidasti, hidastin myös minä Popin kanssa. Menin kyykkyyn ja houkuttelin Fian kääntymään minuun ja Popiin päin rapisuttamalla maata. Fia kääntyikin katsomaan jolloin kehuin sitä ja houkuttelin sen tulemaan vierelleni.
"Hienosti, juuri noin," sanoin iloisena pennulle, joka vaikutti hyvin tyytyväiseltä itseensä. Käännyimme takaisin ja lähdimme omia jälkiämme sänkipellon poikki takaisin kennelille.

Katsoin kuinka Fia asettui nukkumaan omalle paikalleen. Popi sen sijaan alkoi toisessa huoneessa leikkiä jonkun vanhalla vinkulelulla, josta vinku oli mennyt jo aikoja sitten rikki. Ulkona alkoi sataa, joten koska minulla ei ollut juuri nyt mitään tekemistä, kaivoin repustani vanhan hedelmäpussin ja kävin vetämäss sen pyöräni satulan suojaksi. Palasin sisälle ja huomasin Ushman etsivän jotain.
"Mitä sä etsit?" kysyin naiselta, joka kääntyi yllättyneenä puoleeni.
"Oikeastaan sua," hän sanoi.
"Voisitko ottaa nartut, Dessan ja Aben sisälle? Mulla on niin paljon paperitöitä, että kaikki aika mitä vaan liikenee, olisi hyvä omistaa tänään niille," Ushma pyysi minulta.
"Totta kai," hihkaisin ja menin tarhoille.

Kutsuin Popin sateen suojassa olevalle kuistille, koska olin ajatellut harjata uroksen siinä. Harjasin sheltiltä takut pois kainaloista ja korvien takaa ja sitten kampasin koiran turkin sileäksi.

Katsoin kelloa. Se näytti 15.30, joten päätin lähteä kotiin. Kävin sanomassa koirille heipat ja sen jälkeen menin Ushman toimistoon.
"Mä lähden nyt," sanoin.
"Kiva kun kävit," Ushma sanoi.
"Heippa!" huikkasin Ushmalle ennen kuin suljin toimiston oven. Kuulin Ushman vastaavan jotain, mutten mennyt kysymään, mitä tämä oli sanonut. Vedin kengät jalkaan ja otin pyöräni satulan päältä pois hedelmäpussin. Kävin heittämässä sen roskiin, koska se oli jo niin vanha ja kulunut, ettei siitä olisi enää hyötyä. Sitten talutin pyörän portista ulos, ja suljin sen perässäni. Sitten lähdin polkemaan kotiin.

Loppu

Vastaus:

Voi että, Fia taisikin olla riemuissaan saadessaan sut sen hoitajaksi, kun jo heti ensitapaamisestanne lähtien se hössötti tuolla tavoin :D Pannan laittamisen kanssa näytti olevan vähän ongelmia, mutta onneksi onnistuit siinä lopulta, niin pääsitte lähtemään ulos. Popi taisi aluksi olla hieman kateellinen, kun joutui jakamaan sun huomion Fian kanssa, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Eiköhän se totu ajan kanssa, uusi tilanne varmaan vain hämmensi urosta. Kiva idea leikkiä tuolla kepillä koirien kanssa, vaikka jouduitkin pitämään ne hihnassa. Niillä tuntui kuitenkin siitä huolimatta olevan ihan hauskaa, ja Fiakin totteli yllättävän hyvin pienistä alkuvaikeuksista huolimatta :D Kiitos, kun autoit mua vielä koirien kanssa ennen lähtöäsi ja harjasit Popinkin, jotta sen turkki olisi taas hetken aikaa paremmassa kunnossa. Saat tästä tarinasta 22€
- U

Nimi: Katerina

20.08.2018 11:07
Oli sunnuntai, 19. elokuuta, ja olin parhaillaan matkalla agilitytreeneihin Renon kanssa. Minusta tuntui, että olin ollut ikuisuuden poissa treeneistä ja jäänyt muista jälkeen, sillä olin ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt treenata juurikaan. Kesäloman aikana treeneistä oli kyllä muutenkin ollut vähän taukoa ja niinsanotusti lomaa, mutta nyt ne olivat jo jatkuneet jo toissa viikon keskiviikkona, eli koulujenalkamisviikolla, mutten ollut käynyt treeneissä silloin enkä sen jälkeenkään ennen kuin vasta nyt. Oli jo syksy ja ilmat olivat alkaneet viilentyä, joten treenasimme hallissa. Kun menin sisään ison treenihallin ovesta, minut vastaanotti tuttu lämpö ja treenihallin oma tuoksu, joka tunki nenääni aina, kun sinne menin. Muut olivatkin jo paikalla, sillä olin jopa muutaman minuutin myöhässä sovitusta aloitusajankohdasta.
”Hei, sori kun oon myöhässä...” mutisin nolona Joelille, kun pääsin hänen ja muiden treeniryhmäläisten luokse. Hän katsoi minua pitkään todella vakavana ja minua pelotti, että hän heittäisi minut ulos ja sanoisi, etten saisi enää tulla tänne. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni hymyyn ja se sai minunkin jännitykseni hieman laantumaan.
”Ei se mitään, pääasia että tulit. Pitkästä aikaa, niinhän? Oot ollut paljon poissa”, hän sanoi hymyillen ja kirjoitti samalla vihkoonsa minun ja Renon nimet muiden nimien jatkoksi.
”Joo, tässä on nyt ollut vähän muuta… Oon ollut tosi kiireinen, ja vaikka oon luvannut sitoutua tähän, niin en vaan oo nyt ehtinyt treeneihin ennen tätä päivää. Oon välillä jopa vakavasti harkinnut lopettavani kokonaan, kun en haluaisi roikkua listoilla täyttämässä vapaata paikkaa, jos en kuitenkaan itse ehdi käydä täällä yhtä aktiivisesti kuin muut”, selitin Joelille, joka katsoi minua hämmennyksen vallassa, samoin poikaystäväni Elias ja muut ryhmäläiset. Kukaan ei tainnut uskoa korviaan, kun puhuin treenaamisen lopettamisesta.
”Kulta, sä oot yksi tän ryhmän parhaita treenaajia, ethän sä voi noin vaan lopettaa. Mieti nyt, ootte Renon kanssa päässeet jo näin pitkälle”, Elias sanoi lopulta ja nyökkäsin hänelle vaitonnaisena. Keskustelu ei ehtinyt jatkua pidemmälle, sillä Joel totesi, että oli parasta aloittaa nyt ennen kuin koko aika menisi vain siihen, että keskustelisimme tästä.

Joel ohjasi meidät aluksi tekemään perinteistä alkulämmittelyä, eli pari kierrosta juoksua kentän ympäri koirien kanssa. Sen jälkeen kertasimme erilaisia peruskäskyjä, kuten istumista, maahanmenoa, paikallaoloa ja luoksetuloa, jotta koirat saivat harjoitusta ja samalla vetreytystä lihaksiinsa. Kun Joel uskoi koirien lämmenneen tarpeeksi, hän ohjasi meidät tutustumaan rakentamaansa rataan. Muut näyttivät siltä, että rata oli heille todella yksinkertainen, mutta minun silmiini se näytti kamalan haastavalta ja jopa vaikealta. Tätä se treenien laiminlyöminen teettää, ajattelin samalla, kun yritin parhaani mukaan miettiä mielessäni, miten ohjaisin Renon suorittamaan radan mahdollisimman virheettömästi.

Kun rataantutustuminen oli kestänyt tarpeeksi kauan, Joel kutsui meidät taas koolle ja päätti järjestyksen, jossa rata suoritettaisiin. Ensimmäisen kunnian saivat Elias ja Caspar, joten poikaystäväni meni entistäkin suuremmalta näyttävän saksanpaimenkoirauroksensa kanssa radan alkuun, komensi koiran istumaan ja irrotti siltä hihnan. Uroskoira totteli omistajaansa kuin unelma ja olin siitä jopa hieman kateellinen. Kyllähän Renokin totteli minua melko hyvin, mutta Sindi osasi olla varsinainen pikku riiviö aina välillä, kun sille iski pentumainen kiukuttelukohtaus. Naulitsin katseeni Eliakseen ja Caspariin heidän lähtiessään etenemään radalla, sillä Joel oli kehottanut minua seuraamaan muiden suorituksia tarkasti, jotta osaisin itse paremmin eikä pitkä poissaoloni ehkä näkyisi niin selvästi. Elias ja Caspar etenivät rauhallisen varmasti aina radan loppuun saakka, jolloin Joel kirjasi heidän aikansa vihkoon ylös ja kehotti seuraavaksi radalle Juhon ja Vilin. Nuori mies ja vielä nuorempi dalmatialainen menivät radalle yhtä varmoina kuin Elias ja Caspar hetki sitten, mutta heidän suorituksensa ei ollut samaa laatua. Nuori ja vilkas dalmatialaisuros teki pari virhettä radalla ja oli muutenkin yhtä kömpelö kuin ennenkin, ja Juho näytti neuvottomalta tajuttuaan, ettei tiennyt enää, miten parantaisi koiran suoritusta. Heidänkin aika kirjattiin ylös ja sitten oli Leilan ja Alman vuoro. Tämä parivaljakko oli tunnettu hitaasta ja rauhalliselta, mutta silti varmasta suorituksesta, jollainen tämäkin oli. He liikkuivat kyllä hieman nopeammin kuin ennen, mutta eivät silti nopeimmasta päästä ikänsä vuoksi. Kun he lopettivat, oli minun ja Renon vuoro. Epäröin edelleen, olinko valmis tähän, mutta Elias tuli luokseni ja laski molemmat kätensä olkapäilleni, pakottaen minut katsomaan itseään silmiin.
”Rakas, sä pystyt tähän. Mä luotan suhun. Hyvin se menee, usko pois”, hän sanoi hymyillen ja vastasin hänen hymyynsä, nyökäten samalla pienesti. Sen jälkeen otin bordercollieurokseni mukaan ja menin radalle.

Kun aloitin suorituksen, minut valtasi sellainen adrenaliiniryöppy, että muistin taas kaikki ne syyt, miksi pidin tästä harrastuksesta. Sen tunnekuohun avulla suoritin radan alusta loppuun saakka täysin virheettömästi ja vieläpä kaikenlisäksi melko nopeasti, ainakin omasta mielestäni. Koko ryhmä hukutti minut ja Renon kehuihin sillä välin, kun Joel kirjasi aikamme ylös ja komensi radalle Jennan ja Ronnyn. Vielä oli vuorossa kaksosten suoritukset, joista Jenna ja Ronny tekivät sen ensin ja heidän jälkeensä Miina ja Mette. Kun kaikki olivat valmiita, Joel tarkisti pikaisesti ajat ja ryhtyi sitten kertomaan tuloksia.
”Kuudentena Juha ja Vili ajalla 1.50”, hän sanoi ja sai minut hieman yllättymään, sillä olin aivan varma, että se olisi Leilan ja Alman paikka, mutta ilmeisesti tilanne oli päässyt muuttumaan.
”Viidentenä Leila ja Alma ajalla 1.45”, Joel jatkoi ja annoimme taputukset parivaljakolle.
”Neljäntenä Elias ja Caspar ajalla 1.25”, Joel jatkoi ja tunsin pientä voitonriemua sisälläni tajutessani, etten vielä ollut kuullut omaa nimeäni, eli olin päihittänyt Eliaksen ja Casparin.
”Kolmantena Katerina ja Reno ajalla 1.15”, Joel sanoi ja sain muilta aplodit. Olin tyytyväinen sijaani, sillä olin ollut pitkään poissa enkä odottanut pärjääväni näinkään hyvin. Eliaskin vaikutti tyytyväiseltä puolestani, vaikka samalla tiesin hänen kihisevän kateudesta sisimmässään.
”Toisena Miina ja Mette ajalla 1.02 ja ensimmäisellä sijalla Jenna ja Ronny ajalla 0.58”, Joel luki loputkin tulokset ja annoimme aplodit myös kaksostytöille. Sen jälkeen tämänkertaiset treenit olivatkin ohi, joten keräsin tavarani ja odotin Eliasta, joka oli halunnut kävellä kanssani samaa matkaa. Kun hänkin oli valmis, lähdimme kävelemään kohti kenneliä, jonne Elias saattaisi minut suunnatessaan itse kohti kotiaan.

Loppu! <3

// Sori oikeesti, että näitä agilitytarinoita on tullut hirveän vähän tästä viimeisestä luokasta. Mulla alkaa inspis näihin olla ihan hukassa, mutta tässä nyt joku tällainen lyhyt väsäys.

Vastaus:

Ei se mitään, ymmärrän kyllä, jos ei inspiraatiota ole niin sitten on vähän vaikea väkisinkään alkaa kirjoittamaan. Arvostan sitä, että kuitenkin kirjoitit edes tämän :) Huomasin jo tuota lukiessani, että olit pohtinut lopettamista ja oletan, että pohdit sitä sitten ihan oikeastikin etkä vaan tarinassa. Mun puolesta saat tietysti lopettaa kesken, jos susta tuntuu, ettet enää halua näitä kirjoittaa. Olisi tietysti hienoa, jos jatkaisit vielä kolmosluokan loppuun, mutta se on sun ihan oma päätös :) Treenit näytti kuitenkin loppujenlopuksi sujuvan tosi hyvin, eikä sun poissaolo tainnut näkyä missään. Saitte vielä Renon kanssa ihan hyvän ajankin siihen nähden, että olitte jopa kolmannella sijalla etkä itse tainnut osata odottaa sitä ollenkaan :D Saat tästä tarinasta 20€
- U

Nimi: Otava

14.08.2018 21:13
Parkkeerasin hengästyneenä pyöräni koivun juurelle ja astuin sisään portista. Tämä olisi kolmas päiväni Dessan hoitajana, ja olin lähdössä käymään ihanan pentuseni kanssa kaupungin lemmikkitarvikeliikkeeseen.

Ushma oli luvannut ottaa meidät kyytiin, sillä oli itsekin menossa samaiseen kauppaan ostamaan lisää koiranruokaa. Olin superinnoissani, pääsisin ostamaan Dessalle tarvikkeita! Odotin innolla pääseväni valitsemaan valjaiden väriä ja hihnan pituutta, ostamaan Dessalle sille mieluisia herkkuja ja ehkä jonkun lelunkin. Ilmeisesti koiran hoitamisesta sai rahaa, jolla pystyisi ostamaan hoitokoiralleen erilaisia tarvikkeita, luita ja mitä nyt haluaisikaan ostaa.

Astuin sisään kennelrakennukseen ja Ushma olikin siellä jo vastassa.

- Moi! tervehdin edelleen hieman hengästyneenä äskeisestä pyörämatkasta, olin polkenut niin kovaa mitä pyörästä lähti.

- Moi, Ushma vastasi. - Jos haet Dessan niin päästäänkin sitten jo varmaan lähtemään.

- Selvä, äiti pyys mua tuomaan tämmösiä keksejä, sanoin aavistuksen nolostuneesti kaivaessani repusta paketillisen suklaakeksejä. - Ne saa syödä pois.

- Jos laitan ne vaikka tonne, Ushma ehdotti. - Mä kirjotan tähän lapun et nää saa syödä pois.

- Juu, vastasin ja lähdin vihellellen etsimään Dessaa. Se riensi saman tien vastaan ja kyykistyin silittelemään sitä. - No hei pienokainen, lähettäskö me kauppaan? lepertelin koiralle.

Pujotin pannan pennun kaulaan ja nappasin naulakosta sille remmin jonka kiinnitin pannan klipsuun.

Dessa oli vielä aika kokematon automatkustaja, joten se matkasi takapenkillä sylissäni. Radio soi hiljaisena taustalla meidän keskustellessamme koirista ja eri tuotteista.

- Eli rahaa saat 31e, Ushma sanoi. - Osta sillä Dessalle jotain tarvikkeita, sille ehkä voisi ostaa jo valjaat ilman että ne jäisi heti pieniksi, jos ostaa säädettävät. Mutta katsoo nyt tuolla, kaupan myyjät kyllä varmasti auttaa.

Nostin Dessan syliini ja se aluksi hieman arasteli kävellä asfaltilla, mutta ei mennyt kauaakaan kun se jo innoissaan ryntäili sinne tänne uusien hajujen perässä.

-Kato äiti, ihana koira! eräs lapsi huudahti osoittaen Dessaa ja hymy nousi huulilleni. - Saako sitä silittää?

Katsoin nopeasti Ushmaa ja tämä nyökkäsi.

- Joo jos se malttaa pysyä paikallaan, sanoin ystävällisesti.

Dessa tuli haistelemaan tyttöä hetkeksi ja tämä kikatti kun Dessa nuolaisi tämän kaulaa. Tytön äiti halusi jo jatkaa matkaa joten nousin ylös, sanoin heipat tytölle ja lähdin kävelemään Ushman perässä kauppaan.

Pian astuimmekin jo ovesta sisään ja en tiennyt mihin päin katsoisi. Vaikka kauppa oli kohtalaisen pieni, se oli tupattu täyteen tavaraa ja tällä kertaa minulla oli koira jolle ostaa jotain.

Ushma lähti hakemaan koiranruokaa ja juttelemaan myyjälle joka oli selvästi vanha tuttu, ja minä menin Dessan kanssa luu- ja herkkuhyllylle. Katseeni vaelsi ylähyllyllä kun kuulin rysäyksen. Dessa oli napannut herkkupussin hyllyltä ja kantoi sitä ympäriinsä.

- Dessa! voihkaisin ja nappasin pussista kiinni. Pentu luovutti pussin melkein heti, mutta sen pienet hampaat olivat jo tehneet reiän pussiin.

- No, nämä lähtee ainakin mukaan...huokasin.

Hetken kuluttua luoksemme tuli myyjä joka silitteli Dessaa ja kertoi erilaisista valjaista.

- Itse suosittelisin ehkä näitä, hän sanoi nostaen seinältä pienet säädettävät valjaat. - Kuten näkyy, niissä on tätä heijastinpintas, niitä pystyy hyvin säätämään pennun kasvaessa ja ne on lisäksi helppo pistää päälle, kestäviksihän niitä sanotaan ja aika suosittuja on, myyjä kertoi.

Päädyin lopulta myyjän suosittelemiin valjaisiin ja ostin niiden lisäksi vielä naksuttimen. Siihen menikin kaikki rahat, mutta ainakin pääsisi treenaamaan. Hihna pitäisi ostaa kun seuraavan kerran saisi rahaa, sillä olisihan se hyvä jos Dessalla olisi ihan oma hihna.

Kauppareissun jälkeen pissitin Dessan parkkipaikan nurmikkoalueella ja ajoimme takaisin kennelille.

Leikkasin hintalapun pois valjaista ja säädin ne sopiviksi, ne istuivat Dessalle täydellisesti.

- Hieno tyttö, tosi nätisti! kehuin pikkuista kun valjaat oli laitettu. Räpsäisin ylpeänä pari kuvaa.

Käytin Dessan vielä lyhyellä kävelyllä ja päätin tulla heti huomenna takaisin niin pääsisimme aloittamaan naksutintreenit. Ihanaa!


// Sori meni näin kauan tän seuraavan kaa!

Lisää pienet heijastinvaljaat, makupalat 50kpl ja naksutin

Vastaus:

Olipa kiva idea ottaa Dessa mukaan, kun lähdit käymään eläinkaupassa. On ihan hyvä, että sitä totuttaa jo pentuna erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin :) Ihana kun annoit sen tytön silittää Dessaa, hän oli varmaan innoissaan ja eiköhän Dessakin tykännyt, tottuu ainakin lapsiinkin tosi hyvin jo pienestä pitäen. Dessa oli selvästi herkkuja vailla, kun pihisti kaupassa pussin hyllyltä :D Ainakin se sai haluamansa, kun jouduit sen pussin ostamaan pennun rikottua sen. Saat tästä tarinasta 16€, hoidan myös nuo sun ostokset kuntoon.
- U

Nimi: Ira

06.08.2018 16:29
Tässä taas lyhyt, koiraton tarina, mutta tää on juonen kannalta erittäin tärkeä.

Here’s the massacre
A mausoleum fit for me
Lived a hundred years
A hundred years I didn’t see

“Missä olen?” ihmettelin kävellessäni pitkin leveää käytävää. Käytävän kiviseinät olivat koristeelliset, ja katsoessani niitä tarkemmin näin kultaisia ristejä punaisella pohjalla. Pysähdyin nähdessäni kuvan parrakkaasta miehestä, joka piti kultaista ristiä oikeassa kädessään ja pyhää kirjaa vasemmassa. Hän oli pukeutunut tulenpunaiseen kaapuun, ja seisoi aavikolla. Kun katsoin kuvaa tarkemmin, näin miehen ilmeen muuttuvan neutraalista kärsivään. Tunsin kylmien väreiden hiipivän pitkin selkärankaani. Kylmä hiljaisuus katkesi. Dulcissime kaikui pitkin loputtomia käytäviä. Jatkoin pitkin tunnelia seuraten enkelimäistä laulua, kunnes saavuin valtavaan huoneeseen. Huoneen katto oli kymmenen metriä pitkä, ja seinät olivat graniitinharmaat. Tajusin silloin olevani kiviluolassa. Kylmä kosteus tunkeutui vaatteideni sisään, ja aloin väristä kylmästä. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta yhden seinän peittävää ikonostaasia. Ikonostaasin edessä oli kaksi tuolia. Toisella istui nainen. Hän tuijotti ikonostaasia, joten en nähnyt hänen kasvojaan. Hän istui ja lauloi laulua.

“Dulcissime, totam tibi subdo me”

Laulettuaan sen loppuun hän nosti kätensä, ja osoitti vieressään olevaa tuolia. Istuuduin siihen, ja näin naisen vihdoin kunnolla. Hänellä oli suden pää ihmisen pään sijasta, ja hän oli pukeutunut siniseen mekkoon. Yllätyin nähdessäni Hanyan hänen sylissään. Koira istui siinä rauhallisesti, eikä juurikaan reagoinut läsnäolooni. Se katsoi minua tyynesti samalla kun nainen alkoi puhua.
“Elin sata vuotta. Sata sokeaa vuotta. Nyt näen kaiken selkeästi. Tiedän, mitä tehdä.”
Ääni kuulosti tutulta. Se oli karhea ja matala, mutta samalla kirkas ja selkeä. Minulla kesti hetki tunnistaa ääni.
“Olet Solveig.”
Sanottuani sen hän katsoi minua lempeästi silmiin. Hanya kiinnostui myös minusta enemmän.
Solveig hymyili. “Olet oikeassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
Katsoin ympärilleni. “Missä olemme?”
Hän hymähti. “Olemme Konstantinopolissa ja kaukana siitä. Olemme maailman tärkeimmässä paikassa. Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?”
En tiennyt mitä vastata. “En”, sanoin käheästi.
Hän kumartui hitaasti minua kohti, ja yhtäkkiä käteni oli hänen kätensä alla. Kosketus tuntui pehmeältä ja rauhoittavalta.
“Tulin ilmoittamaan sinulle, että kaikki on hyvin. Palaan pian. Pyhä kuoro ei laula minulle vielä.”
Kuulin voimistuvaa laulua, ja pian Solveig yhtyi kuoroon laulaen. Hanya ulvoi melodiaa kuoron mukana.

Hac in hora
Sine mora
Corde pulsum tangite;
Quod per sortem
Sternit fortem
Mecum omnes plangite!


Havahduin siihen, että sairaanhoitaja vaihtoi siteitäni. Räpyttelin silmiäni, kunnes näin selkeästi. Minulla oli huomattavasti enemmän energiaa kuin aiemmin. En tiennyt, mitä kello oli tai edes mikä päivä oli. Oloni oli sekava.
“Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin hoitajalta. Hoitaja ei vastannut, vaan meni avaamaan sairaalahuoneen oven. Zakke astui sisään. Näky rauhoitti minua hieman, sillä luotin häneen.
“Zakke! Kuinka pitkään olen nukkunut?” kysyin heti, kun hän istahti vieressäni olevalle tuolille.
“Olet nukkunut pari päivää. Sinulle annettiin tujuja rauhoittavia. Hyvä puoli on, että saat lähteä sairaalasta aivan pian, kunhan sairaanhoitaja saa siteesi laitettua oikein.”
Kaunis, ruskeahiuksinen hoitaja tuli viereeni, ja kosketti kättäni kevyesti. “Sattuuko tämä?” hän kysyi vahvalla venäläisellä murteella. Kättäni koski hieman, joten vedin sen vaistomaisesti irti hoitajan otteesta. Hän nyökkäsi ja antoi minulle kaksi särkylääkepakettia. Yhdessä luki Ibumax ja toisessa OxyContin. Hoitaja huomasi, etten tunnistanut toista pakettia, ja rupesi antamaan ohjeita.
“Ota ibuprofeenia tai paracetamolia, jos sinulla on lievää kipua. Jos kipu on vahvaa, ota oxycodonea, mutta noudata pakkauksen ohjeita tarkasti. Älä missään nimessä ota yliannostusta tai käytä sitä usein. Sen sivuoireita ovat hikoilu, pahoinvointi, suun kuivuminen ja riippuvuus. Tule tänne jos sivuoireet ovat vakavia tai jos käden särky pahenee tai jatkuu pitkään. Älä mene mihinkään muuhun sairaalaan.”
Kuuntelin tarkasti ja nyökkäsin kuuliaisesti. Hoitaja hymyili lempeästi, jolloin kirkkaanpunaisiksi punatut huulet paljastivat siistin, valkoisen hammasrivistön. “Noniin, kaiken pitäisi olla hyvin. Kätesi paranee, sillä luoti raapaisi vain ihoa eikä vahingoittanut luuta tai hermoja”, hän jatkoi, ja antoi minun nousta ja lähteä. Hän toivotti pikaista paranemista, ja lähti huoneesta. Zakke auttoi minua laittamaan ruskean nahkatakin päälle, ja kävelimme yhdessä ulos käytävälle.

Käytävällä huomasin, ettei paikka ollut mikään tavallinen sairaala. Se näytti olevan luolan sisällä, eikä näyttänyt samanlaiselta kuin sairaalat, joissa olin ollut aiemmin.
“Mikä paikka tämä on? Aika jännän näköinen sairaala”, tokaisin.
Zakke nolostui hieman. “Niin… Öm, tämä ei ole sairaala. Henkilökunta on kyllä hyvin koulutettu, mutta normaalit ihmiset eivät pääse tähän sairaalaan. Tänne tulevat henkilöt, jotka pyrkivät välttämään tavallisia sairaaloita.”
“Oho”, vastasin hieman hermostuneena. En ollutkaan enää varma siitä, että käteni parantuisi hyvin.
Zakke käveli nopeammin kuin tavallisesti. Hänen olemuksensa oli kireä ja katse pysyi kiinteänä kohti päämääräämme.
“Minne olemme menossa?” kysyin vielä, ja tarkkailin hänen yleensä huoletonta ilmettään.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan katsoi kelloa. Yhtäkkiä hän pysähtyi. “Voisitko odottaa tässä hetken? Minulla kestää vain pari minuuttia.” En ehtinyt edes vastata, sillä hän avasi edessämme olevan huoneen oven. Huone näytti vilaukselta samanlaiselta kuin se huone, jossa olin hoidettavana. Mieleeni juolahti, että joku tutuistamme oli todennäköisesti siellä. Muistot tapahtuneesta tulvahtivat mieleeni. Kaikki tapahtui niin äkkiä…

Muutaman minuutin jälkeen Zakke tuli ulos huoneesta stressaantuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti kävelemään ulko-ovelle. Paksu metalliovi oli raskas, mutta hän avasi sen vaivatta. Kävelimme ripeää tahtia kadun poikki punaiselle Audille, jonka oven hän veti auki. Wladislaw istui etupenkillä, ja heti istuttuamme auton penkeille hän käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän ei edes antanut meidän laittaa turvavöitä päälle, vaan kaasutti heti pitkin sivukujaa, jolla olimme. Hiljaisuus oli painostava, ja oli selvää, että jokin oli pielessä. En uskaltanut edes kysyä, minne olimme menossa, mutta pian tiedon tarve otti vallan.
“Minne olemme matkalla?” kysyin hermostuneena, sillä auton nopeus kasvoi ja kasvoi. Olimme pian suurella tiellä, mutta en tunnistanut mitään tiekylttien nimistä. Tajusin vain sen, että olimme lähdössä kovaa vauhtia pois Tukholmasta.
Kukaan ei sanonut mitään. He käyttäytyivät aivan kuin en olisi edes paikalla. Tuntui siltä, että olin aave heidän seurassaan. Kysyin muutaman minuutin päästä uudelleen, jolloin Zakke keskeytti minut vihaisena.
“Solveigin muistotilaisuuteen.”
Tunsin värin valahtavan kasvoiltani. Sisukseni kääntyivät ylösalaisin. Slavan oli vaikea pitää ratista kiinni, ja näin hänen partaisen leuan värähtävän. Hänen ilmeetön katseensa pysyi kohdistuneena tiehen, vaikka läheisyydessä ei ollut muita autoja.
Zakke hautasi kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkyttämään hiljaa.
“Solveig on kuollut.”

Vastaus:

Ei tää mikään ihan lyhyimmistä lyhyin tarina ollut, mutta toki ehkä vähän lyhyempi kuin normaalisti. Sanoit tän olevan koiraton tarina ja ymmärsin kyllä pointin, koska Hanya esiintyi tässä vain lyhyesti tuossa yhdessä kappaleessa. Ilmeisesti ne tapahtumat oli kuitenkin unta, koska seuraavassa kohdassa olitkin heräämässä sairaalasta parin päivän unien jälkeen. Onneksi pääsit sieltä kuitenkin heti lähtemään, kun kätesi oli kunnossa ja sait sopivat lääkkeet kivunlievitykseen. Tää tarina oli taas vaihteeksi omalta osaltaan hieman jännittävä loppua kohden, vaikka eihän siinä paljoa ehtinyt tapahtua. Lisäksi oli ihan kamalaa saada tietää, että siinä viime tarinan ammuskelussa oikeasti kuolikin joku, tai ainakin olettaisin Solveigin kuolleen siinä tilanteessa. Jonaksen ja Derekin kohtalo jäi mulle hieman epäselväksi edelleen, mutta ehkä se selviää aikanaan. Annan sulle tästä 16€
- U

©2019 Sateenkaaritaivas - suntuubi.com